Pysymällä TYÖTTÖMÄNÄ raitistuu varmiten!

Olen nähnyt monta monituista henkilöä jotka lopettivat töissä raatamisen raitistuttuaan, he elävät Rentoa Elämää vailla HUOLEN HÄIVÄÄ… eräällekin tulossa jo 8-vuotta ja toiselle henkilölle 5-vuotta… Töihin lähteneet ovat retkahdelleet paljon useammin verrattuna niihin jotka ovat hylänneet työmaailman voidakseen istua 2-3kertaa päivässä palavereissa… Väsyneenä ja ääristressantuneena ei palaverista saa mitään irti verrattuna siihen, että tulee sinne hyvin nukkuneena jos herää vaikka 10maissa… Yhteiskunnan tulisikin maksaa raitistuneille alkholistelle RaittusPalkkaa, ja vapauttaa heidät lopullisesti stressikurimuksesta,joka ennemmin tai myöhemmin vain tuo sen PUPUKELLON käteen…

Ei ihan huuhaaheitto.
Kyllä siinä perää on, että joskus “raskas työ vaatii raskaat huvit”, eli työssä tai muussa elämässä eteenpäinmenossa runnominen heijastuu myös vapaa-aikaan, runnomalla ja riuhtomalla, kovalla vauhdilla pitäisi mennä silloinkin. Elämäntyyli kun on sellainen niin silloin se sitten sitä on.
Moni on raitistunut (tai saanut päihdehommat kutistettua kokoisekseen, niin etteivät ne elämää heiluttele) jättämällä sen kilpailun ja kiipeämisen ja itseltään vaatimisen. Kokonaisvaltainen kohtuullisen elämän opettelu ja jonkinlainen tyytyminen siihen mitä nyt on, työnteko ilman pyrkyrimeininkiä, ehkä vähemmän tienaten mutta hermot kunnossa, on se monet pelastanut.

On olemassa yli-ihmisiä (tai sellaiseksi pyrkiviä) jotka samaan aikaan käyvät töissä, kaikkensa antaneina repäisevät toisen urakan opiskelemalla jossain, kolmannen rupeaman väliaikoina harrastamalla liikuntaa ja urheilua ja kun sitten yrittävät siihen sovittaa sekaan normaalia kodinhoitoa, ihmissuhteita ja vihonviimeisenä päänuppia muokkaavia aineita viinasta pillereihin niin jo on kumma jos ei jokin kohta repeä. (paitsi ne harvat yli-ihmiset jotka kestävät mitä tahansa ja nousevat mille huipulle haluavat, tottakai)

Mutta, muistettaneen tonenkin puoli asiaa. Jos ei ole mitään tekemistä, eikä edes toivoa että tulevaisuudessakaan olisi, niin helposti silloinkin täytetään elämää päihteilemällä.

Mutta että raittiinaolopalkkaa?

Minulle kelpaisi kuukausittainen korvaus myös siitä että aja ylinopeutta.
Ja siitä etten hakkaa puoliso, avopuolisoa tai muita liki olevia ihmisiä
Ja siitä etten ryöstä kioskeja
Ja siitä etten polta tupakkaa
Ja siitä että kohtelen vastaantulevia ihmisiä asiallisesti ja kunnioittavasti
Ja siitä että aina palautan naapurilta lainaamani työkalut pyytämättä
Ja siitä etten sylje lattialla julkisissa tiloissa (jos en kyllä kotonakaan)
Siitäkin sopisi minulle maksaa, etten missään tapauksessa mene karaokebaariin tai muuallekaan laulamaan. Enkä seiso kadunkulmassa pysäyttämässä ihmisiä ja kyselemässä onko tämä tai tuo hyväntekeväisyysjärjestö jo tuttu ja miten olisi kuukausilahjoittajaksi ryhtyminen?

Olisihan näitä, palkan arvoisia asioita. Jos maksaja löytyisi, niin minäkin olisin rikas mies.

Mulla tämä turhautumisen ja viinanjuonnin sykli kestää noin 1-2kk… Mulla on suht hyvä sietokyky sietää tylsää ja mitäänsanomatonta elämää yksin illalla asunnossani, pakenen todellisuutta YouTubeen ja NetFlixiin, niinä iltoina kun saan jotenikin itseni kammettua liikkeelle, en menekään AA-palaveriin vaan salille… Sielläkään ei ole mitään sosiaalista elämää koska kaikki ovat paenneet kuulokkeidensa tai älypuhelimensa taakse, tai sitten ei osaa sanaakaan suomea… :sunglasses: :laughing: AA-ryhmissä vaan alkaa vituttaa koska siellä kaikki muut saavta lorvia päivisin mutta mä en saa… ne jotka ovatkin töissä eivät ole sinkkuja kuten mä oon…

Tuo on kyllä todellinen ongelma.
Paljon riippuu asuinpaikasta, varmasti suurimmissa kaupungeissamme on myös työssäkäyvälle sinkulle iltaisin mahdollisuuksia päihteettömässä ympäristössä sosiaaliseen kanssakäymiseen muuallakin kuin punttisalilla, vaihtoehtoisesti AA:ssa tai muissa hengellisissä yhteisöissä. Jonkun erityisharrastuksen vannoutuneille ylläpitäjille tietysti on omia kokoontumisia, mutta kaikilla nyt vaan ei ole semmoista erityisalaa johon olisi sitoutunut tai halukas sitoutumaan. Shakkikerhoja ja lennokinrakennusryhmiä ja harrastajateattereita ja urheiluseurat urheilijoille, tottakai niitä on. Mutta, ihmiselle joka ei ole mihinkään tuollaiseen orientoitunut, ihan tavikselle, eipä juuri.

Pienillä paikkakunnilla ja vielä keskisuurissa kaupungeissakin mahdollisuuksien puute on ihan todellinen.
Päihteettömiä kohtaamispaikkoja on, mutta kuntien ja kaupunkien ylläpitämät ovat -kustannussyistä, kenties- avoinna tiukasti virka-aikaan, jolloin työtätekevä on työpaikallaan eikä kahvittelemassa. Samoin näyttävät toimivan Ehyt ry:n elokoloketjussa mukana olevat paikat, A-killat ovat monilla paikkakunnilla lähinnä aamiaistunnin aikaan väkeä kokoavia ruokala-kahviloita jotka sulkeutuvat ennen kuin työläisten työpäivät päättyvät. Sitten onkin jäljellä hengellisiä kokoontumisia, niitä toki riittää kaikkialla.

Tarvetta varmasti olisi, yhteisöille joissa päihteettömästi toimimalla ihmiset voisivat tehdä sekä kohdata toisiaan että myös tehdä mieluummin kaikkea muuta kuin keskittyä alkoholiongelmaan, osallistua ja kokea olevansa toimija eikä toiminnan kohde. Ja tällainen toiminta tulisi tosiaan ajoittaa niin että mukaan sopisivat eri elämäntilanteissa olevat ihmiset. Niin työssäkäyvät, työttömät kuin eläkeläisetkin.

Tämä aloitusteksti ei tosin sovellu aivan kaikkiin ihmisiin… Joillekin sosiaali-avun varassa eläneelle ja siinä tilassa AA-han tulleelle töihin meno toimiikin positiivisesti… Mutta itsellä kun olen AA:han tullut tilassa jossa sinnittelen työpaikka/viina keinulaudalla - olisi ollut tosi hyvä pystyä olemaan ainakin 1-vuosi ilman työtä… Näistä jutuista on monella hyvää kokemusta, että on saanut aloittaa raitistumisen alun aivan puhtaalta pöydältä keskittyen pelkästään alkoholiongelmansa hoitoon - ei juoksemaan perse vaahdossa työssä… ja sittenjos jotenkin joskus raahautuu palaveriin, ei siitäkään saa mitään irti…

Monille ihmisille varmasti optimaalinen olotila on se, että on työtä jossa voi toteuttaa itseään, tuntea itsensä hyödylliseksi (ja saada siitä elantonsa) ja työn ulkopuolella sosiaalisia kontakteja monenlaisten ihmisten kanssa, mahdollisuuksia harrastaa ja olla mukana jossain “itseä suuremmassa”, tehdä jotain mielekästä muiden kanssa ja kehittää sitä tekemistä, tuntea itsensä osalliseksi ja vaikuttajaksi siinä vapaa-ajan toiminnassaan.

Ja kun ihmisellä on mahdollisuus tehdä noita edellämainittuja ympäristössä jossa ei
A: käytetä päihteitä
B: kohdisteta huomiota päihteidenkäyttöön

niin siinä on mielestäni hyvät edellytykset olla itsekin päihdeongelmista vapaana.

Luovuuden ja ilon päihteetöntä ihmisryhmää myös minä joskus kaipaan.
Punttisali ei anna sitä, AA ei muutenkaan sovi läheskään kaikille.

Sitten tietysti ne tärkeimmät eli toisen ihmisen kunnioittaminen, toisten vakaumuksen kunnioittaminen. Tahallisen asioiden mustamaalaamisen lopettaminen, asioiden vääristelemisen lopettaminen oman kovan katkeruden helpottamiseksi. :smiley:

Ei taida tähän pystyä kuitenkaan :smiley:

Iloinen luovuus on kyllä sellainen yhdistelmä että se tekee vaikka työporukasta tai harrasteporukasta tai vuorovaikutusryhmästä tai melkein mistä tahansa nautittavan.
Luovuutta me ihmiset tarvitsemme, ja kun sitä saadaan houkuteltua positiivisella kannustamisella esiin yhdessä ja porukalla niin ei aina ole sen touhun tuloksenkaan niin väliä: se semmoisessa mukana oleminen on nautinto siinä hetkessä ja siitä jää mukavia onnistumisen kokemuksia joiden vkanssa taas huomisen ja ensi viikon haasteet on mukavampi kohdata. Omavoimaisena ja oma-aloitteisena, positiivisena ja rauhallisena.

On sekin sentään siunattu asia että ihmisen aivot ovat joustavat ja kehityskelpoiset ihan koko elämän ajan. Vanhoista jutuista poisoppiminen, looginen ja luova ajattelu ja toimintamallien vaihtaminen onnistuu jopa minunikäiseltäni, vaikkei ehkä ihan niin vikkelästi kuin teini-iässä.

Jos jotain olen tässä elämässä oppinut ja nähnyt niin sen että kyllä me muutumme, jokainen. Ei siis olla valmiiksi tuomittuja johonkin kaavaan (vaikka alkoholismiin), ihminen ei ole kertalaakista tänne tullessaan valmis samaan tapaan kuin pesuvati peltiprässistä paukautettuna.

En ole tänään sama kuin kymmenen vuotta sitten, se otsansa hiessä päivät vääntävä ja illalla baaritiskiin nojaava nuija on itse asiassa jo itsellenikin melko tuntematon. Ja jos kymmenen vuoden kuluttua vaikuttava metsänreunanmies nyt kahville poikkeasi, niin ei sekään minun peilikuvani tai kopioni olisi. Minkähänlainen lienee…oikein sitä uteliaisuudella odotan.

Jos kaipaa luovuuden ja ilon päihteetöntä ihmisryhmää, sellaisen voi perustaa itse. Minä aloin soittaa kitaraa 14 -vuotiaana ja perustin bändin alle parikymppisenä. Luovuutta ja iloa on riittänyt niistä ajoista ihan näihin päiviin asti.

Mutta en ole vieläkään ihan varma, että edesauttoiko se rokin soittaminen sitä alkoholismiin ajautumista, vai pelastiko se ajautumasta siihen liian syvälle. :astonished:

Eipä niitä asioita varmaksi tiedä.
SIlti, kun olen aika paljon ihmiskohtaloita kans katsellut niin olen huomannut että ne joilla on edes yksi harrastus joka antaa sisältöä elämään saavat ehkä sen siivellä tai harrastuksen antaman itsetuntemuksen ja itseluottamuksen (omavoimaisuuden?) kautta myös tuikitarpeellista sosiaalisten suhteiden tukiverkostoa ja motivaatiota ja montaa muuta tilpehööriä ja semmoiset asiat varmasti ovat pelastaneet monta kaveria.

Asiaa hiukan funtsittuani muistin että juu, olenhan minä joskus perustanutkin jotain iloisia ja hiukan luovuuttakin kutittelevia ryhmiä. Ja niistäkin onnistumisen kokemuksista oli apua sen tyarvittavan omavoimaisuuden pönkittämisessä kun muutin elämäntapojani pois siitä alkoholia alati sivuavasta… Mutku… ei ehkä kaikilla ole eväitä ja itseluottamusta ja sopivia yhteyksiä ja verkostoa ja muita käytrännön mahdollisuuksia ihan perustamistoimiin. Lähtisivät silti mukaan jos tarjontaa olisi. Ja virkistyisivät ja voimistuisivat ja saisivat positiivisuutta ja ainakin uskoa siihen että ilman päihteitäkin voi olla mukana jossain.

Ja sitten taas; ei ole sekään aina ja kaikkien kohdalla noin. Pienellä muistelemisella tuli mieleeni kolme vanhaa tuttuani, kovasti alkoholisoitunutta, vuosikymmeniä jatkuvasti viinan kanssa lätränneitä, jotka kukin tahollaan jossain vaiheessa lopettivat juopottelun. Ja lopettivat sen niin, että lähes erakoituivat. Entisitä kylänkulkijoista ja suupalteista tulikin omaan kämppäänsä linnoittautuvia, harvoin ihmisten ilmoille lähteviä, pikemmin vastaantulijoita arastelevia ja kovin vähäpuheisia. Kaksi heistä on jo kuollut, kumpikin ainakin kymmenen viimeistä vuottaan selvänä oltuaan. Yksi elää, ja kovin vähän on kenenkään kanssa tekemisissä.

Valinta sekin, ja noistakin jokainen on varmasti just sen valinnan katsonut omakseen. Heitä kun ei mikään pakottanut eristymään.

Ollaan siis taas tässä. Ei ole yhtä ja ainoaa tapaa ryhtyä selväksi ihmiseksi.