Päätin siirtyä tänne lopettajien puolelle, täällä on jotenkin turvallisempi olo
Aloitin siis jo viikonloppuna valmistautumisen alkottomaan jouluun ja sen jälkeiseen aikaan. Eilen oli päivällä vielä suorastaan voittajan olo ja varmuus, että näin mennään joulut, uudetvuodet ja vielä vähintään helmikuu, kuten vuosi sitten. Mutta illalla iski kuin salamana ajatus, että pitäähän sitä rakkaalle ystävälle jäähyväiset järjestää. Ja eikun kauppaan, 6+2 keppanaa, tuo +2 siis vain varmuuden vuoksi, “kun huomenna on työpäiväkin”. Kaikki tuli tietty juotua. Nyt harmittaa, harmittaa ihan älyttömästi. Mistä se ajatus tuli? No omasta päästäni tietenkin. Mutta miksi, voi miksi? No siksi että olen alkoholisti, se on pakko tässä ja nyt sanoa ääneen
Täällä on paljon keskusteltu tiettyjen viikkojen ja kuukausien raittiuden jälkeen tulevista vaikeista hetkistä. Mulla tuntuu vaikea hetki tulevan jo 4-5 päivän päästä; siis juuri silloin kun on oikein hyvä ja energinen olo. Enkä edes yritä keksiä mitään tekosyitä juomiselle, enää… Kertamäärän normi on pikkuhiljaa asettunut 7-10 annokseen, aiemmin pystyin kyllä “parempaan”. Jonkun mielestä tuo ei ehkä kuulosta hirveeltä, mutta jos sitä tapahtuu pari-kolme kertaa viikossa, niin kyllä suositusrajat paukkuu. Ja kun on tätä ikääkin jo.
Toivottavasti tämä nyt on viimein mun pohjani, jolta ponnistaa parempaan suuntaan. Miten sitä pystyisi vastustamaan noita salama-ajatuksia, jotka johdattavat jalat kuin itsestään kaljan hakuun? Siis oikeesti tuntuu, kuin lähtisin ikään kuin unessa kauppaan ja havahdun vasta kotona, että taas kävi näin. Olen miettinyt, onko tämä suuntaus parempaan vai pahempaan. Haluaisin ajatella, että parempaan. Toisaalta olen valmis luopumaan juomisesta, mutta alitajunta, siis se juopotteleva toinen minä ei ole vielä ajatusta hyväksynyt.
Täytyy vaan valaa itseensä luottamusta lukemalla täällä mahtavia onnistumistarinoita.
Kun viinanhimo vie jalat kauppaan jo 4-5 päivän päästä, taitaa todellinen lopettamispäätös olla vähän vielä hakusessa. Halu olla ilman viinaa ei ole vielä ihan sama asia, kuin halu raitistua. Ensimmäinen on juomisen pelkoa ja jäkimmäinen raitistumisen halua. Käy vaikka lääkäriltä pyytämässä antabusta, niin sen avulla selviät niistä kiusauksista aiankin raittiuden alkumetrit. Tervetuloa joukkoon.
Onnistumistarinoitten taustalla on ihan samanlaisia kokemuksia kuin sinullakin.
Itselleni tuo 4-5 päivän tauko on ihan tuttu juttu ja myös kokemus tuosta kuin robotin käytöksestä; muutaman päivän tauon jälkeen jalat veivät kauppaan…joskus sitä keksi jopa jotain muuta hirveän tärkeätä miksi sinne kauppaan muka meni. Tätä tapahtui vuosikaudet ja sitten ennen lopettamista sain tauot venytettyä muutamiin viikoihin, mutta oloni oli aivan yhtä paska, jos ei paskempi. Olin tullut juomisen tien päähän.
Lopettamisen päätös/luovuttaminen oli suuri helpotus, eikä jalat ole sen jälkeen vieneet minua mihinkään automaattiohjauksella. En väitä, että pelkkää helppoutta tämä raitistumisen alkumatka olisi ollut, mutta kaiken vaivan arvoista.
Tervetuloa lopettajien puolelle, kyllä täälä on turvallisempaa, jos lopettaa mielii.
Konsteja on useitakin. Puhu ääneen ongelmastasi läheisille, niin hakureissuille lähdöt tulevat vaikeutumaan, siis henkisesti, mutta ei fyysisesti, kun itsensä pettämisen lisäksi petät tavallaan ne läheisetkin. Voishan sitä videoida itseään kännissä, jotta näkisi kuinka typerä sitä onkaan. Sitten joku käyttää sitäkin keinoa, että käy baarissa katsomassa selvinpäin muiden öykkäröintejä, jotta itselleen selviää se todellisuus kuinka hauskaa seuraa se juova porukka oikein on. Joku oli tehnyt itselleen myös muuta tekemistä, jotta ne vaikeimmat hetket, kun oikein janottaisi jää sen muun tekemisen varjoon. Esim perjantaille elokuvaa, harrasteita, yms.
Miten sitten olisi hakeutumalla hoitoon, vaikka AAhan, tai sitten esim. Minnesotahoitoon, kun siten se juomisen ja sen myötä hankittu elämisen kurjuus tulee päivänvaloon myös sinulle jotta se juomisen himon iskiessä saisi siitä menneestä tukea, ettei enää sitä kurjuutta.
Nopeasti jotain, mutta kerro sinä miten aiot toimia vast’edes?
En todella kuvittelekaan, että tässä nyt vain yhtäkkiä päätetään raitistua ja se on siinä sitten. Toisaalta minulle on ihan sama, millä termillä tätä tilaa kutsutaan; olkoon vaikka juomisen pelkoa, juomisen lopettamisen halua, kaikki käy. Lopettamisen halu on ollut hakusessa jo monta vuotta, välillä tosin unohtunut ajoittaisen “kohtuukäytön” aikoina. Ei siitä sen enempää, kaikki tietää mihin se ajan mittaan johtaa
Olen jo muutaman vuoden asunut yksin, eli ei tarvitse kenellekään raportoida menemisiään ja tekemisiään, mikä nimenomaan onkin räjäyttänyt tämän ongelman ihan todelliseksi. Tekemistä ja harrastuksiakin löytyy riittävästi, eli tekemisen puutteeseen en ainakaan juo. Perjantaikaan ei ole ongelma; tänä syksynä olen mm. katsonut ihan selvin päin usean jakson “katkolle”-sarjaa ja ollut niin ylpeä itsestäni Usein vaan oon sitten lauantaina repsahtanut kaljan hakuun.
Nyt kun tässä listailen näitä asioita, niin alankin ihmetellä, että miksi sitten juon.
Mihin tulokseen tulit?
Mitä asioita sinulle on tapahtunut sen juomisen sekä sen mahdollistamisen vuoksi. Esim oletko päätynyt eroon ja asutko nyt sen vuoksi yksinäsi, että saat juoda, mitä sanotkin tehneesi? Entä työpaikat? Onko läheisesi tietoisia juomisestasi ja mitä ajattelet heidän siitä ajattelevan? Jos he ei tiedä siitä mitään, niin pitäisikö, vaiko onko se sinun murheesi? Mitä sanot siitä, että jos läheisesi ei tiedä mitään, niin sehän on vain osa sitä suurta valhetta jossa me alkoholistit elämme, ennenkuin on pakko herätä tekemään jotain, kun pää ei enää kestä, eikä aina ruumiskaan.
Tuossa on nyt nopeasti jotain pohdittavaa, mutta saa olla vastaamattakin.
Hyviä kysymyksiä, Rahvas. Rupesin hakemaan käännekohtaa, joka on tähän johtanut. Olen kyllä aina tykännyt juoda kaljaa, se on tosi. Avioerolla olis helppo selittää kaikki. Mutta aloin juoda jo eroa edeltävinä vuosina, kun avioliitossani paljastui varsin ikäviä asioita. Turrutin kaljalla ja silloin välillä viinallakin oloani; ajattelin että sillä kestän sen helvetin. No en kestänyt, vaan otin ja lähdin viimein. Siinä kohtaa olisi ollut hyvä paikka lopettaa tai ainakin hillitä, mutta kai se juominen oli jo tullut tavaksi. Työkin on etätyötä, eli kukaan ei huomaa, jos olen krapulassa töissä. Krapulani ovat kyllä nykyään enimmäkseen henkisiä ja koko ajan morkkikset vaan pahenee määristä ja kerroista riippumatta.
Kyllä aikuiset lapset tietävät juomiseni, vaikka eivät ehkä koko totuutta. Olkoon vaan alkoholistin suurta valhetta, mutta en halua pahoittaa heidän mieltään, kun luultavasti ajattelevat, etten enää juo niin paljon; enkä tietysti juokaan kuten silloin pahimpina aikoina.
Tuota pään ja kehon kestämistä olenkin viime aikoina paljon pohtinut. Fyysinen terveys on ikääni nähden jotakuinkin OK, mutta pää on selvästi jo kärsinyt juomisesta, mistä mielestäni todistaa tolkuton masennus aina juomisen jälkeen.
Olen myös sitä pohdiskellut, että kun olen lasteni ainut elossa oleva vanhempi, niin ei kannattaisi ehdoin tahdoin itselleen hautakuoppaa kaivaa. Jos vaikka ehtisi mummoksi tulla
Syitä lopettamiseen siis löytyy, mutten tähän hätään keksi yhtään pätevää syytä jatkaa juomista. Vaikka eihän siihen tähänkään asti ole syitä tarvittu
Nyt jäi sitten tuo lopetuspäätös päähän junnaamaan. Olo on kyllä aika auvoinen, semmonen perustyyni ja rauhallinen. Joulun odotukseen virittynyt. Tekisi mieli ruveta kinkun paistoon, vaan onneksi se on vielä vähän jäässä; saattais muuten käydä niin, että lapsille jäis aatoksi vain luu kaluttavaksi
Lukaisin taas vähän muita ketjuja, niitä onnistumistarinoita, joista välittyy ilo saavutetusta raittiudesta. Ammennan niistä voimia ja vahvistusta päätökselleni.
Hups, joko se on uutisten aika. Nyt pikkulenkille ja saunaan
Tämä voisi olla minun kirjoitukseni, valitettavasti. Smokki epäili, että et todella halua lopettaa kokonaan. Niinköhän se tosiaan on minullakin? No Basilican viestit lopettamisen vaikeudesta lohduttavat. Aika masentavaa kun oma tahto ei enää hallitse omia toimia.
Tulin heti aamusta kuittaamaan, ennen kuin ryhdyn päivän töihin ja askareisiin. Etätyön etuja, että voi samanaikaisesti hoidella sekä varsinaisia töitä että kotihommia. (Alko)holistista suorittamista Hyvin nukutun yön jälkeen on mieliala edelleen tyyni ja toiveikas. Tänään teen sen, minkä kohtuudella ehdin, en ota stressiä, ettei rupea tekemään mieli “stressilääkettä”. Onneksi ei tarvitse miettiä, onko varmasti tarpeeksi juomia ja missä välissä ehtisi käydä varastoa täydentämässä. Tai ehkä sittenkin vielä pari pulloa sitruunanmakuista mineraalivettä
Kiitos, Rahvas. Nöyrtymään olen pitkän elämäni aikana joutunut monien asioiden edessä, miksen siis tässäkin?
Viivi, luin ketjusi; taidat nyt tehdä liian suuren asian yhdestä viinipullosta. Hyvä ehdotus oli, että kääräise pakettiin ja laita kiertoon, niin ei ajatukset pyöri sen pullon ympärillä. Ethän halua katkaista hienoa 3 viikon juomattomuusputkea.
Hemmetin hienoa lukea tällaista Nyt tyynellä mielialalla voi miettiä mitä elämältä oikeasti haluaa…ja rauhoittua joulun viettoon.
Omalla reilun 1,5 vuoden “raittiusurallani” suojavyöhyke minun ja juomisen välilllä on vähitellen muodostunut estämään typeryydet. Erittäin stressaava syksy töissä johti siihen, että joulun alla vyöhyke oli kaventunut selvästi (sen vain tuntee), mutta se on silti niin paksu, että ei ole tarvetta yhtäkkisiin järjettömiin ratkaisuihin. Nyt latailen akkuja joulun; nukun ja syön hyvin sekä kuntoilen. Sillä tiedän jo etukäteen saavani taas itseni normaaliin olotilaan. Raittiuden eteen minun tarvitsee vain mietiskellä fiiliksiäni viinan suhteen. Se auttaa sairauteni hoitoon.
Näin kirjoitin 2 viikkoa sitten. Ja joulu menikin raittiina, nautin täysillä. En edes kärvistellyt kaljanhimossa, sitä ei oikeasti vaan ollut.
Vaan mihin hävisi tuo tyyneys ja toiveikkuus? Jo välipäivinä piti maistella olutta, sitten pari juomatonta päivää ja maanantaina seurasi varsinainen floppi. Illatsut jatkuivat eilisen aamun puolelle ja tuli oluen lisäksi jopa maisteltua viskiä, siis minä kaljanlipittäjä Voitte arvata, että eilinen oli sekä fyysistä että psyykkistä tuskaa. Nyt painaa edelleen hirveä masennus, olen niin valtavan pettynyt itseeni. Kuinka monta kertaa täytyy tipahtaa ennen kuin ihminen uskoo, että se sattuu?
En enää jaksa edes toivoa, että tämä nyt olisi se vihoviimeinen pohja. Täällä plinkissä on paljon puhuttu vapaudesta, siitä ettei tarvitse juoda. Mulla taitaa vielä olla hakusessa tuo ajatustavan muutos, ilmeisesti vielä ajattelen etten saa juoda. Tulin kuitenkin tänne varta vasten nolaamaan itseni ja olen valmis raipaniskuihin, jos kukaan edes viitsii vaivautua tämmöstä luuseria sivaltamaan
Tänään en kuitenkaan juo; laskurissa kolmas raitis päivä tälle vuodelle. Mieli tekisi unohtaa tuo maanantai-tiistai mutta saattaa olla, että varsinkin eilistä olotilaa kannattaa vaalia muistoissa, jospa se pysäyttäisi ajattelemaan seuraavan kerran kun tekee mieli kaljaa. Katselin jo vähän AA-kokoontumisia, niitähän pk-seudulla riittää joka päivälle. Vaikka muutaman käyntikerran perusteella joskus ammoin en kovin innostunut, mutta hyvä kai olisi olla takataskussa joku keino, johon tukeutua kriisitilanteessa.
Kaikesta tästä narinasta huolimatta, aion edelleen yrittää raittiutta, yhä uudelleen ja uudelleen. Pakko kai munkin on joskus onnistua kun kerran niin moni täälläkin. Eikä se liene kellään kerralla napsahtanut…
Niin … minulla on tänään tuo vapaus juoda tai olla juomatta, mutta ei se minullekaan mitenkään yht’äkkisesti ole tullut. Juomisen halu pitää ihmistä pitkään otteessa senkin jälkeen, kun halu raitistua on löytynyt. Raitistumisen halun avulla pääsin itse katkaisuasemalle asti. Siellä saatoin luovuttaa juomisen haluni henkilökunnan valvottavaksi. Kun lähdin katkolta pois sain mukaani antabustabletteja, joiden annostelua vaimoni valvoi. Muutaman päivän jälkeen menin AA-palaveriin, josko siellä osattaisiin tukea raitistumistani. Näillä keinoin sain pidettyä pääni erossa viinasta sen aikaa, että juomisen halu lakkasi vaivaamasta. Tähän meni varmaan parikin kuukautta. Sen jälkeen aloin hoitamaan viinassa liotettua tunne-elämääni, koska edelleen halusin jatkaa raittiilla tiellä eteenpäin. Tuo tunne-elämä oli kärsinyt aika pahoja vaurioita viinassa liotessaan, koska olin laiminlyönyt sen kehittämisen. Välillä tuntui, että on helpompaa palata juomaan, kun kestää itseään. Onneksi AA-palaverissa osattiin kannustaa.
Tokkopa se raitistumisen halu sinuunkaan selkänahan kautta menee. Siellä pitää vain korvienvälissä kasvaa se muutoksen tarve, jossa on valmis hylkäämään kaiken entisen löytääkseen jotain uutta. Siitä uudesta sinulla ei ole mitään tietoa tai kokemusta - lukuunottamatta, meidän muutamien hölmöt löperrykset. Sen vanhan alat jo tuntea.
Kiitos, Smokki, lohdutuksesta tai sellaisena minä kirjoituksesi otin. Mulla vaan taitaa olla tuo korvien väli harvinaisen kova, kun se on jo monta vuotta prosessoinut tätä asiaa, mutta ei vaan tule valmista.
Olen tässä miettinyt, että kun ammatillisia ambiitioita ei juurikaan enää ole, lapsetkin ovat omillaan, kaikki tuntuu jotenkin “valmiilta”. Ainoa asia, joka ei todellakaan ole valmis, on juopottelu tai siis juomattomuus. Eli periaatteessa mulla olisi riittävästi aikaa ja voimavaroja tämän yhden asian ratkaisemiseen. Ehkä en sittenkään ole ollut ihan vakavissani. Tässähän olisi nyt oiva tilaisuus alkaa suunnitella erilaista tulevaisuutta, koska todella vanhan alan tuntea jo liiankin hyvin, enkä soisi sen enää jatkuvan.
Moneen kertaan lopetin juomisen kohmeloissani siksi, koska en halunnut enää kärsiä niistä olotiloista ja ongelmista. Lopettamisen ajatus ei silti koskaan jalostunut ajatukseksi siitä, että olisin halunnut ruveta elämään selvänä. Ajattelin siis hoitaneeni juomisen pois päiväjärjestyksestä, mutta jäin sitten tyhjän päälle entisen elämänasenteeni ja elintapojeni kanssa. Se pinttynyt juomisen tarve ei ollut kadonnut minnekään, olipahan vain painunut taustalle siksi aikaa, että pääsin kohmelon yli ja arkielämä alkoi sujua. Usemmiten jo parin viikon kuluessa kelkkani alkoi kääntyä siihen, että “elämä on näköjään samaa ikävää paskaa, vaikka en juokaan”, ja pian löysinkin itseni taas baarista.
Päivälleen kaksi vuotta sitten, viiden päivän juomaputken jälkeisessä olotilassa jostain sisältäni nousikin itselleni uusi tunne siitä, että “juominen on nyt osaltani loppu”. Se oli siinä ahdistuksen ja pelon sekamelskassa ainoa selkeä ajatus, mutta sillä hetkellä sisälläni taisi liikahtaa jotain eri tavalla kuin aiemmin. Pari päivää myöhemmin olin jo menossa A-klinikalle, mutta en enää valittelemaan kurjuuttani vaan hakemaan tukea uudelle halulleni oppia elämään selvänä.
Lopettamista edeltävinä kuukausina, juomiseni ja olotilojeni pahentuessa jonkinlainen vakavampi halu lopettaa oli jo ehkä kasvamassa jossain taustalla. Muistan esimerkiksi ajatelleeni pitää vuoden 2009 projektiluontoisesti alkoholittomana, sillä osasin jotenkin päätellä, että minun kannattaisi kenties kokeilla reilun mittaista selvää jaksoa. Sitten kun tuo mainittu kohmelopäivä koitti loppiaisaattona 2009, projektiajattelun sijaan olikin vain yksinkertainen tunne, joka neuvoi lopettamaan. Sen tuloa ei voinut auttaa muuten kuin juomalla tarpeeksi kauan.
Kammottava kateus ja katkeruus täyttää mieleni, kun jo toisen kerran saavutat “vuosietapin” edelläni. Enkö mitenkään vois kiihdyttää tätä raitistumistani ja saavuttaa etumatkaasi. Onneksi olkoon nyt kuitenkin. Ja onhan sinunkin täytynyt tuo kateus ansaita. Älä kuitenkaan sen takia käy juomaan, ettei tilanne taas vuoden päästä ole sama.
Ehkäpä minullakin on vielä jonkinmoinen juomattomuusprojekti menossa, sen sijaan että ajattelisin kokonaista elämänmuutosta. En tiedä, mutta jokainen päätös on mielestäni kuitenkin mahdollisuus Milloin sitten saan voimia käydä kiinni siihen mahdollisuuteen. Nyt on taas ihan hyvä motivaatio, toivottavasti kestää. Vaikka toivolla ei pitkälle pötkitä, jos ei tahto riitä.
Kävin lukaisemassa kuivahikan tarinaa alusta lähtien (eri nimimerkeillä). Hienosti olet selvinnyt, nimenomaan selvinnyt
Harrastin tuossa imurointiterapiaa; kun koti on järjestyksessä, on helpompi saada pääkin järjestykseen ja se on siitä mukavaa toimintaa, että voi antaa ajatusten lentää samalla. Nytkin yritin mielikuvaharjoittelua, muistuttelin mieleeni vuoden takaisia juomattomia viikkoja. Miten mahtavaa oli herätä kevättä ounastelevaan pakkasaamuun, kävellä upeassa lumisessa luonnossa, nauttia ihan vaan löhöämisestä ja lukemisesta. Koko kahden kuukauden aikana tuli vain kerran vahva mieliteko ja senkin sain selätettyä. Kunnes sitten johonkin pippaloihin kaatui koko yritys enkä viitsinyt/pystynyt siitä nousemaan takaisin.
Näitä samoja asioita tässä vatvon, mutta yritän saada tolkkua omaan käyttäytymiseeni ja kun “kertaus on opintojen äiti”, niin pitää monta kertaa vakuutella, jos se jossain kohtaa kolahtaisi perille
jäähyväiset järjestää. Ja eikun kauppaan, 6+2 keppanaa, tuo +2 siis vain varmuuden vuoksi, “kun huomenna on työpäiväkin”. Kaikki tuli tietty juotua. Nyt harmittaa, harmittaa ihan älyttömästi. Mistä se ajatus tuli? No omasta päästäni tietenkin. Mutta miksi, voi miksi? No siksi että olen alkoholisti, se on pakko tässä ja nyt sanoa ääneen 
Usein vaan oon sitten lauantaina repsahtanut kaljan hakuun.
Hyvin nukutun yön jälkeen on mieliala edelleen tyyni ja toiveikas. Tänään teen sen, minkä kohtuudella ehdin, en ota stressiä, ettei rupea tekemään mieli “stressilääkettä”. Onneksi ei tarvitse miettiä, onko varmasti tarpeeksi juomia ja missä välissä ehtisi käydä varastoa täydentämässä. Tai ehkä sittenkin vielä pari pulloa sitruunanmakuista mineraalivettä 
Nyt tyynellä mielialalla voi miettiä mitä elämältä oikeasti haluaa…ja rauhoittua joulun viettoon.
Voitte arvata, että eilinen oli sekä fyysistä että psyykkistä tuskaa. Nyt painaa edelleen hirveä masennus, olen niin valtavan pettynyt itseeni. Kuinka monta kertaa täytyy tipahtaa ennen kuin ihminen uskoo, että se sattuu?
Enkö mitenkään vois kiihdyttää tätä raitistumistani ja saavuttaa etumatkaasi. Onneksi olkoon nyt kuitenkin. Ja onhan sinunkin täytynyt tuo kateus ansaita.