Saako alkkis olla onnellinen?

Itse vasta räpistelen raitistumisen alkutaipaleella - tai oikeastaan yritän vasta ymmärtää juomistani ja siihen liittyvää problematiikkaa paremmin - mutta tämä kysymys nousee pinnalle kerta toisensa jälkeen: saako alkoholisti olla onnellinen?

Siis: pitääkö kantaa katumuksen taakkaa niskoillaan loppuelämän ajan ja tuntea aina itsensä muita huonommaksi ihmiseksi, vai saako ihan luvan kanssa sanoa olevansa alkoholisti, raitistunut sellainen, ja tyytyväinen elämäänsä? Miten ihmiset suhtautuvat tällaiseen? Saako sana alkoholisti toiset varpailleen ja antaako se heti epäluotettavan ja heikon ihmisen leiman otsaan?

Itse en ole uskaltanut puhua alkoholiongelmastani vielä monellekaan ihmiselle juuri sen takia, että kaikilla tuntuu olevan vahvoja ennakkoluuloja alkoholisteista. Ihan kuin olisi olemassa jokin alkoholistin stereotypia, joka kuvaa meitä kaikkia. No, onhan se yksi yhdistävä tekijä: juominen. Keinot sen selättämiseen voivat kuitenkin olla hyvin yksilöllisiä ja samoin koko tapa suhtautua omaan alkoholiongelmaan.

Itsestä tämä alkoholismin taakka tuntuu vielä niin kovin raskaalta kantaa. Voisiko tulevaisuudessa olla kuitenkin mahdollista olla “luvan kanssa” onnellinen - ainakin hetkittäin niin kuin elämään kuuluu? Sen tiedän, ettei raittius ratkaise kaikkia ongelmia, mutta voiko se poistaa syyllisyyden, häpeän ja alemmuudentunteen?

Olen ajatellut että se “katumuksen taakka” on turhaa kannettavaa.
Olisiko se peruja siitä, että suhtautuminen juoppoihin on vaihdellut vuosisatojen saatossa laidasta laitaan, ja yhtenä vallinneena käsityksenä oli se, että juopottelu sinänsä jo oli tahallista pahantekoa, kurittomuutta ja ilkeyttä.
Välillähän se on tulkittu sairaudeksi, joskus ihmisen keksimäksi keinoksi selviytyä liian synkeäksi muuttuneesta tunnetilasta , yli mittojensa paisuneeksi itsekkääksi nautinnonhaluksi tai lyhytnäköiseksi huvitteluksi… miten milloin kin.

se “pahantekijöiksi” luokittelu oli kuitenkin pitkään vakiintuneena käsityksenä ( on varmaan osittain vieläkin) ja silloin yhteiskunnan taholta (samoin kirkon) pidettiinkin tarpeellisena saada juoppo tuntemaan itsensä syylliseksi johonkin ja katumaan, ehdottomasti katumaan kovasti.

Siitähän sai ympäristökin pientä korvausta itselleen kun oli joutunut juopon nautinnonhaluista rellestelyä seuraamaan, itse iloista kieltäytyen.

Ja ihminen pyrkii sopeutumaan ympäristön vaatimuksiin. Niin sitä sitten ollaan syyllisiä ja kadutaan.

Olen tuon asian omalla kohdallani ratkaissut niin etten viitsi katua. Enkä kenellekään selitä että olen ollut alkoholisti ja parantunut jne…

Se on ihan omia asioitani, ei se todellakaan kylänmiehille ja naisille kuulu. Ei pätkääkään.

Ja kun en selittele niin ei tarvitse menneitä murehtiakaan. Tlosin minulle tuntuu riittävän kovasti paljon asioita tässä päivässä ja tulevaisuudessa joten en taitaisi niin ehtiäkään katumaan kipattuja kolpakoitani.

Eli, sen saa ihminen sentään päättää itse, kantaako tuollaisia leimoja mukanaan vai ei.
Jos tuntuu tarpeelliselta itsestä lyödä leima otsaan ja suorittaa katumusharjoituksia niin mikäs siinä.
Mutta jos tuntuu siltä että tärkeämpääkin tekemistä olisi niin voi sen jättää väliinkin.

Minulla ainakin tähän juomiseen ja häpeään liittyy voimakkaasti myös tunne siitä, etten ansaitse olla onnellinen, eikä minulla saa olla “omia juttuja”, jotka eivät muille kuulu. Koska olen kännissä mokaillut, saa minulle sanoa ja tehdä ihan mitä tahansa.

Tämä ei ole ihan pelkkää itsesääliä, vaan todella se asenne, joka minulle on muotoutunut. Kertookohan se jotain siitä, miten itse alitajuisesti suhtaudun alkoholisteihin? :open_mouth:

Se on kyllä niin totta, että ihmiset saavat harmittavan usein hyvän mielen juuri siitä, että kokevat itse olevansa parempia kuin muut.

Uskoakseni tuo on osa sitä prosessia, että opetellaan pois vastaavista tuntemuksista. Kuuluu ikään kuin asiaan aluksi tuntea olevansa huonompi ihminen, taitaa olla alkoholisteilla ihan sisäsyntyistä. Mutta sekin menee ohi.

Ja ihan suoraan otsikkoon lyhyesti ja ytimekkäästi. Herranjumala, miksi ei saisi!?

Tottakai saa olla onnellinen. Menneet on menneitä mutta asiat kannattaa selvittää, ainakin itselleen. Minä tein sen pääosin niin, että olen kirjoittanut samaan tiedostoon;

-asiat, jotka olisi saaneet jäädä tekemättä/hävettää MUTTA MYÖS
-asiat joissa olen onnistunut

Minusta onnistuneiden lista on myös tärkeä ja siihen on hyvä aina silloin tällöin palata ja aina kun jotain hyvää tapahtuu jatkaa listaa.

On tärkeää kirjoittaa asiat mielestä pois, muuten ne ahdistavat ja sotkevat ajattelua jatkuvasti.

Jos löytyy vielä joku niin luotettettava, että voi puhua näistä asioista niin se on erinomaista. Tietysti aina löytyy ammattiapua, joilla on vaitiolovelvollisuus.

Päiväkirjan pitäminen on mielestäni erittäin terapeuttista myös. Minulle myös AA-ryhmässä puhuminen osoittautui hyväksi. Pidän sitä ilmaisena terapiana.

Ehkä yksi todellinen ongelma on se, että alkoholistille viina on rakkaus. Yleensä esim. jokin
selkeä kohde, esim. tietty valkoviinimerkki, tietty olutmerkki, jne. On aikamoinen tuska
luopua elämänsä suurimmasta rakkaudesta. Vihaksihan sellainen pistää.

noista eroon pääsyssä on monta konstia niinkuin muussakin. Tärkeää ainakin on se ettet itse nää niitä ruoki!

Siis:
1 älä ruoki itsessäsi syyllisyyttä, häpeää, alemmuudentuntoa.
2. vältä ihmisiä jotka ruokkivat niitä tai kiinnittävät huomiotasi noihin nehgatiivisiin asioihin
3. ruoki ja kannusta itsessäsi positiivisia asioita.
4. valitse seurasi niin että olet tekemisissä “hyviä” asioita tekevien ihmisten kanssa -varo menneisyyden kaivelijoita!
5. Muistuta itseäsi usein hyvistä puolistasi -unohda paska menneisyydessä niin muutkin unohtavat. Ihmisten muisti on lyhyempi kuin luulet ja heillä on tarpeeksi miettimistä omissa asioissaan.
6. Jokainen raitis päivä vie sinut kauemmas noista tunteista -jos et itse haraa vastaan.

Positiivisella asenteella voittaa pahankin tunteiden kierteen, voimia ja uskoa itseesi Sinulle, Tuike!

Suomessa elinkautisen saa vain murhasta ja muutamasta vastaavasta teosta, ja siitäkin yleensä vapautuu joskus. Mikään teko tai laiminlyönti ei ole niin paha, että siitä olisi edes jollain tavalla oikeudenmukaista loputtomasti syyttää itseään. Toiseksi, itsesyyttely ei aiheuta mitään positiivista kenellekään. Jos kyse on teoista, joilla on aiheuttanut ongelmia lähinnä itselleen, niin itsensä syyttely kannattaa lopettaa saman tien, koska se tuottaa vain lisää vahinkoa ja tuskaa - eli kyse on itseasiassa on itselle vahingollisen käyttäytymisen jatkamisesta toisessa muodossa. Jos taas on tuottanut vahinkoa muille, niin ei itsesyyttely auta niitä vahinkoa kärsineitäkään mitenkään - ennemmin voisi miettiä rakentavia keinoja, miten auttaa noita vahinkoa kärsineitä.

Riippuu varmasti ihmisestä. Ihannehan olisi, ettei muiden näkökulmalla olisi ainakaan liian suurta painoarvoa siihen, miten itsensä kokee.

Jos tiedostaa itsesyyttelyn epämielekkyyden, niin se ei ehkä lopu saman tien, mutta kyllä ne syyttävät ajatukset ajan kanssa alkavat helpottaa, kun leimaa ne epämielekkäiksi heti kun niitä mieleen tulee.

Voi Tuike, on olemassa päihderiippuvuudesta toipuneita raitistuneita ihmisiä, jotka ovat tehneet ihan oikeita rikoksia; ryöstöjä, varkauksia, pahoinpitelyjä, tappoja jne.

Silti hekin voivat toipua onnelliseen elämään. Menneisyyden tekoja ei saa tekemättömäksi, mutta niiden kanssa voi oppia elämään niin etteivät ne ole onnen esteenä.
Menneisyyden kanssa on päästävä sovintoon jollain tavalla, ja tapoja on erilaisia.

Jollekin joka on harrastanut vaikkapa velanperintää huumebisneksessä, voi olla aika kova paikka mennä myöhemmin sanomaan että “sori kun mä katkasin sun käden” tai “sori kun mä katkasin sun sormen”, mutta heillekin yleensä raittiuden myötä aukenee myös sopu menneisyytensä kanssa.

Sellaisia tositarinoita on olemassa, ja on tavattoman opettavaista kuulla niitä livenäkin.

Joskus huomaa että on sitä itse omassa elämässä kuitenkin aika pienin murhein päässyt. :smiley:
Helppoo olla onnellinen.

Omalla kohdallani olen oppinut aistimaan kenelle voin puhua alkoholismista ja kenelle en koe sen olevan aiheellista. Oikeastaan tuohon jälkimmäiseen kategoriaan kuuluu ainoastaan tässä hetkessä ihmiset, jotka istuvat pöydän toisella puolen käydessäni keskustelua heidän kanssaan siitä, kannattaako minut palkata vai ei. :slight_smile:

Mitä onnellisuuteen tulee, niin itse koen olevani onnellinen, tänään. Voin tänään todeta eläväni päivän kerrallaan elämää, josta ei puutu yhtään mitään. Parasta kaikessa on elämäntyyli, johon kuuluu sellaisia itsensä työstämiseen liittyviä toimintaa siinä määrin, ettei minun tällä tavoin taivaltaessani tarvitse enää pelätä elämässäni mitään niistä asioista, jotka osaltaan ajoivat minut helvetinporteille joitain vuosia sitten.

Omalla kohdallani täyskäännöksestä alkanut itsensä ja menneisyytensä purkaminen, on tänään muodostunut sellaiseksi peruskiveksi, jonka varaan uskallan omaa itseäni ja elämääni rakentaa. Olemalla valmis mihin tahansa ja sitä kautta luopumalla ennakkoluulojeni nostattamasta ylpeydestä, olen valmis avoimin mielin tutustumaan kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin erilaisiin apukeinoihin, joita täällä erilaisista riippuvuuksista kärsivien auttamiseksi järjestetään.

Nyky hetkeen olen huomannut itsessäni sen, että olen tietyllä tapaa kantanut väärää syyllisyyttä läpi elmän siinä määrin, että pelkästään siitä minuilla riittää työstettävää jok’ ikiseksi päiväksi, sikäli mikäli tasapainoista elämää haluan itseni kanssa viettää. Tuosta syyllisyyden kantamisesta voin kertoa muutaman esimerkin. Elämäni on opiskelujen, viisi lapsisen perheen ja ryhmissä käymisen kanssa jatkuvaa kiirusta, mutta pelkästään hyvällä tapaa kiirusta. Toisaalta huomaan tasaisin väliajoin miettiväni huonoa omaatuntoa potien sitä, kuinka koen kohtelevani läheisiä ihmisiäni kaltoin, kun en tahdo joutaa pitämään yhteyttä niihin ihmisiin, jotka toisaalta osaltaan ovat tukeneet minua silloin kun olin heikoimmillani. No armollisuutta itseään kohtaan tässä opetellessani, olen kääntänyt tuota syyllisyyttäni pois miettien niin, etten kuitenkaan taida olla niin erikoinen ihminen, että läheisteni elämässä olisi kovinkaan suuri aukko, vaikka yhteyden pitäminen olisikin satunnaisempaa. Toisaalta opettelen edelleen päivän kerrallaan tekemään kulloisenakin päivänä sen, mikä siinä hetkessä oman osuuden tekemiseltä tuntuu, eikä sen enempää kukaan voi minulta vaatia, kun en sitä ole enää edes itse itseltäni vaatimassa. No kuten todettua, parempaa kohti koko ajan matkaa teen ja siihen liittyy jatkuva itsensä kehittäminen ja sitä kautta opetteleminen olemaan entistä vähemmän itsekeskeinen ihminen.

Itsensä purkaminen atomeiksi, siinä samalla koko elämän paloittelu omiin lokeroihinsa, on ollut minulle se keino kasvaa siksi ihmiseksi, joka minusta olisi kuulunut tulla jo 15 vuotta sitten. Tänään ymmärrän kuitenkin sen, ettei minusta olisi tuolloin voinut tulla samaa ihmistä joka tänään olen. Niin äärettömän määrän positiivisia kokemuksia, kaikki negatiiviset tapahtumat ja niiden purkamisen kautta tapahtunut kasvu on minulle tähän hetkeen tuonut, etten voisi olla sama ihminen ilman noita kokemuksia. Katkeruus ei kuulu tänään minun luoteenvikoihini, joten sillä en sille ajatustanikaan uhraa, vaan pyrin käsittelemään asiat päivittäin siihen malliin, ettei minulla olisi yhtään asiaa tai tapahtumaa josta olla katkera, vaan päinvastoin kokisin jatkuvasti kasvavaa kiitollisuutta elämää ja sen tuomia siunauksia kohtaan.

Nöyrin ja kiitollisin mielin rauhoitun tässä hetkessä opettelemaan olemista. Nyt kun sain nuo opinnot kunnialla päätökseen, menee jonkin aikaa, että pää tasoittuu ymmärtämään ettei minulla ole mitään kiirettä, aikatauluja tehtävien, tenttien tai muidenkaan kouluun liittyneiden asioiden kanssa, vaan voin kiitollisin mielin, hyvällä omallatunnolla ottaa aikaa myös itselleni.

Kun lapseni kuoli, ajattelin ettei minun kuulu olla onnellinen. Koska äidin lapsi on kuollut, olen epäonnistunut suojelemaan elämää. En ansaitse rakkautta, olla kaunis, menestyvä, onnellinen -nämä ajatukset olivat oikeasti mielessäni. Ansaitsisin vain kuolla itsekin ja juoda, koska olin jo epäonnistunut.

Nyt minulla on kuitenkin herännyt ajatus, että se enkeli -ei halua minulle kuolemaa. Vaan hän haluaa minun olevan onnellinen, ehkä hän kävi täällä maailmassa kertomassa sen. Ja minä olen onnellinen. Haluan puhua itsestäni alkoholistina, joka on lopettanut juomisen -ihan siksi, että minä todellakin olen alkoholisti. Jään koukkuun alkoholiin hyvin herkästi.
Ja olen onnellinen, elämän pikku vastoinkäymisistä huolimatta. Siitäkin huolimatta, että välillä tekee mieli juoda. Ja siitä, että pystyn olemaan juomatta -koska tahdon niin.

Koivu77, olen pahoillani lapsesi vuoksi. Samalla haluan sanoa, kunnioittavani asennettasi elämään. Tuo edellinen tekstisi kuvastaa tervettä nöyryyttä elämää kohtaan. Elämässä tapahtuu erilaisia asioita, joihin emme järjellämme löydä selitystä. Kun näin tapahtuu, tarvitsee järjen hiljentyä nöyryyden edessä. Nöyryyden löytyessä järki hiljenee ja siitä seuraa hyväksyminen, jota sinun äskeinem tekstisi kuvastaa mitä parhaiten.

Aurinkoa elämääsi toivon. Aurinkoa ja lempeitä tuulenhenkäyksiä, jotka tuovat tullessaan terveisiä enkeliltäsi.

Saako alkkis olla onnellinen?

Saa olla, tottakai. Mielellään saa olla muutakin, tuntea kaikkia tunteita, jotka kuuluvat ihmisen elämään. Onnellisuus -asia on siinä mielessä vähän hankala, että siitä on tullut ajassamme vähän sellainen pakko. Oletuksena on, että ihmisen pitäisi olla yhtenään onnellinen ja jos niin ei koe, on jotenkin epäonnistunut. Onnellisuutta etsitään sitten vaikka mistä, kuten päihteistä ja vaikkapa raitistumisesta. Kumpikaan, juominen tai raittius ei itsearvoisesti tee ketään onnelliseksi, vaan kyllä se taitaa lähteä sisäisestä harmoniasta, tyytyväisyydestä ja asenteesta elämää kohtaan.

Alkoholistin kohtalo taitaa olla usein sellainen, että onnellisuusvaje alkaa kasvamaan jossain vaiheessa juoppoutta. Raitistumista lähdetään hakemaan usein suurin odotuksin, joista yksi on se onnellisuus. Sitten kun se ei heiti toteudukkaan, vaan olo saattaa muuttua jopa vielä onnettomammaksi, niin lyödään hanskat tiskiin. Törmätään siihen, että onnellisuus ei jälleenkään löytynyt ulkoa. Joskus on varmasti myös niin, että lupaa olla onnellinen on vaikea itselle antaa. Molemmissa tapauksissa tie takaisin juomaan taitaa olla aika lyhyt.

Oikeastaan olen sitä mieltä, että raitistuvan alkoholistin kannattaa todella nähdä vähän vaivaa sen eteen, että olisi onnellinen riittävissä määrin. :smiley:

Minä ainakin olen onnellinen siitä että ymmärsin jättää alkon käytön. Sen mukana on tullut monta muutakin onnellista asiaa. En syytä itseäni menneistä töppäyksistä, toki jokin muisto vieläkin joskus harmittaa, mutta en anna sellaisten jumittua mieleen. Eteenpäin elävän mieli. :slight_smile:

En ole kuvitellutkaan ettei vastoinkäymisiä tai alakuloa enää tule, tottahan niitä tulee. Mutta nykyisin ne eivät tunnu ylitsepääsemättömiltä. On selvä pää ratkoa ongelmat.

Katumus on tie anteeksiantoon. Me myönsimme virheemme, ja meidän on pyydettävä anteeksi. Väärä itsetunto on kovettanut meidät ja tehnyt meistä ylpeitä. Siksi ovat korvamme kiveä. On tunnustettava ettei omin voimin voi selviytyä, on nöyrryttävä ottamaan vastaan armo.
Armon saanut on onnellinen. Todellinen onnellinen eikä maailmallinen joka luulee olevansa onnellinen eikä onnea tunne.

Saako syöpää sairastava/sairastanut olla onnellinen? Saako leski olla onnellinen? Saako työtön olla onnellinen? Yhtä höpsöjä kysymyksiä kaikki. Jokainen ansaitsee olla onnellinen. Meillä jokaisella on omanlainen tarina takana, elettynä ja uusi tarina nyt meneillään.
Itse olin vuosia onneton, vaikkakin joskus pilkahteli onnensäteitä elämään. Ajattelin, että voisin olla onnellinen vain, jos pystyisin olemaan juomatta. Elämässä oli kaikki hyvin, ainoastaan se pilasi kaiken, että join. Nyt tajuan selvästi, miten paljon se vaikutti elämään, tunteisiin, tekemisiin, ihmissuhteisiin…ja useimmat ihmiset eivät koskaan edes tienneet, että join.
En pyytele keneltäkään anteeksi, läheiset ihmiset tietävät muutenkin, miten pahoillani olen heille aiheuttamastani huolesta ja murheesta. Elämää on jo liikaa käytetty juomiseen, sen suunnitteluun, sen salailuun, siitä toipumiseen ja koko siihen touhuun .
En esittele itseäni kenellekään sanomalla, että olen marina, alkoholisti tai entinen alkoholisti tai toipuva alkoholisti. Olen minä.
Älä liikaa ajattele juomistasi, päästä siitä irti ja ala elää uutta elämää, ilman viinaa. On todella helpottavaa opetella elämään siten, kuten olen täältä plinkistä saamillani oivalluksilla ja ohjeilla alkanut itsekin opettelemaan; päästää irti juomisesta, viinasta, sen ajattelusta. Itse pelkäsin, että mitä saan tilalle, jos luovun suuresta rakkaudestani ja piinastani…sain uuden elämän, ihanan ja vapaan, ei tietenkään ongelmatonta eikä aina helppoakaan, mutta tuhannesti parempaa kuin entinen.
Saat siis olla onnellinen, ja juomattomuus on todella hyvä syy olla onnellinen!

Kerrassaan mainio kirjoitus. Kiitos Marinalle! Itse tässä pohdin iltapuhteena ulkona istuskellessani sitä aikaa, kun tärkein asia elämässäni oli päihteet. Tuo pohtiminen sai alkunsa siitä, kun tässä muutamana päivänä remointoin kaverin autoa, loukaten siinä tohinassa kättäni sen verran, että kämmenselkä on tässä hetkessä kipeä, turvonnut ja rupinen. Katsellessani tuota kipeää kättäni, mieleen palasi eräs joulukuinen ilta, kun sekopäissäni läväytin molemmat nyrkkini ulko-oven lämpölaseista läpi, suututtuani vaimolleni, säikyttäen samalla lapset suunniltaan. Tänään elän onnellisena siitä, että lapsillani on raitis isä. Minulle tuo raittius antaa mahdollisuuden olla rakastava, läsnäoleva vanhempi, joka on tarvittaessa lohduttamassa tai muuten vain turvana lapsuuden karikoissa. Jotenkin mietin tuossa sitä, ettei kait minun tarvitse onnellisuudestani ainakaan syyllisyyttä tuntea, olenhan oman osani onnettomuudesta kantanut elämässäni, joten jo sanonta paistaa se aurinko joskus risukasaankin, antaa minulle luvan nauttia elämästäni, ilman että se tekisi minusta omahyväistä tai muutoinkaan itseriittoista ihmistä.

Hannu kirjoitteli tuolla minulle siitä, että huipulta ei ole muuta tietä kuin alas, mutta jotekin tässä hetkessä elän hetken kerrallaan luottaen siihen, että elämä kantaa. Eikä se tarkoita sitä, etteikö elämässä voisi olla ja onkin erinäisiä menetyksiä, surua, murhetta tai muita vastoinkäymisiä. Omalla kohdallani vain koen löytäneeni sellaisen tavan elää, että rankatkin vastoinkäymiset on helpompi kohdata ja hyväksyä, kun niitä ei tarvitse enää yrittää kohdata yksin, saati päihteisiin alkaa paeta. Toisaalta en koe eläväni millään tavalla missään huipulla tai olevani millään muotoa valmis ihmisenä, vaan koen tällä tavalla eläessäni, kasvavani jokaisena päivänä juuri niiden askelten matkan verran, jotka jokaisena päivänä olen valmis elämänpolkua askeltamaan. Siksi toisekseen, en usko että koskaan tulen olemaan sen valmiimpi ihmisenä, kuin kukaan toinenkaan, olen vain armosta saanut opetella tutkailemaan itseäni päivän kerrallaan selvästä päästä, havainnoiden sen, että niin kauan kuin matka jatkuu, niin kauan olen perillä. Tiedostaen olevani vain häviävän pieni osanen maailmankaikkeudessa, mutta kuten jokaisella toisellakin ihmisillä, myös minulla on kallisarvoinen, ainutkertainen ja iankaikkinen ominaisuus, sieluni. Niin kauan kuin pidän huolta sielustani, niin kauan elämälläni on suunta, tarkoitus ja määränpää. Niin kauan voin elää hetken kerrallaan, ollen juuri niin onnellinen, kuin itselleni sallin luvan olla.

Hieman tuntuu, että ilmaiset kokemusta omasta arvottomuudestasi.

Ainakin omalla kohdallani tuo arvottomuuden kokemus on ollut enemmän syy alkoholismiin, kuin alkoholismin seuraus. Katala itseltäkin salattu tunne omasta syyllisyydestä, häpeästä ja arvottomuudetsa helpotti vain juomalla. Tuo tunteiden vyyhti sisältää myös kiellon olla onnellinen. Mikäpä oikeus näin arvotttomalla ihmisellä olisi olla onnellinen?

Vuosi raittiutta oli minulle aika iso juttu. Sen myötä minulle syntyi oivallus siitä, että minäkin olen arvokas muutenkin, kuin huonona esimerkkinä. Tuon oman arvokkuden kohtaamisen kautta saatoin sitten työstää myös niitä syyllisyyksiä ja häpeäntunteita. Sitähän se uskon-oppi koettaa selittää, että syyllisyyden ja häpeän aiheet on meille annettu anteeksi jo ihan etukäteen. Tätä sanotaan armoksi. Asian sisäistäminen vain on kovin hankalaa, kun nuo kokemukset ovat niin kertakaikkisen luissa ja ytimissä. Se sisäistäminen edellyttää aikamoista pelkojen kohtaamista, mutta tapahtuu kyllä omia aikojaan.

Onnellisuuskin on hankala asia. Tunnemme helposti syyllisyyttä myös siitä, ettemme ole tarpeeksi onnellisia. Emme oikein halua hyväksyä masennusta, syyllisyyttä, pelkoa, häpeää ja muuta vastaavaa kivaa osana onnellisuutta. Tällä tavoin rakennamme itsellemme seinän itsemme ja onnellisuuden eteen. Se seinä nyt vain täytyy purkaa pala kerrallaan. Selvän pään kanssa sekin homa hoituu - ajallaan. :smiley:

.

Kyllä vaan.

“Mikään ei ole muuttunut paitsi asenteeni.
Kaikki on siis muuttunut.”
Anthony De Mello

Oma kokemus komppaa vahvasti yllä olevaa. :smiley: