Raitis elämä kantaa satoa

Hieno, rauhanomainen ketju tähän asti on ollut tämä Kaaleppisen raittiin elämän satonäkymä. Ei ahdista, vaan antaa jokaiselle hengitystilaa. Ei riidellä täällä.

.

.

“Juomisen tuskat kulkivat raittiuden edellä. Tunne-elämän myllerrykset tyyneyden edellä”.

Toisaalta oma kokemukseni osuu aika lähelle myös Hellstenin tekstiä: “Saat sen, mistä luovut”, koska mitä enemmän suorittamalla haen jotakin, sitä kauemmas se samalla karkaa. Armo on lahja, joka kattaa kaiken. Sen vastaanotettuaan, ihminen muuttuu ja hänen elämänsä vaikeinakin hetkinä hänellä on toivo, joka vie eteenpäin.

Omalla kohdallani kierrän sykleissä, joissa hellitän, koen tyyneyttä hyväksyä elämän sellaisenaan, kunnes taas alan vaatia elämältä hieman enemmän, aiheuttaen itselleni hankalan olon, jota alan paeta suorittamalla, kunnes olen taas niin väsynyt, että tipahdan polvilleni. Tuska on minulle ystävä, joka tuo tarvittavaa nöyryyttä, samalla osoittaen ettei minun tarvitse olla enempää. Näin on hyvä. Raittius on matka, joka päättyy vain, jos itse niin haluamme. Muussa tapauksessa olemme matkalla, samalla perillä siellä, mihin olemme pyrkimässä, eli ihmiseksi tulemista.

Tuota noin… Oletko varma että tarvitset sitä tuskaa johonkin? Useimmat ihmiset eivät tarvitse tuskaa henkiseen kasvuun ja yleensä se lähinnä sitä haittaa.

No jos tämä elämä sujuisi, kuten minä haluaisin sen sujuvan. Kerran löydettyäni sen tyyneyden, se olotila voisi minun puolestani pysyä ihan ilman sen kummempia kipuiluja, mutta tuo edellä kuvaamani tila, on toistunut jo pidemmän aikaa. Uskoisin tämän kohdallani johtuvan edelleen siitä, etten koe vieläkään olevani tarpeeksi arvokas ihminen, ilman pelkällä olemassaololla, vaan tasaisin väliajoin alan hakea erinäisten suoritteiden kautta hyväksyntää, sillä poikkeuksella entiseen, etten enää hae hyväksyntää niinkään toisilta, vaan suhteessa itseeni.

Kun hyväksyn itseni tällaisena, ilman sen enempää, siinä hetkessä hyväksyn aina myös vallitsevat olosuhteet, ja sitä kautta tasapainoisen olotilan. Toisaalta ihmisen elämään liittyy erilaisia tunteita, joita ainakin allekirjoittanut oppiessaan käsittelemään, on kasvanut aina askeleen kerrallaan kokonaisemmaksi. Tuskaton elämä kohdallani tässä hetkessä elämää on vielä tavoittamattomissa, johtuen pitkäti siitä, että rakennan elämääni, samalla rakentuen itse jatkuvasti. Jos ihminen on kaksi vuosikymmentä elämästään satuttanut itseään ja muita, ei voi olettaa tuosta kaikesta selviävän yhdessä yössä. Jos vertaan nykyhetkeä siihen aikaan kun raittiuteni ensimäisen päivän sain kokea, on muutos tuohon aikaan totaalinen, enkä sinällään voi vaatia elämästä enempää, kuin millaista se tänä päivänä on. Toisaalta tiedostan myös sen, että tällä tavalla eläen, saan kokea auringonpaistetta jatkossakin, ilman että sen eteen tarvitsee enää niin kauheasti ponnistella. Elämä on tässä ja nyt hyvä.

Itsensä rakastaminen. Se totaalinen ja täydellinen oman itsensä hyväksyminen. Hyvine ja huonoine puolineen, vahvuuksineen ja puutteineen… Miksi se on niin vaikeaa? Mitä teet Kaaleppinen kehittyäksesi tässä? (Sinulla on mielestäni tämä homma aika hyvin hallussa, olet niin rauhallisen ja tasapainoisen oloinen.) Minä haen myös suoritteiden, uran, sosiaalisten suhteiden, vapaaehtoistyön ym kautta hyväksyntää, kun en osaa sitä tarpeeksi itse itselleni antaa. Ja aina havahdun hereille, että taas tarvon väärää, minua vaan lisää rikkovaa polkua. Väsyn liikaan yrittämiseen.

Miten tästä pääsee eroon?

Tämä on niin totta. Tähän pääseminen on vaan niin vaikeaa :smiley:

Onnea matkaan Kaaleppinen, olet paras mahdollinen ihminen tähän kokemus-kouluttamiseen. Aurinkoa polullesi!

Suorittaminen on vähän siitäkin jännä juttu, että sitä voi olla myönteistä että kielteistä. Me olemme ehkä turhaankin opetelleet pelkäämään kaikkea suorittamista, ja pitämään sitä pahana asiana, vaikka ylipäätään elämässä tarvitaankin tietynlaista suorittamista monessa asiassa.

Jos esimerkiksi toisia auttava ja itsestä hyvälle tuntuva työ jää tekemättä sen takia että ihminen pelkää suorittamista, asiat eivät ole ihan hyvällä tolalla.

Sama juttu kuin sanassa kilpailu, joka meissä herättää heti pelkoa ja ahistusta. Vaikka jo pikkulapset kaikessa viattomuudessaan kilpailevat leikisti joka asiassa: kuka pukee ekana vaatteet päälle tai kuka ekana uimassa tai kuka juoksee nopeimmin. Lapset rakastavat myös erilaisia pelejä joissa voitetaan ja hävitään, ja se on ihan harmitonta ja kehitykseen kuuluvaa.

Mutta sitten kun voittaminen tapahtuu muiden kustannuksella ja hävinneiden osa on paljon pahempi kuin Kimblessä tai Aliaksessa hävinneiden kohtalo, ollaan ajauduttu vääränlaiseen kilpailuun.

Oikeat voittajat ovatkin win win -voittajia: sellaisia jotka eivät tarvitse voittaakseen muiden tappiota, vaan kaikki voivat voittaa.

Me ollaan sankareita kaikki… jne. :slight_smile: [size=50] (ja enää 7 yötä MM-kisoihin!!! : ))[/size]

Olen miettinyt tässä sitä, että saan minäkin täällä “jeesustellen” rustailla, kuin Runeberg, ellei oma sisikuntani ole tasapainossa. No toisaalta taitaisi teksteistäni paistaa oma rikkinäisyyteni, jos näin olisi. :slight_smile:

Omalla kohdallani kaikista vaikeinta oli ja on hetkittäin edelleen myöntää oma voimattomuutensa elämään. Tasaisin väliajoin eksyn suorittamisen kautta yrittämään hallita itse koko kokonaisuuta, tipahtaen aina yhtä juhlallisesti perseelleni alas. En hallitse, eikä minun onneksi tarvitse edes yrittää. Omalla kohdallani askeleet, jossa puhutaan oman ymmärrykseni mukaisesta Korkeammasta voimasta, ovat aiheuttaneet eniten vastarintaa, ennakkoluuloa, pelkoa ja kapinaa, mutta kaikki vain sen vuoksi, että toteutuessaan minun elämässäni, juuri nuo askeleet ovat antaneet minulle sen, mistä olen valmis ollut luopumaan. Oman tahdon, sen oikeanlaisen suuntaamisen, luovuttamisen, antautumisen. Elämän.

Suorittaminen… vai tekeminen. Suorittaminen on sanana negatiivinen, ja tulen surulliseksi, jos huomaan suorittavani jotakin asiaa. Silloin sydän ei ole mukana, vaan toimii ikäänkuin automaattiohjauksella. Välillä minusta on tuntunut, että suoritan omaa elämääni, ja se oli aika karsea tunne. Onneksi tältä ei ole tuntunut vähään aikaan. En oikein osaa omalla kohdalla nähdä myönteistä suorittamista, mutta luulen että kyse on vain siitä että sana edustaa meille vähän erilaisia asioita.

Totta puhut siinä, että arjen hallinta ei onnistu ilman itsekuria, ja esim. työt vaativat sitä “pakkopullan” nielemistä. Itsekuri, rutiinit ja tietty järjestys ovat välttämättömiä, jotta pystyy täysjärkisenä soittelemaan esim. tämä minun arkeni sinfoniaa. Työ (vaativa), lapset harrastuksineen, kotityöt, omat (monet) harrastukset ja yhdistystoiminta, parisuhde, al-anon… Kyllä siinä aikataulut ovat tärkeitä, ja tietty rutiinien kautta tekeminen. Laitan pyykkejä ja tiskejä kuin robotti, yleensä samalla muita asioita puhelimessa selvitellen, jne… Mutta eivät harrastukset ja lasten kanssa puuhailu toisaalta suorittamiselta tunnukaan :smiley: Eikä onneksi parisuhde, al-anonista puhumattakaan. Kotitöistäkin kiemurtelen onnistuneesti, ja lämmittelen eineksiä hyvällä omallatunnolla, raastan sitten vain porkkanaa lautasen reunoille “tasapainottamaan”. Kyllä se suorittaminen kohdallani löytyy eniten työstäni. Mielessä on hautunut jo pitkään ammatinvaihdos. Ehkä uupumisen ja “suorittamisen” tunteiden sanomat vain ovat siinä, että teen vääriä asioita. Tuska herättää, ja jos siihen ei havahdu, se vaan pahenee.

…Kyllä meilläkin täällä Keto MM-hurma on nousemassa, suomipaidat on kaivettu esille, ja osa perheestä on menossa katsomaan pelejä livenäkin. Minä en, valitettavasti, kun ei tullut miltään firmalta edes kutsua :frowning: Aika kallista hommaa kuitenkin omilla rahoilla. Onneksi on olemassa kisalähetykset, kohta saa jo alkaa jännittämään.

Askeleet ovat tuttuja al-anonin puolelta, ja ihan totta että niistä saa lohtua ja voimaa. Jotenkin vaan tuo “kaikesta irrottautuminen” ja oman kohtalonsa luovuttaminen Korkeammalle Voimalle on niin vaikeaa. Lohduttava ajatuksena tiukan paikan tullen, mutta joku minussa vaan aina potkii vastaan. Tarkoitan sitä, että jos ja kun joku muu määrää kohtaloni ja tulevaisuuteni, mitä merkitystä on enää omilla teoilla? Näin kärjistettynä.

Kiitos vastauksestasi Hannu, ehkä minäkin vähitellen opin tämän sisäistämään.

Kapinaa on täälläkin suunnassa :smiley: Juuri se voimattomuuden hyväksyminen. Olen pohjimmiltani peruslaiska ja mukavuudenhaluinen ihminen. Tuntuu, että kusetan itseäni ajattelemalla “antaa Jumalan hoitaa”, silloin voin nostaa jalat pöydälle ja luottaa että kaikki menee hyvin. Mitä on oikeanlainen luovuttaminen, oikeanlainen antautuminen? Onko kyse kultaisesta keskitiestä, suorittamisen ja hellittämisen välimaastossa? Pelkään että käytän tuota voimattomuuden hyväksymistä tekosyynä siihen, että luistan minulle kuuluvista velvoitteista.

Oman tahdon luovuttaminen, sekin on helppo järjellä ymmärtää ja hyväksyä. Mutta todellisuudessa; ihmiselle on annettu vapaa tahto, sen pois antaminen (mitä 3. askeleessa ehdotetaan) tuntuu suurimman osan ajasta mahdottomalta.

Silti, skeptisyydestäni huolimatta, tiedän että 12-askelta toimivat, ja al-Anon on minun pelastusrenkaani, se toimii juuri minun kohdallani loistavasti. Ongelma on siinä, että en vain osaa “luovuttaa”.

Alkaa mennä turhan vaikeaselkoiseksi elämä, jos suorittamisen välttämisestä ja oikeanlaisesta luovuttamisestakin tulee stressi, ja jos tuntuu että teki niin tai näin, aina kusettaa itseään. :slight_smile:

Myönteistä suorittamista on mun mielestä vaikka minkälaista: esimerkiksi urheilusuoritukset, työsuoritukset, opintosuoritukset, tutkintosuoritukset. Miksei niissä voi olla sydän mukana? Niissähän jopa pitää olla sydän mukana.

Noissa tapauksissa suorittaminen on oikeastaan rutiinin vastakohta, koska suoritus vaatii keskittymistä, paneutumista ja kokonaisvaltaista läsnäoloa.

Iloisesta ja kivaltakin tuntuvasta tekemisestä, vaikkapa työstä tai opiskelusta tai harrastuksesta, saatava ilo saadaan latistettua alkamalla stressata että en kai minä nyt herra varjelkoon vain suorita tätä asiaa jotenkin liikaa. :open_mouth:

Mä lähden kohta kuntosalille suorittamaan treeniohjelmani, enkä yhtään ota huonoa omaatuntoa siitä että minä suoritan sen. Suoritan vaan ihan pokkana, ja kehtaan jopa nauttia siitä suorittamisesta. :smiley:

“Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielenvapaus…ja mielenvapaus.”

Asioita voi toki tehdä suorittamatta, nauttien. Hankalaa siitä tulee vasta, kun tekemisestä ei nauti, vaan silti on pakko tehdä. Varsinkin jos teon taustalla jyllää motiivina saada itselleen omanarvontuntoa, eikä sitä saavuta, vaikka kuinka onnistuisi tekemisissään. Tässä kohtaa kuvaan kohdallani astuu kasvattava tuska, joka ennenpitkää pakottaa pysähtymään. Pysähtymisestä avautuu mahdollisuus kokea, aistia, oivaltaa. Ennenpitkää noista muodostuu korvaavia kokemuksia, jotka kantaa, suorittamatta, elämää.

Samaa mieltä, “suorittamista” on kahta laatua kuten vaikkapa “luovuttamistakin”. Usein tuntuu kyllä kivemmalta puhua “yrittämisestä”, koska siinä ei ole minusta samanlaista hampaat irvessä -meininkiä ja onnistumisen pakkoa mukana kuin suorittamisessa. Kuulostaahan esimerkiksi yksityisyrittäjä mukavammalta kuin yksityissuorittaja? :slight_smile:

Mutta juu, joskus on kai elämässä tarpeen “suorittaakin”, viedä asioita loppuun saakka. Minusta nähden suorittaminen on positiivista niin kauan, kun kaiken motivaationa on tehdä asioita itseni ja elämäni hyväksi. Vastaavasti oman sosiaalisen statukseni kohottamiseen tähtäävä, ulkoisen motivaation ajama suorittaminen on minulle aivan yhdentekevää, sillä mitään haalimiani titteleitä tai omaisuutta en saa täältä mukaani sitten joskus, kun tämä ainokainen elämäni päättyy. Niistä voi olla jopa riesaa.

Olen jo aiemmin maininnut “positiivisen itseriittoisuuden” käsitteen, eli jos tunnen pohjimmiltani riittäväni itse itselleni, kaikki muu on toisarvoista. Terveen itsetunnon omaavan aikuisen ei tarvitse kuluttaa itseään loppuun kenenkään vuoksi, eikä alkoholistinkaan tarvitse tähän alentua - ainakaan enää raittiina? :slight_smile:

–kh

"…olimme sekoittaneet tarkoituksen ja keinot. Sen sijaan, että olisimme pitäneet aineellisten halujemme tyydyttämistä keinona, minkä avulla voi elää ja toimia inhimillisinä olentoina, luulimme tätä tyydyttämistä elämän lopulliseksi pääm’äääräksi ja tarkoitukseksi.

Olen monta kertaa törmännyt ajatukseen, “MItä teen materiaalilla, mikäli voin henkisesti huonosti?”

Minun kokemus asiassa on se, että mikäli koen olevani valmis, samassa hetkessä tapahtuu pysähtyminen. Mihin suuntaan kehittyä, jos kerta on jo valmis. Itselleni henkinen tasapaino, on jatkuvaa matkantekoa, liikkeellä oloa, kehittymistä. Samalla pyrkien matkaamaan ilman sen kummempia vaatimuksia tyyneyden tai mielenrauhan saamiseksi. Saan tyyneyttä, kun pysähdyn, ollessani matkalla. Ollessani matkalla, olen perillä. Olen kokonainen, ollessani pirstaleina. Onhan näitä teesejä, mutta todellisuus on se, että niin kauan kun minulla on halua elää raitis päivä, niin kauan minulla on kaikki mahdollisuudet mihin vain. Siinä suhteessa, kun se minulle on hyväksi. Kun hyväksyn elämän sellaisena kuin se näyttäytyy tänään, ei minulla voi olla kovinkaan tasapainoton olo. Vaatiessani elämältä jotain, asetan itseni alttiiksi pettymyksille. Elämää on helppo elää, jos kykenee elämään tätä hetkeä. Tässä hetkessä on kaikki mitä tarvitsemme. Nyt on hyvä.

Suorittamisen tarvekin on mennyt ohi. Riittää kun olen parhaani tehnyt, tulos vain harvoin paras.
Ei se tuota ongelmaa.
Ei tarvitse hyväksyä mitään mikä ei minusta oikein ole. Vaikka en usein mitään mahda. Miksi pakottaisin itseni hyväksymään? Ja olisin sitten hyväksymättä itseäni.

Materia kelpaa mutta ilmankin pärjää. Kun on asunto ja ruokaa ei valita jos on ollut ilman.
Eikä niin köyhäksi saa alkaa että ajatuksensa olisi myytävä. Jonkun edessä voi joutua nöyrtymään mutta tietäen mielessään että tämä on taktinen huijaus eikä menetä minuuttaan mitä siitä.

Jos haluaa voi pitää sitäkin vahvuutena. Olla nöyrtyvinään jos vahvempi vaatii, se toinen siinä petetyksi tulee.
Vain jos se vaikuttaa muihin on ristiriitainen tilanne ja silloin kukin päättää itse milloin on pakko jotta selviytyisi ja milloin voi sanoa äännen; en taivu tähän.
Auttaa kun muistaa että harva pystyy koko elämänsä olemaan uskollinen sille mitä oikeana pitää. Me olemme myös olosuhteiden armoilla ja itseämme tuomitessamme saamme ottaa huomioon lieventävätkin asiat.

Ei täydellisyys ole normi koska sitä ei todellisuudessa ole.

Pettymyksetkin kuuluvat elämään, ja niitä on opittava kestämään selvinpäin. Elämään kuuluu myös tavotteiden asettamista, ja jos en piittaisi huomisesta yhtään mitään, voisin olla jo ryyppäämässä.
Mutta koska huomisellakin on minulle merkitystä eikä vain tällä hetkellä, en ole ryyppäämässä. Hetkessä eläminen kuulostaa joskus kauniilta ajatukselta, mutta sen kääntöpuoli on vain piittaamaton hedonismi ja hetkellisyys.

Mutta entäpä sanat urheilusuoritus ja urheiluyritys? Viimeksi mainittu näyttää, jos ei ihan siansaksalta niin ainakin melko eri asialta kuin ensinmainittu.

Mä kun oon opiskellut nuita näyttötutkinto-muotoisia ammattitutkintoja kaksi kappaletta, niin niiden näyttöjen virallinen nimihän on näyttötutkintosuoritus. Sana näyttötutkintoyritys aiheuttaisi varmaan välittömästi sapiskaa, sillä yrittää sana näyttösuunnitelmassa on ehdoton nou nou.
Työhön kuuluvat tehtäväthän pitää varmasti osata tehdä oikein, eikä suinkaan vain yrittää tehdä oikein.

Ei veturinkuljettajakaan, joka vain yrittää pitää junan raiteilla ja oikealla reitillä, kuulosta kovin luottamusta herättävältä.

Neuroottinen suorittamisen pelko saattaa tehdä meistä vetelyksiä ja luovuttajia (negatiivisessa mielessä), enkä minä ainakaan vetelyksenä ja luovuttajana riitä itselleni. Vetelyksen elämää elin ihan tarpeeksi pahimpina juomisaikoina, ja silloin minusta ei todellakaan ollut suorittamaan juurikaan yhtään mitään. 200 metrin kävely kaljakauppaan oli silloin jo suoritus sinänsä.

Niin no, sanojahan nämä ovat. On asioita, joiden tekemistä kutsutaan suorittamiseksi. Minusta vain tuo “suorittaminen” kuulostaa jotenkin totiselta eli jo pikkuisen koomiselta, vaikka tämä nykyinen ammattitutkintonikin piti sisällään juuri noita näyttötutkintosuorituksia. Mikä termihirviö - “näyttämistä” ja “suorittamista” - vaikka käytännössä riitti kun yritin vain tehdä oman silloisen parhaani, ilman suorittamisen makua suussa. Kunnianhimoa ei ollut silloinkaan. :slight_smile:

Mutta… Ei kai niin väliä, suorittaako vai yrittääkö, kunhan saavuttaa haluamansa?

–kh

Minulla vain elämässä on ollut niin paljon asioita, joita en ole ymmärtänyt, vaikka kuinka yritin ymmärtää. Jotenkin omalla kohdallani vain isän itsemurha aiheutti niin paljon kysymyksiä, joihin ei ollut vastauksia, että minun oli helpompi antaa periksi yrittäen hyväksyä tapahtuneen, kun en sille mitään voinut. Elän pyrkien hyväksymään asiat, joille en voi mitään, pyytäen rohkeutta tehdä asioille mitä voin ja lopuksi kun vielä ymmärtäisi näiden eron, niin avot.

Olen vuosikymmenten saatossa pyöritellyt päässäni välillä hulluuteen asti erilaisia sanoja, niiden merkityksiä, ymmärtämättä yhtään sen enempää niistä. Oikeastaan aloin jossain vaiheessa kyllästyä päänsisäisiin pyörityksiini siinä määrin, että aloin ratkoa noita dilemoita, kokeillen mitä tietyt sanat minun elämässäni omalla kohdallani tarkoittavat. Tuota kokeilua jatkan edelleen, siitä siis ainainen jankuttamiseni omasta kokemuksesta.

Suorittamista tai ei, olen opetellut armahtamaan itseäni jo hetkittäin, välillä siinä jopa onnistuen. Elän hetkessä, koska se sopii minulle parhaiten. Välillä olo on tutun tukala, mutta jo hetkittäin koen mielentyyneyttä, joka on niin ihmeellinen tunne, että se motivoi jatkamaan tällä polulla edelleen. Tämä toimii minulle, miksi siis alkaisin muuttaa sellaista joka toimii. Sen verran vertaiskokemuksia olen saanut siitä, että vuosien saatossa raittiudesta tulee tasapaksun tuntoista, että tiedostan jatkavani itseni prosessoimista entiseen malliin.