romahdus

Olen peliongelmaisen läheinen. Suhde on kestänyt liki 20 vuotta. Luulin irrottautuneeni hänen ongelmastaan,
mutta nyt iski kauhu, pelko ja häpeä, tämä lamaa minut täysin. Päivällä soitin tuohon Peluurin numeroon ja sain tietää tästä Valtti- mahdollisuudesta. Teillä muilla on varmaan kokemuksia- mitä olette tehneet ? En jaksa kirjoittaa tämän enempää. Olisin kiitollinen , jos joku reagoisi tähän.

moi

istahda hetkeksi sohvalle ja laita silmät kiinni, rauhoitu

ota ihan iisisti, kaikesta selviää, myös romahduksista

pikku hiljaa hyvä tulee, sillä mikään asia ei selviä hetkessä

ehdoton neuvo: pelin pitää loppua, NYT

Moi romahdus,

Istahdus alas hetkeksi tai lähtö ulos kävelylle, mieluiten luontoon, rauhoittaa mielen ja kirkastaa ajatukset! Kumpikin keino on käytössäni tarpeen tullen.

Olen ollut elämänkumppanina peliongelmaiselle noin 20 vuotta ja kolmisen vuotta sitten itsestänikin tuli peliongelmainen. Lopulta, noin vuosi sitten, rohkaisin mieleni ja soitin A-klinikalle ja sain sinne ajan parin viikon päähän. Kynnys myöntää ongelmansa, avuntarpeensa ja mennä hoitoa saamaan vaati todella nöyrtymistä (työpaikkani samassa talossa!) ja vahvaa tahtoa ja halua parantua. Nyt vuoden terapian jälkeen koen olevani “oma itseni vahvistettuna ja voimaantuneena”, olo on hyvä, mieli rauhallinen, asiat kunnossa, MUTTA elämänkumppani ei vieläkään ole myöntänyt ongelmaansa eikä hän koe itsellään sellaista olevankaan (vaikka on toista kertaa ulosotossa).

Sinä romahdus, hae apua A-klinikalta, niin valonpisaroitakin alkaa näkyä mustien pilvien seassa!

täällä ilmottautuu myös peliriippuvaisen läheinen. joskin olen jo niin sekaisin, etten enää tiedä mikä avomiehelläni on se pohjimmainen, alkuperäinen ongelma.

olemme olleet yhdessä vasta kaksi vuotta, joskin kihloihin menimme jo puolen vuoden yhteiselon jälkeen. vuosi sitten muutimme yhteen ja aloitimme opiskelun uudella paikkakunnalla. mies oli juuri voittanut kenosta ja sai maksettua pois aikaisemmat velkansa. elämä näytti hyvältä.
vuoden alussa, tammikuussa paljastui kuitenkin, että velkoja oli edelleen maksamatta ja kenovoitto olikin peräisin nettikasinolta. miehelläni oli peliriippuvuus ja velkapotti alkoi jälleen kasvaa lumipallon tavoin. postia tulee lindorfilta, sveaperinnältä sekä ulosotosta. en ole sekaantunut mieheni raha-asioihin, mutta silti tämä koskettaa minuakin todella läheisesti.
olen miettinyt kihlojen purkua, etäisyyden ottamista ja erolla uhkaamista, sillä mies lupasi hakeutua a-klinikalle jo silloin tammikuussa, kun peliriippuvuus paljastui. mitään edistystä ei kuitenkaan ole tapahtunut sillä saralla, vielä tähänkään päivään saakka. mieheni yrittää olla pelaamatta, repsahtaa silloin tällöin baarissa - minä puolestani ahnehdin työvuoroja opiskelun ohessa ja maksan ruokaostokset sekä murehdin etukäteen tulevista vuokrista. rahan suhteen mieheni on aika huoleton ja mitä niihin maksamattomiin laskuihin tulee, ne päätyvät jonnekin kaapin perukoille. olen huolissani, en voi kuvitella meneväni naimisiin avomieheni kanssa mutta toisaalta haluaisin uskoa, että jonain päivänä tämä panee asiansa järjestykseen. olen turhautunut ja väsynyt, välillä räjähtämispisteessä.

olen käynyt muutamaan otteeseen a-klinikalla, maininnut miehelleni asiasta ja tämä on aikonut mennä kun ehtii. mutta asia ei todellakaan ole tehtävälistan kärjessä. viimeksi klinikalla käydessäni minulta kysyttiin, mitä eniten pelkään. vastasin, että pelkään ettei suhteellamme ole tulevaisuutta ja että menetän mieheni. nyt olen kuitenkin löytänyt uuden pelon: pelkään kadottavani itseni. minusta tuntuu, että mies on pannut minut valitsemaan hänen ja oman itseni väliltä. vaikka tämä myöntää peliriippuvuutensa, en usko että hän on tajunnut tilanteen vakavuutta tai myöntänyt sitä ihan oikeasti itselleen.

Kiitos vastauksista. Sitä menee niin sykkyrään toisen asioitten kanssa ja kohta ei näe mitään muuta kuin synkkyyttä. Läheiseni on käynyt tietääkseni A-klinikan järjestämissä terapioissa vuosia sitten. En ole häntä syyttänyt jos en kiittänytkään. Muutama vuosi sitten sanoin, että en tiedä miten hän asiansa hoitaa ja siitä alkoi irrottautumiseni hänen ongelmastaan. Nyt vaan minun mielessäni tilanne kärjistyi, kun hän kertoi olevansa taas pohjassa, velkaa ottanut ym. Pitäisikö minun ehdottaa hänelle hoitoon menoa ? Olen rahallisesti tukenut tosi paljon ja kun hän on sanonut ettei hänellä ole rahaa, en ole moittinut vaan antanut asian olla. Nyt en jaksa enää elää valheessa. Tänään olen itse ollut energinen pitkästä aikaa, kiitos teille.

Moi Sinulle Oljenkorsi,

Aina voi toivoa, että läheinen lähtisi hakemaan apua,ja se kyllä olisi mielestäni paras vaihtoehto! Onnistuminen hoitoonhakeutumisessa vaatii asianosaiselta ongelmansa tunnustamista ja halua siitä parantumiseen sekä rutkasti sisua “ns. heikkoina hetkinä” vastustaa pelikiusausta. Omassa lähipiirissäni asia ei onnistunut! Niinpä päätin itse päästä ongelmastani; kiusausta pelaamiseen on, mutta silloin pyrin rauhoittamaan itseni mainitsemillani keinoilla. Ja ah se hyvä olo, kun on pystynyt vastustamaan pelikiusausta!

Elämänkumppanilleni en anna pelirahaa enkä rahoita hänen pelaamistaan mitenkään. Kun hän joutui uudelleen ulosottoon (en suostunut takaamaan hänen velkojaan, koska hän oli pettänyt luottamukseni sovituista kriteereistä huolimatta), pohdin suhdettamme todella syvällisesti, mutta syvä, lämmin tunne häntä kohtaan voitti tuntemani katkeruuden ja yhteiselämää jatkettiin ja jatkuu. Nykyisin hänellä on todella vähän käyttölrahaa (on täysin riippuvainen minusta) ja jo sekin on vähentänyt hänen pelaamistaan. Hän on myös sanonut, että oma taisteluni pelihimoa kohtaan, on vähentänyt hänenkin pelihalujaan.

Mielestäni tärkeää on oma jaksamisesi ja aseta läheiselle tiukat ehdot! Rahan antaminen pelurille, saa pelaamisen jatkumaan. Peluri on täysin vailla järkeä pelihimon yllättäessä (vaikka muulloin olisi järkevä ja asiallinen).

Mieti mikä teille olisi paras vaihtoehto. Hienoa, että olosi on parempi. Voimia Sinulle!

Meitä peliongelmaisten läheisiä on täällä koko joukko. Vaikka toivoa on niin kauan kuin elämää, tuntuu kaikkien tarinoita yhdistävän tarpominen vetelässä suossa: välillä asiat ovat paremmin, välillä retkahtelee, mutta parantavaa hoitoa ei peliongelmaan ole ollut. On vain peliriippuvaisia, joiden onnistuu pysyä erossa peleistä vaihtelevia aikoja. - Itse olen paininut tämän ongelman kanssa todella kauan ja yrittänyt auttaa puolisoani takaamalla lainoja, kiinnittämällä omaisuutta, jopa lunastamalla puolet kodistamme, mutta mikään ei ole pysäyttänyt sairautta. Päinvastoin: tunnen jopa syyllisyyttä, että olen toimillani mahdollistanut peliharrastuksen jatkumisen. Hoitoon ollaan edelleen menossa - puheen, vaan ei tekojen tasolla.
Alan olla uupunut ja mietin jo eroa, koska omakin elämä on tavallaan pysähdyksissa tilanteen myötä: addiktia ei peliongelmien alta jaksa kiinnostaa ympäröivä maailma. Ei ole koskaan rahaa, ei ole sosiaalisia suhteita, elämä on kaventunut ongelman myötä syrjäytymisen ankeuteen. Välillä iskee paniikki kuin uppoavassa laivassa.

Olen seurustellut peliriippuvaisen miehen kanssa nyt vähän yli vuoden, puoli vuotta olemme asuneet yhdessä. Heti tavattuamme hän kertoi ongelmastaan, mutta sanoi sen olevan hallinnassa. Puoli vuotta sitten hän repsahti pelaamaan, hakeutui hoitoon (hypnoosiin) ja oli pelaamatta joitakin kuukausia, ehkä kolme tai neljä, sitten alkoi pieni pelailu ja nyt viime viikolla tapahtui taas isompi repsahdus. Mieheni myöntää sairautensa ja haluaa selvästi parantua. On alkanut lyhentämään velkojaan säännöllisesti, puhunut avoimesti ystävilleen ja perheelleen, puhumme asiasta paljon ja hän jopa omasta aloitteestaan antoi minulle pankkikorttinsa ja on varannut uudet ajat hypnoosiin. Nyt on siis neljäs pelaamaton päivä ja tänään hän on ollut hyvin sulkeutunut ja etäinen, haluaa olla omassa rauhassaan ja minä taas olen valitettavasti kysellyt näinä neljänä päivänä toistuvasti onko hän pelannut, jankannut onko kaikki hyvin, epäillyt salaa koko ajan kaikenlaista mikä varmasti näkyy käytöksestäni. Suurin syy miksi tänne nyt tänään kirjoitan on se, että riitelimme tänään siitä, että hän kokee minun tökkivän häntä henkisesti koko ajan ja kokee, että omalla olemisellaan aiheuttaa minulle pahaa oloa ja kokee, että en anna hänen olla rauhassa. Ja nyt aivan yllättäen hän ei enää osaa sanoa haluaako asua yhdessä, että ehkä on parempi vaikka erota vaikka se pelottaakin häntä. Olen aivan puulla päähän lyöty ja en voi sille mitään, että minusta tuntuu, että tämä johtuu nyt sairaudesta, että hän kokee minut niin häiritseväksi ja ärsyttäväksi utelijaksi sekä kontrolloivaksi ja toisaalta taas tiedän varmasti sitä jollakin tasolla olevani, koska en oikein ilmeisesti osaa suhtautua tähän peliriippuvuuteen, koska selvästi pelkään sitä, enkä meinaa oikein luottaa mieheeni, enkä tiedä miten pitäisi olla. Arkemme on suurimmaksi osaksi ihanaa, mutta minusta tuntuu, että tämä sairaus aiheuttaa suhteeseemme käsittämätöntä epävarmuutta puolin ja toisin. Rakastan miestäni ja haluaisin elää hänen kanssaan, mutta nyt minusta tuntuu, että hän työntää minua pois ja uskon todella sen johtuvan tästä sairaudesta. En tiedä mitä tehdä. Välillä ylpeyteni ja omanarvontunteeni nostaa päätään ja olen sitä mieltä, että menköön jos tämä suhde on hänelle niin vähäpätöinen, että on valmis sen lopettamaan, mutta samaan aikaan olen sitä mieltä, että jos kyseessä onkin tämän sairauden aiheuttamat “oireet” on minun oltava rauhallinen ja annettava miehelleni aikaa. Tunnen itseni myös nyt todella hölmöksi. Sillä olen kuvitellut, että kaikki on muuten hyvin ja vakaasti uskon siihen vieläkin. Toivon, että tämä liittyisi jotenkin nyt vieroituoireisiin tai johonkin mieheni omaan itsetutkiskeluun. Samaistuuko kukaan tähän tilanteeseen tai onko teillä samankaltaisia ajatuksia tai tilanteita ollut? Melkein tuntuu, että hän haluaa päästä minusta eroon pystyäkseen rauhassa masentumaan ja pelaamaan?

Minä olen kokenut sosiaalista häpeää, olen ihan tavis, en tavoittele kuuta taivaalta, vaan ihan normaalia elämää. Läheiseni ei ymmärrä minun kohtaani ollenkaan, hänellä on käsitys että nainen pärjää aina, samaa sanoi äitini, joka hyysäsi veljeäni. Veljelle pystyin äidin kuoleman jälkeen sanomaan, etten anna rahaa, teen työllä rahani ja veli ei senjälkeen pyytänytkään. Liki 10 vuotta sitten romahdin henkisesti ja olin sairaslomalla kauan. Pohja se on minunkin säkissä, tarvitsen hoitoa jatkuvasti , olin taas unohtanut itseni. Peliongelmaisen läheisyydessä kadottaa todellisuudentajunsa, jopa muisti alkaa pettää. Muille sanoisin: pitäkää huolta itsestänne, peliongelmainen läheinen ei pysty huolehtimaan aikuisen tavoin juuri mistään, ainoastaan varmistamaan pelaamisensa jatkumisen. Olen pelännyt läheisen suuttumista, mutta so what ! Aurinkoista keskiviikkoa !

Muuanpuoliso, olen kokenut aivan samaa omassa suhteessani varsinkin viime aikoina. Olen kuin piikki lihassa, kun kyselen saapuneista pikavippikirjeistä ja tiukkaan, onko hän tänään pelannut jne. Hän haluaa olla rauhassa, ja kun ehdotan eroa, hän on myöntyväinen, koska ei kestä, että puutun hänen elämäänsä. Kysymys on juuri tästä sairaudesta: kaikki mikä on esteenä pelaamisen jatkumiselle, häiritsee ja ärsyttää.

Moi

Taviksiahan me kaikki olemme :slight_smile:

Peliriippuvuus on tauti josta ei voi parantua, se ei poistu pillereillä, eikä mene pois sormia napsauttamalla, niin että kaiken voisi aloittaa alusta. Mutta sen kanssa oppii elämään. Ja sen kanssa eläminen alkaa niin että on jokin yksi elämän hetki, jolloin päättää vaihtoehdoista

a) lopettaa pelaamisen
b) jatkaa samaan malliin

Tämä on hyvin yksinkertainen valinta, ja voin kertoa omasta kokemuksesta että pahasti peliriippuvaiselle on tasan nämä 2 vaihtoehtoa, välimuodot ei toimi

Ja se ‘hetki’, no se hetki on monesti totaalinen pohjakosketus, myös minulla. Siitä sen kaiken purkaminen sitten lähtee, esim soitto peluuriin.

Mä hävisin kaiken, niin kuin olen jo jossain viestissä kertonut, mutta me erottiin aikoinaan ihan sovussa, ja tänään voin olla onnellinen siitä että rakastamani nainen saa elää rauhassa, ilman mun valehteluja ja kaikkea muuta kakkaa mitä pelaaminen toi tullessaan.

Miettikää omat voimavarat, älkää sairastuttako itseänne

kieltämättä kyynel tulee, kun miettii mitä on elämässä tullut tehtyä, mutta takaisin kun ei pääse, niin on mentävä eteenpäin, ilman pelejä, päivä kerrallaan

Moi,

Olen samaa mieltä “pelurin vaihtoehdoista ja pelaamisesta paranemisesta”.

Pelaaminen on tauti, joka vaatii itsehillintää. Itsehillintä taas vaatii järjen käyttöä pelaamistunteen astuessa mieleen. Seuraavaksi tunne, jollei hillitse itseään, siis tunteitaan, voimistuu ja se on pantava toimeen. Itsehillintä vaatii järjen käyttöä, mutta pelaamishalun iskiessä “järki on laitettu hattuhyllylle”.

Miten välttäisi pelaamistunteen pääsyn vallalle? Kyllä se lähtee asenteesta, arvoista, siitä mitä pitää elämässään tärkeänä. Tämä taas vaatii itsepohdiskelua: haluanko läheisteni voivan hyvin, viekö pelaaminen kaiken vapaa-ajan läheisiltä, entäs rahatilanne: jääkö rahaa muuhun kuin pelaamiseen (riittääkö edes siihen!), ja tärkeintä mielestäni olisi huomata, haluanko nykyisen kaltaisen elämäni jatkuvan?

Siis on löydettävä elämään pelaamisen voittava tärkeä asia, arvo ja mikä voisi silloin olla ihanampaa kuin huomata, kuinka fantastinen ihminen on lähellä, olipa tämä vaimo, aviomies, elälmänkumppani ja joka on jaksanut kulkea pelurin rinnalla tähän saakka! Läheinen on monesti voinut pahoin, itkenyt, ollut epätoivoinen ja miettinyt, miten jaksan tuon ärhentelevän, rahansa/perheen rahat tuhlaavan peleihin uppoutuneen ihmisen kanssa huomisen? Näitä asioita olen pohtinut kohdallani pelurina (nyt en pelaa, siis itsehillintä toimii, mutta vaatii jatkuvaa vahvistamista, koska taudista ei ole parantunut) ja pelurin elämänkumppanina (avoliitossa).

Tärkeä asia, joka on pelaamisen voittanut elämässäni, on juuri tuo läheinen (kaikkine puutteineenkin).

Terapia auttaa useimmiten alkuun elämänarvojen uudelleen löytymisessä.

Huomaan, että saan suurta lohtua kaikista kirjoituksista täältä, koska poikkeuksetta kaikki lukemani täällä kuulostaa aidolta. Tuli mieleeni tämmöinen asia, että kun luin täältä monien pelaajien sekä pelaajien puolisoiden kirjoituksia, niin pelaajan puolisoille tärkein asia näyttäisi olevan se, että ei unohda itseään. Huomaan itse helposti uppoavani siihen ajatukseen, että mieheni peliriippuvuus, mahdollinen uusi repsahtaminen täyttää koko ajatuskapasiteettini. Peluurin tukipuhelimesta sain hyvän neuvon mm. siihen, että koittaa muistaa, että tämä on vain yksi asia, yksi piirre, yksi sairaus (sitä yhtään väheksymättä tai sen sivuvaikutuksia), että puolisossani on hyvin paljon muutakin kuin hänen sairautensa ja kun sairaus nostaa päätään tai pelaamattomuudesta johtuvat vieroitusoireet valtaavat hänen mielensä, on minun muistettava, että kaikki ei aina liity minuun. Miehelläni on omat kamppailunsa, josta hänen ärtymyksensä johtuu, eikä hän tarvitse sillä hetkellä minua siihen hakemaan huomiota ja kysymään, että onko joku huonosti, olenko tehnyt jotain tai niin pois päin. Eli kun toissapäivänä olimme jo eron partaalla, mieheni masentuneesta päivästä johtuen, oli eilen herätessämme jo naurussa pitelemistä. Ymmärsin, että kyse oli hänen omasta taistelustaan ja jos aion tässä jaksaa olla on minun annettava hänen myös itsekseen olla syövereissä välillä ja työstää sairauttaan. Ehkä olen vielä sen verran tuore ja kokematon asian suhteen, että hätäännyn jokaisesta murahduksesta tai vetäytymisestä ja kuvittelen sen heti tarkoittavan suhteemme loppua ja mieheni taas niin sairautensa armoilla hetkittäin, että sanoo ahdistuksissaan mitä sylki suuhun tuo ja juuri siksi, että haluaisi omien sanojensa mukaan rauhassa masentua ja antaa mennä, niinkuin epäilinkin. Nyt on siis pari päivää mennyt mukavasti, mutta luonnollisesti ajatus tulevasta jännittää ja epäilyttääkin. Uskon, että niin kauan, kun mieheni näyttää haluavansa päästä pelaamisesta irti, myöntää repsahtamisensa, puhuu avoimesti ja hakee apua, on yhteiselle elämälle toivoa. Haluaisin kiittää kaikkia jotka tänne kirjoittavat, sananne saattaa auttaa muita ihmisiä enemmän kuin arvaattekaan.

Kaikille.

tunnen olevani samassa jamassa. mies lupailee hoitoon hakeutumisella aina tiukan paikan tullen, eli repsahdettuaan. mitään ei kuitenkaan tapahdu enkä usko, että mies on täysin havainnut ja tunnustan ongelmaansa. siksipä onki tosi vaikea lähteä auttamaan, kun ei asianomainen itse tiedosta tilannetta.
mies kai vain odottaa, että tilanne taas jotenkin laukeaa. viimeksi hetken huojennuksen toi nettikasinopotti jolla maksettiin pois muutaman tonnin velat ja loppu luonnollisesti pelattiin menemään. kierre on kuitenki alkanut taas alusta, velkaa on enkä tiedä, vieläkö mies pelailee netissä. viettää aikaa aika paljon koneella kotona ollessaan ja hieman kyllä huolestuttaa jättää tämä yksin kotiin päiväksi…

olen myös pallotellut eroajatusta, mutta toistaiseksi olen ryhtynyt miehen leikkiin. en välitä, jos ei tämäkään välitä. maksan omat laskuni, huolehdin omista asioistani. enää en tosiaankaan ole niin typerä, että ryhtyisin maksamaan miehen laskuja tai lainaamaan rahaa. sitäkin on tullut tehtyä ja kaduttaa kyllä myös, koska koen mahdollistaneeni miehen pelaamisen. helvetti.

Meillä oli äskettäin samankaltainen tilanne: odotin jo lopullista romahdusta, maksukyvyn täydellistä loppumista ja luottotietojen menetystä (jotenkin etukäteen jopa helpottuneena, että tämä helvetti saadaan päätökseen),kun mies pelasi itsensä kuiville voittaen yllättäen casinoarvasta 5000 euroa. Sillä maksoi erääntyneet pikavipit - ja nyt sama meno jatkuu taas: Asioiden pimitystä, pikavippiä toisen perään ja epämääräistä, tyhjää lupailua hoitoon menosta. Minäkin olen asennoitunut niin, että hoidan omat laskuni ja asiani, mutta kun yhdessä ollaan, on paljon myös yhteisiä menoja, sähkölaskuja sun muita, joihin miehen pitäisi osallistua. Lasten menoista puhumattakaan.
Kammottaa se, että loppua tälle tilanteelle ei näy. Ero tietysti lopettaisi kaiken kertaheitolla, mutta mies sanoo, ettei hänellä ole rahaa lähteä! Haluaa myös pitää kiinni perheestään. Enkä minäkään periaatteessa kai haluaisi erota, jos joku muu vaihtoehto vain olisi…

Kaikki reippaus tipotiessään. Miten täältä ikinä päästään ylös. Jaksaminen alkaa loppua.

Hei pelivaimo!
Isäni pelasi koko elämönsä pois.äiti yritti tukea häntä 15 vuotta.Sitten riitti.Pelaa kai edelleen.Ei koskaan ostanut minulle yhtään mitään ,ei pitänyt huolta.Vaati aina toisilta rahaa lainojensa maksamissen.Äiti myi koruja ym.Mikään ei auta jos ei ota itseensä niskasta kiinni.
En koskaan päästä omia lapsia edes lähelle hedelmäpeliä tai raveihin.Kerron heille että siinä voi menettää kaikkea.
Jos miehesi ei ajo lopettaa niin lähde pois ennen kun olet kadulla.
Tänne kirjoittavat pelurit jotka pyrkivät pois pelihelvetistä mutta on niitä jotka loppuun saakka kuvittelevat että kyllä se voittoputki vielä tulee että täyspotti automaatti menee rikki tai raveissa voidaan voittaa kunhan vaan seuraa hevosia tarpeeks pitkään tai että pakkohan sen ison voiton on joskus tultava ja siinä sivussa koko elämä vierahtaa …
Kaikki pelurit EIVÄT lopeta.Onhan niitä alkoholistejäkin jotka jättävät viinan pois mutta olethan varmasti näkynyt niitä katukuvassa jotka jatkavat katkaisuhoidoista riippumatta.Pelurit et kuitenkaan tunnista kaduilla.Kuitenkin niitä on varmasti ihan riittävästi kun ajatellaan niitä RAYn tienaamia miljooneja.Eli parhaat hyväntekijät ovat kyllä pelurit.
Voi olla että miehesi on hyvä ihminen,ei varmastikaan katso muitten naisten perässä ja on uskollinen kun kerran pelit vie kaiken huomion.
Muistan miten helpottunut olin kun äiti päätti jättää isääni.Sain vihdonkin 13 vuotiaana enemmän kun yksi pusero per vuosi ja kotona oli rauhallista,eikä äidin tarvinnut etsiä piilotetut laskut ja minun en tarvitsenut enää kuunnella riidat öisin eikä pelätä että isä tekee itsemurhan .Eihän hän sitä koskaan tehnyt.
Jatkoi pelaamista vaikka lupasi aina että tämä oli viimeinen kerta

Hei pelitytär, traumaattinen lapsuus varmasti sinulla, mutta tunnut selviytyneen. Miten isäsi nyt voi? Sanoit, ettei ole pelaamista lopettanut, ongelmat siis entisellään?

Hei pelivaimo
Eihän isä pelaamisen ole lopettanut.Pelaa varmasti koko eläkettään.Hän on tietenkin ehkä ääritapaus mutta näitäkin pelureita löytyy.Pelasi pois firmansa ja kaikki muun.Kaikki olisi voinnut olla hänen kohdallaan aivan erilaista.
Olen nähnyt nämä pelurit läheltä kun isä vei mut raveihin missä hän kävi pelaamassa .Esimerkki miten pelasi voitti 30000 markkaa yhdessä lähdössa ja hävisi sitä seuraavassa.25 vuotta sitten iso summa.
Muistan kun hän haluaisi lainata minulta 3000 markkaa mitä olin säästänyt lapsena,en antanut hänelle ehkä silloin jo ymmärsin ettei tarvitse.
Maksamalla pelurin pelivelkoja ja antamalla uusia loputtomia alkuja vie lopulta läheisiltä myös liikaa.Kaikilla on yksi elämä eikä pelaaminen siihen lopu.Jos eivät ota itseensä niskasta kiinni niin mikään ei auta.Ja tämähän on se ydin kysymys että kaikki eivät myönnä itsellen edes että ovat pelureita.
Ajattelen miten paljon äitini loppujen lopuksi joutui kestämään eikä se mihinkään hyvään johtanut.
Raha peleissä rahalla ei ole merkitystä samalla tavalla kun arkielämässä.Vaikka pelurilla olisi laskut maksamatta ja pelitili miinuksella niin hän ei pysty lopettamaan koska järki ei enää ohja peluria vaan se tiltti tai pelihulluus vai miksi sitä nyt kutsutaan.
Yhteistaloudessa tämä on keståmåtöntä.
Isä ei lopettanut vaikka isovanhemmat,äiti ,veli ,sisko ,pankki auttoivat useita kertoja kunnes kukaan ei enä jaksanut.Kaiken kaikkeaan ehkä 15 vuotta yrittivät.
Eli totuus on siinä etteivät kaikki lopeta.Joten läheinen valitsee itse sen miten monta kertaa yrittää vielä kerran…