Raitistuminen ja parisuhde?

Miten teillä on parisuhteen käynyt raitistumisen jälkeen?

Olen hyvässä suhteessa. Juomiseni aiheuttama etäisyys minun ja mieheni välillä on huomattavasti pienentynyt kun ongelmani on tullut päivänvaloon, olen ollut rehellinen ja paljastanut salaisuuteni ja valheeni. Pyrin myös kertomaan avoimesti tuntemuksistani. En kuitenkaan halua kuormittaa häntä liikaa. Koen olevani huono puoliso enkä suoriudu kodinpyörityksestä sun muusta kuten haluaisin. Hän kertoo ymmärtävänsä että energiatason ja mielialan tasaantuminen ottaa aikansa. Minulla on kiire olla tehokas ja parempi.

Toisaalta taas tunnen tarvitsevani sitä etäisyyttä mieheeni. En jaksa nykyisissä määrin kantaa huolta hänestä. Minun voimavarani eivät riitä. Selittelen jatkuvasti ailahtelujani ja unohtelemisiani. Tunnen syylisyyttä AA:ssa käymisestä(muunmuassa), sillä mies haluaisi viettää enemmän aikaa kanssani kun en kerran juokse kartanolla ja kapakoissa. Haluan laittaa tässä asiassa itseni etusijalle, koska juomalla meidän suhde kariutuisi varmasti. Mieheni osittain ymmärtää tämän, mutta en tiedä jaksaako hän. Toistaiseksi ainakin.

Mainittakoon, että tässä ajatusten ja tunteiden sekamelskassa en ole tekemässä mitään isoja päätöksiä. Tämä on aihe, joka on minua kovasti mietityttänyt viime päivinä ja haluaisin kuulla ihmisten kokemuksia.

Huomenta Sharina. Meillä vaimoni kanssa on kokemus yhteisestä matkasta päihdehelvetistä päivänvaloon.

Elimme neljä vuotta pimeydessä, aloittaen yhteisen matkan kohti päivänvaloa perhekuntoutuksesta reilu seitsemän ja puoli vuotta sitten. Jo tuolla kuntoutuksessa kävi selväksi se, että molemmat meistä tarvitsevat yhtälailla apua ja tukea.

Halutessamme yhdessä selvitä, me molemmat aloitimme matkan itseemme vertaistuen avulla. Vaimoni on käynyt Al-anonissa, saman aikaa, kuin minä AA:saa. Ilman että vaimoni olisi hoitanut itseään, välillemme olisi varmasti kasvanut kuilu, sillä niin iso muutos entiseen, juovaan minääni raitistumisen myötä on tapahtunut.

Kokemuksemme valossa, voin käsi sydämellä suositella, että miehesi tutustuisi alkoholistien läheisten ryhmään. Siellä ihmiset jakavat kokemuksensa ja toivonsa siitä, miltä eläminen alkoholistin rinnalla tuntuu.

Se kuitenkin lienee ratkaisevinta kaikessa, että haluatte selvitä yhdessä. Kun tarpeeksi on halua selvitä, selviää mistä tahansa. Jos haluatte kokemuksia raittiuden vaikutuksista parisuhteeseen, meidän kokemuksemme ovat käytettävissänne.

Minä ja mieheni tavattiin hyvin nuorina, tai no mitä nyt kukakin nuorena pitää…no jokatapauksessa minä olin tavatessamme 17-vuotias ja mieheni oli täyttämässä 19 piakkoin. Alkoholia otettiin, niinkuin monet siinä iässä, suunnilleen joka viikonloppu. Joskus tietysti oli selviäkin viikonloppuja välissä, jos oli joku pakollinen meno. Mies ei juonut silloinkaan kovin paljoa, mulle kyllä maistui. Mies toimi hyvin usein kuskinakin. Olipa sellaisiakin iltoja, että olimme molemmat selvinpäin ja ajelimme ja kuskasimme kännisiä. Vasta myöhemmin juomisestani tuli todella liiallista (+aloin juoda yksin…) ja tietenkin myös ongelmallista, vaikka en sitä ongelmallisuutta silloin tietysti itse vielä tajunnutkaan. Sehän nyt on ihan normaalia olla krapulassa kolme-neljä kertaa viikossa… Mies otti joskus yhden, joskus kaksi juomaa, useimmiten ei yhtään. Bileissäkin korkeintaan kuusi, kun meikä veti laatikollisen… :unamused:

No se juoma-ajoista, raitistumisestahan kysyit. Miä koin (muistaakseni…) vuonna 2010 jonkun ihmeellisen valaistumisen, kännissä mutta kuitenkin. Tajusin, että elämäni ihmiset ovat elämässäni täysin vapaaehtoisesti, he siis ihan oikeasti pitävät minusta, enhän minä varmaan olekaan maailman paskin ihminen! Tuon oivalluksen jälkeen juomiseni väheni spontaanisti, niin että juomakertojen välissä alkoi olla viikkoja ja joskus pari kuukauttakin. Krapulapaniikit eivät silti poistuneet. Pahimmat sellaiset koin tammikuun 9. päivä 2011. Olin paniikissa neljä päivää…kun se piina loppui, minä tiesin että siihen loppui multa myös juominen. Kerran olen sen jälkeen joutunut kokeilemaan…

Parisuhteesta. Mies on ollut mulla juomisen rahoittaja ja mahdollistaja. Ja tietenkin nähnyt läheltä koko ajan, ettei juomiseni ollut missään mielessä tervettä (jos se nyt yleensä koskaan voi olla…). Hän kärsi tavattomasti juomisestani, monet kerrat muistan hänen kysyneen, että eikö mulla oikeesti ole muuta mielessä, enkä voinut vastata muuta kuin et ei. Elin juodakseni, sellaista se silloin oli. Kun silloin tammikuussa tajusin, että tämä oli nyt tässä, niin kerroin sen samantien miehelleni. Minä en ollut juodessani kovinkaan herkkä lupailemaan, että nyt se loppuu, koska tiesin ettei se loppuisi, mutta enpä kai kummoinenkaan juoppo olis ollut, jos en nyt paria kertaa olis moista sanonut… Mies siis suhtautui mainintaani terveen epäluuloisesti…

Mutta hän myös ilahtui. Kaipa hänkin sitten jotenkin aavisti, että nyt oli tapahtunut jotain suurempaa. Mies on ollut tukenani koko ajan ja aivan hirvittävän paljonhan minua on tällä tielläni auttanut se, että mies lopetti juomisen myös. Hänelle se ei koskaan ollutkaan niin tärkeää.

Meillä on elämässämme myös yksi iso suru, joka helposti joko erottaa, tai sitten yhdistää pariskuntia. Meidät se on tuntunut yhdistävän, ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä. Me olemme molemmat sellaisia ihmisiä, että otamme kanssaihmiset vastaan sellaisina kuin he ovat, aika pitkälti toisemmekin. Siis ilman mitään ennakko-odotuksia. Ja me molemmat tajuamme, että elämä muuttuu, sen ei kuulukaan olla stabiilia.

Meidän suhteemme on nyt paljon syvempi ja jotenkin sielukkaampi kuin ennen. Tietysti meilläkin on vaikeat aikamme, mutta samalla kuitenkin luottamus siihen, että ne vaikeat ajat menevät ohi… Kukapa meistä oikeasti osaisi ennustaa, emme mekään välttämättä mikään ikuispari ole, mutta nyt tuntuu menevän hyvin ja se riittää minulle.

Kun loppujen lopuksi mitään muuta ei ole olemassa kuin nyt.

Mirtillo moi. Viimeinen lauseesi menee aforismikokoelmaani! :smiley:

Kiitos teille kun jaoitte kokemuksenne!

Minusta tuntuu myös, että mies uskoo minuun juurikin sen takia, että itse olen jotain tähdellistä elämänmenosta tajunnut. Hän ei kuitenkaan ole sellaista tyyppiä, joka helpolla ottaa apua vastaan. Vaikka sitä todella tarvitsisi. Siksi pelkään, että hän ei tätä kaikkea jaksa. Kai se on näit minun pelkoja vain… En haluaisi pilata muiden elämää tai jotain.

Mies päätti lopettaa juomisen ihan minua tukeakseen :slight_smile: Sanoin, että jos tekee mieli mennä niin senkun menee. Kuhan ei tuo mitään kotiin.

Meillä on pitkä liitto. Juotu on enemmän tai vähemmän koko ajan. Oman pohjani saavutin nelisen vuotta sitten. Puoliso juo mutta ei ole hänelle ongelma. Minulle sen sijaan hänen juomisensa on. En häneltä juomista ole kieltänyt. Kotiin en alkojuomia suvaitse. Olen niin heikoilla että en voisi vastustaa kiusausta heikolla hetkellä. Hän on juonut lopettamiseni jälkeen aika harvoin. Mutta aina liikaa. Tullut kotiin ties missä pyörineenä kurassa, joskus naarmuillakin. Valehdellut, tullut kimppuuni, ajanut humalassa autolla… Työmatkalla ollessani luvannut ettei juo ja äänestä olen kuullut että kännissä on. Haukkunut lapsen että kertoi ym.ym…
Olen kirjoitellut päiväkirjantapaista ja annoin tänään hänelle luettavaksi miltä nuo jutut on tuntuneet. Kuinka olen kokenut valehtelut ja muut. Kuinka kaipaisin rinnalleni ihmisen johon voi luottaa. Hän tuntuu aina unohtavan tapahtuneet ja on tyytyväinen elämäänsä. Hän luki ja sanoi että ero on ainoa ratkaisu. Se on hänen nollauskeinonsa. Hän ei pysty muuttumaan. Eikä halua muuttua. Hänen mielestään " rikokset" ovat pieniä ja minulle ei mikään riitä. Kuvittelen että minullekin olisi tässä maailmassa joku joka kunnioittaisi isoa ponnistusta jonka olen tehnyt lopettaessani juomisen. Mutta loppujen lopuksi yksin täällä eletään. Ei minulle ole ketään aikuista, tasavertaista rakastettavaksi ja rakastamaan sekä tukemaan. Nyt on mietittävä kuinka lasten käy. Väsyttää, väsyttää, ja juomahimokin on ollut valtava muutamina päivinä. Kai se olis yks paskan maku vaikka joisinkin…

Hän tuli uudelleen juttelemaan. En siis huomioi riittävästi hänen tekemäänsä työtä kotona. Mikään ei riitä eikä kelpaa. En kai mistään saa sanoa. Hän loukkaantuu helposti jos mistään kritisoi. Ja käyttäytyy siksi noin koska olen parikymmentä vuotta sitten ollut mustasukkainen. Juo liikaa siksi kun on huono omatunto… Mutta minä en saisi muistaa puolen vuoden sisällä tapahtuneita asioita ja pitäisi luottaa… Kumpikohan meistä on hoidon tarpeessa? Ehdotin keskustelemaan menoa( olen ennenkin ehdottanut) mutta ivasi vaan ettö sekö tässä autuaaksi tekee? Ite olisin valmis menemään jonnekin jossa olisi kolmas osapuoli järjen äänenä. Mut ei sitten. En juo sittenkään. Ihan ilkeyttäni. Sitä hän taitaa toivoa.

Olen kerran yrittänyt tällä palstalla herätellä tästä asiasta keskustelua. Silloin se ei ottanut tuulta ja vastauksien määrästä päätellen aihe on edelleen vaikea monelle.

Kun aloitin raitistumisprosessini, tilanne oli todella vaikea. Yritin lääkkeillä itsemurhaa, enkä suostunut myöhemmin asiasta puhumaan. Miehenikään ei ole mikään puhumisen mestari.
Tein näin jälkeen päin sellaisia päätelmiä, että koska olin juonut, yksin ja enemmän tai vähemmän salaa,monet vuodet, hänkin oli tottunut siihen elämään. Hänellekin oli vaikea tottua elämään kanssani, kun olinkin selvin päin. Juodessani en puuttunut juuri mihinkään asioihin, annoin kaiken vain mennä niinkuin oli mennäkseen. Vuosiin meillä ei ole tehty tarpeellisiakaan pikku hommia- niitä jotka ovat lähinnä hänen kontollaan. Kodin olen aina pitänyt kunnossa, leiponut, siivonnut, puutarhatyöt ja pyykit,ikkunat ja silitykset, kaikki on ollut aina ok. Niinhän useimmat meistä, ainakin naisista, tuntuvat olevan melkoisia suorittajia.

Nyt alkoinkin puuttua moniin asioihin, huomautella, tehdä itse mitä osaan, nalkuttaa,ottaa aina vain uudelleen puheeksi- usein tietyti vähän ikäväänkin sävyyn. Riidelty on. Selvennykseksi, että mieheni on sairauseläkkeellä eikä kovin paljon pysty päivässä hääräilemään. Remontit meillä suurimman osan riidoista aiheuttaa, niin tälläkin hetkellä. Ärsyttää, kun toinen ei saa aikaiseksi, mutta ei voi ottaa apuakaan. Ja hommat jäävät tekemättä.

Olenkin miettinyt ja mieheltäni kysynytkin, toivooko hän jossain sielunsa sopukassa, että tilanne olisikin entisenlainen. Muija joisi eikä puuttuisi kodin elämänmenoon. Synnintunnossa ja morkkiksessa siivoaisi, leipoisi ja pyykkäisi ja päälle vetäisi kännit. Kaikki olisi kuin ennen- niinkuin siinä aikaisemminkin siteeraamassani “Pyhä perhe”- elokuvassa.

Kuitenkin luulisin, että oma suhteeni mieheeni on muuttunut enemmän. Kun en enää upota tunteitani olueen, joudun käsittelemään niitäkin raakana. Olenkin hyvin paljon miettinyt välejämme, suhdettamme, pitkää ( 30v)avioliittoamme…en suostu olemaan se “paha” siksi, että juomiseni karkasi käsistäni. Miehenikin on viimeisen vuoden aikana vähentänyt juomistaan hyvinkin vähiin, vaikkakin lähes päivittäin lorauttelee brandya kahviinsa. Alkoholi ei ole hänelle koskaan ollut ongelma, hän pysyy hyvin kohtuudessa.Kotonamme on aina avattuja pulloja ja olutta jääkaapissa. Muutamaa repsahdusta lukuunottamatta ne eivät minua kiusaa.

Raitistuminen ei yksin riitä parisuhteen pelastamiseen. Usein se “selvinnyt” osapuoli huomaakin, että ei halua elää tässä liitossa. Asioista pitää puhua ja puhua ja taas puhua, ne umpisolmutkin pitää avata vaikka kuinka tekisi kipeää. Itsekään en ole tässä onnistunut enkä tiedä, miten liittomme käy.

Vuokrakämppä oli enää allekirjoitusta vailla minun, kun viime hetkellä päätin vielä jäädä kotiin.
Ehkä meillä kummallakaan ei ole helppoa, mutta se ei ole raitistumiseni syytä, vaan sen seurasta, että selvällä päällä aloin ajattelemaan. Ongelmiamme, elämäämme, lapsiamme, jäljellä olevaa (mahdollista) elämää, omia halujani, tavotteitani, unelmiani.

Ajatustyö on kesken, enkä tiedä mikä on lopputulos.

Parisuhteen ongelmat ja ero tuntuvat olevan usein retkahtaisen syynä, mutta olen iloinen ettet mustajoutsen kuitenkaan juonut :slight_smile:

Enemmän olen tuttavapiirissä kuullut tarinoita, joissa raitistumista seuraa ero. Varmasti monissa tapauksissa se johtuu siitä että raitistunut osapuoli alkaa tutakilla suhdetta, kuten marina sanoi. Puolison alkoholin käyttö voi myös olla erottavana tekijänä. Tai sitten puoliso ei osaa olla suhteessa uudistuneen osapuolen kanssa. Tiedä häntä. Onhan se myös luonnollista ilman koko alkoholiongelmaa.

Hankala aihe tämä on. En missään nimessä halua tunkea nokkaani muiden suhteisiin, kun niistä minä en tiedä sitä vähääkään mitä omastani. Kokemuksia toivoin juuri siksi, että oppisin ymmärtämään omaa suhdettani ja mahdollisesti löytäisin yhteisiä tekijöitä. Ikään kuin kausia, joita parisuhteessa voi tulla raitistumisen jälkeen.

Väkisinkin elämä muuttuu ja myös parisuhde. Me olemma mieheni kanssa aina keskustelleen asioista hyvin avoimesti, mutta näkyvän juomisen lisäksi tein sitä salaa. Aina se ei pysynyt salassa, mikä söi luottausta. Luottamuksen takaisin ansaitseminen ei ole ollut ongelma, toisin kuin aiemmilla lopetuskerroilla.
Vanhojen anteeksiantaminen tuntuu olevan yksi kynnyskysymys kuulemissani tarinoissa. Tätä ongelmaa meillä ei ole tai ainakaan vielä tullut esiin.

Itse olen myös miettinyt, haluanko minä olla tässä suhteessa. Ja tulen aina siihen lopputulokseen, että haluan. Mutta kaipaan taukoa. En tarkoita, että haluaisin olla sinkku vaan että en jaksa panostaa parisuhteeseen. Aikaa meillä ei juuri ole toisillemme eikö inulla itselleni ja se taitaa olla tällä hetkellä se onglema. Mies tulee töistä auttamaan lapsen nukkumaan laitossa ja minä menisin tämän jälkeen nukkumaan, jotta taas jaksan seuraavana aamuna herätä hoitamaan lasta. Mies haluaisi viettää aikaa minun kanssani ja jos valvon olen kärttyinen ja masentunut. Jos menen nukkumaan tunnen syyllisyyttä ja itseni kertakaikkiaan huonoksi ihmiseksi. Kummassakin tapauksessa minut valtaa syvä riittämättömyyden tunne, joka hajottaa psyykeeni.

Tunteiden käsittely ja sietäminen varmasti parantuu ja löydän uusia tykaluja ryyppäämisen tilalle, mutta tällaisena kuin olen nyt, en pärjää. Ensiapuna olemmekin nyt lapsen kanssa “lomalla” ystäväni luona. Mies ymmärtää minua, mutta on surullinen järjestelyistä. (toteuttaminen on ollut aika heikkoa kun mies on paljon täällä myös)

Kyllä, parisuhteen dynamiikka muuttuu täysin kun toinen ( varmaan sama juttu jos molemmat) raitistuu. Ennen, koko yhteiselämämme ajan se olin minä joka valehteli juomisesta. Ja joi salaa. Kyllä hänkin valehteli, mutta enimmäkseen muista asioista. Nyt olen kasvattanut itseäni ihmisenä ja haluan olla rehellinen kaikessa. Olen lopettanut juomisen koska se ei minulle sopinut ja oli viedä minulta työn ja terveyden. Molemmat sain onnekseni pitää. Nyt onkin niin että puolisoni joutuu piilottelemaan ja juomaan salaa. Huomaan että olen katkeroitunut siitä, että hän ’ saa’ juoda ja minä en pysty. Muutenkin tunnen että minua riistetään suhteessa. Teen raskaampaa työtä ja enemmän kuin puolisoni. Jollain tavalla odotan että se näkyisi kotitöiden jakamisessa. En jaksa harrastaa mitään työn ja kotitöiden lisäksi. Hänellä riittää energiaa ja aikaa kaiken maailman kahvinjuonti kerhoihin, kuoroihin ja muihin ja niiden kylkiäisinä tuleviin kuoharikemuihin joista tullaan räkä poskella.
Meillä voisi olla hyvä ja tasa- arvoinen suhde jos kummankin prioriteetti numero yksi olisi perhe, eikä se kuinka voisi parhaimmin itseään viihdyttää. Kyllä inhottaa itseänikin mikä katkeruus tästä huokuu. Eihän hän estä minua suuntautumasta myös kodin uklkopuolelle. Itsehän olen saamaton ja vetelys siinä suhteessa.
Voi olla että koska arvomme ja tavoitteemme ovat erilaisia ( hän sanoi ettei omaa mitään tavoitteita elämälle. Vain sen että olisi tyytyväinen) ne lopulta erottavat meidät. Hän sanoi että hän ei saa olla hän, sellainen kuin on. Minä kyllä tunnen että saan olla oma itseni. Joskus hän tosin ivaa ’ yleviä arvojani’ ja muita henkisen kasvun hullutuksiani. En paljoa edes hänelle niistä juttele, vaan luen ja pohdin yksin. Ja koetan toimia niin että jakaisin iloa ja lämpöä kanssaihmisille. Toisten negatiivisuus kyllä toisinaan imee energiani täysin tyhjiin enkä jaksa tuoda iloa kenellekään. Jotain tässä on tehtävä. Tämä voi olla taas oma kasvunpaikkani päästä katkeruudesta ja antaa toiselle tilaa ja vapaus olla oma itsensä. Se ilon ja valon jakaminen on mahdottoman vaikeaa juuri puolisoa kohtaan. Vai onko niin että meillä on liikaa paskaa takanamme että hyvä ei riitä kantamaan suhdetta? Ei ole helppoja asioita nämä parisuhdekoukerot. Ei ole yksiselitteistä helppoa ratkaisua. Ehkä vain kannattaa olla positiivinen ja nähdä hyviä asioita. Jättää ne toisen ja omat vajavuudet huomiotta ja keskittyä niihin mitkä toimii ja ovat hienosti.
Nyt juuri tässä hetkessä kuplin iloa siitä että en eilenkään mennyt ostamaan juotavaa vaikka mielessä oli ja mieli teki hetken mielihyvää. Kiitos minä, että keitin teetä ja söin voileipiä. On hyvä olla! Kiitos sharina että otit tämän parisuhdeaiheen esille. On luultavasti muillekin ajankohtainen kun elämä on raitistumisen myötä muuttunut. Ainakin meillä se oli suurinpiirtein ainoa yhteinen harrastus ja mieletön aikasyöppö krapulapäivineen.

Meillä minun juomattomuus on vaikuttanut pääasiassa positiivisesti parisuhteeseen, koska taisin useimmiten olla aika rasittava jo pienemmänkin juomamäärän jälkeen ja mies usein pyysikin, etten joisi niin paljoa aina. Juomattomuuteni on tähän mennessä ainakin tehnyt myös sen, että mieskin on juonut paljon vähemmän. Arkioluita ei meillä ole nähty aikoihin, nehän oli aina pääasiassa minun ideani. Meillä on aina mennyt niin, että jos toinen juo niin juo toinenkin, aina puoliksi ostettiin. Nyt kun en juo arkenakaan, ei ole sitten mieskään moista harrastanut. Viikonloppuisin hän juo pääasiassa 3-5 olutta, joskus ei mitään. Aikana jolloin minäkin join, ei ollut harvinaista löytää kaapistamme kopallista kaljaa ja lisänä vielä jotain muutakin välillä…

Ajoittain aiheutuu harmaita hiuksia siitä kun mies juo, vaikka tiedostan että vauhkoan pääni sisällä vähän turhasta, hänellä on oikeus ja vapaa tahto juoda ne muutama olut perjantai-iltana jos hän haluaa. Ja kun oikeasti puhumme muutamasta niin käsitän itsekin ärsyyntyväni turhasta ja koitan parhaani mukaan pitää nämä omana tietonani siinä mielessä, että pyrin oleen “naputtamatta” miehelle aiheesta. Täytyy muistaa, että MINÄ olen päättänyt ruveta raittiiksi, mies ei ole, eikä minulla ole mitään oikeuksia eikä oikeaa tarvettakaan miksi hänetkin pitäisi tässä samalla raitistaa kokonaan.

Illanvietot ovat vähentyneet, siinä uskon olevan aiheen mikä aiheuttaa vielä joskus eripuraa. Meillä no ollut tapana silloin tällöin nähdä tiettyjä kavereita niin, että he tulevat meidän luokse saunomaan tai me menemme heidän luokse, erittäin kosteissa merkeissä tietenkin… Mies haluaisi luonnollisesti jatkaa näitä tapaamisia, mutta nyt kun en itse juo, koen aika vastenmieliseksi ajatukseksi että kotiimme tulisi yötä myöten ryyppäämään porukkaa. Eriasia on mennä jonnekin, pääsen sitten vaikka kesken illan sieltä kotiin jos siltä alkaa tuntuun. Ymmärrän, että miestä hieman kaivelee kun ei voi kotioon pyytää enää väkee kuten ennen, mutta tuossa olen ainakin toistaiseksi ollut jonkun verran joustamaton… Tiedän,että nuo kemut jatkuu aina aamuyöhön asti ja meno on aika villiä, joten en ihan oikeasti jaksa sellaista kovin hyvin selvinpäin! Ankeata sinällään pilata mieheltäkin jatkossa nämä tapaamiset meillä, toisaalta ehkä me voisimme opetella tapaamaan ystävien kanssa myös muunlaisissa merkeissä.

Kaikenkaikkiaan fiilis kuitenkin positiivinen. Mies on ollut ehdottoman hyvillään kun en juo, ja kun koskaan en ole ollut “kokopäiväinen juoppo” niin varsinaisesti mitään maata mullistavaa muutosta tämä ei ole elämäämme tuonut kuitenkaan. Olen aina hoitanut työni ja velvollisuuteni normaalisti, enkä siinä mielessä ole muuttunut milläänlailla. Olen myös aika sopeutuva ihminen kaikkineen, ja ymmärrän melko hyvin ainakin kun järkeäni kuuntelen että tämä on minun projektini, mies juokoot jos juotattaa. Että senkin suhteen kaikki pääasiassa ihan ok!

Kiitos Jilla sinullekin kokemuksesi jakamisesta :slight_smile:

Minua ei miehen juominen edes hetkauta kun se tapahtuu jossain muualla. Hän ei ole tainnutkaan juoda kuin kerran tai kaksi minun raitistumiseni jälkeen, mutta olen kannustanut häntä lähtemään juhliin kun kutsu tulee. Olen aina ollut siinä suhteessa epätyypillinen puoliso, että tykkään kun mies lähtee illanviettoon kavereidensa kanssa :smiley: Minusta he vaan näkevät niin harvoin. Mutta kotiin ei mitään alkoholipitoista tuoda, piste. Luulen, että joskus tulee aika kun mies juo saunaoluen ja minä lipitän jaffaa ilman kiemurtelua mutta ei vielä. Tuskin kovin innoissani otan minäkään porukkaa ryyppäämään kotiimme. Ainakaan yötä myöten. Mies ei juuri juomisesta välitä, joten juo ikään kuin pakon edessä vain. Juhlissa, poikienilloissa tai erittäin harvoin haluaa saunaoluen.

Mustajoutsen,
pohdit hyvin haasteitanne monelta kannalta! On ihan oikeutettua olla välillä pahalla tuulella, katkerakin. Se on se sisäinen lapsi meissä, kun siträ tympii niin voisi vaikka polkea jalalla maata ja huutaa. Ja keneen lapsi purkaa sen pahan olon? Hänelle läheisimpään ihmiseen. Ikävä kyllä puolisot usein joutuvat kiukuttelun kohteeksi, sitten välillä on meidän vuoromme kestää toisen kiukuttelut :slight_smile:

Uskon, että tietoinen hyviin asioihin keskittyminen oikeasti auttaa. Kun ne negatiivisuudet helposti valtaavat mielen ja suhteellisuudentaju hämärtyy eikä kokonaiskuvakaan ole enää niin selkeä. Mitä tulee yhteiseen painolastiin, minusta pari voi päästä yhtälailla menneisyyden taakastaan eroon kuin yksilökin. Avainsana on kommunikointi. Jokainen ihminen näkee maailman omin silmin ja kokee asiat omalla ainutlaatuisella tavallaan. Jotta kaksi ihmistä voi ylittää kriisejä, tulee heidän pyrkiä ymmärtämään ja hyväksymään toisen näkökulmaa. Ja tekemään kompromissejä - molempien!

Meidän parisuhdetilanne on parantunut nyt kun olemme olleet enemmän erillään. Minä olen saanut kaivattua omaa aikaa ja yhteinen aika on nautinto. Sitä on vain oikeasti iloinen nähdessään toisen ja aidoti kiinnostunut toisen kuulumisista. Pysyvä ratkaisuhan tämä ei ole ja meidän on löydettävä tasapaino ja minun kohotettava itsetuntoani. Minulla on parisuhdetta haittaavia asioita käsittelemättä enkä edelleenkään pärjää masennustilojen kanssa. Näitä tiloja tulee vain kun koen rittämättömänä ts. normaalissa perhe-elämässä(kahdestaan laspsen kanssa en koska minulla on silloin yksi rooli vähemmän). Alavireisyyttä koen yksiksenikin ja muulloinkin kuin jos en tunne riittäväni, mutta sen kanssa osaan elää. Se ei hallitse elämääni tai ole jatkuvaa.

Meillä ovat myös jääneett pois nuo pariskuntien yhteiset illat/ viikonloput. Joitten jälkeen yhdessä krapulassa muisteltiin mitä tuli tehtyä. Niissä aina sattui ja tapahtui. Olivat toisaaalta antoisiakin ja jollain tasolla kaipaankin sellaista. Kuitenkin joka kerran tuli tehtyä sellaista ( kähmimistä vieraan puolison kanssa, joka selvänä ei edes sytytä, ryhmäseksiä…) ja aina puhuttua asioita joita ei olisi selvänä halunnut puhua. Se yhteenkuuluvuus ja keskinäinen kehumine jota oli näisssä juopottelusessioissa puuttuu nyt. Mutta näen nyt kuinka valheellista itsen ja toisten pönkitystä se oli.
Olen tullut siihen tulokseen että tämä katkeruuteni on ollut minussa aina. Lapsuuteni oli aika ankara ja köyhä. Koin jo silloin ettei elämä anna minulle yhtä paljon kuin muille. Koin olevani tyhmä ja ruma sintti jota oli ihan oikeutettuakin kiusata ja pilkata. Kuin koira kerjäsin hyväksyntää. Varastelin saadakseni samoja statussymboleja joita oli kavereilla. Kiinni en jäänyt koskaan. Vasta aikuisena olen tullut oikeudentuntoon, enkä ota toisen omaa. Juodessani tietenkin varastin viinaa aina kun vaan pystyin. Sukulaisilta, tuttavilta…
Lapsi minussa on vieläkin, vaikka kohta olen jo viisikymppinen, on sitä mieltä että muut saavat enemmän ja parempaa. Toiset on fiksumpia, heillä on paremmat ammatit, heidän lapsensa lukevat ja osaavat, kun omani rimaa hipoen selvittävät amiksen. Ja sitten kun aikuisen mielellä tutkin asiaa niin voisi olla todella paljon huonommin asioiden laita. Meillä on vakinaiset työt, olkoonkin pienet palkat, lapset ovat terveitä, eivät ( ainakaan vielä) ole lähteneet päihteiden poluille. ( en itsekään tuossa iässä ollut) baarissa käyvät, maltilla. On pystytty tulojen pienuudesta huolimatta pitämään talo. Yhteydet lähisukulaisiin ovat kunnossa. Veljen kanssa välit tosin ovat kylmät, hän ei hyväksy kritiikkiäni lapsuudestamme joten emme ole yhteydessä kuin pakon edessä ja silloinkin on vaivautunutta. Jutellaan autoista ja muusta tyhjänpäiväisestä. Muiden kanssa pärjään hienosti. Lapsiin on hyvät välit ja juomisesta ja lopettamisesta on puheltu avoimesti. Meillä on toisemme puolison kanssa. esteenä yhteydelle koen oman itsepäisyyteni, täydellisyyden haluni ja katkeruuteni. Jollain tavalla on hänen tekojaan vaikeaa antaa anteeksi, vaikka kun oikein mietin, niin itsekin olen tehnyt vähintään yhtä paljon pahaa juodessani kuin hänkin. Nykyään vaadin itseltäni juomattomuuden myötä niin paljon muutakin täydellisyyttä, yritystä ja ahkeruutta, etten millään hyväksyisi hänen heikkouksiaan ja laiskuuksiaan.
Hyvää on niin paljon! Minulla on kasvun paikka taas kerran. Tämä taitaa mennä sykleissä, tämä raittiuteen kasvaminen. Nyt on jälleen yhteenvedon ja oikean suunnan haun paikka. Hyvä että löysin plinkin, jossa voin pohtia kanssanne näitä asioita ilman sarvia ja hampaita.
Luulen että onni löytyy anteeksiannosta. Itselle ja toiselle. Kuinka se tehdään, onkin sitten jo eri juttu.
Voi olla että alkoholi tulee olemaan joskus niin yhdentekevä aine, että en edes huomaa kun muut juovat, enkä koe jääväni mistään ilman. Toivon niin, vielä ei ole niin.

Tulee paljon kirjoitus- ja ajatusvirheitä kun tuo puhelinen näyttö on niin hankala. :frowning:

Tavallaan olen päässyt siihen tilanteeseen, etten koe jääväni mistään paitsi. Mutta samalla olen kyllä menettänyt yhteenkuuluvuuden tunteen tiettyihin ystäviini, en edes tiedä, ovatko he enää ystäviäni. Samoin avioliittoni on vahvassa kriisissä ilmeisesti ainakin osittain minussa tapahtuneen muutoksen vuoksi. No mikä on tämän viestini pointti? En tiedä :slight_smile:.

Kun olin vuoden juomatta niin en huomannut eroa parisuhteessa. Vaikka mieheni on jaksanut syyttää juomisestani monia asioita ja kuinka kaikki olisi paremmin jos en joisi. Asiat taisivat olla jopa huonommin silloin… ja mieheni on absolutisti, ihan vain siksi ettei näe tarvetta juoda.

Mä olen ollut ny juomatta kohta kolme vuotta…mieheni juo jokuisia kaljoja viikossa.Meilläkin kaikesta syytettiin mun juomista,mutta kauheesti ei asiat muuttunu suhteessa kun mä lopetin.Toki hän on tyytyväinen,mutta olen ilmeisesti potkinu hänet niin kauas itsestäni että lähelle on vaikea tulla.Ja surullista kyllä mäkin olen “tottunut” tähän tilanteeseen.
Luulen että hän kaipaa niitä yhteisiä nousuhumalaisia viisaita keskusteluita :unamused: (siis niitä silloin kun juominen oli mullekkin hauskaa).Ja vieläkin tunteista osaa parhaiten puhua kun hänellä on se muutaman kaljan varmuus.
Järkytys on varmaan ollu kova kun se taivas ei auennu ja me ei juostukaan ikuisesti yhdessä kukkakedolla kesät talvet.Ja että mä olen edelleen se sama hölmö,outo itseni kun juovana,nyt vaan aamulla muistan kaiken…ja haluan olla siitä ylpeä!!!

Etäisyyttä tuntuu tulevan parin kuin parin välille riippumatta kyseisten henkilöiden alkoholinkäytöstä, kokemuksista ja verhojen väristä. Parisuhde on semmoinen asia, joka vaatii välillä enemmän panostusta. Välillä taas sitä ei tarvitse edes sen koommin miettiä.

Meidän tilanne on yhä epäselvä ja epäselvemmäksi vaan menee :smiley: Nyt olisi tarkoitus “muuttaa” takaisin kotiin ja mua harmittaa se. Harmitti sekin, kun en saanut olla itsekseni, kuten halusin. Jonkun verran kyllä. Sen verran, että huomasin voivani paremmin niin. Jospa tässä saisi sysäyksen ja kaivaisi energiaa hitsautua taas yhteen puolison kanssa.

P.S. Minä olen passannut tuon miehen pilalle! :smiley:

Niin, minkätakia sitä odottaa luottamusta tai muuta yhteyttä? Mitä se parisuhde on? Kun kuuntelee millaista tuttavilla on niin on kai oltava kuitenkin iloinen ja rauhallinen siitä että on jonkunlaiset puhevälit,vaikkei luottamuksesta tai kunnioituksesta voikaan puhua. Kun menneisyydessä on riittävästi lokaa niin on vaikeaa viljellä mitään uutta. Oletteko kokeneet samaa, että puoliso on haluttava kun joku muukin on kiinnostunut? Tai osaa nähdä hänet jonkun toisen silmin. Silti todellisuudessa ärsyttää kaikki hänessä. Tuoksu, kehonkieli, puheenparsi…kaikki. Ällöttää kun tulee lähelle. Kuitenkin on kaipaus kosketukseen, sen ostaa mieluiten rahalla. En rarkoita seksiä , vaan hierontaa, parturia ja muuta kosketusta.
Rakastan sitä kun joku, vaikkantyötoveri silittää niskaani, tai muutenkin halaa…

Meillä on takana pitkä avioliitto (38 v) ja se tuntuu tällä hetkellä elävän koko jakson parasta aikaa. Elimme asumuserossa 80-luvulla, kun juomiseni oli pahimmillaan. Lähdin pois kotoa, koska pelkäsin juovani yhteisen omaisuutemme. Tyttäremme oli tuolloin n. 6-vuotias. Hän oli 12, kun palasin kotiin raittiina.

Olin jo melko pahasti alkoholisoitunut, kun menimme naimisiin. Meillä on kuitenkin melko paljon yhteistä taustaa: olemme esimerkiksi molemmat alkoholistin läheisiä.

Kun muuuutin takaisin kotiin (menin itse asiassa järjestämään lopullista avioeroamme) olimme molemmat muuttuneet melko paljon. Yllättävää oli huomata, että olimme muuttuneet samaan suuntaan. AAssa olin oppinut avoimuuden merkityksen. Vaimoni oli sen oppinut jotenkin muuten.

Raitistumiseni alussa meillä oli useampi kivulias vuosi, mutta tunnesiteemme oli pysynyt niin lujana, että halusimme yrittää. Lisäksi menetimme kaikki ystävämme ja he alkoivat eristää meitä runsaan vuoden päästä kotiin muuttoni jälkeen.

Seitsemän vuoden jälkeen retkahdin. Juomistani kesti alle kolme vuotta, mutta ehti mennä jo siihen pisteeseen, että vaimoni harkitse vakavasti eroa: “juovalle alkoholistille ei voi toivoa kuin pahaa”, sanoi Paavo Koistinen, joka oli Järvenpään Sosiaalisairaalan ylilääkäri vuonna 1988.

Retkahtamiseni loputtua menin Kalliolaan, jossa sain taas keskittyä ja tutustua itseeni. Opin, etten ollut seurannut itseäni, vaan olin pikku hiljaa muuttunut alkoholimyönteisemmäksi. Kalliolassa opastettiin myös siinä, että parisuhde on toisen raitistumisen jälkeen kovilla, koska juominen usein muuttaa holistin hyvin nöyräksi krapulassa. Kun krapuloita ei enää ole, alkaa pöydään ääreen nouseminen pöydän alta. Tämä johtaa helposti valtataisteluun, jos siitä ei keskustella. Pitää uskaltaa puhua tunteistaan. Vaimoni kävi Kalliolan läheiskurssin.

Meille on ollut kuten aiemmin mainitsin erittäin tärkeää, että olemme oppineet puhumaan tunteistamme. Tämä koskee myös tytärtämme, koska olemme kaikki kolme alkoholistin lapsia. Eräs piirre, jota muistan meidän harjoitelleen 89 tai 90, oli ajatustenlukumme. Opettelimme että ruokapöydässä pitää jotain halutessaan pyytää sitä toiselta eikä olettaa toisen siitä tietävän ilman mitään. (“Lahjakkaan lapsen tragedia” Alice Miller).