Hei!
Olen kolmekymppinen isossa kaupungissa elävä mies, jolle alkoholi tuottaa ongelmia. Veikkaan, että täällä on muitakin joilla on samantyyppisiä kokemuksia, mutta tässä minun tarinaani:
En koe itseäni riippuvaiseksi alkoholista, mutta kun makuun pääsee silloin menee lujaa ja aiheutan suunnatonta murhetta läheisilleni, lähinnä tyttöystävälleni. Tottakai seuraavana aamuna on aivan hirveä olo, kun saa kuulla mitä kaikkea sitä on taas tullut sanottua ja tehtyä. Ja näitä kertoja on mahtunut vuosien varrelle melko useita. Onneksi kuitenkin suunta on ollut parempaan ja sekoilukerrat ovat vähentyneet, mutta ne pitäisi saada loppumaan kokonaan tai minulla ei enää ole tyttöystävää.
Ystäväpiirin luominen on osoittautunut uudessa isossa kaupungissa yllättävän vaikeaksi ja en ole löytänyt vuosien aikana oikeastaan ketään, jonka kanssa touhutessa ei alkoholi näyttelisi enemmän tai vähemmän merkittävää roolia. ”Eihän ne parit kaljat nyt haittaa” - ei niin, mutta kun se on nissä kaikissa kaverisuhteissa se moottori ja jonka ympärille on helppo kokoontua, mennä baariin tai piknikille tai mihin vaan - ja juoda. Ja se alkoholista kieltäytyminen on aina sellaista että sitä joutuu niin paljon selittelemään ja selkä taipuu kun painostetaan ottamaan. Olen joskus hämännyt juomalla alkoholitonta olutta tuopista, mutta sekin on vain sellainen hätäratkaisu ja pidemmän päälle raskasta.
Se vain aina jotenkin lähtee niin täysin käsistä. Ensimmäiset kaljat naamaan ja kaikki menee hienosti, ihana nousuhumala joka jatkuu ja jatkuu ja tahti kiihtyy ja sitten mennään sen rajan yli ja alkaa tapahtua. Kaikki tunteet ja viimeaikojen tapahtumat pitää sitten käydä läpi ja kaivella kaikki vanhat asiat esiin ja muistuttaa niistä ja sivaltaa sanan säilällä kaikki täysin suodattamatta ulos. Ja aamulla en muista tietenkään mitään, mutta pahasti olen joka kerta sanonut.
Itsetuntoni on melko heikossa kunnossa, ollut oikeastaan aina. Olen saavuttanut paljon hienoja asioita elämässäni niin työssä kuin sen ulkopuolella, pääsin juuri koulutukseen johon sisäänpääsy on äärimmäisen vaikeaa ja jota olen aina halunnut tehdä, mutta en oikein osaa iloita siitäkään. En koe olevani kateellinen esimerkiksi ihmisille joilla on enemmän rahaa tai materiaa kuin minulla, mutta tunnen riittämättömyyttä siitä että en ole korkeasti koulutettu ja ”menestyjä” , enkä osaa arvostaa omia onnistumisia lainkaan niin paljoa kuin minun pitäisi. Lisäksi olen luonteeltani niin käsittämättömän kiltti, en oikein uskalla sanoa kenellekään vastaan tai antaa kritiikkiä, ettei toinen vain pahoita mieltään. Näitä tilanteita sitten kerääntyy sisälleni viikkoja tai saattaapa mennä kuukausiakin ja sitten kun saa vähän alkoholia niin johan alkaa palautetta tulla, värikynää säästämättä. Ja osittain ehkä tästä syystä olen myös kohtuullisen aikaansaamaton, minulla ei oikeastaan ole mitään tavoitteita minkään suhteen, sehän voisi loukata jotakuta jos minulla menisi hyvin. Helpompaa vain jäädä sohvalle makaamaan - ei voi tehdä virheitä. Tosin se tahtoo sitten näkyä peilissä kun kiloja kertyy eikä vain pääse ulos lenkille tai mihinkään harrastuksiin. Oikeastaan mikään ei kiinnosta - eikä tunnu miltään.
Tottakai olen luvannut muuttua ja lopettaa kännisekoilut - kymmeniä kertoja. Niin varmaan. Kyllähän kaikki tietää mikä arvo on juopon lupauksilla. Välillä tekee vain mieli luovuttaa ja todeta että ei tästä tule yhtään mitään, kun en taaskaan osannut lopettaa juomista ajoissa ja meni sekoiluksi. Tai pääse sohvalta ylös edes kävelylle.
Tämmöisiä mietteitä raapusteli
Q-Tio