Tässä sivusta seuraajana ja onneksi päihteettömässä taloudessa nykyisin eläjänä, on tullut usein mieleen, että rakastatteko retkujanne ihan oikeasti, vai onko suhde vain pelkkä masokistinen riippuvuussuhde? Juoppo saa tehdä melkeinpä mitä vain ja silti “synnit” annetaan anteeksi. Koska se on alkoholisti. Tavallisessa suhteessa alkoholiin oleva puoliso ei saisi likikään vastaavia sekoiluja anteeksi, vaikka ne olisi tehty poikkeuksellisen kovassa humalassa ja oikeasti erehdyksessä. Mutta ei, luottamus on mennyt kerrasta ja kumppani vaihtoon lyhyen harkinnan jälkeen. Juoppo saa sitten hakata, pettää, jättää (ja palata), pettää lupaukset, unohtaa, hyljätä, rikkoa omaisuutta, vaarantaa ihmishenkiä jne. Sitten kun se reppana niin kovasti katuu, niin eihän sitä voi jättää. Koska se on alkoholisti. Silti läheinenkin sydämessään tietää, että sama peli jatkuu.
Onhan pitkässä suhteessa usein ollut aikaisemmin rakkauttakin mukana. Ei se silti selitä sitä, että juopon kanssa suhteessa olevat suostuvat kärsimään niin käsittämättömän suuren epävarmuuden alla ja vieläpä ihan vapaaehtoisesti! Onko katuvan juopon anteeksipyynnöt vain jotain huumetta puolisolle, sen kaiken hetkeä aikaisemmin koetun, naamalle lävähtävän pettymyksen jälkeen?
Miksi haluat sen tietää? Jos olet päihteettömässä suhteessa et voi ymmärtää eikä sinun tulisikaan ymmärtää. Jos opiskelet päihdeongelmaisten hoitajaksi tulet varmaan opiskelun lomassa ehkä oppimaan mistä on kysymys. Muuten en ymmärrä miksi käyt näillä sivuilla ylipäätänsä. Jo otsikostasi RAKASTATKO OIKEASTI huomaa ettet tiedä mistä on kysymys ja jos sinulla ei ole tätä ongelmaa etkä opiskele tätä alaa niin miksi haluat sen tietää?
No mä voin tähän sanoa suoraan, että en rakastanut oikeasti. En edes tuntenut koko tyyppiä., Kun hän raitistui, jätin välittömästi, tajusin ettei ongelmat siihen lopukkaan ja en todellakaan rakasta tarpeeksi.
Opin sen, että rakkautta on irtipäästäminen. Sen tekeminen, mikä on sillä hetkellä vaikeinta. Eli se irtipäästäminen.
Lisäksi ratkaisujen teko, kuten viinasta luopuminen itse, siksi että haluaa toista auttaa.
Mutta romanttista rakkautta se ei ole. Se on ensin jotain muuta, ainakin itselleni, mitä luulen rakkaudeksi.
Kun tajusin sen, tajusin että olen vapaa. Vapaa. Ei ole pakko, ja voi tehdä elämällään mitä haluaa. AInoastaan omat pelot ja painajaiset ovat niitä, mitkä kahlitsivat minua. Sekä velvollisuuden tunne. Tunne että mielensä muuttaminen on kiellettyä “en haluakaan tätä” Mutta kun laitoin toisille ihmisille rajat, mistä he saavat kulkea ja mistä eivät, niin vapauduin. Vapauduin sekä rakkaudesta, että retkusta että kaikesta.
Kyllä rakastin paljon exääni, hänessä oli pajon myös hyvää. Ehdin rakastua jo syvästi, ennenkuin kaikkein ikävimmät puolet tulivat esille ja olin jo liian syvällä. Aluksi en voinut myöntää itselleni, että mua kohdellaan näin, vaan selittelin aina itselleni syitä ,ettei asiat ole niin huonosti kuin hetkellisesti koin. Alussa yritin pelastaa liiton puhumalla ja tekemällä kaiken mitä vain keksin, hyvällä ja huonolla, muttei mikään auttanut. Lopussa oli vain pakko todeta että jos haluan selvitä selväjärkisenä tästä elämästä on mun itse nostettava kytkintä, ja kyllä rakastin miestäni yhtä paljon erotessamme kuin silloin joskus alussa. Näin jälkikäteen kun erosta on kulunut jo kuukausia, huomaan, että en vain alussa huomannut minkälaisen tyypin kanssa olin tekemisissä ja toki se toinenkin alussa oli urheileva ja selvinpäin ja ihana ja kaikkea mitä toivoin. Ikävä kyllä hän ei sellainen ollut oikeasti, mutta olisi varmaan halunnut olla.
Minulla on omat syyni. Kysymyksessä oli, että elän päihteettömässä taloudessa nykyisin. Mietin vain aikaisempia elämänvaiheitani. Tuo sinun agressiivinen vastauksesi oli taas yllättävä; “Et voi ymmärtää eikä sinun tulisikaan ymmärtää.” Miksi minun ei tulisi ymmärtää? Ymmärrätkö itse?
No minä luulen, että mulla oli jeesus-syndrooma ja sekoitin säälin ja rakkauden. Hoivasin ja pelastin ja tunsin itseni tarpeelliseksi. Että kun en ole rakkauden arvoinen, tungen itseni sellaiseen kuvioon, että olen ainakin tarpeellinen ja saan sitten jotain… hyväksyntää, rakkautta tai jotain. Ja niin se suhde menee vinoon jo alkujaan, eikä se ole vain juopon vika, jos toinen alkaa huolehtia hänestä kuin lapsesta. Se asetalma tehdään ihan kahdestaan ja se sopii hyvin mukavuudenhaluiselle juopolle.
Tämä ominaisuus on erittäin yleinen alkoholisti tai mielenterveysongelmaperheessä kasvaneille, varsinkin naisille. Niin, että jos vaimot jää juopon luokse, niin siinä kasvetaan uusi vaimoja uusille juopoille tyttäristä. Tässä jo oikein painava syy lähteä. Mallit opitaan ja toisaalta ongelmaperheissä väistämättä lasten tarpeet jää toisarvoisiksi vaikka miten muuta väitetään. Niin siinä opitaan se kuvio, ettei omilla tarpeilla ole väliä.
Tässä siis minun rehellinen vastaus… Näitä asioita olen päässäni paljon pohtinut, kun minä olen se joka voin omaa toimintaani muuttaa ja sitä kautta vaikuttaa siihen millaisissa ihmissuhteissa olen. Hyysäämään ei kannata rueta alun alkujaan, koska sillä ei ikinä saavueta tasaveroista ja toimivaa parisuhdetta.
Anteeksi, oli vähän tyly vastaus minultakin. On sanottu, että alkoholisti sairastuttaa 5-7 ihmistä ympäriltään. Olin lähellä kun läheinen ihminen kipuili suhteessa alkoholistin kanssa ja sotkin samalla omankin elämäni. Tuin tuettavaa, niin että väsähdin. Pääsin onneksi irti.
Olikin multa agressiivinen kommentti. Sorry vaan. Luulin että olet ulkopuolinen joka tuli tänne viisastelemaan
En ollut sillä tuulella että olisin jaksanut mitään viisasteluja. Ymmärsin siis väärin. Kysymyksesi oli siis ihan aiheellinen. Lähimmäisen rakkaus on se joka minut tässä suhteessa pitää kiinni. Ei naisen ja miehen välinen rakkaus mutta rakkaus kuitenkin. Toisen totaalisen hylkäämisen kauhistus, onko minulla oikeutta tehdä niin?
Voi sitä muuten olla yksinkin. Tekee jopa hyvää tutustua itseensä ja oppia rakastamaan itseään… Se olis ihan hyvä alku ja pohja uusia suhteita ajatellen… Ei kai ideana ole sokkona etsiä taas joku, jonka kautta voi alkaa elää, jonka huolehtijaksi alkaa? Niin siinä nimittäin käy helposti, jos ei kaiva itseään esiin ja syitä siihen miksi on läheisriippuvainen tai muuten suorastaan tunkee itsensä hankaliin ihmissuhteisiin.
Kuka minä olen?
Miten lapsuus vaikutta ihmissuhteisiin?
Koenko itseni arvokkaakksi?
Osaanko edes ottaa vastavuoroista rakkautta vastaan?
Kannattaa todellakin kääntää katse itseensä ehkä ensimmäistä kertaa elämässään.
Mulla oli peräkkäin kaksi peräkammarin poikaa (aikuisia ukkoja) ja joku syy semmosia pani ettimään… Parisuhde on parisuhde ja vääristynyt tyyli ryhtyä puolisolle äidiksi ei ikinä ainakaan mulle tulis tuomaan tasapainoista rakkaussuhdetta.
Omalta kohdaltani sanoisin, että luulin rakastavani. Ja luulin, että myös minua rakastettiin. Alussa, siis suhteiden alussa. Mutta monien samankaltaisten suhteiden jälkeen aloin nähdä totuutta, joka oli piilossa. Kumppanini ovat kaikki olleet lopulta tunnekylmiä, jopa väkivaltaisia. Eivät suinkaan alkoholisteja kuin yksi.
Ja ymmärsin sen, että yritän saada tällaisen kylmän miehen rakastamaan itseäni. Aivan riivaava riippuvuus. Ja ymmärsin senkin, että kaikki johtui tunnekylmästä lapsuudestani, jossa ei ollut halausta tai hyväilyä tai kannustavia sanoja. Joka oli täynnä vaatimusta, väkivaltaa , moitetta ja sisäistä yksinäisyyttä Minut oli opetettu kyllä pärjäämään elämässä ja olemaan ahkera, mutta ihmissuhteissa en pärjännyt ollenkaan. Ja vaikka tämä kaikki on selvinnyt, tiedän, että lopun elämääni kannan tätä haavaa. Ainoa asia, minkä opin näiden tuskaisten suhteiden kautta, oli, että puolustan nykyään rajojani ehkä liiankin raivokkaasti.
Ei, en rakasta. Kohta pari vuotta olen katsellut tuota retkua ja taas ollaan menossa samaan pisteeseen, mistä aloitettiin. 8 kuukautta pystyi olemaan kaljoittelematta, mutta taas kuuluu iltoisin tsup, tsup, tsup… Haki apua, kun uhkasin lähteä, mutta eipä tuo pitkään kestänyt.
Tekee jopa hyvää tutustua itseensä ja oppia rakastamaan itseään… Se olis ihan hyvä alku ja pohja uusia suhteita ajatellen… Ei kai ideana ole sokkona etsiä taas joku, jonka kautta voi alkaa elää, jonka huolehtijaksi alkaa? Niin siinä nimittäin käy helposti, jos ei kaiva itseään esiin ja syitä siihen miksi on läheisriippuvainen tai muuten suorastaan tunkee itsensä hankaliin ihmissuhteisiin.