Raitistuneiden selviytymistarinat- ketju?

Voisin kuvitella tällaisen ketjun olevan olemassa, mutten ainakaan pikaisella hakemisella löytänyt. Olisi varmasti hyödyllistä luettavaa heille, jotka kulkevat raittiin polkunsa ensi metrejä.

Heips.
Taitaa aika monikin ketju täällä lopettajissa olla tuollainen.
Hyvä idea kyllä jos tähän ketjuun tulisi pidempiäkin tarinoita. Minun tarinan löytää googlaamalla: Pelkään mutta en pakene.

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Hei vaan.
Muutama sana asiaan.

Minä join, olin juoppo tai alkoholisti. Täällä oleville ei varmasti tarvitse sitä asiaa sen pitemmän kaavan mukaan selitellä tai kuvatuksia maalailla.

Sain avun vajaa kaskikymmentä vuotta sitten A-killasta. Menin sisään, katsoin ilmoitustaulua ja luin mitä toimintaa oli. Sitä oli. Oli työpajaa ja koulutusta, harrastuspiirejä, kirjoitus- ja esiintymis, keskustelu jne ryhmiä. Joka illalle. Sitä juuri tarvitsin. Tyhjän tilan täyttöä kun olin lopettamassa juomisen aikani täytteenä. Ja elämäni täytteenä. Sain ystäviä, opin paljon. Myös konkreettista apua, siellä olevilta ihmisiltä.

Jonain päivänä muutin paikkakuntaa ja kas vaan, olin valmis seisomaan omilla jaloillani.

Olen kiitollinen saamastani avusta. Ei se kaikille noin onnistu. Nyt kävin viidentoista vuoden jälkeen siinä kaupungissa ja myös siinä A-killassa. Siinä paikassa se oli muuttunut pahasti. Se oli kuin ruokala! Ei toimintaa kuin muutama tunti päivällä ja se toiminta oli ruokailua! Ei jäljellä mitään. Poissa myös aktiiviset ihmiset jotka silloin toivat elämäniloa ja uskoa elämään. Tämä varmasti on vain yhden yhdistyksen surkea kohtalo, mutta pahalta tuntui. Minne siis siinä paikkakunnassa veisin ystävän joka tänään tarvitsisi apua noustakseen jaloilleen, saadakseen siivet selkään?

Ehkä siellä on muita yhdistyksiä, joista minun jälkeeni ja tänä päivänä ja huomenna saa avun kuten minäkin.

Selviytymisen kannalta (ja siltä kannalta kai näitä yhdistyksiä katsella pitää) lienee tärkeää juuri tuo omavoimaisuuden, oman elämänsisällön ja elämänhallinnan ja omaehtoisen selvään elämään kohdistuvan mielenkiinnon löytyminen josta Reijo kertoi. Hiukkaakaan kiistämättä sitä, että on ihmisessä joskus myös sellaisia hoidettavia asioita joissa sitten ihan oikeat hoitajat osaavat hoitaa -ja hoitavatkin. Hoidettavaa on niin sosiaali-kuin terveyspuolellakin, ja ainakin minun käsitykseni mukaan meillä tässä maassa on sen homman suhteen asiat aika hyvin. Paitsi silloin niiden väliinputoajien kohdalla, joilla ei hyvin ole.

Minullakin on muistikuvia Reijon kuvaamasta jaloilleennostavasta ja uskoa omia voimavaroihin antavasta toiminnasta. Siellä, missä minä siihen joskus tutustuin, oli silloin, kauan sitten, mukana myös tuota ruokajuttua, pesumahdollisuuksia, taisipa olla ompelukonekin vaatteenparsintaan. Se oli silloin, vuoskikymmeniä sitten. Siinä paikassa kävijäkunta oli porukkaa jolla oli asuminen vähän niin ja näin. Aika pahoissa murjuissa osa asui. Kämpissä joissa ei mitään keittomahdollisuuksia eikä pesutiloja ollut, hyvä kun edes vesijohto! Oli vielä ulkokäymälöitäkin kaupunkitalojen peräpihoilla. Joku asui ensisuojassa, jossa kai sai yhden aterian illalla ja pääsi joskus saunaan. Mutta, kyllä siinä nuo avut kelpasivat! Ja niinpä niin, taitaa olla taas isommissa kaupungeissa asunnottomia ja ties missä kopeissa asuvia jotka ovat samassa tilanteessa. Ei siis pidä ihan tuomita tuota keittiöhommaa -jos sitten pitää sekin muistaa että niihin puutteisiin pitäisi yhteiskunnan pystyä vastaamaan ja tämä yhdistystoiminta saisi nousta siihen elämän lisäarvon tuottamiseen. Aktivointiin, yhdessä tekemiseen, uuden oppimiseen, yhteisöllisyyden antamaan lämmön jakamiseen, mukanaolemiseen jossain itseä suuremmassa ja merkityksen tunnetta antamassa… mitä kaikkea se sitten parhaimmillaan onkin.

Onko sitten menty huonompaan suuntaan, tipahdettu ruokalanpitoon tai muuten toimintaan jossa ei aktivoitumista ja yhdessä tekemistä enää ole kuin sivuseikkana -sitä en tiedä, kun en taas ole hetkiin haahuillut katselemassa miten missäkin toimitaan. Edes toimintakertomuksia ei minulle luettavaksi enää ilmesty -eikä ole riittänyt mielenkiintoa niitä netistäkään selailla. Eiköhän ne sieltäkin löytyisi. Vaikka niissä aina pikkuisen ammutaan yli ja liioitellaankin tehtyjä asioita niin ainakin ne painopisteet selviävät.

Mutta, kun asiat eivät oikein enää itseä koske, kaveripiirikin on vaihtunut, yhä enemmän tuntuu siltä että itsestäni se kulloinenkin aktivoituminen on kiinni …niinpä ei sitten ole tätä asiaa tullut mietittyäkään.

Tärkeä asia kyllä on, just nyt monenkin kohdalla. Jostainhan se elämänhallinnan muutos on aloitettava. Jostain on löydyttävä se tuki toimeen tarttumiselle ja voimavaroihin uskomiselle, mahdollisuuksille nähdä ja kokea että hei, pystynhän minä sentään monenmoiseen.

Keskustelua kannattaa varmasti jatkaa. Ehkä jopa joku tänä päivänä noita kansalaistoimintoja eteenpäin vievistä lueskelee näitä -ties vaikka saisivat miettimistä näistä ruohonjuuritason tuntemuksista ja kokemuksista.

Minä olen ennenkin täällä kirjoitellut,eri nimimerkillä tosin.
Olen 50+nainen,nimimerkkini mukaisesti silti ikuinen teini,vähän kapinallinenkin tunnen olevani tässä yhteiskunnassa.
Nyt olen kuitenkin pysynyt raittiina AA-n avulla 1,5 vuotta.
Muistelen että täällä suhtauduttiin AA-han vähän nihkeästi.
No sen avulla onnistuin lopulta,omin voimin en siihen pystynyt.Nimittäin lopettamaan pakkomielteeksi muodostunutta juomista.
Yksi puute siellä kuitenkin on,siellä ei keskustella.Puhutaan vaan oma puheenvuoro ja thats it.
Olisi kiva vaihtaa mielipiteitä,siksi hakeuduin tänne.
Vaikka en tuossa ehtinyt rekisteröidä kuinka hiljaiseksi täällä on meno mennyt,pari tuttua nimimerkkiä näyttäisi kuitenkin vielä olevan.

1 tykkäys

No jos sitä vähän kirjoittelisi Täällä on kirjoittajat kuitenkin paljon vaihtuneet, ja nämä jutut eivät monille ole tuttuja.

Taustat lyhyesti: Isäni on alkoholisti. Lopettanut dokaamisen 16 vuotta sitten, ja on nykyään vallan hyvä isä. Silloin lapsena ei niinkään. Ensimmäiset muistot on alta kouluikäisenä, kun olen baarissa nykimässä isääni hihasta, että miksi et tule kotiin, vaan olet mieluummin päivät pitkät täällä, etkä minun ja äidin kanssa. Jälkeenpäin ajatellen, niin tuolta se on lähtenyt tämä tunne-elämän sairastuminen minulla. Se häpeä ja salailu, sekä sellainen alkoholistisen tunne-elämän kehittyminen. Tähän päälle jo tarhassa alkanut kiusaaminen, jota jatkui enemmän tai vähemmän ammattikouluun asti. Tämä kaikki teki minusta sosiaalisesti hyvin aran ihmisen, joka oli jemmannut hyvin paljon kielteisiä tunteita itseensä.

Sitten 14-vuotiaana ensimmäinen humala. Kaikki estot ja epävarmuudet poistuu. Minusta tulee sosiaalisesti paljon rennompi. Tämähän on mahtavaa! 16-17 vuotiaana aloin sitten juomaan jo viikoittain ja alkoholismi syntyi minussa vyöryvällä nopeudella. Sitä ei silloin tajunnut, mutta alkoholin huumaava voima oli siinä, että se tarjosi pakoreitin kaikelle sille, mitä olisi liittynyt noiden omien kipeiden ja käsittelemättömien tunteiden kohtaamiseen, sekä ihmisenä kypsymiseen, itsenäistymiseen ja jonkinlaisten aikuisuuden ensiaskelten ottamiseen. Koskaan ei sinänsä ollut mitään merkitystä niillä määrillä, tai että minkälaista alkoholia join. Olennainen juttu oli siinä, että olin muodostanut riippuvuuden siihen päihteeseen, jonka ympärille alkaa muodostua sellainen suuri elämänvalhe, jossa ihminen huijaa jatkuvalla syötöllä itseään ja antaa moraalinsa rapistua. Silloin en sitä vielä ymmärtänyt.

Ja mitä niihin määriin tulee, niin nehän kasvoivat siinä mitä pidemmälle homma eteni. Join viimeisen humalani siis 22-vuotiaana, ja viimeiset pari vuotta oli aika synkkää aikaa. Sanotaan, että tuonne 20-vuotiaaksi asti homma oli vielä hauskaa, mutta kyllä se hauska loppui sitten kuitenkin. Viimeisinä vuosina oli jo täysin normaalia, että menetin muistini ihan täysin. Olin lähes aina ihan tolkuttomassa humalassa ja toistuvasti tein humalassa sellaisia juttuja, jotka aiheuttivat aivan musertavia morkkiksia. Lainasin rahaa dokaamiseen ja otin muutaman kerran jo pikavippiäkin, että pääsin ryyppäämään. Silloin viimeisinä aikoina muistan, että juominen ei ollut enää edes hauskaa. Siitä ei tullut enää oikein kunnon nousuhumalaakaan ja se oli kovin tympäisevää. Toki nyt jälkeenpäin ajatellen on helppo sanoa, että olin silloin masentunut ja häpeä teki minusta sosiaalisesti hyvin eristäytyneen. En ollut masentunut sillä tavalla, että en olisi päässyt aamuisin sängystä ylös, mutta kaikki ilo ja värit olivat kadonneet täysin elämästä.

Noh, se viimeinen humala oli sitten tosiaan kesällä 2010. Olin toki vanhemmiltani saanut oikeasti sieltä 14-vuotiaasta asti kuulla, että juon liikaa ja sitä palautetta ei aina annettu, niin kauhean ystävällisestikään. Äidillä oli joskus kyyneleet silmissä ja isän muistan kerran uhanneen, että pitäisi vaihtaa lukot ulko-oveen, kun vituttaa niin saatanasti, että rymyän kännissä joskus keskellä yötä sisään. No tuollaisen palautteen kuuleminenhan tuottaa omilta vanhemmilta ensinnäkin tietysti surua ja häpeää, mutta myös valtavasti vihaa. Miten vitussa isäni, jonka dokaamisesta olin koko lapsuuteni ajan kärsinyt voi sanoa jotain tuollaista? Toki tajuan nykyään oman käytökseni ja sen, että he olivat oikeasti huolissaan ainoan lapsensa elämän suunnasta. Mutta varsinkin noissa isääni kohdistuvissa vihan tunteiden pureskelussa meni pitkän aikaa, kun sitten itse rupesin raitistumaan. Suruhan sieltä alta aikanaan sitten löytyi, mutta se ei tapahtunut hetkessä.

Niin sain sitten tosiaan lopulta kuulla jo kavereiltanikin (joita nykyään pidän ystävinä) hyvin suorat sanat siitä, että miten he näkevät minut. Ja tuossa oli minun elämäni käännekohta. En noihin yksityiskohtiin nyt sen tarkemmin mene, koska tästä näyttää jo muutenkin tulevan niin pitkä kirjoitus. Kuitenkin tuon jälkeen minun päässäni syntyi päätös, että tämä oli nyt tässä. En sano tätä mitenkään omahyväisesti, mutta minä vaan jotenkin tiesin silloin heti päivästä nro. 1 lähtien sen, että tulen onnistumaan tässä. Jotenkin se kaikki paska, jota kansin sisälläni muuttuikin siitä hetkestä eteenpäin työntäväksi energiaksi. Minulla oli aivan suunnaton sisäinen palo näyttää (vielä siinä vaiheessa) muille ihmisille se, että pystyn tekemään tähän. Sattui tämä sitten ihan miten paljon tahansa, niin minä tulen katsomaan tämän jutun läpi. Piste.

No siinä alussahan sä tunnet olevasi todella, todella yksin. Kun se koko sosiaalinen elämä ja koko identiteetti on juurtunut niin voimakkaasti sen alkoholinkäytön ympärille, niin eihän siinä alussa ole oikein mitään havaintoakaan siitä, että kukas sitä oikeasti on. Mihin on menossa, ja mistä on tulossa. Siinä pitää opetella sietämään sitä omaa pahaa oloaan, koska ainakaan minulla ei tullut mitään raittiushumalaa tai, että olisin kokenut jotain valtavia onnen tunteita, joista monet puhuvat. Ei. Jos se elämä oli raskasta silloin dokatessa, niin raitistumisen ensimmäisinä vuosina se oli vielä moninkerroin rankempaa. Tämä johtui varmasti muutamasta eri seikasta. Ensinnäkin siitä, että se on todella tuskallista alkaa hyväksyä sitä tosiasiaa, että on periaatteessa heittänyt hukkaan monta vuotta omasta elämästään. Se on helvetin tuskallista katsoa totuutta silmiin siinä mielessä, että miten on käyttäytynyt itseään ja toisia ihmisiä kohtaan. Ja kaiken kaikkiaan se häpeä, jonka se alkoholisti sana aiheuttaa. Sen tosiasian hyväksyminen omassa itsessään, niin se piru vieköön kulki aikamoisten orjantappuroiden lävitse. Sitten toisekseen tuossa oli varmasti kyse myös siitä, että multahan oli jäänyt kokonaan sellainen itsenäistymiseen kuuluva elämänvaihe käymättä läpi, jossa irrottaudutaan omista vanhemmista. Eli se sellainen kapina ja henkinen irrottautuminen omia vanhempiaan vastaan piti myös siinä samassa käydä läpi.

Minä hakeuduin AA:han heti seuraavana syksynä tuon viimeisen kännini jälkeen, eli vuonna 2010. Ensimmäiset vuodet oli helvetin vaikeita siellä. Puhuin kyllä paljon sitä omaa pahaa oloani siellä lävitse. Kerroin kaikki mahdolliset tekemäni temput ja tempaukset, omaa historiaani ja niitä minua kalvavia juttuja siellä läpi. Mutta silti oma oloni ei jotenkin helpottanut yhtään. Siellä kokouksissa istuminen oli monesti suorastaan jopa vastenmielistä. Ulkoisesti näyttelin ties mitä, mutta sisäisesti kiehui, että voi vittu, kun pitää täällä istua kuuntelemassa näiden vanhojen ukkojen horinoita ja perkelevittusaatana. Nyt jälkeenpäin ajatellen on helppo sanoa, että kamppailin sisäisesti tuota alkoholisti-sanaa vastaan. Sanoin sen kyllä suustani ulos, mutta ei se tarkoittanut mitään. Se, että en pystynyt hyväksymään sitä alkoholismia itsessäni, tuotti aivan hirmuisen määrän tuskaa, asioitten kiertelyä ja kaartelua, väistelyä, sekä kääntelyä. Kirjoittelin esimerkiksi tänne päihdelinkkiin päivät pitkät, mitä hienoimpia analyyseja alkoholismista. Mutta todellisuudessa olin vain teoreetikko, joka ei kuitenkaan käytännössä alkanut elämään niitä teorioitaan todeksi. Eli kuten sanoin tuolla ylempänä, että alkoholismissa on ytimeltään kyse siitä, että ihminen pakenee omaa itseään ja omia tunteitaan. Tein siis edelleen tuota samaa, vaikka olin ollut jo useamman vuoden juomatta. Nyt pakenin vain itseäni esimerkiksi tänne päihdelinkkiin. Tämän takia onkin minun mielestäni hyvin tärkeää ymmärtää se seikka, että juomatta olleet vuodet eivät dokaamisen lopettaneella alkoholistille ole se tärkein asia. Tärkein asia on se että mitä tuolla korvien välissä on tapahtunut. Ei sitä turhaan sanota, että raittiilla ja kuivalla alkoholistilla on eroa, kuin yöllä ja päivällä.

Niin. Mähän jäin sitten pois sieltä AA:sta aikanaan. Ajattelin, että en minä tuota mihinkään tarvitse. Siitä seurasi elämänvaihe, jossa luin todella paljon kirjoja ja erilaisia kirjoituksia alkoholismista. Ja siinä oli jotain hengellistä etsintääkin, kun tutustuin eri uskontoihin ja luin kaikenlaista Eckhart Tollea, Krishnamurtia, Tommy Hellsteniä ja jotain itämaisia mystikkoja. Ei niistä hullua hurskaammaksi tullut, mutta kyllä nekin varmaan jonkinlaista yleissivistystä toivat. Pyrin internetistä myös etsimään paljon addiktien tarinoita ja silloin olin todella aktiivinen myös täällä päihdelinkissä. Olin päättänyt opiskeluni ja en käynyt yli 2 vuoteen töissä tuona aikana. Jälkeenpäin ajatellen tuosta vaiheesta oli varmasti hyötyä siinä mielessä, että sain kerta kaikkiaan pysähtyä oman itseni äärelle ja kääntää kaikki kivet ja kannot ympäri, mitä vain ikinä on olemassa. Löysin paljon niitä kätkettyjä tunteita itsestäni, joita en ikinä ennen ollut pystynyt käsittelemään. Mutta totta hemmetissä pidemmän päälle tuo rupesi kääntymään sitten jo itseään vastaan, kun et yli kahteen vuoteen omaa oikein mitään päämääriä tai tekemistä arjessasi.

Päätin sitten joskus vuoden 2015 aikana mennä uudestaan AA:han. Nyt oli jotain sitten muuttunut. Mä en enää käynyt siellä sellaista sisäistä kamppailua sitä alkoholismi-sanaa vastaan. Olin kaiketi muuttunut vastaanottavaisemmaksi ottamaan tarjottua apua vastaan, kuuntelemaan toisia ihmisiä ja hyväksymään tiettyjä tosiasioita itsessäni. Minusta oli ehkä tullut jonkun verran nöyrempi. En myöskään enää ollut huoneen viisain ihminen, enkä ehdottomasti aina oikeassa, vaan aloin pikkuhiljaa kyetä myöntämään myös omaa keskeneräisyyttäni.

Tuosta vaiheesta minä nähdäkseni siirryin siitä teorian tietäjästä ihmiseksi, joka myös käytännössä pieniä paloja kerrallaan, sekä välillä takapakkeja ottaen alkoi elämään sitä raitista elämää todeksi. Pääsin töihin samalle työnantajalle, jolla nykyäänkin olen töissä. Aloin hiljalleen tulla sieltä oman sosiaalisen eristyksen bunkkeristani pihalle ja rupesin tapaamaan taas noita yllä mainittuja ystäviäni, joita en ollut nähnyt useampaan vuoteen. Huomasin hyvin nopeasti, että tulen hyväksytyksi porukkaan ihan samalla tavalla näin raittiinakin, kuin silloin aikanaan dokatessani.

Tuossa työelämään siirtymisen ja oman taloudellisen tilanteen kohentamisen, sekä elämän rakentamisen rinnalla on kulkenut sitten jonkinlainen oman itsensä hyväksymisen prosessi. Sen pienen pojan löytämistä omasta itsestään, joka nyki silloin 4-5 vuotiaana siellä baarissa isänsä lahkeesta, ja sen sisäistämistä, että se ihminen onkin aika rakastettava ihminen ja siitä on syytä pitää huolta. Raitistumisen prosessi on vähän, kuin juna jonka viimeisessä huojuvassa vaunussa tulee anteeksiantaminen. Sekin on nähtävästi sellainen asia, jota ei pysty pakottamaan, vaan se syntyy omia latujaan pitkin.

Elikkä nyt sitten vähän yli 10 vuoden jälkeen elämäni on muuttunut roppakaupalla tasapainoisemmaksi. Tuossa muutama vuosi sitten minulla oli sellainen vaihe, että kärsin paniikkikohtauksista, mutta niitäkään ei ole nyt tullut enää. Uskon olevani aika hyvin hajuilla siitä, mikä noita silloin teki ja se oli stressi.

Ei tämä elämä ole mitään pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta voittopuoleisesti kuitenkin tätä on hyvin miellyttävää elää. Tietysti välillä on huonoja päiviä ja elämä on isoimmilta osin vain pelkkää arkea. Mutta siitä arjestakin on oppinut tykkäämään, kun sinne lisää erilaisia harrastuksia. Aloitin esimerkiksi kuntoilun hyvin nopeasti tuon dokaamisen lopettamisen jälkeen ja siitä on tullut jo niin olennainen osa minun olemistani, että en siitä osaisi enää luopuakaan. Juoksemisesta olen innostunut nyt viime aikoina ja punttisalilla olen käynyt säännöllisesti jo useita vuosia.

Tiedän sen, että olen edelleen addikti ja se ominaisuus minusta ei tule ikinä poistumaan. Saan olla sen kanssa tarkkana lopunelämääni ja minun on pitänyt oppia elämään sen kanssa. En kanna enää sitä valtavaa ja ahdistavaa pakkopaitaa, joka hiljalleen kuristaa alkoholistia hengiltä ja tekee koko ajan elämästä vain kapeampaa ja kapeampaa.

Koko tämän prosessin läpi minua nähdäkseni kannatteli ja kannattelee edelleen se, että olin alusta asti tosissani. En kuitenkaan suin surminkaan voisi lähteä väittämään mitään, niin törkeää, että olen tässä vain oman erinomaisuuteni takia. En vieläkään tiedä vastausta siihen, että minkä takia esimerkiksi yksi hyvä kaverini (jolla myös oli ilmiselviä ongelmia erilaisten päihteiden ja pelaamisen kanssa) kuoli muutamia vuosia sitten, mutta minä olen tässä. Ja olen taipunut ajattelemaan niin, että tokkopa tulen elämäni aikana tuohon mitään vastausta saamaankaan, vaan tämä on sitä elämän mysteeristä osa-aluetta.

AA:ssa en ole käynyt taas muutamaan vuoteen, mutta nykyään minulla ei ole mitään tarvetta kritisoida tuota liikettä, kuten ennen oli. Tunnustan ehdottomasti sen merkityksen, joka sillä on minunkin elämäni paranemiselle ollut. AA:n ohjelma tarjoaa välineitä henkiseen kasvamiseen ja minulle enemmän on ollut hyötyä siitä, että olen saanut puhua näistä asioista sellaisten ihmisten kanssa, joiden tiedän ymmärtävän sitä mistä puhun. Ja minä vastavuoroisesti ymmärrän heitä. On hienoa, että löytää sellaisia ihmisiä, jotka ymmärtävät tämän sairauden luonteen, sekö myös sen että mistä se toipuminen/parantuminen/raitistuminen rakentuu ja myös oikeasti tekevät niiden asioiden eteen jotakin. Ottavat oikeasti tämän tosissaan ja joilla on suurin piirtein sama suunta.

Tuo toipuminen ei ole sitä, että sairauskäsitteen taakse heittäydytään jonkinlaiseen vastuuttomuuteen tai avuttomuuteen. Mutta minulle sen ymmärtäminen on ollut tässä ihan avainasioita, että minut on rakennettu niin, että en kerta kaikkiaan pysty käyttämään tiettyjä addiktoivia asioita, koska tiedän niiden johtavan ennen pitkää negatiivisiin seurauksiin. Tämähän juuri on se asia, joka erottaa esimerkiksi alkoholistin ei-alkoholistista. Toipumisessa sen sijaan on ainakin itselleni kyse juurikin vastuunottamisesta omasta elämästään. Sen tajuamista, että pystyy omilla valinnoillaan vaikuttamaan oman elämänsä suuntaan, sekä sen oppimista, että se oma dokaaminen ei ollut kenenkään muun syytä. Siitä ei vaan voi syyttää muita, jos haluaa edistyä ja päästä käsiksi laadukkaampaan elämään. Puhuin ylempänä tuosta anteeksiannosta, niin myös se että pystyy ennen kaikkea antamaan itselleen anteeksi, on ainakin minulle ollut hyvin olennainen osa tässä kaikessa.

Lopputulemana on se, että raitistunut alkoholisti kokee olevansa tasavertainen kansalainen muiden tasavertaisten kansalaisten joukossa, jonka ei tarvitse kokea olevansa yhtään sen huonompi, kuin kukaan muukaan, joskin ei parempikaan. Toki jokainen elämää vähääkään nähnyt ihminen tietää sen, että tuollainen jatkuva 100 % tasavertaisuuden kokeminen on vain illuusio, joka ei oikeasti pidä paikkansa, kuin ehkä jossain sosialistissa utopioissa. Mutta uskon, että ihmiset tajuavat pointtini. Tämä on kuitenkin aika iso asia, koska kyllä minä vieläkin muistan ne lähtökohdat ja pystyn jotain vanhoja kuvia katselemaan siitä, että minkälainen resupetteri olin silloin yli 10 vuotta sitten. Ja silloin en todellakaan kokenut mitään tasavertaisuutta edes missään illuusioissa.

Jos tässä tarinassa joku opetus on, niin ehkä se voisi olla se, että minun ympärilläni oli paljon ihmisiä, jotka sanoivat suoraan miten tosiasiat ovat. Silloin koin sen suunnattomana loukkauksena. Nyt ymmärrän sen olleen välittämistä.

Ikzu, uskomattoman hieno, henkistä tasapainoa huokuva kirjoitus ja vielä mahtavampi selviytymistarina. Tämä kannattaa kaikkien lukea! Muistan alkutaipaleesi hyvin ja SINÄ teit sen, onnistuit, kaikkea hyvää elämääsi :smiley:
Lizzy (vm. 2010)

Lainasin allaolevan, koska siinä on kiteytettynä itselleni hyvin olennaisia toipumisen avaimia.

^ No, eihän se ihme ole, sillä meidän Ikzu on kasvanut mittaansa ja

tämä tositarina osoittaa, ettei tää raitistusrutistus ole mikään marjaretki tai muutaman kuukauden rosessi.
Monesti pikavoittoja hakiessa itselläni unohtui, että ongelman aikaansaamiseen meni kymmeniä vuosia…

Niinpä aikaa menee myös vuosia, että alkaa muutos tapahtua ja että löytää sen oman reittinsä, mikä se kelläkin lienee.
Hieman kun on vielä tuuria mukana ja tapaa oikeita ihmisiä ja pääsee tekemään sitä, mitä haluaakin, niin aina parempi.

Hukatut vuodet, golden years, voi jättää lauluun ja antaa olla,
sillä muutakaan ei voi ja menneet kasvaa jo sammalta.
Energiansa voi käyttää olevaan ja tulevaan.

Me elämme nyt ja tänään. Toivottavasti menneen ymmärtäen.

:smiley:

:arrow_right:

Kiitos vain kauniista sanoistanne. Kaikkea hyvää myös teille.

Otin asian puheeksi kun tunnen A-killasta apua saaneita. (on siellä itse myös käyty)
Totta on valitettavasti. Yksi kertoi että ennen oltiin killassa, toimittiin ja ettei tarvinnut mennä välillä muualle syömään niin laitettiin ruokaa. Nyt toimitaan ja voimaannutaan muualla ja käydään välillä A-killassa syömässä.
Hengellisten yhteisöjen valtti on siinä että ne pitävät tarkoituksestaan kiinni. Kun kokoonnutaan rukoilemaan ja todistamaan uskoa se on pääasia. Pääasia on silti että kukin voimistuu ja saa asiansa järjestykseen.

Mukava lukea onnistumisista myös. Tää on hyvä foorumi, auttaa ainakin itseäni, kun tuntee ettei ole ihan yksin tän asian kanssa

Mukava ketjuidea…minun tarina löytyy täältä päihdelinkistä nimellä "Elämä alkaa voittamaan…vihdoinkin! " …en ole hetkeen kirjoitellut sinne(kään)…täytyy varmaan lähipäivinä lisäillä kuulumisia :smiley:

Siitä on kauan. Jos nyt kuitenkin muistelisin, nimimerkkini velvoittamana, miten kaikki tapahtuikaan. Tai mitä asiasta mieleen tulee. Ainakin mielipiteeni juomattomuudesta ja raittiudesta. Kuulun siihen koulukuntaan jonka mielestä raittius on luonnollista alkoholista erossa oloa ja juomattomuus väkinäistä ja pakotettua. Mistä ero johtuu? Raittius on sitä että ei tunne tarvetta juoda. Mutta miten mielensä saa säädetyksi sellaiseen asentoon että ei enää halua juoda, vaikka on vuosikymmeniä halunnut? Minä en saanut. Tajusin vain kerran, viime vuosituhannella, että minun ei enää tarvitse juoda ja että ne neljä konjakkia olivat viimeiset. Mutta se salaisuus jäi, se mikä saa psyyken lopettamaan mieliteon; sen kun tietäisi.

Sitä ennen olin yrittänyt vähentää juomista, lopettaa sen kokonaan, rajoittaa ottamisen aikoja, paikkoja, seuraa, laatuja, määriä, tehnyt vaikka millaisia kuvioita ja kaikki turhaan. Vähentämiset toimivat muutamasta tunnista muutamaan viikkoon ja taas mentiin. Se oli absurdi tilanne, koko ajan mieli kireänä, silloin kun oli ottamatta ja silloin kun otti. Lopettamiset kestivät muutamasta tunnista jopa kerran yli vuoteen. Sitten olin sitä mieltä, että pystyn silloin tällöin ottamaan kohtuudella. En pystynyt. Näistä kokemuksista tulin vakuuttuneeksi siitä ettei vähentäminen minun kohdallani ole mahdollista, vaan joko otan tai en.

Sisäinen maailmani oli vuosikymmeniä alkoholikeskeinen. Kaikki oli sille alisteista ja pyöri sen ympärillä. Se oli motiivi lomien, vapaa-aikojen, matkojen, kurssien ja iltojen suunnittelulle. En ryhdy tässä kertaamaan alkoelämäni ulkoisia yksityiskohtia, sillä ei niissä surkeudessaan mitään erityisen omaperäistä ole. Se sisäinen planetaario jonka aurinkona toimi etyyli hajosi sitten hiljalleen lopettamisen myötä ja aine siirtyi kemialliseksi kaavaksi muiden sellaisten joukkoon joista en ole koskaan ymmärtänyt mitään.

Juomisajan loppuvuosina mieleni taustalla oli koko ajan atavistinen tunne, pelko, että elämässäni on jotakin hirvittävän pahasti vialla. Se tunne on kadonnut. Raittius on mahdollistanut elämässäni monia sisäisiä ja ulkoisia asioita jotka eivät olisi tulleet kysymykseen juomisaikana. Olen kiitollinen.

Vanha ketju mutta koska pitkästä aikaa palasin tänne Plinkkiin niin kirjoitanpa nyt kun raittiutta on jo 4,5 vuotta;edellisen kerran olen kirjoittanut tähän ketjuun 3 vuotta sitten.
Raittiina edelleen ja ehkä tämäkin teini on alkanut pikkuhiljaa aikuistua.
Jännä oli lukea täältä omia kirjoituksia ajalta ennen raitistumistakin,niinpähän vaan pääsin ”kuiville”!
Enää alkoholi ei kummittele edes unissa ja elämään on tullut seesteisyyttä ja mielenrauhaa.
Luen nimimerkki Putkis 0132 omasta tarinastaan kirjoittamaa kirjaa niin siitä muistui mieleen käydä täällä,jos täällä syntyisi keskustelua?

1 tykkäys

Moi, olen yhä täällä.:grin::see_no_evil:.

Todella hienoa että olet raitistunut.

Moi!olen jo melkein lukenut kirjan!
Kiitos siitä.
Teki vaikutuksen,samoin kun vielä join,törmäsin yhden Teemun tarinaan,ja tilasin häneltä hänen Soberismia-kirjan.
Saattaa olla osin hänenkin ansiotaan että lopulta raitistuin.
Tuollaiset tarinat toimivat esikuvina niille jotka vielä juovat ja haaveilevat raitistumisesta.
Ehkä joku sisäinen toivonkipinä herää että ehkä minullekin elämänmuutos olisi mahdollinen.
Siksi ne ovat niin tärkeitä.
On joku sisäinen tieto siitä että minuakin varten on vielä jotain tässä elämässä,jotain muuta kuin ahdistava juominen ja toivoton masennus;)
Ja niinpä onkin,koska minäkin lopulta onnistuin.
Uskallan jo sanoa niin,koska en usein enää edes muista koko alkoholia,siitä on tullut täysin merkityksetöntä etikkaa.
Nykyään elämä maistuu ihan semmoisenaan.

1 tykkäys

Onnittelut, ikuinen_teini, joskin vähän jo aikuistuneena! Luin samalla muutkin ketjun kommentit ja tunnistin pari nimimerkkiä minäkin, vaikka tuoreehko kirjoittaja olenkin. Teidän konkareiden selviytymistarinat luovat aina toivoa. Ja kuulostavat ihan samalta kuin meillä uusillakin. Tässä asiassa ei oikein ole oikoreittejä, vaan enemmän tai vähemmän samankaltaista polkua on kaikkien vuorollaan kuljettava.

Mietin samalla, voinko kutsua itseäni raitistuneeksi, kun olen ollut sitä vuoden. Muistelisin joskus lukeneeni jostain muutosvaihemallista, että ylläpitovaiheeseen voisi päästä siinä puolen vuoden tienoilla toteutusvaiheen alusta. Nyt en kuitenkaan ihan nopealla googlauksella löytänyt mitään aika-arvailuja sen suhteen. Vaikea niitä varmasti onkin määritellä. Koen kyllä olevani jo ylläpitovaiheessa, ehdottomasti kuitenkin alkupuolella.

2 tykkäystä

Moi teille molemmille.
Laskurit on täältä plinkistä poistunut, mikä mielestäni harmi. Ei sillä että tarvitsisi kilpailla tai korottaa omaa raittius aikaa. Laskurit antoivat informaatiota missä kukin ajallisesti kulki. No, maailma muuttuu.

Itse olen ollut nyt 6,5 vuotta raittiina. En kaipaa alkoholia enkä muitakaan päihteitä.
Kuitenkin tahdon kertoa etten ole kuin yhden kaljan päässä siitä entisestä elämästä. En tiedä kuinka kävisi jos nyt yhden joisin? En tiedä, enkä ota selvää.
Kerranhan kokeilin puolenvuoden raittiuden jälkeen, join yhden saunakaljan. Meni kuusi vuotta!
On hyvä ymmärtää tämä tosiasia. Joku toinen voi tehdä toisin. En enää koskaan halua vähätellä alkoholin voimaa ja salakavaluutta.

Tässä minun tarina vielä kuvin ja kertomuksin.
100 valokuvaa ja kertomusta.

Toivon
Aitoa Joulua ihan kaikille.

2 tykkäystä

Todella hyvä muistutus tuo, että oli aikaa edellisestä ryypystä kulunut vähän tai paljon, matka seuraavaan ja sitä seuraavaan voi olla jokaisella tasan yhtä lyhyt. Kävin taas lukemassa tuon tarinasi facebookista. Se on kyllä vaikuttava, kaikkine rotkoineen ja huippuineen.

Kiitos samaa toivon sinulle!

1 tykkäys