Rappioalkoholistista kohtuukäyttäjäksi

Me Vähentäjät
1

Olen korkeakoulutettu nuorimies, jolla meni muutama vuosi elämästä melkein täysin alkoholin ehdoilla. Delirium tremens koettu, katkolla käyty kolmattakymmentä kertaa ja usko mennyt itsellä sekä lähipiirillä. Nyt kolmen pitkän hoitojakson jälkeen, (kahden aikaisemman jälkeen päädyin juomaan entiseen malliin) ja pitkän itsetutkiskelun jälkeen, olen päässyt mieltäni vaivanneesta häiriöstä, eli yliglorifioivasta tunteesta alkoholia kohtaan.

Nykyään alkoholia kuluu 0-2 kertaa viikossa. Iltaisin ei tarvitse miettiä juonko, eikä kaupassa miettiä “jos nyt muutama”. Krapulassa ei tee enää pätkääkään tasoittaa oloa. Juomiseen liittyy melkein aina sosiaalinen puoli. Ylilyöntejäkin tulee, mutta kenelle alkoholin ystävälle ei tulisi? Ja vaikka juomiseni voi täyttää suurkulutuksen merkit, puhutaan nyt kohdallani noin 80% kulutuksen laskusta.

Suurin asia muutoksen mahdollistavaan elämäntilanteeseen on ollut kohta vuosi sitten saatu ensimmäinen oma asunto. Sitä ennen koko aikuiselämä oli asuttu keskellä opiskeluriehoja opiskelija-asunnoissa.

Olen mielestäni sisäistänyt päässäni ajatuksen - minkä tiesi myös alkoholiongelman ollessa pahimmillaan - että alkoholi kyllä hetkellisesti voi helpottaa oloa, mutta se palautuu korkojen kanssa aina seuraavana päivänä, ja todellinen helvetti alkaa, kun juomisesta tulee joka päiväistä.

Muutoksen mahdollistaneet oleellisimmat tekijät:

  • Pitkät hoitojaksot

  • Oma asunto (lue: rauha)

  • Elimistön tottuminen alkoholittomuuteen

  • Aivojen tottuminen alkoholittomuuteen

Kaksi viimeistä olivat hyvin pitkiä prosesseja, ei kuukauden hoitojaksossa saavutettavia asioita. Nämä kun sain kuntoon, energiaa jäi oleelliseen, eli itsetutkiskeluun.

Tällä hetkellä olen palannut askeleittain työelämään ja mietin jatko-opiskelua. Elämä on aika siedettävää, ja varmasti kivempaa kuin joka päivä juodessa.

Loppuun vielä: Tiedostan kyllä, että koko elämän ajan on olemassa riski palata samaan vanhaan.

Toivottavasti joku saa esimerkistäni uskoa. Vastaavia kokemuksia olisi kiva lukea.

2

Kertomasi perusteella on musta erittäin todennäköistä, että ennemmin tai myöhemmin palaat samoihin käyttäytymismalleihin, ihan jo siitäkin syystä että aivokemiasi on ehdollistunut siihen humalan tuomaan hetkelliseen huumaan, ja vaikka sitä itselleen miten tahansa loogisesti ja järkevästi perustelisi, ei kyse imo loppujen lopuksi ole mistään tietoisesta ja loogisesta valinnasta vaan, noh, addiktiosta. Voihan sitä olla alkoholiongelmainen vaikka joisi vain pari bisseä viikossa/kuukaudessa, jos ne on kuitenkin ns. pakko jossain vaiheessa saada… Sitä ei vaan tässä meidän alkoholi(sti)kulttuurissamme mielletä ongelmalliseksi kuin vasta siinä vaiheessa kun homma on jo lähtenyt huolella lapasesta.

En sano etteikö sun kohdallasi kohtuukäyttö olisi mahdollista, mutta musta se on vaan äärimmäisen epätodennäköistä tollaisten settien jälkeen. Mihin sinä sitä alkoholia loppujen lopuksi tarvitset, jos olet ilmeisesti ollut pidempiäkin pätkiä kokonaan ilman? Joka tapauksessa, tsemppiä! Ja onhan se oman kulutuksen noinkin iso lasku toki hyvin positiivinen asia sekin.

3

Toisaalta, onhan se kuitenkin parempi olla reilusti alkoholiongelmainen jonka on oikeasti ihan pakko saada X annosta viikossa, kuin ns. ongelmaton joka ihan huvin vuoksi nauttii X+n annosta viikossa. Ei se kroppa addiktioon kuole, vaan siihen aineeseen jota kroppaan tungetaan.

Eikä kukaan kuole häpeäänkään, vaikka kuinka maailma pitäisi pakkoryyppääjää alkoholiongelmaisena. Viikottaisten annosten lukumäärä on mielestäni se ainoa mittari jolla edistymistä (tai rappiokierrettä) kannattaa mitata. Oli juominen sitten pakonomaista tai ei.

4

Pointtini oli lähinnä se, että elämä voi olla huomattavasti antoisampaa ilman sitä alkoholia, vaikka kohtuukäyttöön (hampaat irvessä) pystyisikin jos alkoholiongelmansa olisikin selättänyt. Ainakin se on paljon yksinkertaisempaa, etenkin kaltaiselleni, tästä(kin) asiasta omalla kohdallani melko mustavalkoisesti ajattelevalle. Ihmiset, joilla tuota ongelmaa ei ole eivät yleensä myöskään laskeskele omia viikkokulutusmääriään. Mutta kaipa sitä viinaa on juotava niin kauan kuin janottaa… :unamused:

5

Jännää, että kirjoitit kohtuukäyttöön hampaat irvessä. Sitäkö se on? :mrgreen:

Ajattelen, että ns. kohtuukäyttö on usein myös hyvinkin addiktioon perustuvaa käyttäytymismallia, mutta kohtuukäyttö on vain kiva sanonta, että ei vedä perseitä joka kerta tai ei välttämättä edes ollenkaan.

6

Tässä on muuten pointtia. Tästä samaisesta asiasta taisin kirjoitella jotakin tuonne Saunan puolelle. Siis mihin se raja vedetään, kuka on addikti ja kuka ei ja mitä se kuuluisa kohtuukäyttö tarkalleen ottaen tarkoittaa?. En viittaa tällä viestilläni nyt mitenkään ketjun aloittajan tilanteeseen, vaan noin yleensä. Eiväthän läheskään kaikki alkoholistit vedä perskännejä tai ole aivan kännissä 24/7, eivätkä he edes tunne mitään tarvetta moiseen, vaikka ovatkin vahvasti addiktoituneita alkoholiin.

Ei addiktio todellakaan aina mene siihen suuntaan, että käyttömäärät vain nousevat ja nousevat ja henkilön kokonaisvaltainen kunto menee vääjäämättä vain huonommaksi ja huonommaksi , ellei käyttöä sitten katkaista kokonaan.

Omalla kohdallani on ainakin käynyt niin, että erinäisten substanssien käyttäminen on rauhoittunut/vähentynyt, johtuen kaiketi iän tuomasta rauhoittumisesta, nykyisin paremmissa kantimissa olevasta mielenterveydestä, sekä siitä, että kroppa ja pää eivät vain enää jaksa pysyä menossa mukana, mikä laittaa asioille ns. pakkorajoitteita. Silti olen edelleen käyttävä päihderiippuvainen. Mua ei esim. enää huvita vain nuokkua piikki hihassa, mutta olen silti selkeästi koukussa opiaatteihin/opioideihin. Haen niistä nykyään mielen piristystä ja parempaa toimintakykyä, en niinkään valtaisia euforiafiiliksiä ja sitä totaalista nuokkumista. Alkoholin kanssa mulla lähtee homma säännöllisesti lapasesta, eli kun ryhdyn juomaan, niin juon sitten kunnolla, mutta ryyppyputkeni ovat lyhentyneet ja juomakertanikin, ainakin jokseenkin, harventuneet, sillä psyyke ja fysiikka eivät vain kestä enää niin pitkäkestoista HC-läträämistä, kuin aikoinaan. Amfetamiiniin tunnen ajoittain erittäin voimakasta himoa, jolle sitten annan lopulta periksi, mutta nykyisin ne mun piriränninikin kestävät vain pari päivää, joiden jälkeen leikki on pakko lopettaa, ts. en todellakaan ole enää sellainen pirinisti, kuin joskus nuorempana.

Voisi siis sanoa, että käyttöni on kohtuullistunut, eikä tuon ns. kohtuuden pidossa ole mulla edes pahemmin ongelmia. Saan tuosta sen, mitä haluankin, eikä enempi päänsekoittamien kiinnosta. Silti mä koen olevani vahvasti koukussa, ainakin psyykkisessä sellaisessa ja pidän tätä asiaa kyllä itselleni ongelmallisena.

Onko se ns. viihdekäyttö sitten sitä kohtuukäyttöä? Siis se, että ei tunne mitään alituista himoa aineeseen X, mutta voi ottaa sitä pari kertaa vuodessa ja sen jälkeen jatkaa elämäänsä tyystin selvinpäin, edes juurikaan ajattelematta mitään päihteitä? Tuo on mulle aikalailla vieras ajatusmaailma, sillä mähän lääkitsen itseäni päihteillä. En välttämättä mitenkään hyvin seurauksin, mutta se todellisuuden pakeneminen ja päänsisäisten olojen helpottaminen edes hetkeksi on kuitenkin suurin syy mun päihteiden käyttööni. Mikäli ihminen ei siis käytä päihteitä “lääkitäkseen” itseään, niin onko henkilö silloin viihdekäyttäjä, vaikka se viihteily olisi kaukana siitä kohtuudesta? Ja jos henkilö käyttää päihteitä itsensä “lääkitsemiseen”, mutta jotakuinkin kohtuudella, niin onko sellainen sitten kohtuukäyttäjä?

Äh, sekavaksi menee taas.

7

Tämän kaltaiseen pohdintaan olen itsekkin tullut. Käyttömäärät voivat hyvinkin olla kohtuullisia ja pysyä haitallisten määrien ulkopuolella.

Kuitenkin (en viittaa ketjun aloittajaan, mutta yleisesti) jos hc-käyttäjästä siirtyy “kohtuukäytön” puolelle, on siellä (usein) edelleen sama addiktio taustalla.

Riippuvuus ikäänkuin asettaa itsensä paikoillensa, ehkä tulemalla myös paljon vahvemmin osaksi käyttäjänsä persoonaa, koska persoona ei ole enää kaaosmaisessa tilassa. Henkilö ja riippuvuus tekevät sovinnon. Kumpikin saa elää omaa elämäänsä.

Ongelmat “kohtuukäytössä” (usein) ilmaantuunkin vasta silloin, kun syystä tai toisesta sitä ei olla ravittu. Addikti ei yleensä myös ole kovinkaan ronkeli, vaan melko kaikkiruokainen.

Kuitenkin, olen miettinyt mitä jos henkilö rikkoo tekemänsä sopimuksen riippuvuuden kanssa ja päättää olla ravitsemasta sitä? Se ottaa nokkiinsa tästä ja protestoi tavalla mikä vetoaa olemassaolon ja ihmisyyden karskeimpiin puoleihin.

Näen kuitenkin ihmisellä olevan synnynnäinen oikeutensa olevan vapaa. Siitä syystä addiktion kanssa eläminen on ristiriitaista. Vaikka tuntuisi, että sitä vastaan ei voi taistella liialti. Omalla kohdallani hampaat irvessä eläminen ei pidemmällä aikavälillä tuota tulosta. Jonkinlainen vastustus on silti hyvä olla olemassa, ettei antudu kuitenkaan täysin.

8

No onko sitten addiktio välttämättä täysin negatiivinen asia? Väittäisin, että jokaisella ihmisellä (joitain valaistuneita lukuunottamatta) on joitain addiktioita. Kuka haluaa joka päivä oliiveja, kuka ostaa kenkiä, kuka mitäkin. Jos addiktiosta ei ole haittaa, niin mikä tässä on ongelma??

9

No eihän se välttämättä ole huono asia, varsinkin jos pystyy siirtämään riippuvuuden johonkin vähemmän haitalliseen tai jopa terveelliseen asiaan.

Jos kyse on päihdeaddiktiosta, vaikka oluen juomisesta niin luulen, että sitä on oikeasti tosi vaikea pitää kontrollissa. Siinä varmaan pitäisi olla valaistunut silloin?

Tuntuisi että liika kontrollointi ei silti ole myös hyvästä. Silloin voi mennä liian vakavamieliseksi ja ilottomaksi. Parasta varmaan olisi jos juo niin juo hyvillä mielin ja järjestää asiat niin, että ei mene överiksi.

Jos riippuvuus on jonkin asian peittelynä esim. tylsyyden, toimettomuuden tai jonkin tunnetilan estona, on sillä silloin omat huonot puolensa. Ainakin jos haluaisi elää ilman riippuvuuksia. Motiivina tälle voisi olla tietynlainen terapeuttinen itsetutkiskelu.

Onhan riippuvuus hyvin inhimillistä kuitenkin, että eipä siinä.

10

Mielenkiintoista keskustelua. Ainakin minulla riippuvuus on osa persoonallisuutta. Tuskin siitä koskaan pääsen. Eikä kohtuukäyttö-riippuvuus haittaisi ellei se veisi niin paljon energiaa (lue mietit, milloin juot ja kuinka paljon). Helpompaa olla juomatta. Nyt kun olen muutaman kuukauden ollut kokonaan ilman alkoholia olen alkanut uudestaan juoda kahvia. Sen lopetin noin 12 vuotta sitten, koska keitin iltaisin koko ajan kahvia, pannu porisi taukoamatta. Join varmasti 10-12 kuppia vähintään päivässä (tätä kirjoittaessa alkaa muuten tehdä mieli kovasti kahvia). Kehitän kyllä aina uuden riippuvuuden milloin mihinkin, eipä haittaa, jos niiden kanssa pystyy elämään. Sen sijaan Script sinuna olisin tarkkana, milloin kohtuus keikahtaa liiallisuuden puolelle. Riskit ovat isot. Varmimmin pelastat uomilleen saadun elämäsi sillä, että et juo ollenkaan.