Salonkijuopon matkassa

Kirjotin pitkän viestin mutta en tiedä tallensiko jotenkin väärin vai ilmestyykö näkyviin myöhemmin…

Lyhyesti siis uudestaan: mieheni on salonkikelpoinen juoppo. Jo työmatkalla 2-4 A olutta päivittäin, vkl iltaisin kaljaa ja jemmapulloja kirkasta toisinaan. Hoitaa työnsä hienosti, on hyvä isä lapselle. Tämän kamelin selän katkaisee päiväkännit joitaa harrastaa. Aina lauantaina ja sunnuntaina jonkin tekosyyn varjolla aamusta kauppaan, takaisin tunnin päästä kännissä ja nukkumaan. Ja kun herää taas kauppaan hakemaan illaksi kaljaa.

Miehen mielestä nalkutan turhaa ja nipotan. En tiedä, en itsekään sylje lasiin mutta en kestä sitä että kaikki vkl:t menee noin, olen yksin lapsen kans päivät kun mies nukkuu humalaansa. Itse en ole humalassa lasten aikana. Mies ei ole vielä koskaan jäänyt reissulle, harrastaa näitä pikakännejä ainoastaan. Ja on humalassakin mukava ja lupsakka, rasittava toki.

Nytkin vappuna aamusta pikakänni, iltapäivällä perheen kans vappukävely ja kotona YKSI olut. Ja taas nukkumaan, eli jemmapullo jossakin. Ja taas olen lapsen kans yksin koko illan.

KatariinaPieni

Hei,

Oletko jatkamassa elämääsi ko. miehen kanssa?
Minulla myös tosi kiva, kiltti ja oikein lapsirakas mies. Hänestä ei ikinä päältäpäin uskoisi, kuinka ilkeä on kännissä. Itse olen kyllästynyt tähän jatkuvaan noidankehään ja olen katkaisemassa sen.

Harmi vaan, että he eivät koe tarvitsevansa apua. Vaikka kuinka neuvoisi. Voi olla myös mahdollista, että taustalla on jokin mielenterveysongelma. Ex-miehellä se on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja nykyisellä ilmeisesti masennus.

Mutta mikä se syy sitten on miksi jeppe juo? Sitä en tänäkään päivänä ymmärrä, koska se syy on aina olemassa. Minä en halua olla se syy. Joten minun takia ei miehen enää tarvitse juoda. Juokoon yksinänsä itsensä vaikka hautaan. Huomaat varmaan, että olen tosi väsynyt…

Hei vaan!

Kyllä ainakin toistaiseksi olen jatkamassa tässä suhteessa. En ainakaan vielä ole valmis irrottautumaan. Olen ennen sietänyt juomista paremmin, syytän myös itseäni kun mietin että onko minulla oikeutta olla nyt hyväksymättä asiaa jonka ennen olen hiljaa sietänyt. Olen siis pikkuhiljaa vuosien myötä kypsynyt ryyppäämiseen, nuorempana join itsekin reippaasti, ja sitten ajattelin pitkään että hän on mikä on, minun täytyy hyväksyä hänet sellaisenaan.

Onko tekopyhää muuttaa “kriteereitään”? Ennen siedin, nyt en enää kestä? Mies on humalassa aina ystävällinen ja mukava, mitään ilkeyttä tai väkivaltaa meillä ei siis ole. Mutta toki todella rasittava, jankkaa samoja, kinuaa seksiä jatkuvasti yms. Ei vieläkään ymmärrä että ei onnistu sillon jos itse olen selvinpäin. Harmiton mutta rasittava :confused:

KatriinaPieni

Rakas KatariinaPieni!

Voisitko ajatella mennä Al-anon ryhmään, sieltä löytäisit tukea ja vastauksia asioihin joita mietit nyt yksin. Toki tämäkin on hyvä paikka jakaa ajatuksia ja purkaa oloaan mutta vertaistukiryhmä on aina konkreettisempi kun sa puhua silmästä silmään ja näkee samassa asemassa olevia.

Kävin minäkin aikoinaan vastaavassa ryhmässä, en kuitenkaan just Al-anonissa vaan yksityisellä sektorilla toimivassa ryhmässä joka on huomattavasti pienempi ja intiimimpi. Minulle tuo ryhmä oli sopivampi ja sain siitä paljon irti hyviä asioita joita aloin sitten pikkuhiljaa toteuttaa elämääni.

Meillä on kaikilla kapasiteettia enemmän kuin tiedämmekään selvitä ja elää täysipainoista elämää, ne voimavarat on vaan löydettävä. Ja tietty, ekaks on päätettävä onko mitään mieltä jatkaa enää samassa suhteessa ja mitä haluaa omalta elämältään?

Minunkin mieheni on “kiltti juoppo”, mutta ei se silti tee asiaa kovin paljon helpommaksi! Toki jos asia olisi toisin, en tiedä miten sitten olisin menetellyt?

Jos kuvassa on lapsia mukana sitä suuremmalla syyllä kannattaa pitää omasta voinnista huolta ja se lähtee siitä että ensin on sinun itsesi huolehdittava omasta voinnistasi ja siitä lähtökohdasta sit näkee paremmin koko tilanteen.

Meille naisille on niin helppo sairastua siihen “rakastan mieheni ehjäksi” tautiin ja sehän ei mene niin oikeesti!
Se ei vaan toimi niin, koskaan! Kiltteydellekin on rajansa.

Toivon että löydät jotain oljenkortta näistä meidän jutuista täältä!

Tuntuu että olen aika alkuvaiheessa vielä asian hyväksymisen suhteen. Olen ymmärtänyt vasta tänä keväänä, että oikeasti häpeän tilannetta tosi paljon ja pidän kulisseja pystyssä täysillä. En ikinä sovi yhteisiä menoja niin että miehen käytös paljastuisi, tästä syystä ollankin aika erakoiduttu. Lisäksi mahdollistan ja huolehdin, eli kannan itsekin kaljaa kaupasta, annan lupia, osta tänään 3 kaljaa vaan niin voit ottaa huomenna enemmän ja niin edelleen.

Olen nyt herännyt tähän ja jotenkin aivan järkyttynyt! Mielestäni olen aika vahva ja järkevä ihminen, asian tajuamisen myötä varmasti päädyn johonkin ratkaisuun aikanaan, mutta en halua hätiköidä. Meillä on tosiaan pieni lapsi kotona. Ennen lasta olin aikamoinen tissuttelija itsekin, vaikka sillon jo miehen alkoilu oli ykkösriidan aihe. Ei meillä muusta itseasiassa riidelläkään.

Lapsen tultua olen varmasti itse muuttunut enemmän, lapsen hyvinvointi menee kaiken muun edelle ja koen että olen kasvanut vastuulliseksi aikuiseksi kaikin puolin. Mies taas jatkaa kuten ennenkin, varmasti rakastaa lasta ja minua, mutta ei tunnu ymmärtävän että ei voi jatkaa kuten ennenkin ja saada silti onnellista perhe-elämää. Vaikea tilanne, hänessä on kuitenkin vielä niin paljon sitä kaikkea mitä rakastan ja arvostan, vaikkakin arvostus vähenee tietysti koko ajan.

Tuntuu että hän haluaa nauttia perhe-elämästä vain rusinat päältä. Leikkii mielellään lapsen kans kun on sillä tuulella, ottaa valokuvia joita esittelee muille ja viettää lapsiperheen juhlia kuten joulua. Kuitenkaan ei sitten ikinä vie lasta vessaan, ei pue, jos olen kaupassa ei muista antaa lapselle ruokaa vaan tuumaa että ei se siihen kuole. Eihän se kuole ei, mutta itse taas ajattelen että perustarpeet on ehdottomasti numero yksi, viihdytys ja leikki vasta sen jälkeen. Ja lapsi ei tosiaan ole ihan vauva enää, taapero jo. Tuoreen vauvaperheen ongelmien piikkiin ei voi siis enää kaikkea laittaa. Liittyykö kaljottelu sitten siihen ettei muista ruokkia lasta? Mielestäni liittyy, koska kalja on se ainoa asia joka ei koskaan unohdu, jota ei koskaan tarvitse merkitä ostoslistaan, ja joka on aina ensimmäisenä mielessä.

Itselläni on täysin raitis lapsuus, haluaisin antaa lapselleni samanlaisen. Mutta haluaisin antaa lapselle myös turvallisen ydinperheen. Olen niin pettynyt itseeni, miksen tajunnut ennen lasta että mies on alkoholisti? Tai ainakin tapakäyttäjä. Tosiaan ei ole vielä koskaan jäänyt reissulle minkä mukaan hän ei kuulemma voi olla alkoholisti??? Tai ehkä en vaan halunnut tajuta asiaan, onhan se myönnettävä että ongelmia oli jo ennen. Olen tyhmä! Ja aina odotan että vkl on ohi ja mies menee töihin. Henkisesti koen olevani täysin yksin vastuussa lapsesta koska huolehdin kaikista käytännön asioista. Ehkä olisi keveämpää olla myös käytännössä yksin.

Sori, huomasin että en sittenkään vastannut esittämiisi kysymyksiin, joten… mietit onko oikein muuttaa kritereitään ja tekopyhyydestä?

Olisiko muuttunut mielesi tulosta siitä että ongelma on vuosien myötä pahentunut? Että kenties voit huonommin nyt vuosien saatossa ja tunnet voimattomuutta tilanteesta! Nämä tunnetilat ovat erittäin tyypillisiä meille läheisille ja kun nalkutus alkaa, se on vaan oire siitä että alamme voimaan huonosti ja koemme joutuneemme huonosti kohdelluksi!
Kaikki tuo on aivan relevanttia ja siis oikeutettuakin. Näillä toiminnoilla ja tunteilla on sanoma meistä itsestämme… omasta voinnistamme ja siitä elämän tilanteesta jossa elämme!

Meillä on oikeus tunteisiin, olipa ne hyviä ja rakentavia tai rikkirepiviä ja kipeitä! Ihminen on luotu sellaiseksi ja tunteet ovat tärkeitä suuntaviittoja joita pitää kuunnella.

Kysymyksessä ei ehkä ole niinkään paljon kriteerien muutos vaan omien tarpeidensa kuunteleminen ja tiedostaminen!

Olet siis aivan normaali ihminen joka on alkanut miettiä omia rajojaan ja voimavarojaan.
Hatun nosto sinulle, olet rohkea kun olet ottanut askeleen ulos siitä yksinäisyydestä ja haluat jakaa omia kokemuksiasi täällä! Mitä tahansa tapahtuukaan niin jatka sitä pohtimista, joko täällä tai vertaistukiryhmässä, siitä avautuu uusia näkökulmia ja löydät avaimia omiin askarruttaviin kysymyksiin!

Hyvää kevättä ja tsemppiä!

Edelliset jutut meni hiukan päällekäin, ajasta päätellen ja mun vastauksesta!

Mutta kuitenkin, ydinperheen tärkeys on yksi tärkeä asia ja ymmärrän sen hyvin omasta puolestanikin.
Älä kuitenkaan syytä itseäsi, sillä ei ole mitään positiivista annettavaa. Ethän sinä voinut tietää millaiseksi elämä menee ja mitä se tuo mukanaan! Aivan hyvin olisi voinut käydä myös toisinpäin ja mies raitistua tai ainakin alkanut vakavasti miettimään elämän tapojaan lapsen tultua kuvaan mukaan!
No, näin ei ilmeisestikään käynyt mutta peli ei ole vielä pelattu.

Häpeän tunteista en osaa juurikaan sanoa mitään, itse en ole muistaakseni koskaan tuntenut häpeää mieheni käytöksestä! Eihän sillä ole mitään tekemistä minun kanssa ja jos joku nyt omassa mielessään ajatteleekin niin primitiivisesti että mies juo “akkansa” takia, jätän sellaiset kommentit ja arvostelijat omaan arvoonsa. Ja kehottaisin sinuakin huomioimaan että jokainen meistä saa kantaa oman vastuun omista tekemisistään ja juomisistaan, tässä tapauksessa. Ei kukaan juo toisen ihmisen takia vaan oman itsensä ja pahanolonsa tai ongelmiensa vuoksi! Vaimo tai perhe eivät tarvitse kantaa turhaa syyllisyyttä, eikä näinollen turhaa häpeääkään.

Siitä se lähtee, noista sun tuntemuksistasi ja niiden tiedostamisesta se tilanteen muutos ja asioitten tärkeysjärjestykseen palauttaminen. Kun siinä alkoholistin rinnalla ne asiat tahtoo sekoittua ikäänkuin huomaamatta, se vaan vie kummasti mukanaan johonkin vieraaseen ja toivottoman tuntuiseen olotilaan. Mutta sieltä pääsee pois, usko minua!
Itselleni on tullut myös muita henk.koht. vastoinkäymisiä jotka osaltaan ovat ehkä auttaneetkin ja herättäneet näkemään elämää(ni) toisin silmin ja arvomaailmanikin monessa muuttumaan. Elämä on loppujen lopuksi aika lyhyt keikka ja eileistä ei saa takaisin, huomisesta emme tiedä mitään, mutta tämänpäivän onni meillä on tässä ja nyt!

Jotenkin olen tuntenut että haluan jakaa siitä omasta aarrearkustani joka on kokemuksia täynnä, iloa, surua, pettymyksiä ja kaikkea mahdollista elämänkirjoa pullollaan, jos se jotenkin auttaisi toisia ihmisiä ja kannustaisi jaksamaan. Toivon että löydät jotakin tukea ja valoa näistä omista kokemuksistani.

Olet arvokas ihminen, muista se!

Hei Katariina ja tervetuloa palstalle! :smiley: Toivottavasti tästä on sinulle apua. Ainakin minulle oli suurensuuri helpotus tajuta, että en todellakaan ole ongelmani kanssa yksin, vaan moni muu kärsii samoista asioista. Vielä parempaa oli tietysti huomata, että ongelmista voi myös selvitä, tavalla tai toisella.

Omat tunteet, sietämiset ja sietämättömyydet ovat tilanteesta riippuvia. Olosuhteet muuttuvat ja omat arvot muokkautuvat niiden mukana. Juominen, juhliminen yms on “normaalia” ja hyväksyttävää nuorena opiskelijana, mutta samaa ei ehkä haluakaan kumppaniltaan iän karttuessa tai elämäntilanteen muuttuessa. Haluaisi toisenkin kasvavan uuteen tilanteeseen niin kuin on itsekin tehnyt. Se on vain luonnollista eikä tekopyhää.

Ainakin itse luulisin häpeäni tulevan siitä, että olen valinnut “väärin”, alkoholistin miehekseni. Häpeä ei siis sinällään kohdistu miehen tekemisiin, koska ne eivät tosiaan ole minun vastuullani, vaan omiin tekemisiini. Minun olisi muka pitänyt tietää paremmin ja valita paremmin. …mikä on tietenkin typerää, koska minua ei ole selvänäkemisen lahjalla paiskattu. On ihan turhaa ajatella, että minun olisi pitänyt tietää, olisi pitänyt nähdä jne. Ensinnäkin mennyt on mennyttä, eikä menneille voi mitään. Toisekseen miten ihmeessä muka olisi pitänyt tietää tai nähdä? Jos ei ole alkoholismista aiempaa kokemusta (tai vaikka olisikin), ei voi mitenkään nähdä sen merkkejä. Asian tekee hankalaksi sekin, ettei ole mitään yksiselitteistä merkkiä, josta tietäisi, onko joku alkoholisti vai ei. Ja vaikka olisikin, ei silti voisi tietää, tuleeko juuri tämä henkilö raitistumaan vai ei.

Oma tilanne on se, että muutin juuri takaisin yhteen mieheni kanssa reilun puolen vuoden asumuseron jälkeen. Mies on myös ollut sen aikaa raittiina. En tiedä vielä, tuleeko meidän suhteesta enää mitään, mutta halu yrittää on kuitenkin suurempi kuin halu päästä irti. Omalla kohdalla erilleen muutto oli varmaan ainoa mahdollinen ratkaisu. En kertakaikkiaan pystynyt elämään juovan alkoholistin kanssa kadottamatta itseäni. Mieheni juominen oli ihan täysipäiväistä, eikä todellakaan “salonkikelpoista”. Juodessaan hän oli veemäinen ja inhottava, ja minä muutuin samanlaiseksi siinä sivussa. :confused: Erillään asumisen aikana olen käynyt terapiassa, sekä yksin että miehen kanssa yhdessä, ja Al-anonissa. Kummasti muiden ihmisten kanssa keskusteleminen tuo asioihin ihan uudenlaista järkeä.

Ei isoja ratkaisua tarvitse eikä kannatakaan tehdä hätiköimällä. Anna itsellesi aikaa miettiä asioita. Jaksamisia! :smiley:

Vixen, kirjoitat niin selvästi ja oikeilla sanoilla että jäin miettimään omia reagointejani, lähinnä niistä eka vuosista ja joo, kyllä minäkin koin häpeää mutta se oli muuntautunut jonkunasteiseksi ärtymykseksi, mutta itseasiassa pohjalla oli häpeä! Se vaan tuli ulos maastoutuneena eri pukuun!

Arvostan teitä kaikkia jotka osaavat niin hienosti tuoda julki ne kaikki ihmeelliset tunnetilat jotka meitä läheisiä vaivaa ja joudumme käymään läpi. Näistä ketjuista saa paljon viisautta ja oppii itsestäänkin koko ajan enemmän.

Thanks! :slight_smile:

Huomenta!

Kyllä se just noin menee, häpeän itseäni ja omia valintojani, en miehen tekoja. Meidän lapsi on saanut alkunsa hedelmöityshoidoissa. Hän on onnellisinta ja ihaninta mitä elämässäni on. Silti häpeän sitä että kun hoitojen aikana mies ei suostunut olemaan raitis sperman laadun ja maksa-arvojen parantamiseksi, jatkoin vaan. Kohautin olkia koko asialle ja täysillä kohti keinohedelmöitystä. Eikö tuossa vaiheessa järkevä ihminen olisi jo puhaltanut peliä poikki ja kyseenalaistanut toisen arvojärjestystä??! Kaipa sitä naiivisti ajatteli että kaikki muuttuu kun lapsi syntyy. Miten typerä ajatus, ja miten siihen on niin moni langennut!

Maanantain ja tiistain mies on ollut raittiina. Tai on käyny kotimatkalla oluella, mutta ei ole ollut humalassa. Tämä sopii minulle. Eilen toi kaupasta 4 kaljaa valmiiksi keskiviikolle. Hänellä luvallisia tissuttelupäiviä ovat siis keskiviikko, perjantai ja lauantai jollon kunnon kännit, ja sunnuntai. Tuohan on seitsemästä neljä :frowning: Ja jotenkin niin kuvaa miten kaikki pyörii alkon ympärillä. Huolehtii siis jo etukäteen että on juomat, ei meidän ruokia noin tarkkaan suunnitella ja laskelmoida.

Tosi epävarma olo itsellä. Jos tuo joisikin jatkuvasti ja katoaisi reissuilleen tietäisi missä mennään. Tällä kommentilla en tahdo loukata ketään jonka perheessä oikeasti on näin, minun tilanne on varmasti helppo sellaiseen verrattuna. Jotenkin vaan niin kaksjakoinen. Toisaalta tuo huolehtii perheestään, leikkii lapsen kanssa, toisaalta vaan odottaa että aika kuluu kaljapäivästä kaljapäivään. Elämä on aina samanlaista, viikonloppuisin ei ikinä käydä missään koska mies on humalassa tai nukkuu päätä selväksi. Onhan se kiva että lapsella on rutiinit, mutta nyt ne rutiinit johtuu isän kaljottelusta. Ei huvipuistoja ei mitään, sillonhan ei vois päivällä alottaa :frowning:

Kiitos kommenteistanne! Olen paljon lukenut muiden tarinoita ja vaikka niistä saa voimaa ja tsemppiä ne samalla myös ahdistaa. Kuten joku muukin kirjoitti, miten minä päädyin lukemaan tällaista palstaa. Olen päättänyt nyt olla itse täysin raittiina toistaiseksi, katson miten se vaikuttaa miehen käytökseen.

Tunnistan itseäni vahvasti jutuistanne!

Minulla on ollut vuosia tunne, että joudun ikään kuin selittelemään miesvalintaani muille. Eikä muitten ihmettely johdu miehen juomisesta, vaan hänen itsekkäästä käytöksestään, joka johtuu juomisesta (?) Itse juomisesta ei ole esim sukulaisteni kanssa edes puhuttu, mutta ihmettelen jos kukaan ei ole asiaa tajunnut. Miehen suvussa juoppoja on enemmänkin.

Minulla miehen alkoholiongelman tajuamiseen meni vuosia. Olen kokenut myös huonoa omaatuntoa muuttuneesta sitokyvystäni miehen juomaharrastukseen. Mies on puolestaan muuttanut avoimen juomisen salaiseksi ja lisännyt aiheeseen liittyvää valehtelua. Eli läheisen puuttuminen juomiseen saa vain juopon siirtämään juomisensa salaiseksi. Minusta silti ei tarvitse juomista hyväksyä jos ei hyväksy.

Olen viimeiset kymmenen vuotta kärsinyt miehen ongelmista. Hän on pohjimmiltaan epävarma ja ehkä ujokin, mutta käytökseltään helposti ärsyyntyvä, itsekäs, määräilevä… ehkä piirteet johtuu juomisesta, koska kännissä hän on todella ilkeä ja agressiivinen. Voisin kirjoitella ongelmista sivutolkulla. Miksi sitten katselen häntä? Mies on jämähtänyt lorvimaan kotiin enkä saa häntä lähtemään. Hänellä on tietysti hyvätkin puolensa ja hän hoitaa lapsia, korjaa autoa, siivoaa, pyykkää ym. Toivoisin että hän vapaaehtoisesti lähtisi, menisi töihin ja nousisi taas omille jaloilleen. Vaikea kunnioittaa ihmistä joka jättäytyy pois työelämästä ja antaa ongelmien kasautua.

Hei,
mä taidan olla jo niin harjaantunut, että huomaan jos mies on juonut yhdenkin kaljan. Käytös muuttuu heti iloiseksi ja puhettakin tulee normaalia enemmän. Vain yksi kalja, ihmeellistä.

Lisäksi pystyn mielestäni näkemään ventovieraista ihmisistä (kadulla, lehtikuvista, tv:stä) sen, jolle maistuu.
Ja minulle tullut valitettavasti stereotypioita (ja mua harmittaa itseäkin tämä ajattelumalli) näistä ihmisistä, eli ne näyttää laihoilta, kasvoilta eläneen näköisiä tai harmaita, yleensä epäsiistejä ja se katse…he ovat yleensä kilttejä, tunteellisia ja varmasti hyviä kuuntelemaan ja puhumaankin. Viehättäviä ja vakuuttavia. Voivat olla myös menestyneitä, riskinottajia ja hoitavat asiansa. Riippuu siitä onko täys- vai tuurijuoppo.
Mutta näillä kriteereillä en enää koskaan seurustele…koska kaikki voivat olla niitä juoppoja, heh:) Tiedän, että on todella epäreilua yleistää, mutta elän tätä vaihetta elämääni. Haavoittunut ja pettynyt kertaa kaksi.

Meillä on menny nyt taas vaihteeksi ihan lepposasti. Mies on toki juonut kaljaa, jopa äitienpäivänä. Sillon lähti ostaa mulle kukkia ja tuli pienessä sievässä takasin. Mutta vaan pienessä. Tällä viikolla on ottanut 2 kaljaa joka iltaa, minä olen ottanut myös 2 joten on sopinut hyvin.

Enpä tiedä tulevasta, rauhallisesti päivä kerrallaan katellaan eteenpäin. Semmosen huomaan ärsyttävän, että jos kaljaa ei ole mies on poissaoleva. Äitienpäivä illan vaan katteli televisiota yksin makuuhuoneessa, ei osallistunut perhe-elämään. Ei kyllä hakenut kaljaakaan, mutta siinäpä se! Elämä tuntuu menevän kaljasta kaljaan. Jos olisi hakenut kioskilta illaksi edes 2 tölkkiä olisi myös jaksanut puuhata lapsen kans ihan sen ajatuksen voimalla että jääkaapissa ne on. Tästä annoin kyllä palautetta, ei voi olla niin että perheelle mökötetään ja kostetaan se että joutuu välillä olemaan ihan kuivin suin.

Ihana lukea muiden kommentteja, vaikka aihe tietysti ei mikään ihana ole. Se on niin lohduttavaa kun huomaa ettei ole yksinään tilanteessa.

Heippa Katariina!

Kiva kuulla että jonkunlaista seesteisyyttä on ilmassa.
Se että miehesi on poissaoleva ja mököttää on sitä ns." kuivahumalaa", ja sillä ei ole mitään tekemistä perheen kanssa vaan hänen itsensä kanssa.
Ne kaljattomat illat tai päivät ovat hänelle masentavia ja sisimmässä on kova kamppailu ja prosessi menossa miten sen “tyhjiön” nyt sitten täyttää! Jotenkin noin olen ymmärtänyt oman mieheni kokemuksista kerrottuna.

Jotakin ratkaisevaa on tapahduttava että siihen hänen kaljoitteluun tulee muutos. Meillä se meni niin että kun lopetin kaikki vahtaamisen ja pullojen piiloon roudaamisen ja aloin nauttia omasta elämästä välittämättä mieheni juomisesta niin kaikki muutui! Mies juo kylläkin mutta ei yhtä holtittomasti ja siihen tuli jonkunlainen rajallisuus hänen itsensä tahdosta. Ehkäpä se että lopetin kantamasta huolta konsekvensseista ja jätin täydellisen vastuun hänelle itselleen avasi silmät.

Yksinkertaisesti en enää nähnyt mitään järkeä siinä läheisriippuvuudessa johon olin takertumassa joskus, se alkoi pala plalalta vaan hävitä ja nyt olen saavuttanut sen omien rajojen ja oman elämän suojelemisen tärkeyden.
Muutos ei tapahtunut nopeesti mutta sekin oli prosessi jota kävin oman aikansa, en osaa määritellä ajassa tarkemmin. Mutta luulen että yksi tekijä on ollut oma positiivisuus elämään ja se mun perusluonne joka haluaa löytää valoa ja hyvää elämästä. Ja sit tietty mun omat sairaudet, ne paluttivat omalta osaltaan elämän arvot oikeille mittapuilleen.
Haluan kertoa tämän vain siksi että voisin antaa rohkeutta ja voimia muille jotka kamppailevat samoissa syvissä vesissä joissa itsekin olen ollut ja selvinnyt sieltä pinnalle. Kaikki voi muuttua ja elämä kantaa. Mutta kaikkeen ei silti tarvitse sopeutua, jos elämä on vain yhtä piinaa ja varsinkin jos on väkivaltaisuutta tai muuta vastaavaa niin asia on erijuttu.( Tuo nyt vain yleistettynä, en viittaa sinuun enkä kehenkään henk.koht.)

Eihän sitä tiedä mitä huominen tuo tullessaan mutta en rakenna onneani toisen ihmisen varaan vaan se löytyy omasta itsestäni ja omasta elämännäkemyksestäni ja siellä on kaikki mitä tarvitsen tasapainoiseen elämään. Joskus tulee kyllä mullekin niitä pilvisiä päiviä ja huomaan itsesäälin läheisyyden mutta en anna sille valtaa.Se ei ole rakentavaa eikä kehitä meitä oikeaan suuntaan vaan vie katkeruuteen ja pessimismin maisemiin.

Nyt kutsuu päivän työt ja touhut, voimia ja elämäniloa sinulle ja kaikille lukijoille :slight_smile:

Mahtava termi tuo “kuivahumala”! En ole ennen kuullutkaan. Kuvaa jotenkin tosi hyvin, heti tiesin mitä tarkoitit :slight_smile: Kerroin hänelle vapun jälkeen että yhtään kunnon päiväkänniä ei enää kärsi ottaa. Tuo uhkaus ja lisäksi äitienpäivä tietenkin aiheutti sen että hän päätti olla uhrautuva kunnollinen perheenisä ja kärvisteli selvinpäin illan. Säälittävää menoa suorastaan! Huvittavaa kun illalla vielä kommentoin jotenkin että ei ole kiva kun mökötät itekses ja hän, suuri marttyyri, otti sen asenteen että hän on kiltisti ollu koko päivän, et voi moittia, aamupala on tehty äidille jne.

Tänään laitto sähköpostin ja kysyi monta olutta saa ostaa. Lupasin muutaman, toki hän juo myös työmatkalla ne muutamat lisäksi. Pyysin itsellenikin kaksi kaljaa. Mullahan oli tarkotus olla täysin kuivin suin itse, mutta jostain syystä on tuo pari kaljaa maistunut nyt itsellekin.

KatariinaPieni

Tässä sitä taas ollaan, mies nukkuu känniänsä pois ja lapsen kans ihmetellään olohuoneessa. En tiedä, tosi ristiriitaisia ajatuksia taas. On menny niin mukavasti ja tasaisesti jokunen viikko. Mietin edelleen olenko liian tiukkapipo kun en salli tavallaan harmittomia päiväkännejä.

Harmittaa kun ei voida ikinä suunnitella viikonlopuille mitään, mutta ymmärsin myös jostakin toisesta ketjusta että olen niin kiinni tässä että en osaa suunnitella itselleni ja lapselle kaksistaan päivämenoja. Niinhän se pitäisi tehdä, mennä itse. Ensi vkl:na parit ylioppilasjuhlat, kauhulla odotan miten ne menee. Kännipäätä en sukulaisteni juhliin mukana vie!

Eilen oli samanlainen päivä, ja illaksi oli kaljaa ja viiniä. Join itsekin lapsen nukkumaanmenon jälkeen puolikkaan viinipullon. Siksi kai takaraivossa on taas tämä olenko niuhottaja kysymys, lisäksi kun mies heräsi lapsen kanssa aamulla ja minä sain nukkua pitkään. Oma tilanne ahdistaa, mutta kun luen muita ketjuja tuntuu että pääsen vähällä. Parin tunnin päästä tuo herää ja minä lähden sitten kaupoille, eletään jokunen tunti normi perhe-elämää, ja illalla juo sitten taas jokusen kaljan. Hölmöä se kai on punnita hyviä ja huonoja puolia. Siis jos en kestä päiväkännejä pitäisikö niitä kestää paremmin kun herää aamulla ja valmisti aamupalan? Tai kun kävi illalla lenkillä, onko päiväkänni siksi pienempi paha?

Heikkona hetkenäni mietin jo että tekis jotain selkeästi sellaista mistä voisi raivostua, jäis kiinni vaikka pettämisestä. Ei tarvis miettiä ja arpoa, joku anteekiantamaton synti tähän päälle tekisi pelistä niin selvän. Kaikenlaisia ajatuksia sitä tulee kun on epävarma ajatuksistaan ja tilanteestaan.

KatariinaPieni

Tuttua on tuo, mitä kirjoitat, vaikka meilla hieman erilaiset taustat onkin. Minun mieheni ei käytä lainkaan alkoholia, mutta lääkkeitä ja huumeita kylläkin.

Sain tekstistäsi sen käsityksen, että olet ahdistunut tilanteesta, mutta se ei ole niin paha kuin voisi olla. Meillä oli jokseenkin samanlaista. Mies otti muutaman lääkken aina välillä. Rauhoittavat piristävät sitä ja sitten jaksoi siivota ja touhuta lasten kanssa. (Niin ja mun mies herää myös aina aamuisin ja antaa mun nukkua niin myös tänään.) Lopulta sitten niille päiväunille, joilla muuten nytkin on. Ei aikuiset enää tarvitse säännölisiä päikkäreitä. Ei ainakaan normaalit.

Ei meidänkään tilanne ollut enää niin paha kuin olisi voinut olla. Kun aloin tänne kirjoittaa, tunsin valtavaa tarvetta puolustella miehen käytöstä ja punnita noita hyviä ja huonoja puolia. Oli ahdistus miehen lääkkeiden syönnistä, mutta kun se ei ollut niin paha ettei sitä olisi kestänyt ja se kestikin yleensä vain viikon. Sitten taas mukavaa selvänä oloa useampi viikko ja taas apteekkipäivän koittaessa purkille.

Noita sukujuhlia minä myös pelkäsin. Mies inhoaa niitä, eikä koskaan lähde ilman muutamaa “hätä” pamia. Aina sai jännittää, että huomaako joku tai syökö se niitä liikaa. Ja muutenkin olisihan se mukavaa mennä juhliin miehen kanssa, joka osaa käyttäytyä ja nauttia juhlista ilman huolen häivää niin kuin nyt yleensä kai ihmiset tekee.

No odotin sitä viimeistä tikkiä ja sitten se vihdoin tuli, mutta ei se ollut pelkästään syy siihen, että päätin lähteä. Ei tämä ole sitä, mitä minä elämältä haluan. Lääkärini sanoi, että on hyvä olla terveellä tavalla itsekäs. Meillä on tämä yksi elämä ja se on jokaisen itse elettävä. Lääkäri kehotti minua ainakin kokeilemaan miltä elämä yksin tuntuu. Aina voi palata, jos niin tahtoo. No ajatusta sitten kypsyttelin muutaman vuoden ja tässä sitä ollaan.

Tälläisiä ajatuksia nyt tänään. Voimia ja ajatusia selventäviä kesätuulia sinne. :slight_smile:

Kyllä tosiaan tunnen meidän kuviot. Eilen iltapäivällä minä kaupoilla, sen jälkeen pari tuntia yhdessä kotona. Sitten mies lähti ostamaan illaksi paria kaljaa, ja selkeästi kävi ravintolan kautta kun tuli pienessä sievässä. Illalla olikin sitten aika päissään, hoki taas halaa mua/anna suukko/miten ois seksiä juttuja, hermot meinas mennä.

Todella raivoissani olin kun mies ei herännyt kun lapsi kävi itekmään nukahdettuaan, kymmenen maissa illalla. Siis herra oli niin kännissä että vaikka nukkui lapsen vieressä ei reagoinut mitenkään lapsen kovaan itkuun! Olen nyt tosi vihainen, päätin että muutan lapsen kans toiseen huoneeseen nukkumaan heti tänään. Itse asiassa järjstelin jo toisen huoneen valmiiksi.

Olen kaiketi aika tarkka maineesta ja kulisseista, kun mietin suutuspäissäni että alkaisin hankkimaan asuntoa itselle ja lapselle heti tänään, mutta kun on niitä ylioppilasjuhlia. Ja lisäksi useampi kesälomamatka on jo maksettu. Vai kertooko tämä vaan siitä että uhoan uhoan ja uhoan, mutta mihinkään ratkaisuihin en ole valmis. Eilen puhuin miehelle ennen kuin hän humaltui kovasti, että olen näistä monesti sanonut ja jonain päivänä en sitten vaan enää kestä ja mitta täyttyy lopullisesti. Hän tuumas vaan että niinhän se sitten on. Siis what the fuck?! Ei näköjään ota mua yhtään tosissaan, ajattelee kaiketi että kun tasainen nalkutus jatkuu niin kaikki on hyvin.

Kyllä on surullinen viikon aloitus.

KatariinaPieni

Kun lapset olivat “vauvoja”, mietin onko heille haittaa nukkua samassa huoneessa umpihumalaisen isänsä kanssa. Ajattelin että miehen hengitys levittää alkoholihöyryt lastenkin hengitettäväksi. Voitte kuvitella miten pieni makuuhuone alkaa haista hetkessä viinalle ja paskalle kun juoppo on illalla sammunut. Meilläkään ei sitä tilaa niin paljon ollut että olisi saanut nukkua eri huoneessa. Siitä pidin huolen ettei lapset olleet isänsä vieressä vauvoina, ettei mies olisi kännipäissään kääntynyt heidän päälle. Kaikkea sitä joutui ottaa huomioon!

Tutulta kuulostaa myös se ettei miehesi ota sinua vakavasti. Miksi ottaisi kun uhkailet tyhjästä? Yritä olla uhkailematta ja toteuta se mitä “lupaat”. Joka tapauksessa kaikki on peliä, mitä et voi voittaa. Parempi olisi päästä irti koko kuviosta, mutta se on helppo sanoa. En ole onnistunut itsekään.

Täällä taas. Vasta tehty lomamatka herätti taas mietteitä, muuten on mennyt tasasesti.

Lomalla muutamana päivänä mies oli jo ennen kello 11 juonut 5 isoa olutta!! Aikamoinen määrä, kuivempinakin päivinä toki 2-4 jo tuohon aikaan. Tasasta tissuttelua siis ihan koko ajan. Poiketen moneen muuhun hänellä tahti ei kiihdy iltaa kohden, eli nukkuu päiväunet, voi olla muutaman tunnin yhdellä kaljalla iltapäivällä ja illallisella sitten taas muutama. Kokonaissaldo kasvaa kuitenkin tosi isoksi, veikkaisin sellasta 10-15 puolen litran kaljaa päivässä.

Pikkupöhnässä mies on vitsikäs, jaksaa seurustella lapsen kans ja höpöttää iloisesti. Se ainoa aamu kun kalja oli loppu mökötti siihen asti että kauppa aukes. Huomauttelin asiasta, kommenttina oli vaan että älä nalkuta, nyt on loma mitä tää haittaa. Tottahan toki, harmitonta jos vertaisi siihen että häipyisi omille teilleen. Kuitenkin koen että olen koko porukan huoltaja, mies ei ole tasa-arvoinen huolehtija lapsesta. Se on kurjaa, meillä on lievästi kehitysvammainen lapsi joka oikeasti vaatii enemmän kuin normaali terve lapsi. Se että on itse vastuussa 24/7 on raskasta ja hermostun välillä itse tosi pahasti. Välillä kävin kaupassa yksinäni mutta oli huoli mitä tapahtuu, ei kai mies hermostu, ei kai satu mitään.

Nyt arkielämää taas takana viikko ja loma tuntuu kaukaiselta muistolta. Joiko se oikeesti niin paljon? Hyvinhän tässä nyt menee, mitäs tuosta. Ei kait se auta kun katsoa seuraava loma, vaikka tiedänkin ettei se katsomalla muutu.

Minun täytyy tehdä ratkaisuja, mies ei aio tehdä mitään. Joko jatkan näin tai asetan ehdottoman ehdon, ei enää yhtään alkoholia. En ole valmis siihen, se tuntuu itsekkäältä ratkasulta. Kun nyt menee melko tasaisesti, vaatimus hajottaisi perheen ja se olisi yksin minun vika. Olen tosi ahdistunut, mietin lähes koko ajan voinko rikkoa lapsen perheen, voinko rikkoa miehen sydämen. Itse olen käyttänyt nyt unilääkkeitä että pystyn tolpillani. Lapsellakin on löytynyt nyt jokunen sairaus lisää ja huoli tulevasti on todella iso.

KatariinaPieni