Rehellisyys

Ihmisen ollessa sairaassa tilassa, addiktionsa talutusnuorassa yleensä asia jota häneltä puuttuu on terve rehellisyys itseään kohtaan. Valehtelu on osa sairauden kuvaa ja minun mielestäni yksi sen oireista. Ihminen juoksee itseään karkuun, ei halua ottaa vastuuta itsestään ja pelkää kohdata itsensä. Asiat voivat pintapuolisesti näyttää oikeinkin mallikkaalta, mutta sisällä vallitsee valtava hätä. Addiktiosairauden talutusnuorassa tepasteleva ihminen ei usein itse ole lainkaan tietoinen omasta tilanteestaan, koska ei näe sitä samaa, minkä muut näkevät. Ihmiseltä puuttuu tällöin tervettä sairaudentuntoa, joka saisi hänet itsensä huolestumaan siitä minkälaiseen kurimukseen hän on oman itsensä saattanut. Mielen kieltämisprosessi estää häntä katsomasta tätä totuutta silmästä silmään, koska mikään ei häntä elämässä niin paljoa kauhistuta kuin tuon totuuden lippaan avaaminen. Sitä hän sitten kaikissa toimissaan karkuun juokseekin.

Häpeä on minulla ollut sellainen asia, että olen siitä ollut kipeä koko elämäni ajan, mutta nyt tämän toipumisprosessin kautta osaan laskea siitä jo irti. Pikkuhiljaa. Alkoholistikodissa kasvamisen perujahan tuo on.

Rehellisyys kuitenkin on se asia, joka johtaa vapauteen. Se kun vaikkapa sen oman ongelmansa sydämessään ihan oikeasti tunnustaa itselleen, että se on minun kohdallani totta. Siitä riisuuntuu kaikki glamour ympäriltä, ihminen paljastaa silloin itsensä, että tällainen minä olen. Ennen jos sitä pelkäsi, että tuosta paljastumisesta seuraa sellainen kasvojen menetys, että koko elämä päättyy siihen, se taitaakin olla niin että elämä alkaakin vasta tuosta tosiasioiden hyväksymisestä. On eri asia kasvaa omaksi itsekseen, kuin vain näytellä jotain roolia, jonka ne omat keskeneräisyyden tunteet saavat aikaan.

Kun meillä on helposti käynyt niin, että ne roolit ovat jääneet päälle. Kun ihminen oikein kipeästi kaipaa rakkautta ja arvostusta, voi ainakin tunne-elämältään epävakaalla ihmisellä, jolle ei ole syntynyt tervettä itsetuntoa käydä näin. Kun ei osaa rakastaa itseään, sen odotuksen ripustaa toisiin ihmisiin. Täytä sinä minun ihmisarvoni! No tämä on nyt sitten sitä läheisriippuvuutta jo enempi, mutta anyways samaa problematiikkaahan se on sekin. Mutta kuitenkin ihminen hukkuu näin itseltään. Usein vielä aika pahoinkin.

Tällaisia ihmisiä on sitten helppo arvostella, vaikka television BB:ssä tai juorulehtien kansissa. Mutta mitä muutakaan se tarve arvostella näissä yhteyksissä esiintyviä ihmisiä on kuin oman pahan olonsa lieventämistä ja tarvetta saada nostaa itsensä heidän yläpuolelleen? Ei kenenkään ole mikään pakko noihin juttuihin itseään minkään vertaa sotkea, jos ei tahdo. Eikä se minulta ole mitään pois, jos ihmiset näitä asioita seuraa tai niissä jopa esiintyy. Ei se ole minun epätoivoani, tai hukassa oloa ja pitäköön meikäläinen huolen vain omasta rististään. Kun en sitä yhteiskunnan surkeaa tilaakaan jaksa päivitellä.

Tunne-elämän yliherkkyys ja addiktoituminen ei ole ihmisen oma vika, eikä se kerro hänen ihmisarvostaan mitään. Se on vain merkki siitä, miten hukassa ihminen on voinut olla. Lisäksi nähdäkseni ihmisellä ei voi olla vain vähän addiktio-ongelmaa. Se joko on, tai sitten ei ole. Ihmisellä ei voi olla syöpääkään vain vähän. Se joko on tai ei ole. Meitä onkin olemassa joukko ihmisiä, eli se kuuluisa 10%, jotka olemme tässä suhteessa rakentuneet toisella tavalla. Minulla se on ollut mielessäni ja tunne-elämässäni kehittynyt sairauden kaltainen tila. Olen herkkä addiktoitumaan kaikkeen sellaiseen, jolla on vaikutusta tunne-eläämäni.

Toipuminen riippuu siitä, miten hyvin tuolla omien korvien välissä nämä palikat löytävät yhteen. Se kun ei menekkään niin että pitkä aika ilman addiktionsa kohdetta automaattisesti tarkoittaa onnellista ja tervettä ihmistä. Vanne voi nimittäin alkaa vain kiristämään entistä pahemmin, jos ei omaa tunne-elämäänsä hoida mitenkään tai jos siihen on käytössä väärät työkalut, tai niitä tarjottuja ei suostu ottamaan käyttöön. Jonkinlaisia uusia toimenpiteitä se vaatii opetella, jotta se elämänlaatu muuttuisi parempaan suuntaan. Ja tietenkin ollaan tässäkin kaikki sitten yksilöitä ja jokaisen pitää hakea ne omat saappaat. Toipuminen riippuukin minun mielestäni siitä, miten rehellinen ihminen kykenee itselleen olemaan. Minulle tasapainon avaimen löytyminen onkin tullut sitä kautta, että olen tajunnut olevani tunne-elämältäni sairas ihminen, en huono ihminen tai luuseri tai mitään muutakaan sellaista. Lisäksi siihen liittyy se, että olen erittäin herkkä addiktoitumaan mihinkä tahansa. Sitä ei kuitenkaan tarvitse hävetä. Toipuminen on myös tuon oman itsensä pakoonjuoksun lopettamista. Totuuden kohtaaminen ei ole ollut mikään kertarysäyksessä tapahtunut asia, vaan pidemmän ajan kautta tapahtunut prosessi. Toipuminen on myös mielestäni sitä, että ei tarvitse pitää sitä sellaista “alkoholistin identiteettiä” eli vaikkakin se ongelma on sellainen että se imaisee ihmisen henkisesti tosi syvälle, niin kuitenkin joskus koittaa se hetki, kun ymmärtää että se on nyt mennyttä aikaa se. Aika mennä eteenpäin elämässä. Mitenkäs se sanonta menikään… We will not regret the past, nor wish to shut the door on it.

Jo hyvän matkaa on pitänyt tulla, että oikeasti tämän kykenen hyväksymään. :bulb:

Olipa hieno kirjoitus. Kiitos.

Kiitos ikzu tästä. Jotenkin kolahti kirjoituksessasi varsinkin se että miten hyväksyä oma sairautensa siten ettei se ole suoranaisesti minun identiteettini, saati seikka joka ihmisenä huonontaisi minua.

Olen viime päivät ollut pakotettu pysähtymään itseni äärelle. Selkäkipuisena kun ei juosta itseään karkuun vaikka kuinka sitä toivoisi. No kaikella tarkoituksensa.

Jännällä tavoin palaset tipahtelevat kohdilleen. Tässä lepäillessä olen lueskellut paljon. Tai oikeammin enemmän kuin normaalisti. Sattuipa netissä silmiini juttu pojasta jolla oli lopulta diagnosoitu bipolaarihäiriö. Lueskelin juttua, tullen monilta osin kokeneeksi samaistumista. Niinpä etsin netistä testin jolla tuota alustavasti kartoitetaan. Tein testin ja sinällään en automaattisesti diagnosoinut itselleni tuota, vaan sen sijaan totesin asian kuitenkin vaativan lisäselvittelyä. Tulos oli nimittäin sellainen, että jäin vahvasti asiaa miettimään, sillä tuo selittäisi kokolailla paljon tapahtumia elämässäni.

Niin tahi näin, oli jännä havaita itsessään ensimmäisenä reaktiona se että olisin auttamatta huonompi ihminen. No tämä itsensä tuomitseminen liittyy menneisyyteeni siinä, että ollessani yhdessä vaiheessa jatkuvasti itsetuhoisuuteni vuoksi psykiatrisella hoidettavana, koin ääretöntä alemmuuden tuskaa sisälläni. Mutta kuten todettua, rehellisesti miettien, tuntuisi jotenkin lohdulliselta löytää järjellinen selitys omalle järjettömyydelle erinäisissä asioissa ja varsinkin siihen, miksi tietyllä tapaa aina palaan samoihin uomiin asioissa vaikka kuinka itseäni prosessoisin.

Kuten todettua, en etsi niinkään enää selityksiä käyttäytymiselleni, vaan puhtaasti vastauksia kysymyksiin joita läpi elämäni olen itselleni esittänyt.

Rehellisyys on kuten muutkin piirteet: sitä voi olla hyödyllistä ja haitallista. Haitallinen rehellisyys voi ilmetä käytöstapojen puutteena, loukkaavuutena, monenlaisena epäterveenä käytöksenä.
Esim. AA:ssa voi aina silloin tällöin tavata tyypin, joka kiroilee suu vaahdossa ja puhuu törkyisiä, koska “tyylinä on puhua suoraan perkele” tai “alkoholismi ei ole sisäsiisti sairaus, saatana”. :smiley:

Haitallisella tavalla rehellinen ihminen antaa lähimmäistensäkin kuulla suoraan, mitä heistä ajattelee.

Sanoisin, että mikään yksittäinen piirre, eli rehellisyys, nöyryys, suoruus, lempeys, rakkaudellisuus, ei sellaisenaan yksin tee autuaaksi. Kyse on aina kokonaisuudesta. Ihmisen piirteet ja tapa elää muodostavat kokonaisuuden, jossa hän elää joko toipuneena, terveenä tai koko ikänsä sairastaen.

Mielenkiintoinen aihe olisi myös, pidämmekö itseämme toipuneena, terveenä vai yhä sairaana? Voiko niitä olla samanaikaisesti, ja ovatko toipunut ja terve sama asia?

Terveys on muuten mainio asia. Tajuan sen nyt flunssassa ja 37,8 asteen kuumeessa.

Tervehdys Kaaleppinen. Minä taas en etsi edes vastauksia vaan jos ylipäätänsä jotain niin oikeita kysmyksiä. Nämäkään eivät enää yleensä liity päihdeongelmiin vaan ihan yleiseen elämäntapaan. Vastauksia saa aina paljon ja liikaakin. Tärkeää on, kenelle mitäkin avaa ja miten paljon. Olet ehkä saavuttanut pisteen jossa lisäkysymykset eivät enää tuo mitään lisäarvoa? Auttaa keskittymään oleelliseen eli tähän päivään.

Oikeastaan ainoa kysymys mihin kaipaisin enää vastausta on se, kuinka ihminen joka pohjimmiltaan on halukas tekemään hyvää, saa tekemisillään aikaiseksi niin paljon pahaa. Tähän lienee helppo vastaus se, että itsehän noita valintoja teen. Mutta silti ihmettelen yhä sitä, mikä minussa saa aikaiseksi sen että pahimmillaankin tarkoitusperäni ollessa hyvät, tekemäni valinnat elämässä aiheuttavat vain pahoja asioita itselleni ja ympärillä oleville ihmisille.

Olisi huojentavaa tiedostaa itsessään olevan jonkin sellaisen perustavaa laatua olevan sairauden, joka aktivoituessaan saa minut tekemään asioita joista ei voi seurata yhtään mitään hyvää. Tuon tiedottaessaan asialle voisi kenties helpommin olla tehtävissä jotain konkreettista muuta, kuin olla tekemättä ylipäänsä elämässään yhtään mitään.

Mitään tekemättömyyskin kun aiheuttaa pahaa itselle ja muille.

Olen nimittäin aika kauan yrittänyt ymmärtää itseäni erilaisten riippuvuuksien kautta kamppailevaksi, mutta toisaalta vaikka kuinka itseäni prosessoin, palaan aina kuin lähtöruutuun tuon tietynlaisen överiksi vetäjän ominaisuudessa.

Liiallinen yrittäminen on vain yksi häviävän pieni esimerkki tästä ja sen poisjättö on suhteellisen helppoa, jos vika olisi siinä.

Miksi siis voin huonosti, vaikka päälimmäisenä tunteena koen voivani hyvin? Kas siinäpä pulma.

Itse olen huomannut, että nyt kun antaa itselleen luvan tykätä itsestään ja luvan nauttia elämästä, niistä pienistä jutuista ja omasta olostaan, niin tarve asioiden analysoinnille on kadonnut. Tottahan toki se selvittelyvaihe on pitänyt käydä läpi, kun on tunnustanut itselleen tosiasiat, mutta ei ole tarve jäädä märehtimään. Tiedän tosiaankin sen miten mahdotonta siinä omassa tuskassaan on vaan ykskaks yht’äkkiä ruveta tykkäämään itsestään. Ei ole ihan niin yksioikoista.

Ja sitten vielä ovelasti kun voi käydä niinkin että siihen itsensä analysointiin ja siihen omaan tarinaansa voi myös addiktoitua. Soutaa ja huopaa ihan turhaan samoja asioita läpi. Ja siihen pyrin nykyään, etten enää palaisi niihin samoihin ajatusmalleihin. Asioihin kun on tullut välimatkaa niin ne näkee oikeassa ja terveemmässä valossa. On helpompi hengittää, kun suurin piirtein tietää mistä itsellä se kenkä oikeasti on puristanut.

Hyväksymisen kautta on löytynyt rauha.

Hyvää ei pidä tavoitella hinnalla mitä hyvänsä. Minäkin olisin voinut tavoitella perjaintaina olevaa yli 60 miljoonan euron lottopottia sijoittamalla kaikki rahani/omaisuuteni ja vieläpä ottamalla muutaman kymmenen tuhatta velkaa lisätäkseni mahdollisuutta pääpotin voittoon lisääntyvien lottorivien myötä joita olisin voinut kaikilla rahoilla pelata.

Erittäin suurella todennäköisyydellä en kuitenkaan olisi saanut pääpottia, vaan olisin jäänyt nuolemaan näppejäni ja siinä olisi perheeni myös kärsinyt koska omaisuus olisi mennyt ja velka jäänyt. Siinä ei paljon enää lohduttaisi tai auttaisi se, että kuittaisin koko homman ja oman ahneuteni sanomalla, että tarkoitukseni kuitenkin oli hyvä kun yritin pääpottia josta koko perheeni olisi hyötynyt onnistuessaan.

^ Osu osittain, mutta ongelma lienee lähinnä siinä etten tuostakaan tekstistä aivan kaikkea ole valmis omalle kohdalleni allekirjoittamaan.

Kuten tuolla aiemmin ikzu osuvasti totesikin, kun rehellisesti myönnän itselleni, jumalalle ja jollekin toiselle ihmiselle tekemäni virheet, saanen kyvyn hyväksyä asiat joita en enää voi muuttaa ja opetella muuttamaan ne mitkä jatkossa voin muuttaa. Seurauksena ajanmyötä lisääntyvä sisäinen rauha.

Niin… en voi muuttaa menneitä ja mikä tärkeintä ei tarvitse enää vetää sitä hirvittävää häpeän ja syyllisyyden kivirekeä perässään. Häpeän sijasta nykyään herää tunne katsoessa sitä varsinkin loppuajan dokujaksoa, että tahtoo pitää huolen itsestään. Miten onkaan voinut päästää itsensä sellaiseen jamaan. No sillä tavalla, kun ei ole ollut rakkautta itseään kohtaan ja on tuntenut itsensä kelvottomaksi ihmiseksi. Ja sen nyt ihan rehellisesti ilman mitään vastaanhankaamista näkee, että olin todella surkeassa jamassa. Mutta kuten tuolla aiemmin mainitsinkin se ihmisen mieli kieltää häntä näkemästä tätä totuutta silloin, kun tilanne on ns. päällä. Jos silloin ajatteli, että on tässä ehkä pikkaisen tullut hulinoitua liikaa, niin nyt näkee sen totuuden että ei hitto vieköön minähän olin ihan hirvittävän surkeassa jamassa. Minun kokemukseni mukaan se menneisyys ei päästä otteestaan, eikä anna ihmisen tulla omaksi itsekseen ja vapauta siitä masennuksesta, ennen kuin sen on rehellisesti kohdannut totuuden valossa. Eli miten asiat oikeasti ovat olleet. Tämä koska ne tunteethan jota sieltä on ihmiseen aika pitkälti varmasti tiedostamattomaankin tasoon varastoituneet, eivät lakkaa ihmistä kahletsimasta ennen kuin ne on kohdannut ja itselleen selvittänyt, että mitäs asioita minulla nyt oikeasti onkaan jäänyt kesken ja itselleni selvittämättä.

^ Tässä on näkökulma jonka itse koen aivan samalla tavoin. Hienosti kirjoitettu!

Ajankohtaisesta syystä johtuen hieman leikkelin. Tutulta kuulostaa. Tekee kuitenkin mieli lisätä, että ei pelkästään oma mieli joka on tilanteen päällä ollessa täysin solmussa, kiellä näkemästä asioita oikeassa valossa vaan myös myrkylliset ihmiset. Mulla on ollut pitempiä aikoja käytännössä kontakti täysin poikki henkilöön jonka onneksi tunnistin äärimmäisen vahingolliseksi. On silloin tällöin soitellut, mutta en anna mitään tarttumapintaa. On yrittänyt pari kertaa avata ovea lähettämällä pienehkön rahasumman tililleni kolmannen henkilön kautta omaa rooliaan mainitsematta. Otin lahjan vielä vastaan mainiten maksajalle etten halua tätä jatkossa.
Viime viikolla sitten henkilö taas soitti ja alkoi viedä keskustelua siihen suuntaan, että kyllä tämä maksaja on aina ollut puolellani, pitää minusta jne.,jne… Ja on ainoa täällä vielä elossa oleva sukulaiseni jolla on piakkoin syntymäpäivä. Joulu- ja synttärikortti on ollutkin ainoa yhteydenpitoni siihen suuntaan.
Voihan vittu! Miten alkeellisena porukka minua oikein pitää? Nyt aletaan painella kiitollisuus- ja velvollisuusnappeja! Mulla palaa käämit aika harvoin, mutta nyt paloi. Kysyin soittajalta missä he olivat kymmenen vuotta sitten kun olisin tarvinnut todellista apua ja tukea pohjalla ollessani. Kommentiksi sain, että jos ajattelet noin niin kiva! Ja löi luurin korvaan. No - tämä on toivottavasti selvitetty. Minun osaltani on.
Kiva kun voi purkautua tällaisesta Plinkkiinkin. Vielä parempi ettei tämä heilauta linjaani tippaakaan vaan ainoastaan vahvistaa näkemystäni.

PS. Mulla kun näyttää olevan sellanen vaikeitten ihmisten kanssa toimeentulemisen jakso päällä niin kuka osaisi vinkata jotain linkkiä tai omia kokemuksia dissosiaatiohäiriöisistä ihmisistä? Tällasen kanssa olen ollut pari kuukautta tekemisissä ja mietin tosissani olisiko parempi viheltää peli poikki. :frowning:

Kysymyksessä on kohtuullisen harvinen mielenterveysongelma eikä meidän terveydenhuoltokaan suhtaudu ongelman olemassaoloon kovinkaan vakavasti (koska tietoa ei ole vielä tarpeeksi). Kehottaisin viheltämään pelin poikki saman tien, tietämättä sen enempää taustoista.

Myrkylliset ihmiset kyllä myös ja niistä irtiotto voi olla tosi työlästä. Itselläni ainakin siihen on nivoutunut kamala määrä syyllisyyttä, että miten voin mennä tekemään toisille näin, että alan vetämään ihan omia rajojani! :open_mouth: Aluksi niissä rajoissa oli myös tosi hankalaa pysyä. Vanhaa läheisriippuvuuttanihan se. Myös se, että näitä myrkyllisiä ihmisiä voi olla aluksi hirmuisen hankalaa tai jopa mahdotonta tunnistaa, koska on itse niin myrkyttyneessä tilassa. Ja ne myrkylliset ihmiset kun eivät usein itsekään tiedä sellaisia olevansa, eivätkä tarkoituksella levitä “tautiaan” ympäristöönsä. Se on vain ainut tapa jolla he pärjäävät.

Myrkylliset ihmiset ovat ihan yksiselitteisesti minulle nykyään sellaisia, jotka saavat minut voimaan huonosti. Ennen kun ympärilläni ei paljoa muita ollutkaan kuin myrkyllisiä ihmisiä ja jotenkin ihmeellisesti aina sellaisten seuraan ajauduin oman sairauteni ohjaamana. Niin ne vaan ne henkisesti sairaat toiset kaltaisensa löytää, koska silloin on tullut “omiensa pariin”. Ja vaikka ne ihmissuhteet lähes poikkeuksetta ovatkin vahingollisia, niin silti niissä vaan pyörii. Koska ne ovat tuttuja. :laughing: Itse tietysti ihan yksi myrkyttynyt ihminen muiden joukossa, enkä siinä suhteessa yhtään parempi. Se on julmaa, mutta totta että henkisesti sairastuneilla ihmisillä on taipumus olla tällaisia myrkyllisiä ihmisiä, vaikkeivat sinänsä mitään pahoja ihmisiä olisikaan. Esimerkiksi alkoholistikodissa kasvaneilla ihmisillä voi olla todella hankalaa kyetä terveeseen kanssakäymiseen ihmisten kanssa, koska ei niitä ole koskaan mistään itse oppinut. Iso haaste onkin itselleni ollut tällaisen terveen kanssakäynnin opetteleminen ja olen siinä vielä aika alkutekijöissä. Sitähän kun on esimerkiksi ihan asiantuntija siinä miten toisten ihmisten pitäisi muuttua ja miten heillä on sitä ja tuota ongelmaa. Se on helppoa tutkia niitä toisten virheitä. Mutta annas olla kun pitäisi itseään ruveta rehellisesti tutkailemaan. Ei olekkaan enää ihan yhtä helppoa. Eli jos toisella on ongelma, niin olkoon se sitten hänen ongelma. Se ei ole minun asiani ratkoa niitä vanhaan läheisriippuvaiseen tyyliin omien ongelmieni karkuunjuoksemiseksi. Minun tulee kantaa oma ristini. Siinäkin meinaan on ihan tekemistä riittämiin.

Aina kun on sen sairaan suodattimen läpi elämää katsellut, niin uuden oppiminen ottaa aikansa.

Minulla on se helppo tilanne ettei muut ihmiset juuri minun elämääni tai olemistani tärvele kun osaan sen ihan itsekkin niin vallan hyvin tehdä.

Me ihmiset taidamme kaikki olla enempi vähempi kipeitä. Joka muuta väittää, ei taida omasta tilastaan kovin selvillä olla. Ainakin omalla kohdallani olen kokenut sen, että mitä tasapainoisemmaksi itseni hetkittäin saan kokea, sitä enemmän jo kohta saan taas omaa elelyäni olla ihmettelemässä.

Kun joku ihminen toimii jollain tasolla haitallisesti, lienee minun vastuullani se mitä asioissa olen halukas tekemään. Vielä tähän hetkeen mennessä ei ole tarvinnut yhtäkään ihmissuhdetta poikki pistää, joskaan ei tietoisesti ole tarvinnut olla muuksikaan muuttamassa.

Niin onhan sitä tosiaan sellaistakin esitetty että me kaikki ihmiset ollaan enempi tai vähempi tunne-elämältämme sairaita. Siis ihan jokainen, nyt ei puhuta pelkästään addikteista. Ihan mielenkiintoinen kaaleppinen tuo toteamasi, että ihminen joka tämän kieltää itsessään, ei ole tutustunut oikeasti itseensä. Olen nimittäin pitkälti samoilla linjoilla siinä, että ihminen joka ei koskaan ole mennyt syvälle itseensä ja kohdannut itseään rehellisesti ja aidosti, ei myöskään elä tiedostaen elämäänsä, vaan ulkoa ohjautuen ja pinnallisesti.

Tästä olen täysin samaa mieltä. Minäkin tunnen itseni tasapainoiseksi tällä hetkellä. Ja jotta tilanne pysyisikin tasapainossa kiinnitän entistä herkemmin huomiota potentiaalisiin häiriötekijöihin. Nimenomaan potentiaalisiin jotta pystyn ajoissa vaikuttamaan asioihin.
Hyvin ovat asiasi, Kaaleppinen jos olet pystynyt säilyttämään tärkeät ihmissuhteesi. Minä olen joutunut sulkemaan montakin ovea. Ja oikein olen toiminut. Mulla on toimintaa helpottamassa sellanen yksinkertainen malli. Jos olen epävarma jonkun henkilön suhteen, luokittelen ihmiset kolmeen ryhmään. Niihin jotka rikastuttavat elämääni, niihin jotka ovat haitallisia ja sitten kysymysmerkkeihin. Ensimmäisiin panostan, toiset skippaan ja kolmansia tarkkailen aikani. Ei päätöksiä kannata hätiköiden tehdä, mutta turha tuhlata odotuksia ja energiaa ihmisiin joiden kanssa vuorovaikutus ei pelaa. Korostan sanaa vuorovaikutus, koska saamisen ja antamisen on oltava tasapainossa. Ei pelkästään liike-elämässä vaan myös ihmissuhteissa.

Minulle vuorovaikutus kaikenlaisten ihmisten kanssa on muodostunut ajanmyötä tavaksi oppia itsestäni aina jotain uutta.

Niin hullulta kuin ensisilmäyksellä voi vaikuttaakkin, juuri ne ärsyttävimmät ihmiset ovat minulle se suurin kasvun mahdollisuus. Jos ei muutoin, niin kärsivällisyyden ja suvaitsevaisuuden suhteen.

Ei silti, en minä enää kynnysmatoksi suostu. Saati kaatopaikaksi. Nuo roolit tuli ihan tarpeeksi tutuiksi aikaisemmassa elämäntyylissä.

Silti omasta kokemuksesta voin kertoa esimerkkinä sen, että jopa ihminen jonka ainoa keino lähestyä toista ihmistä on pukea päälle joko vihan tai ylpeyden naamio, pysähtyvät miettimään omaa käytöstään kun en reagoidu heti ensitapaamisellamme. Kun esimerkiksi vihaan vastaa ymmärtäväisyydellä, vahvinkin naamio saa säröjä.

Tietty tämä vaatii kärsivällisyyttä, mutta koska jokainen tällainen kohtaaminen on minulle kuin peili ihmisestä jollainen kaikkien pelkojeni alla eläessä olin, ei ymmärtäväisyyden löytäminen tuohon kohtaan ole vaikeaakaan.

Toisaalta ihmiset jotka ovat helppoja kohdata, antavat energiaa kohdata myös heitä hieman haasteellisempiakin, mutta se että tänään olisin tekemisissä pelkästään hyvää minulle tekevien ihmisten kanssa, ei vain yksinkertaisesti ole nykyhetkessä mahdollista. Työssäni esimerkiksi saisin raakata 9:n ihmistä 10:stä heti pois elämästäni jos heidät käytöksensä vuoksi ulos elämästäni sulkisin.

Sitäpaitsi, vaikka kuinka pyrin tarkkailemaan omaa käytöstäni ja varsinkin motiiveja tuon taustalla, tulen säännöllisesti kohdelleeksi ihmisiä jollain tasolla väärin. Onneksi olen saanut opetella korjaamaan asioitani elämässä.

Minulle tänään jokainen kohtaaminen ihmisten kanssa on mahdollisuus, ei uhka. Niin kauan kun olen näissä kohtaamisissa asettumasta toisen ihmisen ylä- tai alapuolelle, on luvassa varsin antoisia keskusteluita tasavertaisten kanssakulkijoiden kesken.

Kyllä, tuossa olen kaaleppisen kanssa ihan samaa mieltä, että enää ei tarvitse provosoitua mihinkään hyökkäyksiin. Ja tosiaankin se herättää usein nykyään jopa kiitollisuutta, niin ollappas hienoa kun omalle osalle on tällainen onni sattunut, kun tällaisen hyökkäys tulee. Sen kuoren alle kun niin helposti näkee.

Olenkin sellaisen toteaman kuullut, että ne oikeat miehet (tai miksei naisetkin) ja oikea itseluottamus mitataan noissa tilanteissa. Kova kaveri ei ole se, joka rupeaa taistelemaan vastaan esimerkiksi jonkun henkilökohtaisen solvauksen kuullessaan, vaan kaikista kovin kaveri on se jonka ei tarvitse tapella vastaan, koska hänen omanarvontunto riittää siihen. :slight_smile:

Tuossa osuit asian ytimeen. Mulla oli 30 vuotta aikaa kärsivällisyyteen ja toisten oikkujen myötäilemiseen. Eiköhän riitä jos mitään muutosta positiiviseen ei ole tapahtunut? Vaikka ymmärtäisinkin jonkun käyttäytymismallin, ei minun ole sitä hyväksyttävä. Ellen sitten taas tahdo ripustaa selkärankaani narikkaan ja alkaa toimimaan kynnysmattona.
Kaatopaikan rooli mulla on ollut toisten ihmisten kanssa aika useinkin, mutta nämä eivät ole niin läheisiä, että vaikuttaisivat syvemmin. Kuten esimerkiksi työn puitteissa tavatutkaan eivät saisi esittää ammattineuvojan roolissa toimivan ihmisen elämässä liian isoa osaa.
OK, luulen tehneeni rehellisellä käyttätymiselläni ainakin rajat selviksi. Ja hyvä niin. Jos kanssakäymistä ei saada silmäkorkeudelle, luovun siitä mielelläni. En ala tappelemaan tuulimyllyjen kanssa. :wink: