Jippii. 10 päivää selvinpäin ja sitten repsahdin. Tää viikonloppu meni juopotteluksi ja korkki aukesi. Kaikki vaan stressaa niin paljon. Ihan kun ei saisi vapaasti hengittää ja itse kantaa vain syyllisyyden taakkoja. Haluun niin kovasti unohtaa. En ole onnellinen. En ole ylpeä. Olen aivan tyhjä, loppu. Toivon että vanhan loppu on uuden alkua. Mä vielä pikkusilla nyrkeilläni mottaan alkoholi hirviötä.
Päärynä hyvä, kymmenen päivää oli hyvä alku, ole siitä tyytyväinen. Ei vaan ollut varmaan kovin hääppöstä aikaa, eikä olotila tuntunut tavoittelemisen arvoiselta. Hyvä se on toisen neuvoa, mutta painu nyt ihmeessä apua hakemaan. Ei se masennuskaan aina alkoholin käytöstä johdu. Ja kun sulla on taustalla ollut näitä syömishäiriöitä, niin apu on ehdottomasti paikallaan. Hae terpparista edes diapamia, sen avulla pystyy edes syömään. Syyllisyyden taakka saattaa yksinään kanettuna paisua ylettömiin mittasuhteisiin. Puristat ne kädet nyrkkiin ja marssit johonkin apupisteeseen.
Huomenta päärynä ja hyvää arkiviikon alkua!
Minulla on kohtalaisen kokoiset nyrkit, mutta niin vaan kävi, että viina jäi vasta sitten, kun avasin AA:n oven ja tartuin siihen käteen, joka tarjosi vertaistukea.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Päärynä, onnea siitä, että kirjoitat kuitenkin täällä! Ei kannata aloittaa uutta kierrosta, kannattaa pysähtyä, pohtia.
Voimattomuuden myöntäminen alkoholin, alkoholismin edessä on avain onneen, vapauteen, mutta, ikävä kyllä, tuskan läpi. Ei kannata pelätä väliaikaista tuskaa. Se levottomuus, ahdistus, itselläni, johtui hyvin paljon siitä, etten ollut, osannut elää tätä elämää. Kullakin omat kuvionsa, toki.
Jos lähdet raittiuden tielle, kannattaa romahtaa kokonaan, tarkoitan tällä sitä, että raittiuden löytää paremmin myöntäessään itselleen avoimesti sen, että ei halua oikeasti raitistua. Sen jälkeen on paljon helpompaa, kun alkaa ymmärtää omaa käyttäytymistä. No, tarkennetaan: sitä haluaa oikeasti raitistua vain puoliksi, leikisti.
Alkoholi oli minulle elämäni suuri rakkaus. En halunnut helposti siitä luopua. En luopunutkaan, olin valmis menemään pitkälle, ja meninkin. Lopulta alkoholi otti omansa, korkojen kanssa.
Voiman raittiuteen löytää karusta jäyhyydestä, kyvystä sanoa itselleen, noh, kuole tai älä kuole, tänään ei viinaa tule. Vieroitusoireet eivät itse asiassa ole mitenkään hirveän kovat. Vaikka masennuksen takia tuleekin esimerkiksi itsemurha-ajatuksia (ehkä?) tai vastaavia äärireaktioita, kun sisäinen false self vaatii kemiallista saastapiikkiään, niin ei kannata antaa periksi. Ensimmäiset 10 päivää ovat pahimmat. Sen jälkeen, jos pystyy olemaan raittiina 30 päivää, voi kokeilla jo seuraavaa etappia: 60 päivää, ja sitten 90, ja 100 päivää.
Moni on sanonut, että 90-10 päivän kohdalla jollain tavalla alkaa helpottaa.
Äläkä mene siihen itsesäälin ja epätoivon ansaan, niiden tunteiden tarkoitus on vain pitää sinut koukussa viinaan. Todellisuudessa rehellisyys, vastuunotto ja aito nöyryys auttavat. Nöyryys tarkoittaa, että hakee apua, vaikka se sisäinen itsesäälin ja epätoivon läpitunkema false self ei haluaisi sitä apua, koska silloin on riski, että raittius lähtee oikeasti liikkeelle.
Vaikea on sairaus, jossa joutuu ikäänkuin yrittämättä (luovuttaen) taistella taistelematta itseään vastaan.
Mutta taistelun voi voittaa: päivä kerrallaan.
Olipa muuten paljon viisautta tuossa grapen tekstissä! Ei lisättävää.
Hyvää tekstiä Grapelta. Leikkelin koska heitän vain lyhyesti muistikuvia omasta retkahduksestani vajaat 4 vuotta sitten. Tapahtui lähes päivälleen kolmen täysraittiin vuoden “kunniaksi”. Sain putken onneksi katkaistua ennen kuin se ennätti kehittyä syöksykierteeksi.
Mun ei tarvinnut edes pysähtyä millään lailla koska minut kirjaimellisesti pysäytettiin. Ihan konkreettisesti siten, että minä todella riskeerasin paljon tehdessäni ilman katkaisuapua ns. kylmän vieroittamisen pistämällä korkin juuri tollasella kuole tai älä kuole- mentaliteetilla kiinni.
Mulla on polyneuropatia ryyppäämisestä ja se puhkesi rajoittamaan liikuntakykyäni muutamaksi päiväksi. Kiva ryömiä nelinkontin pitkin asuntoa. Ovesta en päässyt pariin päivään ulos. Mutta perkele! Eipäs tullut enää viinaa koneeseen.
Mulla oli vaan sellanen fiilis, että nyt riittää. Tapahtukoon mitä tapahtuu. Kaikki tai ei mitään. En tehnyt mitään huimia suunnitelmia aikaikkunasta. En rukoillut yläkerran enkä alakerran isäntää. En tehnyt mitään lupauksia mihinkään suuntaan.
Tein vain yksinkertaisen sopimuksen itseni kanssa: Kokeilenpa onnistuuko viinattomuus “toistaiseksi”. Toistaiseksi on onnistunut… Tavoitteena “Open End”
Tsemppiä.
Vielä tarkennusta: en kehoita siis missään nimessä uhmaamaan noita vakavia krapulaoireita, tarkoitukseni oli rohkaista olemaan raittiina, vaikka psyykkinen puoli vaatisikin viinaa, ja generoisi noita näennäisiä huoliaan, että eihän sitä elää voi kun on niin kauhiaa. Sitä taustaa vasten asenteella, ei viinaa vaikka “henki menisi”. Mutta jos fyysiset oireet ovat ovat vakavia, kannattaa mennä lääkäriin. Ja voihan sitä lääkäriltä kysyä neuvoa, että haittaako, jos en enää joisi ollenkaan, vaarantuuko terveys… 
Grape & Co., moi. En minäkään suosittele kenellekään yllä kuvaamaani uhkapeliä. Ilman muuta lekuriin ja katkolle + jatkotoimenpiteisiin jos suinkin mahdollista.
Mulla oli entinen tilanne vaan sellainen, että kämpässä oli aina pelastuskulaus tärinöiden estämiseksi käden ulottuvilla. Viimeisellä kerralla vaan ei enää ollutkaan.
Tarkemmin ajateltuna uhma-asennettani edelsi jo retkahduksen aikana kokemani touhun järjettömyyden tunne sekä vanhojen kiksien puuttuminen.
Toisin sanoen mulla oli fiilis, että olen saavuttanut pisteen jossa ihan aikuisen oikeasti riittää…
Andante, mulla tuli sama raja vastaan, ja siksi millään ei enää ollut väliä, koska kuolemakin olisi ollut parempi kuin jatkaa viinanhuuruista hulluuta.
Hienosti sanottu!
Repsahduksen jälkeen alkaa vain uusi laskuri, ei se raittiiden päivien arvo minnekään katoa. Olet ihminen ja ihminen tekee virheitä, varsinkin kun yrittää pitkään jaksaa yksin urheasti. Voi olla, että lopulta vaan menee niin pohjalle pohjalle, että on vähän vaihtoehtoja. Itse kaaduin oikein kunnolla kännissä, siitä sitten lanssilla etiäpäin. jäi tosi tyylikkäät paperit käteen mutsille lyötäväks, kun jäi saikulle mun luo seuraavaksi päiväksi aikuista lastaan hoitamaan. Häpesin niin, että meinasin kuolla. Opinko? En. Koska luulin, et se oli vaan sellanen vahinko, että voin hallita aineita, mutta paskat mä mitään voi. Olisinkin tajunnut, olisin saanut oman elämäni jo takaisin, mutta tyhmä niin kuin minä juoksee päin seinää sen kymmenen kertaa, alkaa naama olla aika lytyssä jo. Mut mä pystyn tähän nyt, sä pystyt tähän uudelleen, eikö??
Miten ois huomenna soitto aa:han? Helpottaisko vai onko ihan vieraalta tuntuva juttu?