Runo Yhteiskunnan Ulkopuolelta
mikään ei pysäytä renttua
ellei se sitä itse halua
se juo vaikka asunnottomana
puiston penkillä tenttua
kukaan ei voi herättää ihmistä
joka kulkee etukenossa
ei kenestäkään ole sanomaan
minne olet menossa
ei saarnaamaan puiston penkeistä
korkeintaan voi jakaa vihaansa tai lohtuaan
mikään inhimillinen tekijä
ei voi minua auttaa tässä lajissa
ainoastaan sisäinen puhuja, tietäjä
joka hetkittäin on kuultavissa
sielun muotoon synnyttää
huono karma
raskaaseen muotoon ilmentää
iäti raakileen, olen siitä varma
muotoon tähän
varmasti halusin
aikaan pimeään
kanssa mieleni susien
olen kristitty
olen gnostikko
olen buddhalainen
olen hindu
olen teosofi
olen okkultisti
olen ateisti
olen uskovainen
olen filosofi
olen tiedemies
olen satanisti
olen agnostikko
olen kaikkea mutta en mitään ainutta
sillä ismit eivät ilmennä totuutta
eikä löydy jumaluutta
sille joka ei tunne mielensä sutta
muutan pois, kauas pois
sydämeni korpeen iäiseen hämärään
jossa mietin että jospa Mestari ois
halunnutkin mut iäiseen pimeään -
yksin tutkimaan, yksin löytämään
yksin elämään, yksin kuolemaan
yksin näkemään, yksin kuulemaan
yksin Väinän korpeen minäni hylkäämään
uskon varmasti jälleensyntymiseen
syntyen näin jälleen uskooni
kuin hirvisonni joka möyryää
ja naaraansa selässä nylkyttää
mun takanani ikuisesti sarvipää
huohottaen pysähtymistäni kyttää
ei lepoa anna, ei yölläkään
sillä reikiä on täynnä
suojaverho eetterin ja nään
painajaista ikuisuuteen hyljätynnä
juomapaheen pahetessa
sairaudeksi
vaellan yksinäisessä kaksinaisuudessa
olenhan tullut kahdeksi
eilen olin henkisesti köyhä
kuin evankeliumin Matteus
tänään taas dogmirikas tiukka fariseus
valottomassa sielussani totuudessa löyhä
eilen olin raittiina
tänään olen juoppo
aamulla sydämessäni syvä kuoppa
ja mieleni räjähtänyt sirpalemiina
lapset leikkii koulun pihalla
naapurin vanhus kolaa lunta
alakerran herra nussii naistaan
minä juon kahvia ja itken
pitäis mennä työkkäriin
ilmoittautumaan työttömäksi
miksi ei elämässä voisi
ryhtyä runoilijaksi?
kaljat ja tupakat kannettaisiin ovelle
mutsi ei soittaisi ja kyselisi miten menee
parhaita kavereitakaan ei joutuisi näkemään
ja saisi masturboida sängyllään kenenkään tietämättä
silloin kun olin lapsi
tai ainakin kuvittelin olevani
näin selvästi taivaan ja Jumalan
kunnes tulin maailman toimesta minuksi
se jolla on hyvät välit anoppiin
voi varmasti pahoin
ja vaikka elän elämääni puristuvin mahoin
uskon arpanoppiin
Jeesus, jos olit Kristus
en nyt jaksa kuunnella opetuksiasi
haluan olla tänään Faustus
ja kääntää mieleisekseni kaikki opetuksesi
[i]tyyni on pinta, peitteenä kerros jään
mutta alla jääkerroksen
levottomina pauhaten taas tänään
virtaavat veet syyllisen sydämen
kuka syvyytensä piilottaa
turmiolliset tekonsa, ajatuksensa
turhaan hän pintojaan koettaa kiillottaa
sillä saava on ajallaan tuomion, katumuksensa
turhaan rukoilen unohdusta
ne jälkiäni seuraten, kuiskaillen
saapuvat yön viileään tupaan
ja vaikka miten taas muuttua lupaan
käyvät sydämeeni sitä rumasti raiskaillen
eivätkä armoa suo, eivät usko lupausta[/i]
nyt sieluni sairas, ylös lennä
on aika sun vihdoinkin kotiin mennä
taivaisiin, vaivaisiin helvetteihin
saatanan synkkiin syövereihin
sinne missä on tarinamme luoja
tuo luomaton valon ja tuhon tuoja
hän itse, Mestari, joka ihmistä opettaa
ajallisen kulkumme tahdollaan lopettaa
olen väsynyt mies, keskeneräinen
asuntoni viileä kamari peräinen
siksikin haluan jo pois täältä mennä
loppuaikani, Mestari, siis tähän päivään lyhennä
olen maailman teillä vain esteenä muille
vaikka olenhan kuin aurinko pimeille kuille
eivät minua tunne, kiroavat vain veljensä
ja oviltaan ajavat juoksemaan tiehensä
jääköön siis maan tylsä kylmä alusta
räjähtäen sortuu mun mainen jalusta
rakettini tulisen nyt tähtiin laukaisen
ja portit pimeisiin avaruuksiin aukaisen
sohvan pohjalla verkkareineen
suomipoika taivastaan kyhää
tutkii henkeään kallista, pyhää
kännyköineen ja telkkareineen
on äijällä formulapaita yllä
se seuraa ajoa Rosbergin
ei vaalia muistoa Runebergin
vaikka torttu maistuu kyllä
ei runous ole trendikästä
ovat ajat täällä muuttuneet
vain koneet päästää pälkähästä
ovat runoilijat historiaan juuttuneet
oi suomipoika, moderni tapaus
kerro sä taivaan kuvastin
mulle miten löytyy vapaus
seasta tuon hirveän konelastin?
muistathan, Saatana, ensi yön tapaamisemme
erämaassasi - olen käynyt jo matkalle
olen tulossa nyt lopettamaan tämän taistelemisemme
periksi antamaan vahvemmalleni, suuremmalle
en mukanani kanna ylpeyden miekkaa en jousta
tulen kädet pystyssä eteesi alasti
hiljaa kiiruhtaen ja varovasti
mutta taistelutorniisi en enää aio nousta
tiedäthän, musta Herra varjojen maan, etten
koskaan aiemmin ole tullut vilpittömin mielin
vaan sinulta aina koettanut kätkeä alle sydämein vetten
salamyhkäisen ylpeyden puhuen sinulle valheen kielin
ilta tummuu, kuulen varjojen ääniä jo sieltä
mustan linnasi tornista luota kuolleen erämaan
jonne vain harvat uskaltautuvat poiketen maailman tieltä
alastonna, aseetta, Sinut yössä kohtaamaan
päivän utu levittäytyneenä
ympärilleni, kuljen kaupungin laitaa
väsyneempänä kuin koskaan
valmiimpana kuin eilen
kivun loukussa nälkäisiä haamuja
näkymättömän, alisen maailman
raivokkaita riivaajia
ajatuksiin, tunteisiin liimautuneita
ihmisiä sikin sokin
hortoilemassa kohti kuolemaa
elämän välitilassa
josta paikkaansa ei voi löytää kuin kaatumalla
kirkon tapulia kiertää naakkaparvi
tuon monumentin, jonka pitäisi olla paikka
jossa Jumalaksi nimitetty asustaa
ja pelastaa
voitelen tänä yönä itseni
monikymmenpäisen kynttiläin varjossa
jäädytän itseni sinussa, Rakas
etten enää joutuisi vaeltamaan tuolla, etsien turhaan
olen kadonnut pois teidän yhteisestä kunnastanne
jossa itsekkyys, ahneus, kieroilu ja kusetus
ovat arvoista ne suurimmat ja jaloimmat
alla kimalteen ja roskan ne henkivät epäjumalana
pahoinvointivaltiossa ei ole tilaa
minunlaiselle, jolla on sanottavaa
ovat kukkani siis visusti piilossa
etteivät he niitä repisi ja polttaisi
kuljen lävitse uusien ja täysien kuiden
joka päivä muistaen missä olet, Rakas
sinä musta majakkani maailman valojen keskellä
hiljaisuudessa, rikkumattomassa pimeydessä
täällä kytee sodan juuret pinnan alla
he tietävät sen mutteivät välitä
sillä heidän aikansa on pian ohitse
jääköön verenvuodatus jälkipolville
viina, huumeet ja pillerit
pyhän aikamme pakotie pois
ja vaikka karkuun voi juosta loputtomiin
ei pakoon voi päästä koskaan, ei koskaan
minä kirjoitan tämän
kuolleen runon
muistuttamaan minua
siitä missä asuu pelko, viha ja tietämättömyys
ja ripustan tämän sänkyni viereen
jotta aamuisin sen huomaisin, lukisin, muistaisin
sekä varsinkin sinut joka jokaisessa hetkessä
luometon silmäsi auki minussa näet,
niin epätodellisuuden,
kuin Todellisuudenkin
sydänsokeana
hän kiertää kujaa
vääryys ainoana oikeana
vauhti on lujaa
pysähtymättä
koskaan miettimään
imagonsa tärkeyttä
hän jatkaa sielullista pimeyttään
ja tuona tähtiyönä
kun taivas hohtaa kuparivyönä
ja omatunnolla olisi asiaa
hän raottaa hädissään unipillerirasiaa
ei kestä nähdä totuutta
on helpompi jatkaa matkaa valheilla
kuin miettiä valveilla
ihmisen ääretöntä avaruutta
kun yöunen turvaa Tenoxi
ja aamulla laitetaan mielialalääke poskeen
niin ei kun vaan menoksi
unta näkemään elämän koskeen
ja kun pillereistä tulee hyvä olo
voi työpäivän päätteeksi trokin jos toisenkin ottaa
niillä mielensä kevyeksi liuottaa
eipä enää stressaa suden kolo
kaikki on hyvin, oikein mallillaan
ratsumies tyynenä tallillaan
päivisin se ihan pihalla laukkaa
öisin päiväuneensa keinounta haukkaa
sinulla on kaikkea, kuoresi kimaltaa
vaan silti jokin tunne kumma
sydämesi välillä valtaa
tunne valheesta, tunne kuoleman tumma
suden kolo, ahdas paikka
ole väkisin siellä taikka
hommaa isompi vallallasi
ja kokonaan tapa tuo tunne tumma hallallasi
voit periksi antaa kahdella tapaa
vain toisella niistä voit olla vapaa
holistiko muka on heikko luonne
katsopa puiston penkille tuonne –
jossa rapaäijät ja rapa-akat
nämä yhteiskuntamme pohjasakat
eivät lopeta edes vaiheessa tuossa
kun on pää, perse ja kirves suossa
eivät nöyrtyä voi - ovat periksi antaneet
elävältä hautaan itsensä kantaneet
ja vaikka jokainen päivä voisi apua saada
niin mikään ei tuota vahvuutta kaada
kun sairas pelko estää luovuttamasta
kädet ylös nostamasta
ei mikään eikä kukaan voi auttaa sinua
läpi kurjan elämäsi vain sääliä kinua
tuntosi tuskiin, syyllisyyteesi jota
et häpeässäsi myönnä etkä koskaan ota
vuodettasi ja käy vaan tuleen jäät makaamaan
mutta velkasi nuo joudut itse takaamaan
katsopa tuonne puiston penkille
jäi kööristä yksi taas yölliselle lenkille
tukehtuen laattaansa lasolia juotuaan
helvettiin kuollen ensin viinasta taivaansa luotuaan
pöhöttynyt, hilseilevä, vesimaha
taskussaan yhteiskunnan veroraha
siinäpä vaeltaa elämän sotilas
kadullaan vapaa avopotilas
Hyvä Suomi! vapauta mielisairaat
hukkumisavantoa heille siten kairaat
nopeammin siten, kas hautaansa päätyy
koko juoppokunta ja sitten kai avanto jäätyy
pimeydestä virtaa
eläviksi haamuja
pitkin luisevaa pirtaa
pimentämään aamuja
suljettu musta ovi
kerran avattu
nyt tuhanteen kertaan
läpi ravattu
ken kerran uskaltaa
tuon oven aukaista
voi kai kerran kuollessaan
helpotuksesta huokaista
sillä pelkurin tie
käy takaisin tänne
se uudelleen vie
tuon mustan oven luo
tunne varjosi, ihminen
äläkä karkuun juokse
sillä pimeyden kautta
pääset valon luokse
karkureita
vain karkureita olemme
muotoon muinoin langenneita
taivaista luomattoman maailman
minä olen toimeton
byrokratian tohtori
satulaton, loimeton
syväjäätynyt musta ori
jotkut kiertää täällä kehää
minä kierrän kolmiota;
työkkää, sossua ja kelaa
vailla herran solmiota
kirppikseltä vaatteet hankin
tukipisteestä leivänmurun
viihdyn maistelussa rankin
eipä paina taakka surun
eilen kävin kävelyllä
tuli vastaan neitokainen
sporttinen, uusin muotiasu yllä
verkkareillein nauroi, tuo mainen
puurossani on vain vettä
eipä ole hiutalekauraa
onneksi kukassain on mettä
katsokaa mun Kristus-auraa!
kämppäkin meni alta
mutta sekään ei mua kaada
hah, kurja valtiovalta
veronmaksajaa ette taida musta saada
runo on kuin taivaskeikka
poispääsy hämärästä
tiesi sen myös Leinon Eikka
kirjoittaen tämän tästä
minun runot, vajavaiset
amatöörin kätten työtä
toista ovat ammattilaiset;
virheitä he eivät tekstiinsä syötä
vaan nyt mä lähden tästä työkkään
päälläni on maastopuku
vastaantulijoille nyökkään
sydämessäin pedon luku
saapa nähdä saanko duunin;
vessanpesijän pestin
sit vois ostaa sähköuunin
sekä keinutrapetsin
sen tukiasuntooni virittäisin
seinille laittaen tukipuut
itseäin keinussa viihdyttäisin
ja aurani hohtaisi kuin talviset kuut
muinoin eräs maalaispässi
nuoruudessaan kaikkee hässi
ravasi uuhista uuhiin
himokkaana kiimapuuhiin!
riittänyt ei mikään sille
nuori, varttunut, vanhakin
kelpas kunhan killuttimille
sai tyhjennyksen, sisään nakin
nykyään ei kelpaa mikään
varttunut on krantun ikään
eipä ihme että mättää
aikakin jo kohta jättää
siinäs riudut himoissasi
kurja pässi saastasorkka
liika korkeissa rimoissasi
kumppaninasi vain horkka!
Jumalat, kateelliset
Asurat - yön neitseelliset
oottaa alas laskeemusta
kiusaa ihmisasumusta
kyytä kasvaa sydänsarka
pelon puolla poikaparka
täytyn Lemmon hirviöistä
apuun kutsun Väinämöistä
turhaan pyydän siunausta
Jumalilta armahdusta
Asurain on sairas sielu
kuolon oma viininielu
apuun ketään löytämättä
lähden sarkain kyntämättä
ruumiistani yksin yöhön
Helvetteihin orjatyöhön
yössä matkaan astraalissa
Tuonen katedraalissa
veressäni vanha viini
roihuaapi kundaliini
smaragdi otsallani
ja päällä unihahmollani
karu sudenruumistalja
kädessä sen verimalja -
josta juon vihkiverta
herää Jumal-yläkerta
tuskissani pitkään haudun
mutta niistä puhdistaudun
loppuu painajainen viimein
aamuun herää mieli riimein
sydän on kylmä, mutta
täynnä voimaa puhdistunutta
yö tummuu, on olo karsein
mieli laulaa sananparsein
käärmeinen on rampa varsi
luikerrapa sananparsi!
pelon puoleen kääntymättä
elon huoleen nääntymättä
käyn nyt käärmesieluun sisään
käyden kiinni käärmeen isään
kurkustansa kaivan esiin
oman häntänsä ja vesiin
tummiin hukutan sen lieron
sammuttaen sen mielen kieron
aamulla jos tänne herään
luo uuden nahan käärme erään
heräten eloon vesistänsä
syntyen uudelleen pesistänsä -
aloittaen takana uksen
jokapäiväisen rienauksen
houkuttaen kääntymään ja nääntymään
saaden pahan nälkiintymään
vaellan vuoria helkoja
kahden puolen riskirajaa
maksaen menneen velkoja -
katumus ja pelko ajaa
Valo-kuvaksi Inehmon
vahvuudestani tahtoisin
omistaa sydämen pehmon -
vailla kovaa kuorta oisin
vihani katki vääntäisin
rakastaen vihamiestä
poskeni hälle kääntäisin
sais vuorituuletkin piestä
Suuren Äitini helmassa
kulkisin vain rakastaen
ihmislapsen unelmassa
fariseukset armahtaen
kantaisi en kaunan vuorta
en katkeraa kostomieltä
ottaisi en kovaa kuorta
väistyisin kovien tieltä
ja antaisin itse kunkin
olla mitä he lystäävät
öisin mustaan kaapuun munkin
peittyisin kun varjot jäävät -
päivänvalon pimentoihin
ja valo nousis vuorillein
tähti laskeutuis otsallein
häipyis vasta aamunkoihin…
oisi yö ain ajaton
tähtimieleni rajaton
pimeydestä valon suuren
saisin ja elämän juuren -
valollani paljastaisin
mutta tietoni salaisin
päivin aina ihmisiltä
Tiestäin tietämättömiltä…
pihapuu ja sirppikuu
öinen terassinäky kaunein
minä meistä se haurain
hukun todellisuuteen
sydämessäni
ja annan symbolimaailman
jatkaa liikkumista pinnalla
aika jätti ajat sitten
kun synnyin Elämään
ja jätin muottini
palasin kaikkeuden kohtuun
matkaan verhojen lävitse
fyysisestä eetteriin ja astraaliin
Egon avaruuteen - sen pimeimpään kirkkauteen
jossa Minulla ei ole nimeä
nähden silti pihapuun ja sirppisen kuun
sekä niistä käsin itseni
sillä ne ovat nyt osa minua
minä niitä - me on Rajaton
pintojemme alla
se puhaltaa henkäystään puussa
kuljettaa kiviä, vuoria, maailmaa
uinuu suloista untaan eläimessä
Heräten Tietoiseksi Minussa
joku katsoo maailmaa
nähden vain liikkuvan maailman
joku katsoo ulkopuolelta itseään
nähden vain yhden kuolevaisista hahmoistaan
Me Olemme Kirkkaus
yötaivaan hohtavassa pimeydessä
Olemme jäähän kristalloitunut Tuli
riimuilla Tietäjän avattavissa
muinaiset Kalevan kankaat
tuvat täynnä runonlausujain
rautaista Tietoa tuonpuoleisesta
mihin olemmekaan kadottaneet nyt itsemme
ja lujan uskomme, Veljet?
Vesimiehen merkissä
jalostuneet, vanhat sielut
käyskentelevät päämäärättömän näköisinä
menestyjien ja suoriutujien keskuudessa
vailla toivoa elämästä maailmassa
“nämä hulttiot kirotkaatte!”
Ja Suuri Kotkasilmä
katsoo hahmojemme lävitse
nähden jokaisen ajatuksenkin
ja lipikat kirjoittavat lakia kirjoihinsa
Olen syvyys itse
joka pintautuneena hetkeksi
oppii omaa olemustaan
palaamatta tulemistaan
jäädäkseen kotiin,
tämän elämän jälkeen
pihapuu, minä ja sirppikuu
katselen teitä
havaiten Itse Itseni
syvällä Egoni avaruudessa
seuraa syytä - Ihminen
äläkä seurausta syytä
sillä omien elämiesi veistämä Sinä Olet
ja itse itsesi esi-isä
ihmiskunnan massat
autiot henkityhjiöt
elämänsä kuin halpa korvike
siitä mitä se kypsänä, aitona
voisikaan olla
ja tulen sekä kuoleman
välissä riutuu
meitä epätoivoisia puoliyksilöitä
toinen käsi kiinni
massiivisissa joukoissa
jota toinen
kiskoo irti kohti
omaa yksilöllistä polkua
17 vuoden mittainen
perjantaipullokäärme
sisälläni aukoo leukojaan
kuiskii ajatuksiini herätteitä
puree myrkkyhampaillaan tunteitani
jotta unohtaisin itseni ja todellisuuden
ja ruokkisin sen jälleen isommaksi
hylkäisin taas AA-ryhmät, hoidon
väheksyisin kuolevaista elämää
ja vetäytyisin kuoleman luolaani
nihilismi-muurin taa ivallisesti nauramaan
ihmiselle, ihmiskunnalle, massoille
yhteiskunnalle, politiikalle…
ollapa neekeri savannilla
asuisi luonnontilaisessa metsässä
vaatimattomassa bambumajassa
olisi elämäntehtävä elää
hankkia jokapäiväinen elanto
kovalla työllä
ja toden totta
eläisi päivän kerrallaan
sovussa kanssa eläinten, naapureiden
ja luonnonhenget laulaisivat
rituaaleissa iltaisin nuotiolla
eikä tietäisi yhtään mitään,
ei edes voisi kuvitellakaan
mitään tämän ylvään, sivistyneen,
mahtipontisen, rikkaan, hyvinvoivan,
tasa-arvoisen ja paratiisimaisen
länsimaan menosta ja siitä
miten päin helvettiä ihmisyhteisö voikaan
yhteiset asiansa hoitaa nostamalla
yksilön kuin yksilön jalustalle
ohitse veljeyden ja opettaen
jo lapsesta pitäen pienimmätkin
palvomaan ja ulvomaan alempaa egoaan
sen sijaan että todella tekisimme
kansallisen karmamme nimissä
tästä maan jossa olisi hyvä elää
ihan vaan - hyvän elää
olen kateellinen tuolle neekerille
joka jo valitettavasti tietää
tai väärässä tiedossaan luulee tietävänsä
että meillä menee täällä hyvin
kaikki ovat rikkaita, onnellisia
kaiken teknologian ja konemaailman
keskellä josta inhimillisyys on riisuttu
ja itse ihminen poljettu kuorten taa
uinuvaan hämärään itkemään
ajattelevien ja tuntevien ihmisten sisälle
ja jonka vain harvat valitsevat
uskaltavat nostaa etusijalle
(ei ihme, Rakas, että meitä vainotaan)
ja lujassa herkkyydessään
nousta tätä valtiovaltaa, epäjumalaa
vastaan ilman kirvestä ja miekkaa
aseenaan Rakkaus ja Valo
aivan kuten eräs vihitty,
Tarot-korttiin hirtetty
pitkätukkainen kumma mies
joka antoi ruumiinsa ristillä
jotta ihmiskunta vapautuisi Tiedossa
Tahdossa, Rakkaudessa
ymmärtämään
että uudelleen syntymisen aika
on mahdollinen jokaisessa
joka yksilöksi haluaa tulla
ja kasvaa
Atmisen Voiman suojeluksessa
Buddhisen Voiman lämmössä
Manasisen Voiman ymmärryksessä
ja nousta ylitse ihmisen
ei niin kuin muun muassa eräs
liikaakin ajatellut erehtynyt Nero
joka hukkui sulaan mahdottomuuteen
eikä ymmärtänyt salakavalaa hybristään
vaan kaikkine legendaarisine viiksineen
jätti Nietzschen jälkensä niille
jotka väärille jäljille mielivät
sokeassa ylpeydessään
Olen kateellinen tuolle neekerille
vaikka rakastankin valkoista ihoani
sinisiä silmiäni
kultahohtoista punertavaa pitkää tukkaani
pieniä pisamanpoikasia poskillani
niin siltikin kaikki tuo mainittu
on vain ulkoista, kuolevaa
jolla ei ole mitään merkitystä
Totuuden kanssa
sillä minä en ole tämä ruumis
en yhtä kuin ajatteleva mieleni
tuo käärme itse siis
en yhtä kuin tunteeni
en menneisyyteni
en ammattini, statukseni
enkä vanhempieni lapsi
en veljeni veli
en isovanhempieni lapsenlapsi
en jalkapallojoukkueen hyökkääjä
en lähipubin orrella istuva juoppo
en sängyllä masturboiva himokas hullu
en jääkaapilla aamuyöllä salaa käyvä syöppö
en ole kaunis, en ole ruma
en ole sen ja sen luonteinen
en kiltti enkä miellyttävä
en itsekeskeinen enkä röyhkeä
en ole yhtä kuin se
joka syntyi
sillä en ole syntynyt koskaan
eikä minua varsinkaan
mikään eikä kukaan
ole koskaan Luonut
sillä eihän voi olla loppua
joten ei voi olla alkuakaan
Maailmamme on reunaton
eihän sillä ole muotoakaan
meillä on reunamme maailmassa,
me muotoon sidotut opiskelijat
ja minä mietin kulmat rutussa
miten jotkut vielä tähyävät tuonne
ylös ulkomaailmaan tähtiä tuijottaen
ja miettivät mihin kaikki loppuu
koska ei ole mitään mikä alkaisikaan
kun mitään ei edes ole mitä hän kuvittelee
kääntyisi tuokin poloinen sisäänpäin
niin voisi katsoa
ylhäältä alas -
ja nähdä muodottomasta muodon
reunattomasta reunallisen
ei-olevasta Olevan
jonka jälkeen ei olisi enää kaivoa hukkua
ei tähtiä miettiä
eikä mikään helvetin turhamainen roska
kuten televisio, viihde, urheilu,
biletys, facebook, hengailu,
julkisuus, päihteet, irtoseksi,
nettiporno, kirkko, darvinismi,
Jeesuksen sijaissovitus, autot,
eläinten oikeuksien ajaminen
samaan aikaan kun mässäilee
lihapatojensa äärellä,
kiiltokuvien keräily,
purukumin jauhaminen junassa,
seiskan lukeminen paskalla,
yölliset heräämiset epätietoisuuteen,
tuska, murhe suru, näivetys,
ja Jumalan etsiminen
kiinnostaisi enää laisinkaan
ei laisinkaan
voisi ryhtyä munkiksi
omassa yksiössään
pistäisi kirppikseltä ostetut verhot ikkunaan
keittäisi sipulikeittoa ja teetä
ja istuutuisi oman alttarin ääreensä
huokaisisi helpotuksesta
ja avaisi Itsensä
lukisi sitä hartaudella
ymmärtäisi, tietäisi,
eikä enää välittäisi mistään juuttaan
työvoimatoimiston ilmoituksista
ulosottomiehen kirjeistä
puhelinlaskuista
koska olisi tehnyt kääntymyksen
sisäänpäin
Olen Tulessa
Palan Ollessa
Tulen Palaessa
Isä, Minä Tulen Luoksesi
tuoden mukanani Valosi
pintaliidän korkeuksissa
tuskavapaalla vyöhykkeellä
muotoni laakson lakeuksissa
käy hitaalla sykkeellä
katselen päältä ihmisen
subjektia objektista
hulluutta näyttelemisen
mietin ja siitä irrottautumista
rooli vanhemmille
pari roolia muijalle
rooli pomolle, rooli kaverille
rooli viisaalle, rooli nuijalle
roolista rooliin aitoa nylkien
muserrumme alle egopaasiemme
harhaa suustamme sylkien
tukkien itse ulospääsytiemme
mieli on labyrintti
itselleen umpisokea
minuuslauma, pimeä vintti
joka todellisuutta ei voi vääristymättä kokea
olen ehdollistunut
kuin koira Pavlovin
ruumiiseeni samastunut
narri oman juhlahovin
Elämä on paratiisi
kaikki on hyvin!
mutta kurjiin maallisiin toiveisiisi
sammut mielin pettyvin
ei aikaa, ei tilaa, ei avaruutta
Elämä on ikuinen henki
mutta mielesi luo todellisuutta
olet Herraton, kuriton renki
nyt palaan maahan, subjektiin
mutta hereillä - tietoisena
kapsahtamatta epäkorrektiin
en elä enää kahtena; yhtenä ja toisena
olen ihminen - siis skitsofreeni
sirpaloitunut mielipuoli
mutta pintaan syvänteeni
ylös nousi kun harha-minä kuoli
