Hyvä, että ollaan tarkkoja rajavyöhykkeellä.
Itseä pelotti jo ne vyöhykemerkit, kun kävimme vuosia sitten Nellimissä ja tukkirännillä. Tie kulki välillä vyöhykkeen vierestä. Kaikkeen tottuu. Kiva paikka, niin käytiin monesti.. Kylän väki esitti sielä joskus näytelmän ja tarjoilivat läskisoosia ja tuppiperunoita. Mielenkiinnolla odotin, että mitähän ne on. Olivat kuorineen keitettyjä puikulaperunoita.
Turvallista matkaa…
Olen käynyt itsekin katselemassa sitä tukkiränniä. Siellä oli myös kunnostettu kämppä, jossa hienosti veistetty pöytä. Kotiuduin jo Suomeen, Inarin lähistöllä majailen. Lämmitän saunan ja syön hyvin.
Moi taas.
Ajelin kotikaupunkiini pitkän reissun päätteeksi. Uusia ideoita ja toimintoja. Kyselin eräältä paikalliselta seurakunnalta pientä terassia käyttööni. Huomasin nimittäin, että tuo terassi sijaitsee pubin ja grillin välisellä katuosuudella. Mitä mainioin paikka kohdata öisiä kulkijoita. Terassin yllä on katto, joten sateensuojankin se tarjoaa. Autoni peräkontista kantautuu musiikki, joka kuuluu mukavasti ympäristöön.
Uudet tarinat odottavat kirjoittamista.
Viime keväältä jäi vähän polttopuuta tekemättä. Nyt teen viimeiset 15m3, saavat olla pinottuna reilun vuoden.
Moi.
Olen jälleen palannut kotiseudulle. Paikallisessa kohtaan ihmisiä, niin kuin jo vuosia olen tehnyt. Tutut “paholaisenkastemaljan kihlajaisrenkaat” koristaa pöytiä. Tuttu terapiasohva ja kokislasi jäineen. Karaoken huminaa.
Mietin elettyä kesää, elämää. Syksy tuo jotain pientä ja uutta elämään.
Sanoissa sopivaa dramatiikkaa 
Luin jokin aika sitten Yön kadut. Se osoittautui ihan yhtä mukaansatempaavaksi kuin Pelkään mutta en pakene. Kirjoitat hyvin, kaikesta huokuu kunnioitus muita ihmisiä ja elämää kohtaan. Samalla kun seisot itse kaiken jälkeen vakaalla maaperällä, valmiina tarjoamaan samaa muillekin ja pitämään kiinni. Jos vain haluavat siihen tarttua. Aina emme halua, mutta pienet piipahduksetkin sen äärellä voivat liikuttaa sisällämme jotakin.
Se oli itse asiassa toissapäivänä, kun kävelin erään pikkuisen pubin ohi. Maanantaina, alkuillasta. Kaikkeen imeytyneen, läikkyneen oluen ja lonkeron haju sekoittui ulkona istuskelevien tupakan katkuun. Haistoin sen ulos saakka. Hiukan surullisena muistin, miten oli yksi heistä. Mielestäni aidompi kuin kukaan ohi kävelevä hienohelma. Me siellä olimme jotenkin parempia kuin kaikki muut. Me emme alistuneet odotuksiin ja normeihin, vaan olimme rehellisiä itsellemme ja toisillemme. Emme hienostelleet ja esittäneet, vaan uskalsimme olla ihan omia itsejämme. Sari, Johanna, Pekka, Mika, Niina, Terttu, Raimo ja Petra olivat ystäviä. Tapasin heitä joka viikko ja puhuimme syvällisiä. Joistakin tiesin jopa sukunimenkin, olin kuullut sen karaokekisassa. Jonkun luona olin käynyt jatkoilla, ehkä oksentanut rapun pieleen. Siinä pubin terassilla istuttiin ylpeinä, meidän porukka.
No, ehkä nyt ajatellen olen ihan kiitollinen siitäkin. Ilman sitä kokemusta en varmastikaan olisi minä tänään. Mutta olisihan sitä vähempikin riittänyt. Ei se tietysti minulta ole pois, jos ja kun osa elää elämänsä niin. Mutta samalla toivoisin että mahdollisimman moni löytäisi pois. Eihän siinä mitään aitoa ollut, hienosta puhumattakaan. Mitähän Sarille, Johannalle, Pekalle, Mikalle, Niinalle, Tertulle, Raimolle ja Petralle kuuluu? Jospa heistä joku on tavannut Putkiksen. Mistä sitä tietää.
Kiitos. 
On pimeää. Autossa on lämmin. Makailen peiton alla. Ajelin tänne Seitsemisen kansallispuiston parkkiin yöksi. En tiedä enää monesko yö tämä on, kun autossani nukun tämän päättyvän kesän jälkeen. Olisiko tullut yövyttyä noin 80 yötä, ehkä jotain sitä luokkaa. Matkaa olen taittanut lähes 20 000 km. Autoni mittariin pyörähtää pian 700 000 km.
Kohtasin kesän aikana monia ihmisiä, joitain kuuluisiakin kasvoja autoni vierellä käväisi.
Muistan erään suuren evankelistan, Arto Boan, joka nyt parhaillaan on Pakistanissa pitämässä Missio tapahtumaa. Hän kertoi minulle kohdatessamme Sodankylän elokuvajuhlien aikana, että hänen tapahtumissaan saattaa olla kymmenenkin tuhatta ihmistä paikalla. Ihmisiä kuljetetaan matkojen päästä busseilla, joita ilmeisesti täytyy olla kymmenittäin… Kuuntelin haltioituneena hänen kertomuksiaan, samalla kun kuljimme jalkaisin yhdessä tuolla Sodankylän kaduilla. Pakistanissa, Intiassa, Afrikassa… vau! Sellaiset tapahtumat ovat varmaan todella hienoja. Arton kertomuksen jälkeen oli minun vuoroni kertoa omasta vaelluksestani öisillä kaduilla. Kerroin Artolle kuinka autan ihmisiä kotikaupunkini kaduilla. Kerroin hänelle, että useina öinä minun kyydissäni matkaa vain yksi ihminen kotiinsa. Tuntui kovin vähäpätöiseltä kertoa… vain yksi ihminen… Mutta Arto ei pitänyt sitä vähäpätöisenä. Hän kyseli ja minä vastailin. Me kuljimme hetken yhdessä, minä ja suuri evankelista. Kuitenkin tuntui siltä, että me olimme ihan samanarvoisia siellä kadulla.
Pieni lainaus kirjasta Yön Kadut.
Cd jatkoi väsymättä soittoaan:
♪… Ei kauneimmassa temppelissä asu meidän Jumalamme, mutta siellä Hän on aina, missä joku rakastaa, pelko katoaa…♫
Aivan niin. Ymmärsin viimeinkin sen, mihin Jumala on lähettänyt minut. Jumala ei lähettänyt minua parrasvaloihin. Hän ei lähettänyt minua toiselle puolelle maailmaa lähetyssaarnaajaksi. Hän ei lähettänyt minua palvottavaksi. Ikoniksi ihmisten eteen. Sadat tuhannet ihmiset tarvitsevat kyllä sitä sanomaa, jota myös minä kannan mukanani. Minun tehtäväni ei kuitenkaan ole toistaiseksi puhua tuhansille ihmisille.
Matkoillani minua kuljettaa ikivanha autoni, johon olen vaihtanut lähes kaikki mahdolliset varaosat. Orkesterin ja laulajat hoitaa taustalla soiva cd. Yön pimeydessä tunnelmallisen valaistuksen antaa autoni kellertynyt sisävalo. Pieni alttari kojelaudalla kertoo Jumalan rakkaudesta.
Mieleeni tulee omituiset sanat:
”Tuhat ei ole ihminen, yksi on ihminen.”
Minun tehtäväni on kohdata yksi ihminen kerrallaan. Ilman lippu- tai paikkavarausta. Ei ennakkoon varattuna hetkenä, vaan juuri siinä hetkessä. Siellä, missä on se yksi ihminen. Yön pölyisillä kaduilla.
Vain yksi ihminen, ei enempää. Mutta se on kuitenkin valtavan paljon.
Teet tosi tärkeää työtä öisillä kaduilla. Taivaan isän siunausta sinulle 
Koet varmasti myös itsellesi paljon hyvää auttaessasi lähimmäisiä.
Minä pyrin käymään Seitsemisessä ainakin kerran kesässä Saarisoljasen kierroksen. Sopivan mittainen ikääntyneelle huonohkokuntoiselle.
