RastaKaljasta RastaViinaksi

Terve kaikki Lopettajat

Jo muutaman vuoden ajan olen heikkoina aikoina käyny täällä lukemassa muiden selviytymistarinoita ja lupasinkin itselleni jo marraskuisena iltana änkyräkännissä että vuoden vaihteessa kun lopetan -toivottavasti viimeisen kerran- viinalla läträämisen niin alan tänne kirjoittamaan.

Mikä onkaan parempi aika kuin nyt, kun rämpii alimissa maailmanlopun pohjamudissa. Viimeiset 5 vuotta elämä on pyörinyt vain ja ainoastaan alkoholin ympärillä. Enää ei jaksa.

Mitkään elämäntilanteet ei oikeastaan ole estäny juomista. Kun olin töissä niin sinne mentiin darrassa. Kun työpäivästä selvittiin niin kipitin baariin ja istuin siellä pilkkuun ja taas aamulla darrassa töihin. Kaunis kehä. Nyt oon liki 3 vuotta ollu työttömänä ja luulisi että kelan tuet ei riitä täyspäiväseen dokaamiseen mutta ehei, ne riittää helvetin hyvin kun lopettaa esim. sellaisen ylellisyyden kuin syömisen. Ja kun tuet on ryypätty kaksi viikkoa ennen seuraavaa “rahapäivää” niin juodaan kavereiden rahat ettei vaan vieroitusoireet ehdi puskea päälle.

Alkoholin käyttö on aivan päivittäistä. Siivous ei onnistu ilman kaljaa, ruoanlaitto ei onnistu ilman kaljaa, kaupassa käynti ei onnistu ilman kaljaa, edes ystävän lapsen hoitaminen ei ole estänyt tissuttelemasta samalla. Normaali päiväannos on minimissään 8 kaljaa ja niinä päivinä kun vituttaa, masentaa tai on todella hyvä fiilis niin menee reippaasti enemmän. usein mukana on jallua, kossua, viiniä, oikeastaan mitä vaan mitä milläkin hetkellä tekee mieli. Jokatapauksessa illat päättyy aina siihen että sammun sohvalle koska nukahtaminen ilman känniä tuntuu mahdottomalta. Täytän tyhjää elämääni ja yksinäisyyttäni viinalla. Aivan toinen luku on se kuinka paljon tulee lupauksia petettyä koska joko on liian darrassa tai kännissä että voisi tehdä lupaamansa asiat. Nyt liki 25-vuotiaana havahduin siihen että eräänä päivänä (aamusta iltaan juotuna) meni 2 pulloa viiniä, puolen litran viina ja läjä kaljaa ja olin vieläkin pystyssä ja matkalla baariin. Toleranssin kovuus avasi silmät. Alkaa todella olla se hetki kun pitää päättää että jatkanko näin ja annan elämän valua viemäristä alas kuin yön yli auki olleen kaljan räkäset pohjat vai yritänkö tosissani muuttaa pinttyneitä juomatapoja.

Lopettamis yrityksiä mulla on ollut jo muutama. “100 päivää ilman viinaa” -kampanjan aikana tein aikuisikäni ennätyksen: 37 päivää juomatta. Muut pari yritystä on jäänyt kahteen viikkoon ja taas on korkki revitty auki. 2016 elokuussa oli pakko olla rankan kesädokauksen jälkeen 3 viikkoa juomatta kun mikään alkoholi ei enää kertakaikkiaan pysynyt sisällä. Oksensin pelkästä skumpan hajusta. Nyt on aika taas yrittää. Oonkin jo eräälle ystävälle luvannut että vielä viimeisen kerran yritän tahdonvoimalla saada tämän loppumaan, jos ei onnistu niin apua haetaan. Nyt on kyllä motivaatiotakin enemmän kuin koskaan. Allekirjoittanutta pyydettiin pienen ihmisen sylikummiksi ja haluan todella paljon olla luottamuksen arvoinen ja saada ryyppäämisen loppumaan.

Tämän ensimmäisen viikon aikana tuli lusittua vieroitusoireet kaikkineen pois joten aukeama on tyhjä. Jokainen selvitty päivä tuntuu kuin vuorelle olisi kiivennyt, kun ei ole edes viikon taukoa ollut yli vuoteen. Nyt on aika näyttää maailmalle että pystyn voittamaan tämän demonin.

Moro Rastakaija!

Olipa hyvä ja selkeän rehellinen “pelinavaus” sinulla tänne!..tärkeää ja syvällistä itsetutkiskelua olet ilmeisen selvästi kohdallasi käynyt jo tovin aikaa!

Tervetuloa porukkaan jakamaan tuntoja ja kokemuksia… koitetaan parhaamme mukaan auttaa ja olla toistemme matkassa mukana!

Tsemppiä ja kiva kun tulit mukaan kirjoittelemaan!

Raitistumisesi on hyvässä alussa. Pidä siitä kiinni päivä kerrallaan ja pidä kiinni raittiutta tukevasta ystävästäsi.
Kokemus on osoittanut, että alkoholisoituneen raittius on todennäköisintä, kun hän on raittiina itsensä vuoksi.
Sinulla on myös varmaan kokemuksia, miten käy tahdonvoimallesi, kun annat luvan ekalle huikalle?
Ehkä tiedät jo montakin paikkaa tai systeemiä, mistä apua on saatavilla. Tänne kirjoittaminen ja lukeminen on yksi apukeino, vertaistukea toinen toisellemme. Kirjoitellaan!

Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme

Tervetuloa tänne joukkoon raitistumaan. Tsemppia sulle ja muista kirjoitella ahkerasti!!!

Kiitos kovasti kaikille!

Aikojen saatossa on jo tullut huomattua että kun alkoholista on kyse niin vain karun realistinen omakuva pitää edes jonkinsortin järjen päässä, siitä ja ehtymättömästä itseironiasta onki tullu melko terävät aseet viinan kanssa painimisessa.

lomapuisto, tahdonvoima mulla on juuri tätä luokkaa. Joskus vain oluen tuoksu riittää siihen että juokseminen lähikauppaan alkaa. Yksi huikka ja peli on jo menetetty, ikävä kyllä. Paljon on tullut kyllä otettua selvää näistä apukanavista ja kenties niihin joskus vielä tulee tukeuduttua.

Vielä ei ole viinanhimo iskenyt vaikka humalaa kohtaan onkin jo orastava ikävä, hieman pelonsekaisin fiiliksin venailen kahden viikon rajapyykkiä, silloin on aina iskenyt massiivinen jano, pahempi kuin eksyneellä saharassa. Mutta. se on silloin sitten. Olipa itsensä ylitys saada kirjoitettua tänne aloitus mutta ehkä tämä nyt tästä sitten helpottaa!

Päivät vaihtuu, ikävä kasvaa. Mitä ihmettä elämässä tuli tehtyä ennen kuin alkoholi täytti sen? En millään keksi. Tänään vain kävellessäkin ulkona tuntui että kädestä puuttuu jotain. Se lonkero jolla päivä lähtee käyntiin. Aamut ovat todella … seisahtaneita? En tiedä mitään parempaa kuin sen että herätessä joko darrassa, vielä kännissä tai jopa ihan selvinpäin saisi heti ryömiä jääkaapille ja avata oluen. Nyt ei päivät meinaa millää lähteä käyntiin vaan tuijottaa tyhjyyteen kunnes unihiekat jossain vaiheessa karisevat pois.

En ole uskaltanut käydä viikkoon kaupassa. Joku neropatti on suunnitellut lähi prisman niin että sisään astuessa edessä avautuu alkoholihyllyjen lumottu maailma. Ei siitä ohi tunnu pääsevän. Ajatukset käyvät todella sekasina, Miksi haluan humalaan vain että voin taas viimesenä tekona yöllä sammuessa kirota itseni alimpaan helvettiin? Ja aamulla potea niin järkyttävää omatunnontuskaa ja itseinhoa kun taas menin juomaan. Tuntuu hämmentävältä miten tuollaisessa kierteessä on voinut elää ja niin pitkään. Ehkä pitää kyseenalaistaa valintojaan enemmän…

no, tästäkin päivästä taas selvitty. Vaikka äidin luona kylässä käydessä kaljat tuijottivat jääkaapissa todella … todella kuumottavasti.

Hyvin hoidettu tämäkin päivä Rastakalja! … onneks homma tasoittuu ja muuttuu mukavammaksi ajan myötä!..hyvää yötä…heh…hyvin rimmaa!

:slight_smile:

Näinhän se on 0132, pitää olla tyytyväinen siitä. Tosin, oon huomannut aikaisempina, niinkuin myös tällä, lopetuskerroilla että joka aamu herätessä noin parin viikon ajan on aivan 100% selvä krapula joka kestää 10-20min. Oon alkanut kutsumaan näitä “haamudarroiksi”, en tiedä onko sinulla tai kenelläkään muulla kokemusta tällaisesta? Voi tietysti olla vaan yöllisestä hikoilusta johtuvaa nestehukkaa vaikka kuinka olisi litra tolkulla unien välissä vettä kiskonut.

kiitos Metsien mies, juuri tällaisia viestejä on mukava lukea!

Olen aina ollut yöeläjä ja vain yöllä ajatus kulkee aidosti. Alkoholi on tätäkin luovaa kanavaa tukkinut jo liian monta vuotta (tähän aikaan ei muuta ollakkaan kuin kännissä) mutta nyt jotain alkaa pääkopassa avautumaan. Oman elämänsä näkee selvänä (heh) ja kolmannesta persoonasta. Joten, taidan antaa nyt tekstin vain tulla…

Tällä kertaa tämä lopettamisen yritys tuntuu erilaiselta. En koe olevani turhassa taistelussa tuulimyllyjä vastaan ja vain odottamassa sitä että milloin “saa” taas repsahtaa. Haluan oikeasti eroon tästä elämää hallitsevasta elementistä.

Ja miten paljon se onkaan vääristänyt elämää ja minäkuvaa. Aivan siitä asti kun on ensimmäiset känninsä juonut 11-vuotiaana. Miten sitä ei osannut pitää mitenkään outona sillä kotona kaikki joivat. Helppo oli vetää välistä juotavaa ja seurata perässä esimerkkiä ja kokea että mikä siinä alkoholissa on niin mukavaa että sitä pitää päivittäin juoda. Ei se niinkään nuorena etonut. Minttuviina varsinkin appelsiini mehussa oli herkkua ja pää meni mukavasti sekaisin. Salaahan se aina tehtiin. Sitäkään ei osannut pitää outona että 12-13-vuotiaana viikonlopun aamupala oli usein vieraiden juoppojen jättämät puolitäydet kaljat jotka kirjahyllystä löytyi. Helppo juoda kun muut kuorsaavat sängyillä, sohvilla, matoilla tai hajonneen sohvapöydän päällä. Tällaista kaikilla lapsilla varmasti on. Alkoholista tuli normaali, jokapäiväinen perheenjäsen. Tuntui normaalilta kulkea keskiyöllä kaupungilla huoltajan kanssa keräämässä tyhjiä pulloja ja jutella juovuksissa olevien keski-ikäisten kanssa, heiltä sai aina parhaita elämänviisauksia. Ei tuntunut oudolta että äidinkielen tunnilla kun piti kirjoittaa tarina, kirjoitin sen kahdesta elämäntapa alkoholistista jotka seikkailivat milloin missäkin räkälöissä ja lähiöissä. Luokanopettaja sitä piti huolestuttavana ja otti puhutteluun, en ymmärtänyt että miksi.

Yläasteella tuntui normaalilta missata koulupäiviä sen takia että oli liian krapulassa päästäkseen ylös sängystä. Kaikki pienet likööripullot viinakaapista juotiin ja täytettiin vedellä ettei paljastuisi. Saunakaljaa alkoi saada jo 13-vuotiaana. Välillä viikonloppusin väkeviä jos oli “syytä juhlia”. Eikä ollut vaikea saada omaa viinapulloa kavereiden kautta kun suhteet oli kunnossa. Jo yläaste aikainen tyttöystävä sanoi että juon liikaa. Nauroin vain päälle, humalassahan on kivaa.

Ammattikoulun aikana piirit kasvoi ja niin myös alkoholin kulutus. Helppoahan se oli kun -nyt jo lopettaneesta- lähikiskasta sai kaljaa ilman papereita. Ja lähempänä 18 vuoden ikää tunsi jo tarpeeksi täysikäisiä että kaljaa ja viinaa riitti. Ei osannut ajatella mihin tää vois tulevaisuudessa johtaa, elämä oli tässä ja nyt ja tottakai näinkin nuorena voi juoda helposti muutamana päivänä viikossa, ei tunnu missään. Sitten tuli se ikä numero 18. Kahden vuoden ajan yleisin viikkoannos oli noin 2~3 lavaa olutta, välillä saattoi kuitenkin mennä jopa viikkoja ettei juonut. Ei siihen juomiseen kukaan sanonut mitään. “Jaaha taitaa poikaa janottaa”, “annatko mulle tyhjät tölkit?”, “Kai siitä mullekkin liikenee?” oli vastaanotto kotona kun toi uutta lavaa tai mäyräkoiraa sisälle. Baarissa käyntiä en harrastanut ennen kun 20 vuotta tuli täyteen, tähän kommentti oli “Et ole baarissa käynyt? taidat olla suvun musta lammas”. No, ei sentään niin musta etteikö olut maistuisi joka ilta.

20-vuotiaana tutustuin nykyisiin kavereihin joiden mukana tuli vietettyä pari todella kosteaa vuotta. Kaikki nuoria, villejä ja vapaita, ei muita kahleita kuin työt ja niistä selvisi kohmelossakin. viina virtasi ja hauskaa oli. Vieläkään ei osannut painaa jarrua ja miettiä että pääseekö tästä enää pois jos haluaa? Olenko jo tietämättäni ajanut liian pitkään vasemmalla kaistalla ramppien vilahtaessa ohi? Vastaus: olin. Yhtäkkiä huomasin että muilla porukan ystävillä on jo oma elämä, joku muuttaa työn perässä toiselle paikkakunnalle, joku lähtee opiskelemaan kauas, joku perustaa perheen. Jäljelle jäin vain minä, joka en osannut kuin ryypätä ja joka kaiken huipuksi menetti työnsä kun työnantajan firma kaatui. En osannut jatkaa elämääni vaan jäin roikkumaan alkoholiin, viimeiseen asiaan joka ei ollut muuttunut ympärilläni. Ryyppääminen alkoi vain kiihtyä nyt kun ei ollut työtä, eikä tarvinnut miettiä missä kunnossa milloinkin on. Alkoholi täytti myös sitä tyhjiötä joka jäi kun ystävät ympärillä etääntyivät. Viina oli ainoa ystävä joka oli aina, aina tavoitettavissa. Annoin sen muokata itsestäni sulkeutuneemman, kyynisemmän, nihilistisemmän ja välinpitämättömämmän ihmisen. Miksi edes taistella vastaan kun peli on jo menetetty? Pystyin katsomaan itseäni peilistä silmiin ja myöntää olevani alkoholisti, myönsin sen ystävillekkin mutta en usko että sisimmissäni uskoin sitä.

Pitkään dokanneena alkoi masentua vain lisää. Mikä loputon kehä se onkaan, masennut joten ryyppäät että tuntisit edes jotain, masennut vain lisää koska alkoholi painaa pohjaan mutta haluat vieläkin tuntea jotain muuta kuin loputonta piinaavaa tyhjyyttä joten juot lisää. lisää lisää lisää ja lisää kunnes olet aivan pohjalla. Mikä oli pohjakosketus? Ehkä se oli kun kännissä olet ollut hyppäämässä junan alle mutta kaverit ovat repineet alas aidalta ennen kuin mitään ehti sattua. Tai sitten se oli kun yksin syntymäpäivänään hoipertelee kovemmassa humalassa kuin mitä ikinä koskaan on ollut kotiinsa päin, melkein sammuu hankeen mutta kuin ihmeen kaupalla pääsee kotiin, sammuu suorilta jaloilta eteisen lattialle josta herää löysät paskat housussa vain että pääsee oksentamaan ja nukahtamaan ammeeseen ettet tahri ulosteella koko asuntoa. Ei, edes nämä eivät riittäneet avaamaan silmiä vaan holtiton juominen jatkui vaan. Koska tyhjyys, tuska ja mitätön elämä piti jollakin tapaa turruttaa mielessä. Edes huumeiden astuminen kuvaan ei vienyt pohjalle. Niistä ei koskaan tullut samanlaista rakastajaa kuin alkoholista. Omaa tilannettaan ei saanut ymmärtämään edes hajoava kroppa. Joka paikkaan voi sattua, närästys voi olla infernaalista, vaikka alkoholi ei edes meinaa sisällä pysyä niin SILTI sitä pitää kipata lisää kitusiin. Ihmiset ympärillä voivat sanoa että nyt pitäisi lopettaa tai vähentää ja se saa juomaan “kostoksi” vielä enemmän. Ei, mikään näistä ei vienyt pohjalle. Pohjan koki vasta kun paras ystävä sanoi monien “aion muuttaa elämääni, aion saada alkoholin käytön kontrolliin” petettyjen lupauksieni jälkeen:

“Ei se mitään, olen elänyt alkoholistien ympäröimänä koko elämäni, olen tottunut tyhjiin lupauksiin”

Ja juuri sillä hetkellä näin missä olin. ympärilläni kirkastui ja ymmärsin kaiken. Istuin syvällä oluttuopin pohjalla. En ollut koskaan tosissani edes yrittänyt päästä sieltä pois sillä olin jo maatunut paikoilleni. Minä todella olen alkoholisti.

Tästä on kuukausi aikaa. Pienin iskuin yritän murtaa alkoholin rakentamaa minuutta. Siellä alla jossain on vielä oikea minä.

:slight_smile:

Huh, munuaiskaljat kuulostaa jo aika hazardilta, mutta pakkohan se varmasti on että selviää taas yhdestä yöstä. Toinen vaihtoehto mikä kävi mielessä oli että ostais vaippoja tai kuukautissiteitä ja vuorais sohvan niillä niin ei ehkä menis hikoillessa kaunis sohva aivan mädäksi :smiley:

nukkumatti lienee pahinman laatusella deekiksellä, tulee vasta viimeisenkin yökerhon sulkeuduttua ja muutamien jatkojen jälkeen juoksutaksilla oven taakse seitsemän-kahdeksan aikaan. ihme kaveri

:slight_smile:

Pirut huutaa sisällä minkä kerkeävät.
“jätkä on vasta nuori, hyvin voisit dokaa vielä 10-15 vuotta ennen ku terveyskää pettäis”
helvetti.

Tän takia useimmat lopetusyritykset päättyy kahden viikon jälkeen. ja siitä alkaa minimissään kahden viikon ränni.
Todella surullista olla alkoholin suhteen “kaikki tai ei mitään” ihminen. Elättelin vuoden loppupuolella toivoa että musta vielä kohtuukäyttäjä tulis. Ei se onnistu. En uskalla edes alkoholitonta bisseä ostaa koska se on ollut aina ensimmäinen askel siihen että pian taas jatkuu ryyppääminen.

Lämmittää kyllä nähdä tuossa sivupalkissa että ollaan jo kaksinumeroisilla päivillä. villi tuuletus

:slight_smile:

No, se meni hyvin siihen päivään numero 16 asti. Jonka jälkeen korkki aukesi niin lennokkaasti että se löytynee kadonneen argentiinalaisen sukellusveneen luota. Parin viikon non-stop putki siitä tuli. Rahat meni, itsetunto meni, umpikuja tuli vastaan.

Nyt sen sitten ymmärsin ettei tästä ominvoimin selviä. Ystävä vei paikalliseen matalaan kynnykseen, sieltä ohjattiin ensimmäisenä A-klinikalle. Nyt alkoi avokatkon toinen päivä. Ystäviltä saatu tuki on ollut melkeimpä ylitsevuotavaa. En olekkaan yksin? Nämä ensimmäisten askelien ottaminen on ollut raskainta mitä koskaan on tullut elämässä tehtyä.

päivä kerrallaan, päivä kerrallaan.

Onnittelut viisaasta askeleestasi turvautua apuun!

Tänään et ole yksin

Moikka RastaKalja ja onnittelut avokatkosta :smiley: Hieno juttu, että olet ottanut nyt apua vastaan. Sun tekstisi on viiltävän rehellistä ja kaunistelematonta, kiitos siitä.
Päivä kerrallaan mennään, tsemppiä :slight_smile:

No moro RastaKalja. Vähän jo ihmettelin kun ei kuulunut mitään. Uusi kuukausi ja uusi mahdollisuus. Onnea toivotan matkaan. Levätköön munuaiset ja muut. :stuck_out_tongue:

kiitoksia yhtenäisesti, nyt jo voi sanoa että järkevää oli tarttua apuun. Pari viikkoa tossa porskuteltiin ihan tahdonvoimalla eteenpäin (no, välissä myös mahatauti, varmaan maailman ainoita asioita jonka aikana ei käynyt viina edes mielessä) ja nyt sain tänään antabuksen kaveriksi kyydittämään elämää eteenpäin. Pakko se on myöntää että kaipuu on kova päihtymykseen. Ääneen sitä en ole sanonut etten vain kuule omia ajatuksia :smiley: Se täytti kuitenkin päivät aika hyvin. No, ehkä tässä keksii sitten jotain muuta kun alkomatshoolia ei voikkaan kiskoa. Aikuisiän ensimmäinen selväpäinen syntymäpäiväkin vietetty! Yleensä siitä ei selviä ilman että “sokkaa revitään” mutta tiedossa olikin jo tuo antabuksen alottaminen ja ILMEISESTI tervettä järkeä on vielä jossain päin pääkoppaa kun funtsi että miksi nyt tässä avokatkon-antabuksen välissäkään pitäisi sitten ryypätä.

Ensi viikolla hiihtämään. Elämä jatkuu.