Raittiuteen pyrkivän (?) puolison retkahdukset

Tuore aviomieheni on alkoholisti, hän myöntää sen itsekin ja on hakenut apua ongelmaansa. Viimeiset puoli vuotta hän on käynyt säännöllisesti AA:n tapaamisissa. Ennen AA:ta hän kokeili mm. A-klinikan, terveyskeskuksen, antabuksen ja kävi terapiassa. Tämähän kuulostaa hienolta ja oikealta yritykseltä suunnata kohti raittiutta, ja ainakin haluan uskoa hänen pyrkivän täysraittiuteen tosissaan.

Usean päivän juomisputkia ei enää ole lainkaan, mies ei tule tolkuttomassa kunnossa poliisien saattamana kotiin, virtsaa alleen sammuneena eikä edes hukkaa tavaroitaan. Älykkäästä ja verbaalisesti lahjakkaasta miehestä vain tulee sössöttävä, epälooginen ja yksinkertaisesti ärsyttävä. Nämä juomiskerrat, joita siis nykyisellään on n. kerran kuussa, liittyvät aina johonkin epämiellyttävään tunteeseen jota mies sanojensa mukaan ei osaa käsitellä millään muulla keinolla. Tuntuu, ettei hän edes halua opetella ja keksiä muita keinoja, tai ainakaan ei halua jakaa ajatuksiaan niistä kanssani. Mitä en sinänsä edes ihmettelisi, en todellakaan ole kaikin ajoin käsitellyt hänen ja meidän ongelmiamme mitenkään rakentavasti.

Olen tietysti kokeillut ne kaikki perinteiset metodit: nalkuttanut, syyllistänyt, raivonnut, uhkaillut, anellut… Nyt en enää tiedä mitä tekisin, on hankala keksiä toimivaa tapaa. Tänään taas oli vastassa humalainen kun kulin töistä kotiin. Ilmoitin, etten halua olla tekemisissä kun hän on käyttänyt alkoholia ja vetäydyin toiseen huoneeseen puuhaamaan omia hommiani. Olen alkanut vihdoin sisäistää kauan tietämääni faktaa, ettei minun tekemisilläni ole merkitystä. En voi vaikuttaa toisen juomiseen tai juomattomuuteen, en vaikka seisoisin alasti päälläni puussa. Mielessä kyllä velloo pettymys, suru, vähän viha ja ehkä katkeruuskin.

Nykyään kaavaksi on muodostunut se, että humalaisen kanssa en suostu juttelemaan tai mitään muutakaan, mutta en kyllä oikein seuraavina päivinäkään. Pidän mykkäkoulua, mikä ei varmaan ole se kaikkein kehittävin tapa. En vain kykene olemaan kuin kaikki olisi hyvin ja normaalisti, mutta toisaalta ei ole mitään sanottavaakaan. Kaikki on käyty läpi jo niin loputtoman moneen kertaan, ettei asioista keskustelu tunnu enää hyödyttävän mitään. Mutta ei sitä osaa jutella päivän säästäkään. Oikeastaan haluan myös rankaista miestä ja osoittaa, etten hyväksy hänen käytöstään.

Al anon olisi varmasti oikein sopiva paikka toipua itse, mutta tunnen niin suurta häpeää etten kehtaa sinne mennä. Häpeän sitä, että olen mennyt naimisiin alkoholistin kanssa varsin äskettäin, että olen itse tiennyt mihin ryhdyin ja silti päättänyt sitoutua. Kyseessä kun ei ole mikään hitaasti elämäämme hiipinyt ongelma, vaan suhdettamme alusta asti varjostanut asia. Haluaisin uskoa, ettei al anonissa tuomita ketään, mutta kynnys mennä kokeilemaan on silti hurjan kova.

Hei whiskie,
Ikävä kuulla, että raittius ei onnistunut. Alkoholismi on todella vaikea sairaus, kemiallinen riippuvuus, tunne-elämän sairaus.
Ei al-anonissa todellakaan tuomita ketään! Ei ketään! Me kaikki olemme kokeneet samoja asioita ja me tiedämme, että vähiten kukaan kaipaa tuomitsemista. Eihän se rakas ihminen, jonka kanssa olet naimisissa ole vaan alkoholisti. Hän on monesti herkkä ihana ihminen, joka on sairastunut alkoholismiin.
Voimia ja rohkeutta ottaa askel oman toipumisen tielle!

Juuri kirjoitin tuonne omaan ketjuuni omasta ensimmäisestä al-anon-kokemuksestani. En siis ole mikään asiantuntija siinä, mutta sen voin sanoa, että ilmapiiri oli kaikkea muuta kuin tuomitseva. Jokaisella on oma tarinansa, mutta samasta syystähän siellä kaikki ovat. Al-anon jos mikä on paikka, jossa toiset ymmärtävät, mitä elämä alkoholistin läheisenä on. Tuskin siellä kenellekään tulee edes mieleen tuomita ketään.

Suuri osa alkoholistien läheisistä varmasti tuntee häpeää. Itse tunnen siitä, etten tunnistanut niitä merkkejä, jotka miehen alkoholisoitumisesta oli ilmassa. Uskoin vaan siihen yhteiseen tulevaisuuteen. Ethän sinäkään varmasti mennyt naimisiin alkoholistin kanssa vaan miehen, jota rakastat. Ihan varmasti jokainen alkoholistin läheinen tietää, että alkoholistissa on se toinenkin puoli. Kyllähän sellaisen on helppo tuomita, joka ei alkoholistin kanssa ole elänyt. Niin minäkin aikoinaan ihmettelin, että miksi ne alkoholistien puolisot eivät vaan lähde. En ihmettele enää.

En osaa muuta kuin toivottaa sinulle Whiskie paljon voimia ja jaksamista!

Kiitos viesteistänne, Luotanko ja Nalkuttava akka. Tuntuu todella hyvältä, että joku on lukenut ajatuksiani ja haluaa lähettää voimia ja ajatuksia. Ihan kuin ei olisi niin yksin asioiden kanssa.

Al anon tuntuu nyt toistaiseksi olevan ylittämätön kynnys. mutta sain sentään aikaiseksi varata ajan A-klinikalle juttelemaan omaisen roolissa. Jos sieltä saisi vähän uutta näkökulmaa ja ainakin pääsisi kunnolla puhumaan näistä asioista jonkun kanssa, jolla ainakin pitäisi olla näkemystä alkoholismiin. Ei Al anoniin liittyvät ajatukset kuitenkaan mihinkään ole hävinneet, eikä ryhmäkään mihinkään katoa. Täytyy ehkä vain pureskella asiaa vielä lisää, ja jonain päivänä huomaankin sen olevan oikea ratkaisu siihen hetkeen. Jotenkin minulla on aina kiire selvittää ja ratkaista ja hoitaa kaikki juuri nyt heti, mutta harvoinhan asiat niin menevät.

Alkoholismi ja alkoholisti herättävät kauhean ristiriitaisia tunteita. Haluaisin kovasti ymmärtää ja lohduttaa, kun näen että toisella on paha olla. Samaan aikaan kuitenkin haluan, että hänellä onkin paha olla, koska myös minulla on ja koen sen miehen syyksi. Jonkinlainen kostoajatus siis. Ehkä pelkään myös huijatuksi tulemista, sitä ettei mies ole tosissaan vaan minun mielikseni esittää pyrkivänsä raittiuteen vaikka oikeasti ei edes yritä. Kuitenkin uskon tuntevani miehen sen verran hyvin, että näkisin sellaisen läpi, ja teothan ne lopulta ovat jotka ratkaisevat. Hän käy säännöllisesti kahdesti viikossa AA:ssa, lukee AA-kirjallisuutta ja on todella ottanut edistysaskeleita selättääkseen alkoholisminsa. En esimerkiksi edes muista, koska viimeksi jotain olisi jäänyt tekemättä juomisen takia tai hän ei olisi kyennyt tekemään jotain sovittua, vaikka se olisi “vain” yhteinen koti-ilta.

Oikeastaan juominen on varmaan tällä hetkellä normaalin kohtuukäytön rajoissa määrällisesti. Siihen vain liittyy salailua ja hallitsemattomuutta. Uskon, vai haluan uskoa, että mies haluaa olla juomatta kokonaan, mutta ei yksinkertaisesti kykene siihen. Kuitenkin hän on nykyään ehdottomasti suurimman osan ajasta selvinpäin, ja meillä menee aina silloin hyvin. Hän on ihana, älykäs, huomioon ottava, rakastava ja kaikin puolin hyvä mies. Eikä hän onneksi humalassakaan ole mitenkään pahapäinen, en usko että esimerkiksi fyysinen väkivalta astuisi koskaan kuvioihin vaikka juominen jatkuisi pahempanakin kuin tällä hetkellä. Sanallisesti kyllä on loukattu toisiamme puolin ja toisin niin pahasti, kun vain ikinä kykenemme. Inhottaa itseänikin, miten aiemmin on lähtenyt oma kontrolli ihan lapasesta, olen sanonut, tehnyt ja käyttäytynyt todella hävettävästi ja vastenmielisesti, niin etten meinaa millään tunnistaa itseäni siitä. Nyt tilanne on siltäkin osin parempi, pystyn hallitsemaan itseni kaikista niistä tunteista huolimatta, joita juominen aiheuttaa.

Hei Whiskie, ja tervetuloa joukkoon tummaan! Minäkin olen juuri uskaltautunut kirjoittamaan tänne omista kokemuksistani alkoholistimiehen rinnalla.

Tunnistan todella tuon kuvaamasi: miehestä tulee sössöttävä tollo, kun hän juo, kun taas selvin päin hän on verbaalisesti ja muutenkin fiksu ja mukava. Tismalleen noin käy minunkin miehelleni, enkä minäkään tahdo millään enää jaksaa katsella sitä sössöttävää, samoja asioita jatkuvasti jauhavaa ääliötä.

Tunnistan myös tuon häpeän, josta puhut. Minä olen oman mieheni kanssa ollut aiemminkin yhdessä. Silloin yksi ongelma oli hänen alkoholinkäyttönsä (joka tosin nykyiseen verrattuna oli todella maltillista…). Kun aloimme olla uudestaan yhdessä, hän sanoi, ettei juo enää. Minä, hullu, uskoin. Miksi en olisi uskonut? Ei hän ollut humalassa minun nähteni, vaan joi kotonaan, salaa. (Asumme siis 300 km:n päässä toisistamme.) Hänen oli varmaan melko helppo salata asioiden todellinen tila minulta, silloin alkuun.

En oikein tiedä, mitä kannustavaa sanoisin sinulle, paitsi, että hienoa, että miehesi tekee töitä asian kanssa! On varmasti vaikeaa välillä ajatella positiivisesti, kun viinapiru kuitenkin on teidän elämässänne läsnä. Mutta ehkä voit muistella niitä pahimpia aikoja ja verrata nykyhetkeen, joka siis taitaa kuitenkin olla parempi? Eli suunta on ylöspäin…

Häpeä on varmasti tuttu tunne kaikille meille alkoholistin puolisoille, samoin katkeruus. Itse olen yrittänyt muistuttaa itseäni, että loppujen lopuksi minä valitsen, olenko mieheni kanssa vai en, ja kannan myös valintani seuraukset. Molempiin suuntiin. Sillä tavalla estän itseäni luisumasta uhrin asemaan. Luin kerran alkoholismikirjan, jossa sanottiin mielestäni viisaasti: “Voi olla, että jonain päivänä jätät juovan puolisosi. Sinun ei kuitenkaan tarvitse tehdä sitä päätöstä tänään.” Tuo lausahdus on ollut minulle jotenkin lohduttava. Voin päättää, mutta minun ei tarvitse tehdä sitä nyt, kun tuntuu, ettei siihen riitä voimia.

Voimia sinulle, ja kirjoita tänne, se auttaa!

Kiitos sanoistasi Ghost. Toivon voimia sinulle omassa tilanteessasi, joka ei kuulosta helpolta sekään.

Mieheni on nyt viimeisimmän retkahduksensa jälkeen käynyt melkein päivittäin ja välillä kahdestikin AA:ssa, etsinyt itselleen miellyttävintä ryhmää ja katsellut sopivaa kummiehdokasta. Kävi myös alkoholistien aikuisille lapsille tarkoitetussa ryhmässä, mikä ihan varmasti on hänen taustallaan oikein sopiva paikka sekin: jos hän vaikka pääsisi vihdoin eroon siitä (ehkä hieman tiedostamattomasta) katkeruudesta, jota toisen vanhemman juominen on aiheuttanut, ja saisi sen asian vihdoin käsiteltyä. Se varmasti helpottaisi hänen elämäänsä ja oloaan.

Meidän välimme ovat tällä hetkellä joskeenkin kunnossa, mutta koskaan en osaa täysin rentoutua, odotan aina vähän sitä milloin matto taas vedetään jalkojen alta. Voi olla, että joku kerta se matto on jo niin mytättynä nurkassa etten enää voi seistä sen päällä, ja saa nähdä mitä sitten tapahtuu. Tavallaan vähän pelkäänkin sitä. Onko sitten enää jäljellä mitään, jos ei enää jaksa pettyä, olla surullinen tai vihainen? Välittääkö sitten enää miehestä ja suhteesta vai onko kaikki saman tekevää? Ainakin näin ajatuksen tasolla sehän kuulostaa sitten helpommalta paikalta erotakin. En tietysti tiedä voiko niin käydä, mutta ainakin kerta kerralta niiltä tunteilta tuntuu vähenevän pahinta terää, ehkä ne ovat joskus niin hioutuneet pois ettei mitään tunteita enää ole. Mutta kun en minä halua sitäkään! Onhan tämä suhde ollut vuoristorataa niin hyvässä kuin pahassa, ja siinä mielessä toki kuluttavaa ja välillä todella raskasta, mutta toisaalta taas aivan mieletöntä. Olimme aivan umpirakastuneita ja hulluna toisiimme pitkän aikaa, vetovoimaa ja henkistä yhteyttä oli melkein yli oman tarpeen. Toki se alkuhuuma tasoittuu suhteessa kuin suhteessa, mutta meillä mentiin sitten ihan suoraan toiseen päätyyn, riideltiin ja huudettiin ja itkettiin ja loukattiin ja äärettömän voimakkaat tunteet olivat siinäkin läsnä. Nyt ollaan yhteisten vuosien mittaan tasaannuttu paljon, ei tässä ole enää sitä aivan järjetöntä tunteiden paloa kumpaankaan suuntaan, eikä sellaista kyllä tosissaan kaipaakaan. Tai toki välillä miettii, että olisihan se ihana edelleen virnistellä typeränä ihastuneena, tuijotella tunteja toista vain silmiin ja pussailla, hihitellä yötä myöten hupsuja juttuja ja niin edelleen, mutta kyllä arkielämä, ihan ilman juomistakin, vie sen verran voimia ettei sellaista kukaan loputtomiin jaksaisi.