Retkahduksen "petaaminen"

Ajattelin aloittaa uuden ketjun aiheesta, joka koskettaa varmasti jokaista, kenelle päihteet ovat ongelma tai ovat olleet ongelma.
Millaisissa mielentiloissa tai elämäntilanteissa huomaatte petaavanne retkahdusta? Miten?
Missä vaiheessa ajatuskelan katkaiseminen on “liian” myöhäistä, ts olet jo menossa toteuttamaan ajatusta teoksi? Onko se edes liian myöhäistä, vai oletko pystynyt perääntymään tilanteesta, joka on näyttänyt väistämättä siltä, että nyt retkahdus tapahtuu? Miten onnistuit siinä?
Tästä olisi mielestäni hyvä viritellä keskustelua.

Huomaan itse ainakin tekeväni sitä, että nytkin kun viimeksi repsahdin niin hyväksytin sen sillä, että koska en vedä koko aikaa niin välillä saan ottaa jos lähden psykee ja lähden psykee tmss muihin paikkoihin sillä mielellä että soitellen sotaan kyl mä tähän pystyn, vois olla selvinpäin,mut oishan se kiva jos EES JOSKUS sais ottaa.

Itselläkin käy välillä mielessä tuo “kun edes joskus sais”, mut omalla kohdalla tiedän, miten huonosti siinä kävis, jos taas rupeisin “vain silloin tällöin” ottamaan… Pian se ois jokapäiväistä.
Mutta itse aiheeseen palatakseni sanon, että joskus tosiaan ihan tosissaan miettii ja kyseenalaistaa, että “miksi hitossa pakottautuu olemaan raittiina, mikä ihmeen järki siinä on?!” lTai “miksi en voi olla niinkuin muut, ns kohtuukäyttäjät, mikä tekee eron narkkarin ja viihteilijän välillä, muu kuin addiktiosairaus?!”
Tällä hetkellä olen itse aika kiihtynyt, tekee päihteitä mieli ja viikonloppuna retkahdin juomaan kännit perjantaina. Tunnen itseäni sen verran, että tiedän petaavani retkahdusta alkoholiin, koko ajan, neuvottelen itseni kanssa ja sitten taas myönnyn ja kieltäydyn jne jne jne. Aaargh, raivostuttavaa! Tätä saattaa kestää taas viikkoja, kuukausia, koska oma mieleni on erittäin sinnikäs, addikti siellä on erittäin sinnikäs. Huoh.

Kannattaa oikeasti välttää noita “olen koko IKÄNI ilman MITÄÄN hauskaa” tms. asioita… Tarvittaessa minuutti kerrallaan ja koska on toipilas; jo kävelylenkki ja ruoanlaitto (esim.) ovat tavoitteita, joista voi nostaa hattua itselleen… :slight_smile:

Itselläni oli ongelma kun laskin päiviä, 3kk ilman iv-käyttöä tai kk ilman ainetta X… Tietyt ajat jo aiheuttivat lopulta sen, että lähdin turvattomaan paikkaan ja en edes tajunnut itse; ennenkuin olin ottanut mitä kaikkea löytyikin että olin jo päiviä asiaa miettinyt…

Aluksi kannattaa pitää kirjaa kuinka ylpeä on, kun on raitis… Kun mielihaluja alkaa tulemaan, jokainen jo selviydytty päivä, auttaa… Itse pidin aluksi sen 15min että mietin asiaa… Lopulta oli, että mikäli joku tuo ovelle tiettynä päivänä, ilman mitään soittoja tai sopimuksia; otan… Helpoin on, jos on vaikeuttanut aineen hankkimista, aika tosin kultaa muistot ja mikäli on todella psyykannut itsensä ettei käytä enää; saa vain ahdistuksen retkahtamisesta…

Itse olin aiemmin kaikki vkloput pitänyt “juhlapäivinä”, ne on mahdollista muuttaa ajan kanssa… Olen aina pitänyt rave-tapahtumista, mutta en ole käynyt n. 9 vuoteen sellaisessa; tiedän vieläkin löytäväni useampia tuttuja keneltä voin ostaa hetken mielijohteessa aineita; joita en käytä…

Itse pidin hyvänä keinona maistella eri teelaatuja tai käydä kahviloissa tapaamassa selviä frendejä… Ei ole helppoa todellakaan muuttaa vanhoja ajatuskuvioita, mutta se aika jonka olette jo raittiina olleet… Eikö olisi melko pettymys jos retkahtaisitte?? 3kk, 6kk ja 1v ovat pahimmat mielihimojen ajat ja itselleni tuo 3kk oli kompastuskivi monesti… Oli todella mukavaa 3-7pv retkahtaa ja aloittaa viekkareissa uudestaan ja uudestaan tuo laskeminen… :frowning: Onneksi tajusin että 1pv on jo liikaa…

Tsemppiä teille molemmille! Kyllä se siitä ajan kanssa ja siihen menee hetki (useampi kk), ennenkuin aivot toipuvat aineiden käytöstä… Joskus se retkahtaminen vain muistuttaa syistä olla selvänä; siihen itsesääliin ei voi kuitenkaan jäädä makaamaan vaan on koottava ylpeytensä ja aloitettava nollasta; mikäli retkahtaa… :unamused: Älkää käyttäkö tätä syynä retkahtamiseen, koettu on monesti aikoinaan!

Itse olen sen prkleen piikin perään ollut aina (itsetuhoinen ja hyvä mahdollisuus kontrolloida elämää laajemmin); kaiken maailman muut sekoilut olen saanut selvitettyä, olen omasta tahdosta menossa lääkärille; tässä on niin paljon kaikkea palloittelua ja mt-asiaa selvitettävänä myös… Tosin itselläni tuo paikan muutos aiheutti kaaoksen kaikkeen, mutta kuitenkin… Tätä itsevihaa, pettymystä ja häpeää en kyllä toivoisi kenellekään… KH:n alkaessa oli selkeä raja entisen ja nykyisen itseni välillä; nyt tuntuu että olen 15v kauempana ollut pitkään…
Tuolloin ei ollut mitään syytä välittää itsestään ja sama pätee nyt; sen olen todennut että itse Piru olen kun hengissä pysyn vuodesta toiseen… :frowning: Välillä tuntuu, että olisi helpompi vain kuolla, mutta kun se vaikeampi tapa on yrittää elää ja vielä löytää jotakin elämisen arvoista… Olen löytänyt jotakin asioita tuolloin toipuessani, mutta silti eristäydyn kotiin… Onneksi itse en ole tilannut mitään tai ollut yhteydessä käyttäjiin, mutta kyllä tässä kokee useammastakin syystä menneen useamman vuoden taaksepäin elämässä… :cry: :angry: :blush: :open_mouth: :confused: :neutral_face:

Kyse on hiukan kuin laihdutuksesta, osa yrittää olemattomalla ruoalla sekä karsealla määrällä liikuntaa pari kk:tta ja kerran kun jää pois; “se oli siinä, en KOSKAAN pysty tähän”… Osa kokeilee ja toteaa että “liian vaikeaa, ei ole mun juttu”, osa retkahtaa myöhemmin herkkuihin, mutta useamman kilon pudotus saa hänet jatkamaan herkkujen karttelua… Todellisuudessa ne herkut voi korvata toisilla asioilla, koska kun ajattelu muuttuu (hitaasti mutta varmasti), se elämä ei enää houkuttele… Kaikki kun ei aina suju kuin Strömsåssä… Aina tulee säätöä ja epävarmuutta, ahdistavia tilanteita jne jolloin haluaisi pois koko tilanteesta… Harva tuossa vaiheessa enää kävelee ulos tilanteesta… Itse olen muutaman kerran soittanut ja todennut jo siinä vaiheessa että “ei hemmetti”, mutta ei ole sisu antanut soittaa perään… :frowning:

Tärkein asia on muistaa olevansa toipilas ja yrittää tehdä jotain itselle mielekästä (urheilu, laatikon järjestys, vanha harrastus tms.)… Mikäli tulee paha paikka ja selviää, saa jälleen uuden; positiivisen muistijäljen että “pystyn tähän”. Kuivanarkkaus (ajattelu, on todella vaikea olla ajattelematta kun ajatukset tulevat uniinkin, mutta eivät lopun ikää) lisää riskiä retkahtaa, J-päässä se on kielletty täysin… Itse en ole lopettanut alkoa, koska ei ole ongelmaa sen kanssa; tämäkin on vaatinut työtä ja lisää työtä. Sen sijaan tunnen monia ihmisiä, ketkä ovat ±30v alkoholisteja (+muut). En juo kännejä, en edes pysty juomaan kännejä; lopettaessani kuitenkin join päivittäin (turha sanoa varmaan, että jaksoin alko-lääkkeet sekä pilvi-linjalla [joka täällä sallitaan] 3vkoa maksimissaan jolloin retkahdin kovempiin ja taas lähti käsistä… :unamused: ) Tunnet SP itsesi parhaiten, joten merkitse vaikka plussat ja miinukset rehellisesti ylös… Viekö tuo ravintolaan ja aineiden lähelle?? :astonished:

Tämä päivä raittiina, vai mitä Ruska ja SP?? :slight_smile: Tsemppiä! :wink: :slight_smile:

Kiitos malibu hyvästä kirjoituksesta :slight_smile: !
Onneksi olen päässyt siitä ajatuskehästä, mitä nuorempana harrastin, että “ei koskaan enää mitään “hauskaa” ja loppuelämä selvinpäin vaikka hampaat irvessä”- ajattelusta, sen asian tajuaminen, että ei mun ihan oikeasti TARVITSE olla selvänä, jos en HALUA olla, ei mun kenenkään takia tarvitse olla selvänä, kuin itseni, niin antoi tavallaan mulle vapauden valita ja vapauden hallita itse tätä ongelmaa. Vapautti minut siitä vastuusta, että olisin muka jollekin vastuussa aineiden käytöstäni, olen vastuussa vain itselleni. Ja tajusin myös, että olen kaikkein onnellisin kuitenkin silloin, kun en käytä enkä ole millään tavoin käyttömaailmassa mukana.

Huomasin, että aloin miettiä päihteitä ja niiden käytön mahdollistamista, kun olin lievästi stressaantunut ja väsynyt, olin huomionkipeä miehelleni, ja mustasukkainen. En osannut käsitellä, noitakaan, asioita ilman, että mietin miten päihteillä päätäni turruttaisin ja saisin hätistettyä epämiellyttävät tunteet pois ja unohduksiin. En saanut asioita selvitettyä, mutta en retkahtanut, mistä olen ylpeä ja tyytyväinen :slight_smile:

Olen ollut vetämättä mitään yli 7kk, reilut 5kk sitten piikitin viimeksi. Oikeastaan tästä selvänä olosta on alkanut muodostua se uusi vakio sekaisin olemisen tilalle, on ihanaa huomata olevansa oma itsensä ja hallita itseään ihan eri tavalla, kuin päihtyneenä. Joka päivä olen kiitollinen siitä, ettei minun tänäänKÄÄN tarvitse käyttää, saan olla ja elää selvänä, mennä nukkumaan rauhallisin mielin ja herätä aamulla ajoissa uuteen päivään. Pienestä se ihminen on tyytyväinen! Itselläni on myös ollut syömishäiriöitä, ensin teininä bulimiaa, joka ei onneksi kerennyt tehdä pahempaa tuhoa aikaiseksi, ja myöhemmin aikuisiällä sairastuin anoreksiaan, tosin ajattelumalli oli ollut anorektinen jo pitkään ennen varsinaista sairastumista…

Syömishäiriön avulla olin käyttämättä huumeita, kappas uusi hurmaava riippuvuus, jota kukaan ei voi ottaa minulta pois, joka on vain minun ja jota minä (luullakseni) hallitsen… :unamused:
Sairastin monta vuotta, seurustelin miehen kanssa, joka kyllä rakasti ja arvosti minua, mutta kenen kanssa en ollut onnellinen, sh lievensi myös suhteen aiheuttamaa stressiä, oli helpompaa oikein metsästää riitoja, jotta saisi taas uuden syyn jättää se vähäinenkin ruoka pois. Ja koska olin niin sairas, en huomannut tai halunnut huomata, miten paljon sairastamiseni kuitenkin teki tuhoa parisuhteelle ja kaikelle muulle elämälle. Olin aivan sairauteni lumoissa, rakastin ja vihasin sitä, en osannut kuvitella elämää ilman sitä, pelkäsin ja rukoilin ja anoin itseltäni lupaa syödä edes sen päärynän siitä kulhosta, jonka edellisiltana olin laittanut jääkaappiin valmiiksi itselleni, kun olin junaillut etten syökään mitään niin “lihottavaa” yötä vasten. Enkä siltikään syönyt sitä päärynää. Aivan hullua, mutta malibu sinä varmaan tiedät erittäin hyvin, mistä puhun tuossa päärynäasiassakin… Sh on aivan kyltymätön, hellittämätön ja julma.

Lopulta ainut, mikä pelasti minut luultavasti varmalta kuolemalta, oli lopullinen irtautuminen huonosta suhteesta, hankalasta elämäntilanteesta. Aloin seurustella enemmän itselleni sopivan ihmisen kanssa, jonka kanssa seurustelen vieläkin. Ja toinen oli, pakko myöntää, huumeiden käytön uudestaan aloittaminen. Elämä asettui uusiin mittasuhteisiin, kun sitä ruokaa ei ihan todella oikeasti ollutkaan enää, oli pakko olla viikkoja syömättä, kun ei ollut rahaa, kuin huumeisiin. Vaikeaa tuo sh paraneminen oli, kolme vuotta kärvistelin ja opettelin syömään uudestaan, opettelin syömään edes suupalan uuden mieheni edessä, itkin ja pakotin itseni syömään, vaikka ahdisti niin, että revin kirjaimellisesti tukkaa päästäni joutuessani “julkisesti” syömään. Hulluja aikoja, enkä enempää tällä kertaa jaksa kirjoittaa, kunhan halusin vähän avautua.

malibu, tämä päivä raittiina, kyllä! :wink:

mulla on tainnu mennä aika lailla kanssa sellasessa syklissä nuo retkahdukset, että olen ollut melkeinpä aina n. 3-4 kk selvä ja sitten on tullut se. Nyt kuitenkin tsemppaan itseäni ihan täysillä ja suunnitelmissa onkin askarrella lompakkoon sellainen tsemppivihkonen tiukan paikan varalle, johon kerään ne syyt, joiden takia haluan olla selvinpäin, koska tiukan paikan tullessa yleensä en muistakaan enää yhtään hyvää syytä olla ottamatta.

mä en myöskään voi ottaa sitä yhtä lasillista esim. viiniä ruoan kanssa, koska se laskee mun kontrollikynnystä kaikelle muulle ja se yleensä sit johtaa siihen päihteen haluun. olenkin siis päättänyt poistaa tuonkin alkoholin turhakkeen elämästäni, koska en humalasta tykkää, enkä sitä siedä, saati sellaisia ihmisiä… niin miksi kiusata itseään ja tehdä haittaa itselleen. vaikka mun tulee ajatteluksi paljon, että “jään niin paljosta paitsi ku en biletä tai ryyppää tai käytä tms” ja “en ikinä saa” ja “mun loppuelämä on ihan tylsää ku en ikinä voi” yms niin olen päättänyt noita ajatuksia työstää ja niistä päästä eroon ajan kanssa.

mä en varsinaisesti edes tiedä mitä tuo retkahduksen petaaminen tarkoittaa…mitä se siis tarkoittaa :mrgreen: :laughing:

rusk-a, se tarkoittaa oman näkemykseni mukaan sitä, että alettaan ajatella päihteistä pieniä, myönteisiä asioita, “ei ne käyttöajat olleetkaan ihan niin kauheita, kuin muistelen tarkemmin”, “olispa hauska joskus vielä kokeilla, miltä tuntuu työntää mäntä pohjaan”, “no jos yhtenä päivänä vaan ottais, ostaisi niin vähän ettei voisi jatkaa enää seuraavana päivänä” jne jne… :unamused:
Tavallaan ensin neuvottelee itsensä kanssa ohimennen, tavallaan suostuttelee omaa järkeään itseään vastaan, etsii syitä, miksi sallisi itsensä taas kokeilla käyttää, ottaa edes vähän, voi olla, että jopa itseltään “salaa” tekee kauppaa itsensä ja ajatustensa kanssa. Tavallaan siis “petaa” alustaa ja pohjaa retkahdukselle. Sitten monilla tulee vaihe, että alkaa taas hakeutumaan käyttäjien läheisyyteen, sellaisten ihmisten, keneltä saisi halutessaan päihteitä. Kuunnellaan käyttökokemuksia ja ei suhtaudutakaan niihin enää niin negatiivisesti ja ajatellaan, että “Entä jos minäkin”… Pian siinä käy niin, että joko perääntyy järkisyihin vedoten, sietää jonkin aikaa sietämätöntä päihteenhimoa ja huoahtaa helpotuksesta, että se meni ohi tai sitten käy niin, että on se oma pussi kamaa ja vermeitä taskussa, pelonsekaisessa innostuksessa ja kädet täristen suurinpiirtein juoksee kotiinsa, että pääsisi väsäämään vetoja, pitkästä aikaa…
No, kotiin päästyä vähän saattaa vielä empiä, että mitä minä oikein olen tekemässä, mutta addikti korvan juuressa hihkuu, “hei kamoon, oot ollu niin pitkään selvänä, et voit itteäs vähän palkita siitä urakasta!”. Sittenpä se onkin menoa :frowning: Ja kyllä, ihan helvetin hyvältä se tuntuu, sillä hetkellä kaikki ponnistelut tuntuvat niin turhilta, sitä miettii, että mitä järkeä on ollut pidättäytyä TÄSTÄ?! No, kama loppuu aikanaan, sitten tuleekin morkkis ja laskut ja soimaa itseään alimpaan helvetin loukkoon ja kiirastuleen, miks ihmeessä on tehnyt itselleen TÄMÄN?!

Kerron ihan omasta näkökulmastani, enkä väitä, että muilla olisi noin, itsellä on vain käynyt tuolla tavalla monta kertaa, onneksi pitkä aika sitten viimeksi, kohta 8kk sitten. Mutta silti se pelko on, että voi retkahtaa, jos tuudittautuu siihen ajatukseen, että voi olla varomaton ja esim pyöriä käyttäjien kanssa ja katsoa heidän vetämistään ym ym.

Omg! IHAN KUIN MINUSTA OLISI KIRJOITETTU! :open_mouth:

Mä toimin just noin, oon alkanu ottaa yhteyttä tiettyihin ihmisiin, keiden kanssa pyörin kun käytin, just sillä ajatuksella että ei se nyt haittaa jos niitä nään sillon tällön, olis kiva vielä kerran istua niitten kanssa ja olla kuin ennen vanhaan…yks kerta ei haittaa, ei tarvis jatkaa huomenna enää ku yhet ottaisin jne. Mies on huolissaan näistä piirteistä, minä vähättelen, ettei nuo mitään merkkaa…

Järjellä tiedän, että vitut, ykskin kerta vielä on liikaa, ykskin kerta haittaa, se lähtisi käsistä, mutta se tunne sanoo toista, se tunne siis johon riippuvuus on kytketty.

Oon ylpeä susta spinaali,että oot ollu noin pitkään jo retkahtamatta. Joka kerrasta oppii halutessaan ja se vie eteenpäin aina. :slight_smile:)

Eikös ole mielenkiintoista huomata, että ihmiset menee tiettyjen “lainalaisuuksien mukaan”?

Tuomo; on kyllä mielenkiintoista, että vaikka meitä on niin monta erilaista persoonaa ja ihmistä, niin jotkut asiat voivat addiktiosairauden kohdalla olla hyvinkin samankaltaisia, kuten tuo retkahdusten mahdollinen petaaminen, itsensä johdattelu tiettyyn toimintaan voi olla hyvin samanlaista monella erilaisella persoonalla.

Kohta 9kk puhdasta aikaa, kunhan vuosi (kop, kop, koputan puuta :unamused: , nöyränä kuitenkin oltava) tulee heinäkuussa täyteen, niin silloin aion juhlia ja kutsua perhettä koolle ja olla ylpeä itsestäni. Tottakai olen nytkin ylpeä siitä, että olen pysynyt vahvana, vaikka on ollut vaikeata ja viimeaikaisten tapahtumien kestäminen selvänä kertoo itselleni sen, että olen jo vähän vahvistunut ihmisenä ja saanut itsevarmuutta, että mun ei tarvitse enää, ainakaan ensisijaisena keinona, käyttää päihteitä kestääkseni elämän karikoita.
Koskaanhan ei tiedä, miten elämä kuljettaa, mutta uskon siihen ja uskon itseeni, että pysyn kuivilla, saan sen vuoden täyteen, haluan saada sen täyteen. Iloista kevätpäivää kaikille, mie lähen ulos, nyt :slight_smile:

Muista kiittää aina jokainen aamu ja ilta puhtaasta päivästä?

Tuomo; kyllä pitää muistaa kiittää, itselläni se kiitos kuuluu eniten ja useimmiten aamuisin, kun saa herätä puhtaista lakanoista hyvien unien jälkeen omasta sängystä, SELVÄNÄ! :slight_smile:
On tämä elämä välillä aikamoista taiteilua, mulla on sellainen tilanne nyt, että kotikuntani ei järjestä korvaushoitoa tk-ssa, joten hoitava taho joutuu minun kohdallani miettimään, minne minun jatkohoitoni siirretään, koska erikoissairaanhoitoa en enää tarvitse, ja yleisesti k-hoito siirretään tarpeeksi pitkän raittiin jakson jälkeen oman kunnan terveyskeskukseen. Täälläpä ylilääkäri sanoo, että ei he halua mitään hoitoja järjestää, kun ei täällä ole edes päihdetyöntekijää! Eikä ole koskaan ollutkaan, vaikka tarve olisi kova, täälläkin lintukodossa on paljon käyttäjiä/alkoholisteja väkilukuun suhteutettuna :open_mouth: … Mutta ilmeisesti halutaan sulkea silmät ongelmilta ja varsinkin tältä huumeongelmalta, eikä tajuta sitä, että k-hoidon järjestäminen ja päihdetyöntekijän palkkaaminen olisi pitkällä tähtäimellä asia, joka herättäisi pikemminkin arvostusta ja luottamusta tk:hon, kuin epäluuloa tai “huonoksi kunnaksi” leimautumista.

No, minuun tämä koko pohdiskelu on vaikuttanut siten, että olen tavallista enemmän ajatellut huumeita ja niiden käyttöä, nähnyt vetounia ja ollut kiukkuinen ja pahantuulinen.

Siis k-hoitoa ei kunnassi järjestetä?
Voit ottaa asiassa yhteyttä päiheasiamieheen.
www.paihdeasiamies.fi sivuilta saat lisätietoja.
Kunnan tulee järjestää päihdehuollon palvelut, joita tarve edellyttää. Jos se ei kykene sitä omana toimintana järjestämään, niin silloin ne tulee ostaa joltakin palveluntuottajalta.

Mielenkiintoista lukea omia kirjoituksiaan, mun entinen nimimerkkihän tuo Spinaalipuudutus on. En edes muistanut tällaista tänne kirjoittaneeni.
Mutta sen muistan, kuinka helppoa tuolloin oli raittiina olla, sen kun oli vaan ja eleli kuplassaan päivästä toiseen. Sitä oli niin varma tuolloin, että se raittius kantaa ja tulee olemaan pysyvä tila. Noup, ei se ihan niin mennytkään… Tuolloin oli niin helppoa vielä olla jyrkkä ja erittäin vastahakoinen päihteitä kohtaan, koska se raittius oli vielä niin uutta ja ihanaa, jokainen päivä oli hieno päivä jos oli vaan raitis. Tuosta kun laskee aikaa, kolmisen vuotta, niin voin sanoa, että viimeinen vuosi oli kyllä yhtä helvettiä kamahimojen kanssa, se oli riesana joka päivä, eikä lähtenyt pois, ennenkuin retkahdin, ja retkahdin uudelleen ja vielä kerran, ja kerran :wink:

Nyt mulla on taas se mielenrauha ja vahvuus, mitä tuolloin kolme vuotta sitten oli. Että olen onnellinen ja tyytyväinen ettei mun tarvitse käyttää, että herään aamulla selvänä ja nimenomaan herään yöunilta, enkä väkisin silmiä kiinni pari tuntia pitäneenä hyppää turhautuneena sängystä, vaan oikeasti nukutun yön jälkeen. Mun kai pitikin nuo retkuilut käydä läpi, oppia taas kantapään kautta asioita, ihan niinkuin aina ennenkin.

Kirjoitan paremmalla ajalla lisää, nyt pitää mennä jo lukemaan ja pian nukkumaan.

Huomenta :slight_smile: Jatkan eilistä pohdintaani retkahduksista ja niihin johtaneista tapahtumista. Mulla oikeastaan koko vyyhti alkoi viime syksystä. Kärsin kovasta unettomuudesta ja ahdistuksesta, johon pitkän “taistelun” jälkeen sain pienen annoksen bentsoja vähäksi aikaa katkaisemaan kierre. Jotta saisin lopulta nukuttua. Olinkin ne viikot jolloin bentsot sain, aivan kuin lomalla. Vihdoin lomalla kaikesta paskasta, edes hetken, edes “kemiallisesti”. Olen tuosta ns lomailusta puhunut useaan otteeseen mm parille eri terapeutille, mutta heidän mielestään mun olisi pitänyt vaan ottaa vastaan kaikki ne tunteet (olen samaa mieltä jossain määrin) ja sinnitellä päivästä toiseen.

Sitä he eivät ymmärtäneet, kun sanoin mulla olevan niin vilkas ja rikas sisäinen maailma, joka ei hetkeksikään päästä minua olemaan “rauhassa”, ajatukset laukkaavat mielessäni taukoamatta, kokoajan, hallitsemattomana. Ja että jos minua jokin vaivaa, se vaivaa niin lujaa, että koen sen myös fyysisenä tunteena, oksetuksena, rytmihäiriöinä, kipuna. Ja en vielä osaa noita hallita, koska en aiemmin ole koskaan ollut selvinpäin omasta tahdostani, enkä ole opetellut kokemaan elämää niinkuin ns normaalit ihmiset. Enkä ole missään vaiheessa elämäänu osannut käsitellä tunteita muutoin, kuin sillä ainoalla tavalla, minkä opin hyvin nuorena; kemiallisesti. Opin sen jo niin nuorena, että en ole tiennyt muuta tapaa. Ne muut tavat tuntuivat ja edelleen tuntuvat, tuskalliselta. Ja niiden sietäminen laimentamattomana ja raakana on haastavaa, varsinkin jos tilanne on päällä pidempään. Silloin mun sietokyky ylittyy, mun toleranssi kovalle stressille on verrattaen pieni, kun taas aineiden aiheuttamalle stressille (laskut, säätäminen, velat jne) korkea. On paljon helpompaa sietää jonkin selkeän syyn takia huonoa oloa (esim krapula tai laskut) kuin sietää sitä epämääräistä ahdistusta ja onnettomana oloa syystä, johon ei ole mitään järjellistä selitystä. Jota ei voi hoitaa pois päiväjärjestyksestä selkeillä teoilla vaan se kulkee mukana ja pikkuhiljaa murentaa kaiken arjen mielekkyyden, koska väkisinkin miettii ja kyseenalaistaa, miksi olla selvinpäin, tätäkö se on vuodesta toiseen, ahdistusta, unettomuutta, syyllisyyttä? Ja vaikka kuinka terapiassa käyt asioita läpi, käyt niitä muidenkin ihmisten kanssa läpi, saat anteeksi ja annat anteeksi, ne ajatuskelat eivät vaan jätä sua rauhaan. Tätäkö selvinpäin olo on? Jatkuvaa taistelua päivästä toiseen. Ettet murru, että pakotat itsesi kauppaan, pakotat itsesi tekemään ruokaa, pakotat menemään lenkille, suihkuun, siivoamaan… kaikki on pakkoa, eikä mistään saa kiitosta.

Tottakai jotkut asiat tuottavat hyvää mieltä, läheiset ja ystävät, joskus jopa ihan pienen pienet asiat. Puhdas koti, siistit vaatteet, tuore aamukahvi ja sen kanssa sämpylä. Silti sitä toivoisi, että jokin tuntuisi joltain, ihan hyvä tuntuu vain ihan hyvältä, ei ole enää ääripäiden tunteita, on vain ihan hyvä. Tai vähän huono. Tai ei mitään. Esität tilanteissa, joissa sun odotetaan olevan onnellinen tai iloinen, koitat itkeä hautajaisissa, yrität hymyillä leikkivälle lapselle, koska niin kuuluu tehdä. Et vain oikeasti tunne juuri mitään. Pienen pieniä tuntemuksia, muttei mitään mikä pääsee sydämeen saakka. Paitsi syyllisyys ja huono omatunto siitä, kun et tunne “oikein”. Olen aina vissiin ollut tämmönen tunnevammainen, mitä muistan pienestä asti, niin aina. Ja ehkä mussa on vielä narsistisia piirteitäkin, joita vihaan itsessäni!

Siksipä lopulta varmaan vuoden pedattuani retkahdusta … vedin sen niin tottuneesti, kädet vähän täristen tosin, suoneen. Ihan kuin olisin tullut kotiin! Tätä mulla on ollut ikävä kaikki nää vuodet, ei tätä kamaa vaan tätä tunnetta! Olen empaattinen, keskittymiskykyinen, avoin, rento. Teen asioita siksi koska haluan, en siksi koska on pakko. Käyn maksamassa laskut, tervehdin kaupassa myyjää ososten lomassa, pyyhin kotona pöydät siksi koska on mukava saada ne puhtaaksi, ei siksi koska on pakko siivota ettei huku paskaan. Silti sisäisesti kärsin, koska tiedän ettei se tunne kestä. Etten selvänä ole sellainen, vaan saamaton ja höselö joka ei saa mitään aikaiseksi. Onko mulla adhd? En tiedä, en usko. Enkä jaksa alkaa vääntää asioita eteenpäin, tuntuu liian myöhäiseltä ruveta edes selvittämään sitä.

Sitten törmään muutamien päivien jälkeen siihen todelliseen kompastuskiveen;tutkarit. Ne vie mut tiloihin joihin en ole päässyt selvänä koskaan, täydellinen keskittyminen, olen tässä ja nyt, elän tunnen olen minä. Olenko vain niin tyhmä etten tajua kaiken valheellisuutta? Miksen voi selvänä olla tuollainen? Kärsin laskuni ja haen saman uudestaan vielä kaksi kertaa. Sain tarpeekseni, olen kylläinen aineista. En kaipaa niitä, kaipaan vain sitä normaalia oloa minkä ne mulle tekee, minkä muut ihmiset osaavat luonnostaan. Miksen minäkin osaa? Opin noista retkahduksista sen, että jokin mun mielessäni on vielä lukossa, jokin jota en osaa avata, mulla ei ole avainta. Mutta se on siellä kuitenkin, kunhan vain saisin sen kapasiteetin käyttööni, voisin opiskella, voisin mennä töihin, voisin elää!
Kaikista inhottavinta tässä on se, etten voi näistä retkahduksista puhua hoitavalle taholle, saisin vain rangaistuksen ja elämä monimutkaistuisi ihan liikaa. Joten olen ihan yksin näiden ajatusteni kanssa, ihan niinkuin aina ennenkin. Onneksi voin tänne sentään näitä purkaa, vaikka luulenkin, ettei näistä ajatusvirroista kukaan selvää saa.
Olen kyllä rennompi ja motivoitunut olemaan taas raitis pitkän aikaa, kun sain edes hetken olla ajattelematta, lomailla kaikesta ajatustyöstä. En koe tarvetta alkaa narkata jatkuvasti, ei vaamän ole mun juttu enää. Elämä on parasta selvinpäin, mutta vain siinä tapauksessa, jos osaa tuntea ja elää niinkuin ihmisten “kuuluu” ja “täytyy”. Minä en osaa. Vielä.
Muokkailin tunnistamisen pelossa :mrgreen:

Hei!
Kiitos kirjoituksestasi Isavela. Kirjoitot mm. tunteista. Niin, ne elämän pienet ilot, ne kai ne parhaita kuitenkin loppupelissä on. Se, että lähtee kurkottelemaan aina suurempia tunnekokemuksia toisensa jälkeen, ei oikein toimi. Tätä tarkoitan ihan normaalin elämän suhteen en päihteilyn.

Monta kertaa retkadusta pedataan, mutta ei aina. Sitä onkin hyvä tarkastella, että miten noiden asioiden suhteen sitten on. Onko jotkut ajatusmallit jo luomassa tilantetta, jossa käyttö mahdollistuu. Sitten ollaan jo tilanteessa, että vedetään?