Raittiuden tueksi, satuilemisen loppu.

Olisin itsekin kovin hyvilläni, jos keskittyisit kirjoittelemaan rauhassa omista asioistasi. Erityisesti, jos jättäisit siitä keskustelusta pois toistuvat viittauksesi minun valehteluuni ja kuivajuomiseeni.

Aloitin ne viittaukset vasta seurattuani jonkin aikaa teidän järjestelmällistä kiusaamistanne. Siinä oli mukna Sinä, Rahvas, Kanttoona ja Morkkis, ja paikoin Fraulein O. Sain jatkuvasti iskuja, jotka olisin ottanut vastaan ellei suuin osa niistä olisi ollut silkkaa valhetta.

Minä en pelkää totuutta, muut pelkäävät. Sinäkin pelkäät, Smokki? Te pidätte tätä foorumia jonain vitun egon boostaus foorumina, eikä järki sano että hei haloo; suurin osa pitkän linjan AA:laisista on jättänyt foorumin sen takia.

Rakastan oikeita AA:laisia. en teitä paskanpuhujia.

Tuosta rohkenen olla eri mieltä. Koskien vain itseäni. Lopetettuani juomisen en osannut olla rehellinen, vaan itsekeskeisyys ja ylpeys olivat vielä voimissaan. Esiinnyin kaikkien asioiden ja alojen asiantuntijana edelleen. Vasta opittuani ymmärtämään AA:n ohjelmaa juuri siten kuin se ilmeisesti kohdallani parhaiten toimii, eli ajattelu- ja eläntapojen muuttumisena, tunsin raitistuneeni.
Alussa, eli kuivana juoppona asuin AA:ssa, viisastelin ja mielessäni naureskelin kokeneimmille, mutta onneksi painoin ahteria penkkiin, enkä joutunut juomaan välillä. Nyt käyn palavereissa kovin harvoin. En saanut sieltä ystäviä, vaan tuttuja. Silti se oli minun juttuni, koska opin uuden ajattelutavan. Vähemmän itsekeskeisen. Enkä enää tarvitse juoda mihinkään tunteeseen tai juttuun.
Ja mitäpä ottamaan viinaa selvään päähän, kun kerta raitis elämä on näin mukavaa… :smiley:

Juominen ei ole se asia, joka olisi saanut minua satuilemaan itselleni tai muille. Jos olisin jatkanut sitä rataa, niin ehkä jossain vaiheessa olisi joutunut sitten jo satuilemaan ja uskottelemaan, erityisesti itselle. Huomaan kuitenkin, että joissain suhteissa minullakin on alkoholistien tapaan haurastunut ego, jota sitten huomaa yllättävissä tilanteissa raivoisasti puolustavansa, tosin sekin on vähentynyt viime vuosina. Olen oppinut relaamaan itseni ja asioiden suhteen, ei minun tarvitse olla täydellinen eikä siten jatkuvassa puolustusasemassa.

Jotenkin itselle on tullut näitä asioita pohtiessa ja päihdelinkkiä lukiessa sellainen tuntuma, että alkoholismi pikkuhiljaa haurastuttaa egoa, joka taas johtaa egon paisumiseen. Mitä enemmän viina ns. vie miestä, sitä kovemmin uskotellaan itselle ja muille, että miten kaikki on hanskassa. Tai ongelman paisuessa vähätellään ongelmaa, tai kun mieleen hiipii pelottava ajatus siitä, että itse on vastuussa omasta juomisestaan, ajatus nopeasti torpeedoidaan uskottelemalla, että syy on milloin missäkin itsen ulkopuolla.

Silloin, kun alkoholistin elämä on suuri valhe heikoilla kantimilla, niin mikä tahansa signaali alkoholistin surkeudesta tai ongelmasta on alkoholistille sietämätön. Koska alkoholisti pelkää tällaista palautetta, hän alkaa niitä erityisesti kuulostella, ja tulee vainoharhaiseksi. Jos vaimon äänensävystä on kuultavissa mitään kritiikkiä alkoholistia kohtaan, alkaa raivoisa mitätöinti ja syyttely, sillä tuollaiset alkoholistin egoon osuvat hipaisut on ehdottomasti murskattava. Alkoholistin on pakko pitää kiinni valheesta, sillä (hän ei voisi muuten jatkaa juomista) romahdus olisi liian suuri alkoholistin hauraalle egolle.

Jos/kun alkoholisti alkaa hoitamaan alkoholismiaan, hän tekee senkin - miten sen nyt sanoisi - jotenkin omin voimin ja näyttääkseen muille miten kaikki on täysin hallinnassa, siis pönkittääkseen itseään ja egoaan. Siksi siellä AA:ssa varmaankin puhutaan jotain siitä voimattomuuden tunnustamisesta tms.

Itse olen joutunut (ja joudun kyllä vieläkin) opettelemaan ottamaan rennosti, nauramaan itselle, olemaan armollinen itselle ja muille, olemaan pelkäämättä virheitä, lakata tavoittelemasta täydellisyyttä, ottamaan vastaan rakentavaa kritiikkiä, iloitsemaan positiivisesta palautteesta jnejne. Vaikka alkoholismi on vakava sairaus/riippuvuus, niin ei itse elämän tarvitse kuitenkaan olla kuoleman vakavaa, eikä itseensä tarvitse suhtautua kuoleman vakavasti. Silloin ei toisten ihmisten kirjoitukset vaikka täällä plinkissäkään niin paljoa heilauttele.

Tunnistin itseni :smiley: Kiitos mainiosta kirjoituksesta, Jukupätkä.

Minäkin tunnistin tästä itseni. :smiley: Taidanpa jopa jäädä mietiskelemään tämän asian olemusta muutamaksi hetkeksi.

Kaikki juovat alkoholistit eivät ole egoisteja tai egomaanikkoja, joten kyseessä on osittain myytti.

Päihdekuntoutuksessa tapaa hyvin kumaraisia ihmisiä, joiden itsetunto on nollilla, ja joita on ns. “potkittu päähän” koko elämänsä. Monilla on heikot sosiaaliset taidot selvinpäin, he eivät ole varsinaisia munchauseneita tai suuria diivoja.
He myöntävät ongelmansa, koska eivät voi muutakaan. Monet heidät on tuomittu elämään loppuelämänsä yhteiskunnan tuki- ja hoitojärjestelmien varassa, ellei jotain ihmeparantumista tapahdu.

Minulle oli yllätys näiden ihmisten vaatimattomuus, koska luulin etukäteen kaikkien juoppojen olevan kusipäitä.
Alkoholismin myöntäminen ei ole mikään pelastustie alkoholismista. Joskus asian myöntäminen vetää ihmisen syvemmälle suonsilmaan.
Opittu avuttomuus.

Tai sitten päinvastoin. Jos ihminen on ollut aina omavoimainen pärjääjä, silloin täytyy nöyrtyä ja myöntää ongelma. Joskus asian kieltäminen vetää ihmisen syvemmälle suonsilmaan.

Itse uskon siihen, että ihminen voi pysyä omavoimaisena pärjääjänä, vaikka myöntäisi ongelman, kävisi hoidoissa ja raitistuisi pysyvästi. Siis läpi tämän koko prosessin. Tai ainakin sellainen tunne tulee täällä päihdelinkissä, kun joidenkin kirjoituksia pidemmän aikaa seuraa.

Tätä ajatustani on vähän vaikea selittää, mutta yritän.

Ajattelen niin, että ihminen voi ns. pysyä niskan päällä, vaikka hän myöntäisi ongelmansa; hän myöntää ongelmansa silloin, kun se itselle parhaiten sopii, kun hän on asian itselleen parhain päin selittänyt, ja ikään kuin täysin omana, hienona ideanaan. Tällöin ongelman myöntäminen on tälle täydelliselle ihmiselle vain yksi sulka lisää hattuun, yksi tapa osoittaa lisää omaa täydellisyyttään. Mitään todellista “murtumista” ei siis todellakaan tapahdu.

Sitten tämä ongelman myöntäjä hoitaa alkoholismiaan täydellisesti. Vaikkapa AA:ssa, tehden askeleet, kummit yms. täydellisesti. Hän hankkii tietoa, hänestä tulee alkoholismin asiantuntija kaiken muun asiantuntijuuden lisäksi, mitä hän jo on. Sitten hän tulee päihdelinkkiin “auttamaan” muita, kertoen samalla tarinaa omasta, täydellisestä, toipumisestaan. Hän ehkä kertoo avoimesti omista vaiheistaan alkoholismin kanssa, mutta huom! hän ei tietenkään kirjoita silloin, kun ongelma on akuutti, vaan hoidettua ongelmaansa täydellisesti analysoiden.

Hän ei painiskele ongelmissa, sellaiset ovat taaksejäänyttä elämää, vaan ylhäältä käsin auttaa muita, sillä hän on onnellinen, vapaa, täyttä sosiaalista elämää viettävä kiitollinen ihminen, joka kokee tarpeelliseksi jakaa omaa viisauttaan muille.

NämäJukupätkän viestit todella antavat virikettä ajattelulle. Kiitos!

:slight_smile:

Mies metsänreunasta:

jokaisen tarina on erilainen. Luota omaan intuitioosi ja tietoosi, sillä itse olet itsesi asiantuntija ja tiedät kuitenkin parhaiten mikä sinulla toimii. En minun - kuten kenenkään muunkaan - tekstit ole mitään lopullisia totuuksia, vaikka helpompi on kirjoittaa siihen tyyliin ikään kuin olisivat; vaikka ilmapiirin kannalta tietysti olisi parempi muistaa käyttää näitä ‘minun mielestäni’ ‘olen ajatellut’ ‘voisiko olla näin’ ja sen sellaisia.

Oikeastaan on hienoa, että sinulla on vahva tunne tästä omasta jutustasi. Itse olin vielä pari vuotta sitten ihan sekaisin, ei mitään tuntumaa omaan sisimpään ja omaan intuitioon asioista, olin itseltäni ihan hukassa. Vaikka olet lentänyt rähmällesi, niin itsetuntosi ei selvästikään ole mennyt täysin murskaksi, kuten minulla oli.

En tuolla äskeisellä kirjoituksellani halua sanoa mitään sellaista, että johonkin “aitoon” raitistumiseen tarvittaisiin joku ihmeen täydellinen murtuminen. Se oli vähän sellaista kärjistettyä ajatuksenvirtaa, ja sellaisena se kannattaa tulkita.

Tuossa pisti miettimään sana “viisauttaan.” Toivon hartaasti, ettei kukaan tulkitsisi kokemuksien jakamista, niistä kertomista minkään viisauden esittämiseksi. Jos olisin ollut viisas, en kirjoittaisi täällä. Tuskin tietäisin Plinkistä mitään. Jos minulla olisi ollut viisautta hakea apua alkoholismiini ennemmin, saattaisi olla että en koskaan olisi joutunut opettelemaan asioita rankimman kautta, vaan olisin lopettanut viinan kanssa läträämisen jokusen kymmentä vuotta sitten. …mene ja tiedä… :open_mouth:

Kukaan ei auta muita “ylhäältä käsin”, ellei itse Jumalaan satu uskomaan. Me olemme kaikki tasa-arvoisia ihmisiä, oli meilä minkälaisia ongelmia tai sairauksia tahansa.
Kaikki apu on ihmisen apua ihmiselle.

Hmm…sellaisen vaikutelman voi tosiaankin saada. Kun muistelen omaa tilaani ja omia juttujani noin vuosi sitten, jolloin aloin tänne kirjoittamaan, ne olivat toisenlaisia verrattuna nykyiseen. Olin ollut silloin kaksi kuukautta raittiina. Ahdisti, masensi ja ihmetytti, että pääseekö morkkiksista koskaan eroon… Myös muilla samaan aikaan raitistuneilla sävy oli tuolloin toisenlainen.

Kun tulin plinkkiin, vaihe ei ollut enää pahin mahdollinen eli vieroitusoireet olivat takanapäin, samoin viinanhimot. Olin aloittanut ns. itsetutkistelun vaiheen. En tietoisesti, vaan sisäisen pakon sanelemana. kun morkkikset toden teolla iskivät, etsin tietoa ja löysin plinkin sattumalta.

Olo on yli vuoden raittiuden aikana muuttunut paremmaksi, itsevarmemmaksi. Siksi äänensävytkin saattavat muuttua. Sudenkuopat ovat tiedossa ja niistä on halu kertoa myös muille asian kanssa taisteleville.

Jäin miettimään kirjoituksesi jälkeen, että onkohan perfektionismi yleistäkin ns. työssäkäyvien alkoholistien keskuudessa. Itse tunnustaudun sellaiseksi. Nykyään olen yrittänyt ottaa iisimmin, sillä koin joskus tuon ”nollaamisen” ainoaksi keinoksi vapautua stressistä. Eivät auttaneet joogat ja muut. Kaipa sitä perfektionismia on vieläkin jäljellä ja sitä ikään kuin odottaa muiltakin. Siinä on kai parantamisen varaa. Hyvä ajatuksia herättävä kirjoitus.

Ainakin voisi kuvitella, että jos on juonut työpaikkansa ja perheensä, niin aikamoinen fakiiri saa olla jos pystyy uskottelemaan itselleen ja muille, että kaikki on hallinnassa.

Itse olen ollut jo pienenä lapsena hyvin ankara ja iloton ihminen, vaikka ulospäin opin teini-iän jälkeen esittämään päinvastaista. Stressaava täydellisyydentavoittelija, joka jossain vaiheessa huomasi lääkitsevänsä stressiä alkoholilla. Miten ihmeessä sitä oikein ajatteli, että nyt viikonloppuna rentoudun kunnolla, jotta jaksan stressata kireänä viulunkielenä työviikon? Mitä järkee?

Tarkemmin kun ajattelee, niin olen ottanut stressiä ihan kaikesta, enkä esim. pelkästä työstä. Siis mm. ihmissuhteista, kotitöistä, raha-asioista, harrastuksista… ihan hirveet stressit päälle, jos mies on vaikka iskenyt lakanapyykit koneeseen, ja pyörittänyt ne mun mielestä väärällä ohjelmalla. Tai veitset, lusikat ja haarukat ovat ajautuneet väärään järjestykseen vetolaatikkoon. Tai jos joku tavara on vanhuuttaan hajonnut. Aattele, että olen joskus ahdistuneena itkenyt, kun kymmenen vuotta vanha silitysrauta hajosi, tai monta kymmentä vuotta vanha reppu kului puhki. En tiedä, miksi tuollaisista asioista on joskus tullu mulle sellaiset maailmanlopun tunnelmat, kun voisi vaan mennä kauppaan ja ostaa uuden silitysraudan, ja viedä vanhan rikkinäisten sähkölaitteiden keräyspisteeseen.

Ei ihme, että on tehnyt mieli vetää perseet olalle.

Mies aina joskus kyselee, että miksi sulle jukupätkä kaikki asiat on aina niin helvetin vaikeita. Varmaan osan olen saanut ihan geeneissäni syntymälahjana, suurin osa lienee kotikasvatuksen tulosta. :confused:

Tästä tekstistä tunnistan myös itseni. :smiley: Jotenkin minua on mukanani seurannut huonommuuden kokemus, johon olen yrittänyt saada tyydytystä yhä suuremmista ja suuremmista haasteista. Loppujen lopuksi vain raja tuli vastaan ja pitää opetella elämään aivan uudella tavalla.

Jos kasvatus on ollut ankara ja vanhemmat vaativia, ilmeisesti ihan tavallista “sairastua” perfektionismiin… Siitähän siinä on kyse, ettei tunne olevansa koskaan riittävä, kuten S&S totesi. Näin minullakin.

Juominen on hyvä ja varma merkki siitä :smiley:

Olen joskus kuullut sellaisia satuiluja itseltäni, että tänäänkään ne ei naurata. Makasin sairaalassa ajettuani pyörällä metsään, solisluu kappaleina, aivotärähdys,… ja perhe kun kävi siinä kyselemässä kuulumisia, niin sanoin olevani juomisen kanssa sinut. Normi ihminen saattaisi tajuta jotain jo tuollaisesta, kun tosiasiassa mulla oli melkein kolmepromillea ajaessa. Join vielä kymmenen- kaksitoista vuotta tuosta ja useita onnettomuuksia, taloudellisia vaikeuksia…
Minusta se oli normaalia juttua joutua onnettomuuksiin ja alkoholin kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä. Perheen ihmettelyäkään en oikeasti ymmärtänyt, kun minuahan se vain koski ja koskikin välillä aivan v…ti.

Alkoholismi itseasiassa kehittää meissä ihmisissä kullekin omanlaiset kyvyt vältellä nöyrtymistä ja jos syvemmälle suonsilmään joutuu, niin nöyrtymisestä ei ole kyse, vaan aivan jostain itsekkäästä syystä, jota alkoholismi käyttää pitääkseen ihmisen siinä kurjuudessa.
Viisaat kieltää viisaasti, fiksut fiksusti, mutta sama alkoholismi kaikissa on, jos alkoholisti vain on. Viisas kehittää teoiriota välttääkseen ongelmiensa kohtaamisen ja fiksu taas osaa puhua itsensäkin uskomaan itseensä, mutta jos juominen jatkuu, niin ei siinä auta fiksuus kuin viisauskaan, saati kauneus sekä vielä vähemmän se, ettei myönnä olevansa alkoholisti silläkään verukkeella, että muka joutuisi siten syvemmälle suonsilmään.

Juomisesta ja jopa omasta käyttäytymisestä voidaan syytellä muita, kuten täällä plinkissäkin on hyvin helposti nähtävissä. Minä tiesin juovani itse, mutta en tiennyt sen juomisen syytä minussa, kuten en tiennyt käyttäytymiseni syitä. Alkoholismi oli kietonut ajatukseni ja tekoni sellaisiksi, etten päässyt siitä kierteestä omin avuin ulos. Nyt se on päivänselvä asia miksi join ja miksi omatuntoni vaati juomista ja valheita lisää. Olin juova alkoholisti.

Sinusta muutama plinkin kirjoittaja on valehtelija ja räksyttäjä sekä jms. Mikä sinä olet? Tämäkin topikki alkoi sinun riidanhaluisella viestillä ja jatkui muutamalla muulla. Käytät aika paljon aikaa kirjoittaa omista asioistasi, joissa kylläkin vilisee aika paljon muiden luonnehdintaa ja muiden nimimerkkejä joiden päälle sinä yrität kasata milloin mitäkin mistä sinä näytät kärsivän. Omia asioita voisi olla vaikka se, että mistä tuo leppymätön vihasi kumpuu, kun yhteenkään topikkiin et kykene kirjoittamaan vain itsestäsi, vain omista tuntemuksistasi, vain omista teoistasi.

Puhu itsestäsi, omista tunteistasi ja miten ne sinua ohjailee ja on ohjaillut sekä ihan mitä vaan, kunhan jätät syyttämästä omista teoistasi ja tunteistasi muita.

Se oli hyvä alku, kun myönsit taas olleesi kännissä, vaikka kaikki sen kyllä “haistoi” jo ennen sitä, mutta sitä sinun totuutta, raitistumista ja satulemisen loppua odotellessa kannattaa tosiaankin pyrkiä kirjoittamaan vain omista asioistasi.

Välillä, kun lukee päihdelinkin keskustelufoorumia, tulee voimakas sivustaseuraajan tunne. Siis tietysti sitä on sivustaseuraaja, jos vaan seuraa sivusta, mutta tarkoitan ennemminkin sitä, ettei pysty omakohtaisesti samaistumaan juttuihin. Useimpiin keskusteluihin pystyy ottamaan kyllä osaa, mutta vähän niin kuin teoriassa. Sama, kun keskustelee lapsenkasvatuksesta vaikka itsellä ei ole lapsia. Mielenkiintoista, mutta jotain jää ikään kuin puuttumaan.

Esimerkiksi tämä satuilu. Voi ihan rehellisesti tunnustaa, etten koskaan ole satuillut alkoholinkäytöstäni. Itse olen ollut siitä ensimmäisenä huolestunut, ja ottanut asiaa esille läheisten kesken. He eivät vaan voineet oikein ymmärtää, miksi alkolin käyttöni olisi minulle ongelma. Kyllä he tosin uskoivat, kun sanoin että haluan lopettaa alkoholinkäytön kokonaan, koska juon vaikka en halua, ja siitä tulee paha olo, mutta eivät he täysin pystyneet ymmärtämään, että miksi.

Tietysti on joitain “satuja”, joihin uskoin, esimerkiksi se, että lapsuuteni ja perheeni ovat olleet normaaleja ja okei. Tai sanotaanko, etten ole koko elämääni ymmärtänyt kaikkea itseäni koskevaa tai ylipäätään itseäni, mutta nyt näen ja ymmärrän ehkä paremmin. Ehkä kymmenen vuoden päästä olen hokannut taas jotain juttuja, mutta siitä huolimatta en katso, että satuilisin juuri nyt itselleni.

Toinen asia jota en tajua on se, että kaikki, siis kaikki on lähtöisin alkoholista ja alkoholismista. Siis kaikki ongelmat, sairaudet, masennukset… Mikä oli ensin, muna vai kana? Mitä sillä on lopultakaan väliä. Mutta omalta kohdaltani ajattelen kyllä niin, että ensin oli ahdistus, sitten tuli alkoholi, sitten lähti alkoholi, ahdistus jäi. Sitten tuli liikunta, sitten tuli kokonaisvaltainen terveydestä huolehtiminen, sitten tuli vielä isompi ahdistus. Sitten tuli vaikeiden asioiden kohtaamiset, analyysit, raatorehellisyys itseä ja historiaa kohtaan, loputtomat keskustelut, ahdistus jäi. Sitten tuli lievä SSRI-lääkitys, ahdistus lähti, lääkitys lopetettiin, ahdistus pysyi poissa.

Ymmärrän kyllä, että joillakin lääkkeet eivät auta, tai niitä käytetään vääriin syihin. Mutta sitä en ymmärrä, että toista tuntematta kyseenalaistetaan hänen lääkärinsä määräämä hoito.

Oli miten oli, lähipiirissäni on paljon meitä päälle kolmekymppisiä naisia, joilla kaikki on periaatteessa ihan hyvin, mutta jotka kärsivät ahdistuksesta tai masennuksesta, lievästä vakavaan. Jotkut käyttävät alkoholia, jotkut eivät. Jotkut alkavat käyttämään alkoholia, sillä sen avulla voi ainakin hetkeksi päästä ahdistuksen tunteista. Mikä tässä ajassa oikein on? Moni nyykertyy työelämän vaatimuksiin, jotkut sairastuvat vakavaan masennukseen jo opiskeluaikana. Pitäisi sitä, pitäisi tätä. Meidän vanhemmilla oli perheet perustettu ja vakituiset työpaikat, omistusasunnot ja kymmenen vuoden työura takana tässä iässä. Miksi minusta tuntuu, etten koskaan ole aikuinen? Joskus näen nelikymppisiä perheitä, joissa vanhemmilla on urat ja lapset, heillä on perheystäviä joiden kanssa he syövät päivällistä vastavuoroisesti. Itse en uskalla kutsua ketään syömään, kun osaan juuri ja juuri keittää kananmunat. Mitä tarjoaisin? En tunne viinejä. Mistä keskustelisin? Laitoshuoltajan työpäivästäkö?

Meidän - nyt kuusikymppiset - vanhempamme syntyivät sota-aikaan tai sotien jälkeen. Isät tulivat sodasta takaisin kuka puolihulluna, kuka masentuneena, kuka mitenkin. Äidit pitivät viimekädessä perheitä pystyssä, ei ollut aikaa paapoa ja hyysätä lapsia. En jaksa uskoa että mistään koskaan puhuttiin mitään, eiköhän ohje ollut älä kuule älä näe älä puhu. Sitten nämä sotavammaisten vanhempien kotivammaiset lapset kasvattivat meidät, nykyiset kolmekymppiset. Laihat on elämäneväät saatu kotoa. Ei tietysti pitäisi ruikuttaa, pitäisi PÄRJÄTÄ. Pitäisi ja pitäisi.

(Huh kylläpä helpotti. Mistähän tämäkin taas tuli.)