Sääli ja ahdistus

Apua, loin juuri tunnuksen tänne ja odotan löytäväni hiukan henkistä tukea, mahdollista kohtalotoveruutta, mitä vain…
Vieläkö näitä joku lukee?!
Kirjoitin tämän saman jo erille keskustelu palstalle, vaan tuntui jotta kohtalo tovereita ei löytynyt.

Toivon mukaan kirjoituksesta ei tule kovin sekavaa, sillä mielessäni pyörii juuri nyt tuhat erilaista asiaa.

Olin hyvin nuori kun tapasin mieheni.
Yhteinen taival alkoi samantien ja heti muutimme yhteen. Eipä mennyt aikaakaan kun esikoisemme ilmoitti tulostaan.
Yhdessä taaplattiin menemään enemmän vähemmän yhdessä 15 vuotta.
Ensimmäinen ero tuli noin 3 vuotta yhdessä olomme jälkeen.
Kuvioissa oli alkoholi, sen tuoma aggressiivisuus ja tuolla kerralla pettäminen.
Vuosi oltiin erossa vaan niin sitä taas palattiin yhteen.
Koko yhdessä olon aikamme mies joi säännöllisesti överi kännit.
Putki kesti päiviä, joskus viikkoja.
Aina siinä juotiin viimeiset rahat ja tultiin kännissä kotiin milloin nöyrästi anteeksi pyydellen, milloin ovet paukkuen. Aina sai jännittää milloin tullaan ja millä päällä.
Onnekseni mies ei ollut liiemmin väkivaltainen. Möykkääminen ja uhoaminen oli haukkumista, tavaroiden rikkomista, kiristämistä… Muutaman kerran kävi päälleni kännissä, silloinkaan ei löynyt.
Kerran yöllä jouduin lähtemään ensiapuun kipsattavaksi kun sohvan kaatoi möykätessään ja jalkani murtui aiinä ohessa.

Eniwei, elämä oli melko tapahtuma rikasta. Useita yrityksiä jättää kuningas alkoholi. Oli meillä hyviäkin hetkiä, ikävä kyllä…
Mies oli selvinpäin mitä mahtavin ihminen. Touhusi, laittoi, huumorintajuinen… Ei kai sitä muuten olisi kestänyt.

Sitten tullaan jo lähi historiaan…
Muutama vuosi sitten sain tietooni jotta mies oli jälleen pettänyt, ja tätä oli kestänyt monet kerrat, aina kun juomassa oli ollut.
Tuli ero.
Sain selville että mies oli saanut lisäksi aineita käyttäessään hepatiitin.
Kauhean oksettava olo tuli… Miksi hän oli vaarantanut minut sekä lapset tahallisesti alttiiksi ja jättänyt kertomatta…
Ero oli ja pysyi, vaan jotenkin mies sai jälleen itsensä elämäämme mukaan.
Yks kaks huomasin jotta lapsia käydessä katsomassa hän vain ei enää lähtenytkään.
Elämä jatkui melko normaalisti, mitä nyt oltiin saman katon alla mutta suhdetta meillä ei oikeastaan ollut.
Toki lopulta mies alkoi vänkäämään seksiä lopulta ja ikävä myöntää mutta siihen lopulta muutaman kerran sorruin.
Vaikka se oli suojattua, tuli minulle hyvin likainen olo. En tiedä johtuiko mistä, ehkä siitä etten itse olisi koko touhua edes kaivannut.
No näin mentiin kutakuinkin vuosi.
Tuona aikana mies muutaman kerran ratkesi juomaan.
Vaikka hän kävi säännöllisesti juttelemassa ammattilaiselle, niin joka päivä jännitin milloin ukko on kytkintä nostanut, tai mikä meininki on töistä kotiin tullessa.
Ja niin siinä sitten kävi, taas… Kun oli ollut jo pitkä selvä kausi takana, ilmoitin miehelle että menneeseen ei ole paluuta. Jotta se ei ole elämää mitä tahdon elää.
Mies ratkesi taas. Ja yritti kotiin, kielsin.
Sattui ihan älyttömästi.
Lapsetkin toivoivat että älä äiti enää päästä isiä kotiin. Lupasin heille sen.
Kaikki vuodet olivat jättäneet heihinkin jo jälkensä. Miksi ihmeessä annoin äitinä hänen tehdä niin…?!

Nyt on kulunut kutakuinkin vuosi erosta.
Elämä on ollut sekä ihanaa, sekavaa, ahdistavaa.
Nautin kun tiedän ettei kotona odota kukaan örvelö humalassa. Nautin kun tiedän jottei yöllä tarvi herätä möykkään tai maksamaan jonku taksia.
Mutta fiilikset on sekavat. Olen edelleen sitä mieltä että ero oli ainoa oikea ratkaisu.
Mutta tuntuu pahalta miehen puolesta. Hänellä on mennyt lujaa, erittäin lujaa. Ei poikkea oikeastaan muista ammattijuopoista lainkaan. Rymyää, mesoaa, tekee rikoksia…

Itse saan säännöllisin väliajoin tekstiviestejä ja puheluita häneltä joissa uhataan minua, haukutaan ja uhataan myös tulevia miehiäni…
Lisäksi hänen äitinsä ahdistaa tekstiviestein ja aiemmin myös julkisella herjalla. On haukkunut minut, kaikki sukulaiseni, myös kuolleet ja levittää ympäriinsä valheellisia tietoja. Kaiken huippu oli jotta alkoi piinaamaan minun naapuriani yllättäen, jota ei siis millään tavalla tunne… No mut hänestä ehkä toisessa viestissä enemmän…
Olen löytänyt elämääni todella kivan tyypin. Hän kunnioittaa minua, ihailee, muistaa sanoa sen ja mun on hyvä olla hänen kanssaan.

Mutta miksi edelleen mietin miten ex:llä menee, miten se voi…? Hän ehti aiheuttaa niin paljon pahaa minulle ja lapsilleni…

Tilanne tänään on se jotta vanhin lapsista käy psykologilla ja kuraattorilla selvittämässä menneidyyden haamuja ja etsii voimia nykyiseen yilanteeseen.
Hän ei ole omasta halystaan nähnyt isäänsä kuin kerran vuoden aikana. Myös mummoonsa hän laittoi toistaiseksi välit poikki.
Nuorin lapsi ikävöi paljon. Mutta kuitenkin kysyy ettei tarvi nähdä isiä yksin…
Viimeksi isä ollut siinä kunnossa jotta voinut nähdä oli helmikuussa minnesota hoidon aikaan.
Harmittaa että lapsi kokee itsensä hylätyksi tulleensa.

Itse käyn psykologilla, sekä toisinaan minnen läheisryhmässä.
Haasteellista on toipua läheisriippuvuudesta ja pitää pää kasassa jottei romahda.
Nyt nostin syytteen miestä vastaan laittomasta uhkauksesta ja hänen äitiään vastaan kunnianloukkauksesta.
Molemmille mietin lisäksi kotirauhan rikkomista.
Sillä voimat alkaa olemaan loppu kun tulee kokoajan ilkeitä viestejä joissa sut lyödään aina maan tasalle…
Ja lähestymiskielto koskien ex-miestäni tuli voimaan ihan vast ikään.
Tunnen sääliä, ahdistusta, surua. Ei ole ollenkaan voittajafiilis vaikka niin voisi kuvitella.
Ja miksi. Mä haluan tukea ja taata oman ja lasten turvallisuuden, mutta mä en haluaisi satuttaa ihmisiä tollasin keinoin…

Miksi ihmeessä oon tämmöinen nyhvö?!
Eikö ihmisen pitäisi ajatella omaa parastaan eikä miettiä mikä sitä vastapuolta satuttaa… Eihän sekään mieti meidän hyvin vointia.

Ja silti tiedän että hän itkee ikävää lapsia ja meitä kohtaan, Kärsii. Edes hän ei ole ansainnut kärsimystä. Eihän?!

Suurin kysymys on, kuinka minä pääsen eroon tuosta möykystä joka kalvaa sisintä kokoajan?!
Tunnen niin suurta tuskaa toisen kärsimyksen vuoksi etten olusi ikinä uskonut.

Tää nyt oli äkkiseltään tässä. Pitkälti pinta raapaisu omaan elämään…
Pahoitteluni kirjoitusvirheistä! Puhelimelle niitä taisi tulla joka toiseen sanaan

kirjoitit:
"
Ja silti tiedän että hän itkee ikävää lapsia ja meitä kohtaan, Kärsii. Edes hän ei ole ansainnut kärsimystä. Eihän?!"

Saanko kysyä mistä sinä tiedät että hän suree ja ikävöi? Hänellähän oli mahdollisuus kaikkeen, perhe-elämään ym, muttateki mitä teki piittaamatta teidän hyvinvoinnistanne. Ja mikä on tulos? Pahasti vaurioitunutta porukkaa ja hänellä riemuriihi jatkuu ennallaan. :frowning:

Me ihmiset usein menemme siihen harhaan, että toinen ihminen kokisi ja ajattelisi kuten itse teemme. Tuntisi myötätuntoa. Valitettavasti näin ei ole. Joillekin toiset on vain välineitä vaila itseisarba ja sanat höpinää vailla merkitystä. Krokotiilinkyyneleitä, jotka pyrkii herättämään myötätuntoa.

Hepatiitti? Lasten kärsimys? Tuntuuko sinusta, että perhettä on rakastettu ja luuletko että mies tahollaa uhkailujensa lomassa katuu tekemisisään tai tuntee surua, mitä pahaa on aiheuttanut? On olemassa HIV:n ahallaan tartuttajia, vauvojaan pakastavia, insestiin syyllistyviä vanhempia, eläimiä ja ihmisiä kiduttavia ihmisiä. jne. He pystyvät siihen. Osallle teot ovat välttämätön paha oman nautinnon tai hyvän saamiseksi ja toisen harmi ei haittaa. Osa valitettavasti nauttii kun toinen kärsii, nauttivat sadistisesti. Eikö tämä jo todista sen, että meillä on hyvin moninaisia mielenlaatuja? Hän tuskin ajattelee ja kokee maailmaa samoin kuin sinä. Jos hän ei välitä sinun kärsimyksestäsi, miksi sinäkään hukkaat voimiasi pohdintoihin, kärsiikö hän? Kärsiihän maailmassa aika moni syytönkin, vaikka seksiorjiksi myydyt lapset, ehkä heidän tilanteensa sureminen olis perustellumpaa kuin aikuisen ukon, joka ei halua lopettaa juomista.

Ja onhan näillä monilla hirviöillä ollut perhe… Vaimo silläkin tyttärensäk ellariin teljenneellä insesti-isällä. Sarjamurhaajilla, raiskaajilla…Siis ei pahuus ole jossakin tuolla kaukana, eikä kosketa itseä… Liian helposti siihen ilkeyteen ja raakuuteen lähellään tottuu ja se muuttuu normaaliksi, vaikka sitten kauhistelisi jotakin lehtiuutista, etten minä ikinä kyllä tuon kanssa olisi ollut ja olisin huomannut… Enkä tarkoita että sun mies nyt olisi sitä tai tätä, kun en häntä tunne, vaan lähinnä sitä, että, että meistä läheisistä monia on kohdeltu aika helvetin väärin, tehty henkistä ja fyysistä väkivaltaa, painostettu seksiin jne. Viety ihmisarvo ja itsenäisyys. Vaikka käyttäjillä olisi omat syynsä ja taustana lapsuudesta saakka, ei kenenkään meistä otsaan ole lyöty leimaa, että oma elämä on pakko käyttää sen (ehkä rikkonaisen) ihmisen takia helvetissä ja kasvattaa uusia rikkonaisia joko tekijöiksi tai uusiksi läheisiksi.

Ehkä tuo ihminen on iskeytynyt ja kaivautunut sinuun kuin syöpä, kuten meille läheisriippuvaisille saattaa käydä. Mutta usko pois, siitä voi parantua. Josko katseen kääntää siihen silppuun ja palasiin, mitä siitä pyörremyrskystä jäi jäljelle teistä tai kenestä hyvänsä, ja alkaa kasailla mitä niistä aikaan saa? Ajatuksiaan voib tietoisesti ja lempeästi kääntää enempi itseen ja lapsiin. Minä vähän koulutin itseäni kuin koiraa tai hevosta;" nooh tyttö, nyt taas tännepäin ne ajatukset" ja vetää henkisestä hihnasta itseään ja alkaa ajatukset pysyä omassa elämässä. Ei mitään hetkessä tapahdu. Ja irtautumiseen tarttee ehkä ripauksen aggressioita, että nyt minä otan oman elämäni itselleni, tervettä voimaantumista ja yhteydenpidon minimoimista. Pakollisia tapaamisia voi suunnitella etukäteen, vaikka että muita on paikalla, ettei esim. sorru seksiin, joa taas sotkee omaa päätä.

Tämä on pitkä kirjoitus… :slight_smile: Mutta mulla auttoi pieni henkinen karjahtelu itsekseni ja vauhdinotto kuten pituushypyssä… Kynnysmatoksi jos suostuu jäämään, niin koiranpaskasilla kengillä yli kävellään maailman tappiin. Se ei ole helppoa, osa ei onnistu, mutta sisuuntuminen on mahdollista ja sitä kautta iritiotto, Kirjallisuutta aiheesta on paljon ja jos mahdollista, ammattiapua kannattaa käyttää ajatusten selkiinnyttämiseksi.

Kiitos vieras vastauksesta!

Kylmää kyytiähän se oli luettavana, mutta myös totta.
Moni muu on ansainnu säälin ex-miestäni paremmin, paljon paremmin…

Vaan niin hullua kuin se onkin niin joo, kyllä mä joskus jopa koin että meistä välitettiin ja rakastettiin, aivan oikeasti.
Enkä usko jotta kaikki oli jotain sairasta esitystä.
Sen verran monta, (liian monta)oltiin yhdessä jotta kuitenkin tunsin hänet melko hyvin.

Hänessä asui kaksi täysin eri persoonaa.
Selvinpäin mitä mukavin ja ihastuttavin isä ja ihminen.
Kännissä niin inhottava, ällöttävä eläin että jopa minä, joka omaa helvatun pitkän pinnan menetin hermoni.

Mistä tiedän että hän itkee…?!
Olen kuullut usrilta yhteisiltä tutuilta sekä itse kuullut…
Ja uskon kyllä että hän katuu kailkea mitä on aiheuttanut, kaipaa lapsia… Kukapa ei…

En tiedä kuinka normaalia on tässä tilanteessa nämä tunteiden vaihtelut ja kauanko tätä kestää…
Mutta voin sanoa että vaikka hän katuu ja itkee, tiedän sen… Ei mitään muutosta tapahdu.
Todella surullista…
Todella…
Vaikka jotain tapahtuisi, ei meistä enää mitään tule. Olen itse päässyt irti hänestä jo siinä määrin. Kaipaan kyllä häntä, mutta lähinnä ystävänä ja kämppiksenä. En missään tapauksessa puolisona.
Kaipaan häntä isänä.
Toivoisin niin kovin hänen löytävän elämälleen suunnan!

Tunteet heittelee helposti. Kun on hiljaista ja rauhallista, niin helposti alan muistelemaan menneitä, hyviä aikoja ja kuka ihminen on tänään oikeastaan kuollut.
Huonoina ja kun joudun asettumaan ns. sotajalalle olen melko täynnä raivoa ja vihaa tätä kaikkea kohtaan.

Pitääkö nämä vaihtelut kestää…?! Aika kovasti voimia vievää hypätä tunteesta toiseen.
Toisinaan onneksi löydän sen rauhan ja kultaisen keskitien näiden väliltä.
Se yleensä vaatii muita ihmisiä ympärille ja ihan kokonaan ajatusten unohtamista.
Vuosi erosta pian, eikö tän jo pitäisi olla taputeltu… Okei, eka puoli vuotta meni ihan kaaoksessa enkä ehtinyt edes omia ajatuksia kuunnella. Ehkä se hiukan vaikuttaa tän prosessin myöhäistymiseen.?

harva ihminen kai on pelkästään paha tai hyvä, päihteet tuppaa usein hävittämään ihmisestä sen hyvän… oon joskus aatellut, että joku psyykkisesti suht ok ihminen voi olla täysi piru päihteitä käyttäessään ja lopetettuaan omasta halustaan, ymmärtää mitä on tehnyt, miten pahasti satuttanut läheisiä ja toiminut omienkin periaatteidensa vastaisesti…

Jokut ihmiset taas ilmeisesti on jo lähtökohtaisesti rikki, päihteet tietysti pahentaa käytöstä ja piittaamattomuutta. Näissä tapauksissa raitistuminen ei juuri auta. Vaikka päihdehuuru kuoritaan päältä, se ydinkin ihmisessä on jo raaka ja ilkeä.

Baarit on täynnä ulisevia miehiä ja naisia, jotka “rakastaa” perhettään. Mutta rakastavat silti enmmän viinaa, koska kerran siellä istuvat suunnilleen juomassa lasten joululahjarahoja tai viimeisiä ruokarahoja. Kyllä se silloin on pakko olla paskapuhetta ja itsepetosta. Säälin kerjäämistä. Varsinkin eron jälkeen tätä taitaa esiintyä. “Ex on pilannut mun elämän ja erottanut lapsista, niin mä en kestä ja on pakko juoda…” Mutta niinhän se oli sitä ennenkin.

Alkoholismi on sairaus… Ja sen luonteeseen kuuluu itsepetos ja asioiden kaunistelu. Luepas aiheesta. Raitistuminen tietysti ei auta, jos ihminen on jotenkin muuten ongelmallinen, vaikka personallisuushäiriö tai kaksisuuntainen mielialahäiriö. Toki ehkä ilman päihteitä ongelmat on läheisille lievempiä.

Kyllä mun alkoholisti-ex ja muutama muu alkoholistiläheinen on juomisen jatkuessa selkeästi muuttunueet pirullisempaan suuntaan. Siis piittaamattomammiksi ja ilkeämmiksi. Myös merkkejä tylsistymisestä jo on ja pahimmillaanhan seurauksena on dementia.

Yritän ajatella aina että parempi, että perheestä tuhoutuu yksi kuin että turhassa odottelussa koko porukka. Se on vahinkojen minimointia. Toivon minäkin, että muutamakin raitistuisi, mutta jos ei hakua, eikä pysty elämään selvänä, niin sitten on juotava. Jospa jonkun sielu on vaan niin palasina, että se pysyy hauraasti koossa vaan päihteiden liimaamana. Ja tällöin ryyppääminen pidentää elinikää, koska muuten tämmönen ihminen tulisi tehneeksi itsemurhan. Ihmisellä on oikeus valita juominen, ei siihen toisilla ole valtaa. Jos sen kokee auttavan tai remutessaan on onnellinen. Kyllähän ihmiset laihduttaa itsensä hengiltä, vetää hormoneja kehonrakennuksessa, harrastaa vaarallisia lajeja kuolemaa uhmaten, ajaa ylinopeutta. Ei sille voi mitään ja miksi pitäisikään? Eikös James Dean pitänyt mottonaan “Live fast, die young” ja niin kävikin. :laughing:

Jospa meidän pitäisi miettiä, miten itse olisi onnellinen? Onnellinen ihminen säteilee iloa ympärilleen. Kun voi itse hyvin, jaksaa ja haluaa olla avuksi ja iloksi muillekin. Eli periaatteessa itsekäskin pyrkimys onneen ja hyvinvointiin voi koitua iloksi läheisillekin. Päihdeongelmaisten ympärillä on paljon surullista ja huonosti voivaa sakkia… Se on lopulta vain hyväksi, jos keskitytään hellimään itseämmekin ja nauttimaan itsestä ja pienistä asioista tässäkin päivässä.

Kyllähän se on tosi jotta ihminen itse sen päättää juoko vaiko eikö…
Paljon olen jo lukenutkin alkoholismista sairautena ja tiedän järjellä ajatellen ettei tässäkään tilanteessa mikään mene sen viinan edelle. Ei vaikka kuinka rakastaisi tai ikävöisi lapsia. Vaan silti, heti kun annan tunteelle tilaa koen sääliä, jonkin tasoista ikävää, jopa epäonnistumisen tunteita.
Nuo tunteet ottavat vallan hyvinkin helposti kun on ns. Helppo kausi menossa, enkä kuule ex:stä halaistua sanaakaan.
Vaan heti kun kuulen/luen jotain känni älämölöä, jossa taas uhkaillaan, nälvitään tms… Pääsen noiden tunteiden yläpuolelle. Koen olevani kova, en tunne sääliä, lähinnä vihaa ja inhoa. Minut siis täytyisi ajaa aina tuohon tunne tilaan kun tunnen hiukankaan pehmoilua.

Olen lähtöisin alkoholisti perheestä, jossa yh-äiti joi, veljeni joi…
Molemmat olivat hyvin rakkaita ja tärkeitä. Ja autoin heitä parhaan kykyni mukaan aina loppuun saakka.
Ilmeisesti kuvittelen olevani joku alkoholistien äiti Teresa :laughing:
Sinäänsä erikoista kun on joku “ei läheinen” alkoholisti niin en koe sääliä, lähinnä halveksuntaa tiettyjä “piirejä” kohtaan jopa inho… ai että kyllähän minä osaan neuvoa kuinka tulisi toimia!

Tällä hetkellä kun lähestymiskielto on voimassa, eikä isä halua lapsia nähdä niin on helppo yrittää lokeroida hänet ja hänen paska elämänsä johonkin lokeroon joka on kaukana mielessä ja sitä ei sieltä avata…
Kun on touhua ja toimintaa, ihmisiä ympärillä se lokero pysyy kiinni melko hyvin. Sitten kun jään yksin ja saa aikaa ajatuksille ne ajatukset ja yleensä tunteet nousee pintaan. Se on erittäin ahdistavaa. Mä haluaisin niin paljon mielummin olla se vit*umainen ja itsekäs ex muija joka pilasi hänen elämän, tai edes se kuka teki kaikkensa ja nyt ei tunne enää mitään.

Onkohan tuo ikävän tunne vain korostunut viimeisen vuoden aikana…
Tai tarkoitan, kun jäin yksin lopulta lapsien kanssa on kaikki lopulta mun vastuulla.
Talvi oli todella raskas henkisesti ja fyysisesti.
Tein pitkää päivää töissä ja kun töistä pääsi olikin jo lähes ilta… Piti lämmittää mökkiä, siivota, laittaa ruoka, hoitaa eläimet ja lapset, tehdä lumityöt…
Ei siinä jäänyt turhan paljon aikaa itselle, ajatuksille tai lapsille.
Ehkä siis tuo ikävä on suurelta osin juurikin sitä vastuun jakamisen ikävää. Kun olisi toinenkin tekemässä.
Ex teki paljon kotitöitä ja ruokaa kun oli selvin päin. Olihan hän kotona kun itse olin töissä päivät.

Koin muuten hyvin vahvasti jääneeni yksin tän koko ero asian kanssa.
Hain eroa ei se tullut edes heti vireille kun miestä muka tavoitettu!
Yritin saada kotirauhaa viesteiltä ja “kylästelyiltä”
Tukiperhettä jouduin itse vaatimaan ja jopa etsimään useaan otteeseen ennenkuin mitään tapahtui.
Yksinhuoltajuutta olen vaatinut, vaan sekin on edelleen vähän vaiheessa.

En kyllä yhtään ihmettele kun jotkut palavat loppuun ja palaavat siihen paskaankin suhteeseen.
Ja täytyy kyllä myöntää ettei tää mitään halpaa lystiä ollut, kun kaikki tuli minulle maksettavaksi.

Joo olen hiukan pettynyt tähän järjestelmään…
Ihmiset jotka eroaa huonosta suhteesta, tai jopa pelottavasta tarvisi enemmän tukea ympärilleen. Voi olla että joku ei jaksa käydä tuota vaihetta edes loppuun saakka vaikka tahtoisi.
Tai pelko siitä eron tuomasta raivosta on liian suuri, mitä tulee tapahtumaan.
Itse pelkäsin tulevaa, pelkään edelleen toisinaan…
Onneksi minulla alkaa kaikki “viralliset” asiat olemaan pikkuhiljaa taputeltu. On ollut niin pirun kivinen tie kyllä tähän pisteeseen. Joten jos se nyt sitten olisi hiukan tasaisempaa etiä päin :slight_smile:

Kylläpäs taas ajatukset on hyppineet aiheesta toiseen :laughing: