purkaus

On tää vaan niin paskaa. Mulla on tosi vaikea olo ja huomaan kyllä että teistä monilla on ihan samalla tavalla paska olo. Mun juominen ei ole ollut koskaan päivittäistä. Enemmän se on ollut viikottaista, mutta liiallista. Aina välillä onnistun ryhdistäytymään ja jättämään alkon pitkäksikin aikaa vähemmällä huomiolle. Suurin osa viime talvesta meni niin.

Käyn terapiassa, mutta jostain syystä en saa sanottua siellä ollenkaan kaikkia asioitani. Esimerkiksi tästä juomisestani en ole jutellut oikeastaan ollenkaan. Syy on häpeä. Mä olen alkoholistivanhempien ainoa lapsi ja joskus todella vannoin, että en koskaan mitään ota. Pikku hiljaa tuntuu kaikki vanhempieni pahat tavat ottaneet jonkin roolin myös minun elämässäni. Viina, tupakka ja virheet.

Mulla on ihana mies, joka juo joskus liikaakin, mutta ei varsinaisesti alkoholistisesti. Hän itse päättää milloin ja kuinka paljon juo. Ainakin yhdeksällä kerralla kymmenestä. Joskus luulin, että pelkkä ihana mies parantaisi koko elämän, mutta ei se tee niin. Voi samperi, miksi se ei voi vain tehdä kaikkea hyväksi?

Aikaisempi ihmissuhteeni oli hyväksikäyttävä ja narsistinen. Nyt, kun olen päässyt siitä eroon, huomaan kaipaavani kontrollia. Sitä, että joku kertoisi minulle kuka minä olen ja mitä minun tulee tehdä ja tuntea ilman, että mun tartteis sitä itse selvittää. Ja toisaalta. Olen saanut juuri toisen parantumattoman etenevän sairauden, jonka nimi jo pelkkänä sanana saa kylmät väreet juoksemaan pitkin ihoa.

Olen nyt masentunut. Viime viikolla tuli juotua perjantaina ja sunnuntaina. Sunnuntain jälkeen olen nyt ensimmäistä kertaa ulkona kotoani. Olo on ollut mustaakin mustempi. En ole juurikaan mokaillut kännissä (olen kaatuillut toki (liittyen lähinnä muutenkin heikkoon tasapainooni - kaatuilen siis selvinpäinkin…)) vaan olen ollut “vain” hankala ja rasittava. En kuitenkaan ole tehnyt juuri mitään sellaista mitä en olisi voinut tehdä selvinpäinkin. Ilmeisesti kontrolli ei häviä kännissäkään. Huonoja tilanteita on siis ollut. Mutta huonoin tilanne on aina seuraavana päivänä, kun koen moraalista krapulaa kännäämisestä.

Mutta nyt siis on mitta tullut täyteen ja pajatso tyhjentynyt totaalisesti. En saa otetta mistään, olen levoton, ahdistunut ja kauhuissani. Uuden diagnoosin takia. Elämäntilanteeni takia.

Häpeä on täysin käsittämätön. Ahdistus on kamala. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että en voi kuolla, koska se aiheuttaisi vielä enemmän pahaa oloa ympäristössäni kuin pelkkä masennus. Tosiasiassa haluaisin vain pois. Lepäämään. Ja toisaalta - tuntuu, että huijaan itseäni ja muita tällä ololla. Mikä on totta ja mikä ei? Jos vain toimisin, niin kuin oikein on, olisi minulla ja kaikilla muilla helppoa ja mukavaa, vai? Mutta sen sijaan makaan sängyn pohjalla ja mietin kuinka paljon kärsin. Itsekeskeinen paska siis olen myös.

Miten täältä noustaan?

Siten, että hyväksyt ja sisäistät sen, että on vain yksi ihminen, joka on vastuussa siitä, minkälaista elämää elät ja kuinka tasokasta se on.

Se ihminen olet sinä.

Ensimmäinen askel on olla ottamatta sitä ensimmäistä ryyppyä.

Toinen askel kertoa sille terapeutille rehellisesti kaikki. Miten hän voi sinua auttaa jos ei tiedä tosiasioita?

Tarpeen mukaan hanki sellaista apua lisää, jotka ovat todella ovat perehtyneet alkoholismiin, kuten AA-ryhmät ja Minnesota-hoito.

Ennen kaikkea on tärkeintä, että TEET sellaisia asioita, jotka auttavat sinua eteenpäin.

Oikeastaan purkauksen syy ei ollut se, että saisin konkreettisia ohjeita. Onhan se nyt pirulauta selvä, että juuri mun tarttis tehdä asioita itseni eteen ja kantaa vastuu niin itsestäni kuin valinnoistanikin. Ja kaikenlisäksi juuri mun valinnathan ne tässä aiheuttaa ongelmia. Olen ollut aina oikein huono valehtelemaan itselleni. Ainakin mitä tulee omiin huonoihin valintoihin ja niiden motiiveihin. Mä en osaa sitä, että pitäis juoda juhlaan tai suruun vaan mä juon siksi, että en muutakaan osaa. Vielä. Toivottavasti. Tai sitten tässä menee henki, perhe, talous ja ystävät.

Ongelma on enemmän tahtomattomuus. Se, että mä en kertakaikkiiaan haluais ja jaksais tehdä mitään. En edes juoda. En edes olla. En edes jaksais olla jaksamatta. En oikein tiedä, miten tällaisessa tilanteessa oikeasti pitäis toimia. Tuntuu, että on ympäristölleen vaan taakka. Jotenkin kuvaavaa on, että suurimmassa osissa mun ulkovaatteista takin taskuissa on reikiä. Reikiä, joihin katoaa aina tavaraa, jota en jaksa sieltä vuorin välistä kaivaa. Eli tavallaan takki ei ole tyhjä, mutta mitään sieltä ei käyttöönsä saa. Olis taitoa ja tietoa korjata ne reiät ja tavallaan se, että korjais ne helpottais eteenpäin - mutta kun ei JAKSA.

Ja siitä kumpuaa kauhea määrä syyllisyyttä ja häpeää. Mä en jaksais olla tälläinen kuin olen ja tunnen, että ei mulla ole edes oikeutta olla. Vaikka ei siihen kuulemma mitään oikeutuksia tarvitse. Mutta tuntuu, että JUURI minä näistä kaikista maailman ihmisistä tarvitsisin oikeutuksen olla olemassa.

Noh. Mä nyt vaan olen tällainen kuin olen ja yritän jotenkin pyristellä kohti parempaa tulevaisuutta ilman alkoholia ja oikeiden ihmisten kanssa. Kunhan tässä taas vaan jaksais jotenkin panostaa… Olla.

No, amatöörinä olen sitä mieltä, että podet syvää masennusta.
Sellaisesta minulla on kokemusta ja myös typerästä yrityksestäni hoitaa sitä alkoholilla. Eipä auttanut, pahensi tietysti vaan kaikkia asioita. Todellisuus on parasta kohdata selvin päin.

Ja kyllähän siinä voi mennä nuo kaikki luettelemasi asiat, henkeä myöden mutta mitäpä tässäpä enempää kun kerroit, että oikeastaan et edes ollut neuvoa kysymässä.

tiätkö, vois olla mun kirjottamaa sun teksti.

mutta toi on nyt yks askel, että kirjotat olostas ja tiedostat ton.
mulla on myös motivaatiovaikeutta,
nyt oon tosin vöhentänyt kun se vaan alkoi tuntua hyvältä ratkasulta.
en tiedä, kuinka tää mulla menee, mutta nyt tää tuntuu toimivalta.

se on prosessi.
mulla ei oo muuta neuvoa kuin että anna itelles pikkusen aikaa, äläkä luovuta ja ala kelailla että tää on nyt mun elämä näin ja voin jatkaa juomista.
hengaile vaikka täällä, vaikka ei ihan helpolta tuntuisi, ja katso mitä tapahtuu.
sitten kun oot valmis, jätä se eka ottamatta.

näin se toimi mulla, toivottavasti säkin löytäisit jotain motiivia.

Kiitos vastauksista.

Niinpä niin. Syvä masennus? Enpä tiedä… Ehkä. Ainakin keskivaikea. On ollut jo vuosia. Sitä minä tässä vaan mietin, että mistä nämä asiat kumpuaa…

Seurasin eilen illalla Inhimillistä tekijää (?). Se oli syömishäiriöistä ja niiden hoidosta. Ei voi mitään, ihailen jossain määrin Virpi Hämeen-Anttilaa. Jotenkin perushumaani ja sivistynyt ihminen. Mutta siis puhuivat ruoasta. Itselle tuli olo, että olisivat ihan hyvin voineet puhua mistä tahansa riippuvuudesta. Hämmennystä herättää aina vaan se, että kaikki aina sanovat, että peruslähtökohta riippuvuuksien hoidossa on se, että tunnistaa ja tunnustaa omat tunteensa ja kohtaa ne ilman keinotekoisia suojia. Niinhän se on. Mutta hitto. En tiedä, onko teillä muilla ongelmia sen kanssa, että omille tunteille on liki mahdotonta antaa nimi ja tunnistaa ne oikein. Aina ei edes tiedä onko iloinen vai olevinaan vaan saati sitten näiden hankalampien tunteiden kanssa kuten suru, pahamieli, masennus, ahdistus. Miten sitä tietää mikä mikäkin tunne on?

Viime sunnuntai oli suorastaan surkuhupaisa. Mun olis pitänyt lukea tenttiin. Valmistauduin siihen luku-urakkaan kuten aina - siivoamalla. No sitten kun asunto olisi ollut lukukunnossa, mä en voinu lukea sanaakaan. Henkeä ahdisti. Kädet tärisi. Ahdisti. Huimasi. Kaikkea sellaista, mikä ei auttanut lukemista siis laisinkaan. Noh. Sitten ryhdyin kirjoittamaan päiväkirjaa, mutta siitäkään ei tullut mitään. Ryhdyin arpomaan. Otanko kaljan vai rauhottavan (en yleensä käytä, mutta kaapissa on muutama taannoisen diagnoosin takia - eli siksi, että kykenin nukkumaan ensimmäiset yöt diagnoosin saamisen jälkeen…)? Kaljoitteluksihan se meni. Jostain syystä se tuntui siinä kohtaa pienemmältä pahalta… Pillerit pelottaa… Mutta siis… Eilinen ohjelma sai miettimään. Mitä ne tunteet ja pelot olivat, jotka siellä pinnan alla möyri? Mitäköhän olisi tullut vastaan, jos sitkaasti olisin vain tärissyt ja pärissyt kotona? Nyt sitä ei saa koskaan tietää… Ennen ensi kertaa. Mutta siis mielenkiintoista. Joku syy tähän on oltava, mutta mä en sitten kertakaikkiaan tunnista sitä.

Osia kyllä - riittämättömyyttä, 30-kriisiä, vertailemista muihin akateemisesti lahjakkaisiin ystäviin. Surua menetetyistä ja menneistä. Mutta mikä on se, mikä odottaa korjaamista?

No eipä ole sunnuntain jälkeen tehnyt mieli mitään. Eikä periaatteessa olis ollenkaan aikaakaan kaljotteluun ennen kuin joskus parin viikon päästä. Hyvä niin. Mutta mulle käy joskus niinkin, että ei tee yhtään mieli olutta, mutta joku pieni vieno ääni takaraivossa naputtaa, että et ole juoppo etkä mikään :laughing: , jos sun ei oikeasti tee mieli mennä kaljalle. Että huijaan itseäni, jos luulen, että mulla olis parempaakin tekemistä. Joskus olen siis löytänyt itseni väkisin vääntämästä olutta naamariin baarissa ja koko ajan ollut tietoinen siitä, että itseasiassa olisin kaikkialla muualla mielummin. Ja toisaalta se pieni ääni on sitä mieltä, että siitäs sait, kuin luulit olevasi parempi kuin oletkaan. Halusitpas olutta! En siis anna itseni ansaita selvää iltaa. Mieli on kuin korkkiruuvi, joka on koko ajan viritetty tuhoamaan itsensä.

Noh. Nyt taas uskon vähän parempaan huomiseen. Olen kuitenkin saanut itseni tekemään pakollisia asioita ilman tajutonta tuskaa. Vain pienesti on ahdistanut. Ja illalla on saunavuoro ja ihana mies. Onneksi mun saunomiseen ei ole koskaan kuulunut viina vaan ennemmin mehu, salaatti ja jos kuplia haluaa, niin vissy.

Sellaisenkin huomion tein eilen, että aina kun oma mieli ja elämä rakoilevat ryhdyn suorastaan intomielnä hoitelemaan muiden juttuja ja asioita + selvittämään toisten sotkuja. Rikkaa toisen silmästä vai miten se nyt menikään…

mun perusongelma on nimenomaan syömishäiriö johon liittyy päihteiden liikakäyttöä.

eli itse ajattelen, että olen riippuvainen persoona, siksi toi on ihan totta, mitä inhimillisessä tekijässä kuulit ja ajattelit, että sopii myös alkoriippuvuuteen.

tosin esim syömishäiriössä ja päihderiippuvuudessa on vähän erilaiset mekanismit, oletan että päihderiippuvuudessa kai eka lähdetään katkasusta? kun taas itse mulla on lääkitys sekä psykoterapia apuna syömishäiriöön.
en niin tiedä tuosta päihderiippuvuuden hoidosta, voin siis olla väärässäkin.

mutta ootsä ajatellu hakea tohon masennukseen hoitoa??
nyt kuullostaa, että taidat hoitaa sitä alkolla ja se kyllä vaan syventää sun masennusta??
ja etenkin kun mietit, mistä masennuksen syyt kumpuaa, niin voisit todella hyötyä esim. terapiasta??
mielenterveytoimiston kautta saattaisi saada terapialähetteen tai sitten ihan normilääkäriltä?

onhan olemassa myös lääkitys masennuksen hoitoon, mutta ilman terapiaa se ei kyllä oo hyvä ratkaisu.
ja mielialaläääkkeet sekä alko ei sovi yhteen, ovat vähän kuitenkin toisiaan kumoavia.

pitkäkestoinen mielialalääkitys on aivan eri juttu kun nuo rauhoittavat, mitä vetelet.

hienoa että jaksat uskoa, niin minäkin, vaikka ite oon ihan samassa pisteessä kuin sinä, että viiniä kuluu todellakin, eikä aina ees tee mieli ja silti juon.
mutta nautitaan näistä muutamista selvistä päivistä, jotka takana on!!

ja kuule; mulla on toi sama muiden asioista huolehtiminen.
uskoisin, että sitä kutsutaan läheisRIIPPUVUUDEKSI…

haitsä apua masennukseen, juomiseen vai mihin??
mä aattelin, että jos Pahenee Vaan hakis apua masennukseen?

ite oon lääkärin lähetteellä mennyt mtt:oon ensin terapiaan, nykyään mulle on myönnetty kelan kuntoutustuki yksityiseen psykoterapapiaan.
mulla hoidetaan syömishäiriötä, johon kyllä liittyy päihteiden väärinkäyttö ja alkoholin suurkulutus.

toi a-klinikka kuullosti aika toimivalta ja hyvältä systeemiltä.

Kokemusta omaavana olen sitä mieltä, että se on ihan oikein. Turha hoitaa masennusta, niin kauan kun potilas dokaa.

Ketjun aloittajalla taitaa olla muitakin murheita ja masennuksen syitä kuin viina…

En ole terveydenhuollon ammattilainen, mutta toivoisin, ettei suurkuluttajien ja alkoholistien masennusta hoidettaisi Blythen kuvaamalla suoraviivaisella tavalla, eli ei siis ollenkaan. Kauhistuttava ajatus. Joissakin tapauksissa melkein heitteillejättö. Tulee mieleen putkakuolemat…

Rauhaisaa yötä kaikille, erityisesti sulle Pahenee vaan

okei.
mutta mun mielestä päihderiippuvuuden takana on aika usein jokin psyykkinen ongelma, johon hoitoa haetaan.
päihteet sitä toki syventää ja hoidon tuhlausta kai on, jos ihminen dokaa hoidon aikana.
mutta psykoterapialla päästään myös riippuvuuksien ytimeen.

no sitten kai se a-klinikka??
mun on vaikea sanoa, kun sain hoitoa anoreksiaan ja silloin ongelma ei ollut päihteet (tai siis en sitä kertonut).

Kiitos taas kommenteistanne.

Onhan tässä muutakin kuin viina. Tai omalla kohdallani luulen, että viina on tullut täyttämään aukkoa, mutta temponutkin sen suuremmaksi kuin olisin koskaan uskonut. Suurinpana kai toi tunteiden tunnistamattomuus. Oloani auttoi suunnattomati se, että olin stressannut vuokran maksusta (rahat ihan lopussa) ja sitten se järjestyikin nopeammin kuin olin luullut. Mutta en toki ollut ennen asian järjestymistä tajunnut kuinka paljon se mua painaa…

Käyn terapiassa (Kelan maksamassa) ja siellä puhutaan kyllä aivan muista asioista kuin viinasta. Ehkä se minkä takia en siellä alkon käytöstä puhu, johtuu siitä, että häpeän ihan hirveästi kaikkea, mutta etenkin alkoholin käyttöäni. Mulla on krooninen huono omatunto. Nyt esimerkiksi mulla on huono omatunto siitä, että mulla oli viime viikonvaihteen jälkeen ihan kamala olo ja purin sitä läheisiini. Muutama läheinen on tulossa viikonloppuna luokseni, kun pyysin hädässäni. No nyt mulla on jo parempi olo ja sen seurauksena huono omatunto. Eli fiilis on huono, kun se on huono ja fiilis on myös huono kun se ei ole. Tuntuu, että pitäisi edelleen maata siellä sängyn pohjalla, kun kerran pyysin apua. Huomasin, että hirvitti eilen, kun Ihanan Miehen kanssa naurettiin oikein kunnolla. Enhän mä sais nauraa, kun olen kerta ollut niin huonossa kunnossa ja apuakin pyytänyt! Eli ikinä ei voi olla hyvin.

Mulla on sellainen olo, että mä en edes saa voida hyvin. Ihan kuin minä en ansaitsisi sitä. Täydellisyyden ja normaaliuden tavoittelu ovat mulle niitä asioita joihin kaadun kerta toisensa jälkeen. Perhetaustastani johtuen olen lähtenyt liian aikaisin kotoa ja toisaalta en ole koskaan oppinut miten normaali arki toimii. Kuvittelen, että kaikilla muilla on kaunis ja siisti koti koko ajan. Tiskit tiskattu, lakanat vaihdetaan kerran viikossa samalla kun matot käytetään ulkona ja lattiat pestään… Saan mielettömiä onnen tunteita esim. siitä, että jollakin ystävälläni on likainen vessa. Se tarkoittaa minulle hetken sitä, että olen tavallinen. Kaikki ei ole aina siistiä. Tähän täytynee kommentoida, että kotonani ei siivottu koskaan. Suurin haaveeni oli se, että kun tulen kotiin, kotoa kuuluisi imurin ääni. Eipä kuulunut, ei.

Muistan muuten hyvin selvästi sen hetken, joka on määrittänyt minun juomistani liiankin paljon. Ensimmäiset kerrat alkoholia käytin 17-vuotiaana. Silloin yksi entinen luokkakaverini totesi minulle (nörtille), että olen yllätävän hauskaa seuraa kännissä. Voi helvetti, kun en olisi ottanut sitä tosissani. Uskoakseni olen parhammillani eri hauskaa seuraa selvinpäin ja ainakin fiksumpaa. Sekin on muuten ongelma, että palautetta tuntuu saavan vain ja ainoastaan humalassa. Ja siis yleensä sitä positiivista. Olen hauska, älykäs, fiksu, seksikäs ja filmaattinen olento (kuulemma). Ja se palautteen nälkä vie kovin helposti baariin. Toki ykkössyy on kuningas alkoholi, mutta toinen se, että sitä palautetta tulee. Ja palautteen antajan viehättävyydellä tai arvostettavuudellahan ei tässä asiassa ole mitään väliä.

Joskus selväjärkiset ystäväni kommentoivatkin tätä palautteen tarvetta. Pitävät sitä lievästi rasittavana ja huvittavana. Mutta mulle se on totisinta totta. En osaa löytää itse itsestäni juuri mitään arvostettavaa, mutta jos toiset sanovat jotain niin hellin kommenttia mielessäni. Vartin. Ja sitten taas jää kaipaamaan uutta palautetta. Vartissa olen todella onnistunut torpedoimaan sen kaiken hyvän - ei se sitä tarkoittanut, ei tiennyt mistä puhuu, sanoi vain, koska pyysin jne. Oman rakkaankaan sanomisilla ei ole paljon pidempää kaikua.

Taidan olla aika sairas kakara. Mutta selvinpäin tällä kertaa. En ole sen sunnuntain jälkeen havitellut viunaa laisinkaan ja viikonloppuna se ei tulisi kuuloonkaan vaikka haluaisinkaan - sen verran arvovaltaisia vieraita. :wink:

Hei…

Sä olet vakavasti masentunut, juttus nimittäin on kuin mun ajatuksiani ennen lääkitystä ja terapiaa, usko tai älä… tuollaiset ajatukset syö naista… Sä olet arvokas ihminen sellaisena kuin olet. Ei viinan piikkiin sovi kaikkea laittaa, mä ainakin juon tuskan turruttamiseen silloin kun oma itseni ottaa päähän ja kun kaikki muut tuntuu fiksummilta, viisaimmilta, siistimmiltä, kauniimmilta ja hauskemmilta… Mä en ole masennuksenhetkinäni kuin pitkä miinus nolla, helppo se on silloin pulloon tarttua, vaikka todella huono apu. Sinnittele päivä kerrallaan ja katso peiliin ja sano sille ihmiselle että kylläpä siellä on hauska, ihana ihminen :slight_smile:

Virtuaalihalit multa… Olen muuten ollut viisi päivää selvinpäin ja se on saavutus mulle, olen todella ylpeä itsestäni ja elämä on paljon kivampaa

hei jos oot terapiassa niin nyt äkkiä kerrot sun terapeutille juomisesta.
mulla on ihan sama ongelma, mutta viikko sitten kerroin, koska terapeutti näki musta, että joku juttu on, ja alkoi kysellä ja kysyi myös juomisesta ja oli pakko kertoa.
se on ammattilainen, kyllä se sen kestää.
tai sitten kerrot, että sua hävettää avautua, niin pääsette niihin juttuihin kiinni.
jos oot kelan kustantamassa terapiassa, niin muista, että sitä myönnetään yhdelle ihmiselle ainoastaan yhden kerran elämässä, eli ota nyt kaikki siitä irti!!

onpa helppoa neuvoa muita…

ja noi sun ajatukset on ihan kamalan tuttuja mulle.
voimiax100

Kävin tuossa hieman liikkumassa. Kelan maksamaa allasterapiaa… Hitto mä tuun kalliiksi yhteiskunnalle. :laughing: Noh, se oli sen fyysisen sairauden takia. Kai sitäkin pitää hoitaa. Mutta uiminen tekee hyvää. Siinä saa lihakset kihelmöimään ja toisaalta pään hieman tyhjemmäksi. Ei tartte ajatella vähään aikaan mitään muuta kuin miten jonkin liikkeen tekee. Melkein tehokkaampaa kuin päälääkärissä käynti.

Masennuksen myöntäminen on tosi vaikeaa. Tai siis se on ongelmallista, että se on ollut niin kauan. Ajattelin aikaisemmin, että sehän hoidetaan. Haen apua, käyn juttelemassa ja viimeistään vuoden jälkeen olen täysipäinen NORMAALI ihminen. Mutta ei se mennyt niin. Tässä sitä ollaan monen vuoden jälkeen. Eikä mitään radikaalia muutosta ole tapahtunut vaikka kaikenlaisia metkuja olen kokeillut.

Ihmettelin sitä viime vuonna, kun olin alkoholiton 2.5 kuukautta ja kohtuukäyttäjä puolisen vuotta, että olo ei parantunut juuri silläkään. Tai toki perusolotila oli monella tapaa parempi, mutta oman pääni kanssa en juuri tullut juttuun. Tein mielestäni oikeita asiota, pohdin mielestäni oikeita asioita, hoidin ystävyyssuhteitani ja parisuhdettani, mutta olo ei silti ollut häävi. Toki silloin vielä mielessä pyöri edellinen paha ihmissuhde, mutta siitä huolimatta. Miksi en ollut oikeasti onnellinen? Vaikka lyhyt aikahan se oli.

No nyt yritän tässä sitten sinnitellä. Opiskella hiukan. Seurustella hiukan ja tutustella itseeni. Mutta, mutta… Viina on jätettävä. Haaveilen kyllä siitä, että joskus vuosien päästä olisin kykenevä käyttämään alkoholia normaalisti, jos haluan. Mutta, että tilanne ei olisi se, että lähtisin karkukännejä vetämään. Olen sitä mieltä, että baarit ovat täynnä hienoja ihmisiä karussa itseltään ja maailmalta. Se viinan tuoma hetkellisyys on liki autuasta. Se, että hetkeen ei ole mitään muuta kuin se kyseinen hetki. Ei aikaa pari tuntia sitten tai parin tunnin päästä. Vain nyt. Silloin ei tarvitse hetkeen kantaa vastuuta eikä tulosvastuuta. :unamused:

Mutta niin. Kyllä ne vastuut sitten joutuu sen jälkeen kantamaan korkojen kera. Tuolla kylillä liikkuessa sitä katselee ympärilleen, kun nämä kasialmat ja -heikit tulevat vastaan ja toivoo, että ei katsele tulevaisuudekuvaansa. Kai nekin on joskus olleet alkoholin kohtuukäyttäjiä tai ainakin pyrkineet siihen.

Päivän huvitus on tänään ollut se viinapullojen kylkeen tuleva varoitusteksti: Alkoholi vahingoittaa sikiötä ja itseäsi. Olisivat sentään laittaneet tekstin jonkinlaisen kielen ammattilaisen kautta. En väitä, että itse olisin mikään suomenkielen suurmestari, mutta tuollaiset jutut huvittaa. Kyse lienee siitä, että tekstille ei juuri varata näkyvää tilaa, mutta silti… Vai huvittaako se vain minua?

En ole koskaan aikaisemmin osallistunut näin laajamittaisesti mihinkään nettiyhteisöön ja tässä on selkeästi terapeuttisia vaikutuksia. Saattaisin jäädä koukkuun, jos olisi netti kotona… :wink:

Eli kiitos teille kaikille, jotka olette vaivautuneet lukemaan ja kommentoimaan. Siitä tulee hyvä mieli. Ja siitä, että joku kokee maailmaa vähän samalla tavallla. Terapeutti on nyt lomalla, mutta jospa sitten uskaltaisin sanoa asiasta, kun taas tavataan…

kiva jos oot saanut jotain apua ja tukea.
ja rohkeasti vaan terapeutille asioita kertomaan.
kelan tuesta huolimatta se jotain maksaa ja sinähän se asiakas oot!

Jos olosi ei parantunut yhtään raittiinakaan niin se jos mikä viittaa vakavaan masennukseen… Mulla oli just niin. Elämässä ei ollut väriä ei hajuja, ei makuja, mikään ei tuntunut yhtään millekään vaikka mitä kivaa tapahtui, suurinpiirtein kaikki vain vitutti.

Se masennus on tosiaankin vaikea myöntää, minä itse en edes tiennyt olevani masentunut ennenkuin lääkäri teki testin ja sanoi että olen vakavasti masentunut ja erittäin suurilla pistemäärillä. Olin järkyttynyt ja ajattelin että en kehtaa kertoa siitä kenellekään. Mutta toisin kävi, nyt puhun sairaudestani niin kuin flunssasta, sillä se on tänä päivänä erittäin normaalia eikä ihmistä enää pidetä hulluna jos syö masennuslääkkeitä ja käy terapiassa. Kyllä sinä kehtaat tunnustaa sen kaikille, he jotka eivät ymmärrä, niin todella on pienet piirit sellaisilla ja ne voi jättää oman onnensa nojaan.

Pieniä askelia kerrallaan ja hienoa kun kävit uimassa, olen oikeestaan kateellinen sillä minä en ole kuntoillut yhtään, olen niin laiska.

Eilen otin viiniä kihlattuni kanssa, ihan sievästi enkä tullut liikaa humalaan, tänään ei kaduta eikä krapulastakaan ole tietoakaan. Toivon että opin kohtuukäyttäjäksi, mutta siihen on vielä pitkä aika. Entäs sinä ja Jonsku? Oleteko ko olleet raittiina vai onko tullut notkahduksia?

Raittiina ja raittiina. Nyt olen ollut 6 päivää kokonaan ilman. Sitä ennen yleensä viikot selvänä ja viikonloppuna känni. Mutta en siis ole koskaan harrastanut kännejä monena päivänä peräkkäin. Alkoholia olen toki käyttänyt peräkkäisinä päivinä, mutta en känniin saakka. Siinä on ainakin pieni ero.

Noh, nyt yritän kovasti olla juopottelematta lähitulevaisuudessa. Olen sen verran tuskainen aamuherääjä, että jos jotain juon (parikin tuoppia riittää) niin on aivan turha kuvitella heräävänsä aamulla mihinkään. En siis voi yhdistää työssäkäyntiä ja alkoholin käyttöä, mutta näin opiskellessa sitä aina välillä sortuu, kun ei ole mikään “pakko” olla missään… Tietysti siitä kärsii, jos ei käy luennoilla, mutta tavallaan sitä voi paikkailla. Mun ammatissa töissä ei pahemmin paikkailla. Eli sinne ei voi kuvitellakaan menevänsä krapulassa. Kerran join illalla kaksi tuoppia ja seuraava päivä oli aivan kaamea. En ole toistanut. Sinällään siis jotkut arvot on vielä olemassa - kaikki ei ole mennyt viinalle. Mutta aika iso osa itsekunnioitusta kuitenkin.

En mä oikeastaan häpeä sitä, että olen masentunut eikä mulla ole ollut ongelmia kertoa lähipiirissä terapiasta. Mutta itselleni sen myöntäminen on tosi vaikeaa. Vaadin itseltäni yleensä täyttä suoritusta ja harrastan sitten pitkälle vietyjä itseni haukkumisia, jos en esimerkiksi saa sänkyä pedattua ja pyykkejä pestyä. Tuntuu, että jos en jaksa olen laiska. Se liittyy vähän näihin fyysisiin sairauksiinkin. Eli en osaa sanoa, missä kohtaa väsymykseni liittyy fysiikkaan, milloin psyykeeseen ja sitten käännän sen liki aina laiskuudeksi.

Itsensä kuunteleminen on ollut siis kautta linjan tosi haastavaa. Ja jos kuuntelenkin, en oikein usko itseeni. Täytyy olla tosi kipeä ennen kuin tajuan, että nyt on tullut vaadittua kropalta liikaa. Mielen kohdalla en osaa sitäkään.

Kai kaikki perustuu pohjimmiltaan siihen, että ei tunne itseään ja joskus ei edes halua tuntea itseään. Ja toisaalta siihen, että itsekunnioitus on surkea ja luonne varustettu kärpäsen kärsivällisyydellä.

En kyllä olisi tässä, jos ympärilleni ei olisi siunaantunut niin paljon hienoja ihmisiä, jotka käyttävät alkoholia minimaalisesti jos laisinkaan. Jossain kohtaa minunkin on siis täytynyt toimia oikein, koska muuten nuo mahtavat olevaiset olisivat hävinneet ympäriltä jo kauan sitten…

Hyvää ja selvää lauantaita kaikille. Mulla se on tällä kertaa helppoa, kun ovat nuo Arvovieraat kylässä. Toivon totisesti, että huominenkin on samaa kastia. Ettei sitten vaan tuskastu sunday bluesissaan ja kuvittele, että baarissa olisi mukavampaa. Sunnuntait ovat kyllä vihoviimeinen juttu. Mä en kestä sitä, kun aktiivinen viikonloppu on takana ja huoneessa humisee tyhjyys. Ihanalla Miehelläkin on harrastus, joka lähes aina vie sunnuntai-illat ja sekin aiheuttaa mulle pienen vaaran lähteä etsimään häppeninkiä kodin ulkopuolelta.

Noh, yritän nyt kuitenkin kovasti. Kiitos kaikille siis taas palautteesta. Hienoa, että ei tunne puhelevansa itsekseen.

Päivitystä. Vieraat ovat lähteneet ja nyt on olo kuutamoinen. Tavallaan tyytyväinen, mutta toisaalta olo on todella levoton. Suunnittelin jo meneväni olusille, mutta tulinkin tänne. Saa nähdä kuinka käy. Huomenna on aamulla pakollista menoa, mikä puhuu koti-illan puolesta. Kämppä on täynnä suklaata, joten sekin auttaa asiaa. Toivottavasti sunnuntai sujuu hyvin kaikilla muillakin.

Laitan tähän alkuun itselleni muistutuksen. Kohtuukäyttöä 7 pvä, 1 juomiskerta (6 annosta). :blush: Epätoivoisen näköinen teksti.

No kappas. Päätinkin sitten mennä kapakkiin. Ehkä arvasittekin. Noh, tuli juotua kolme tuoppia ja aamun velvollisuudetkin hoidin. Pitkin hampain tosin. Mutta yllättäen olo on ihan kohtalainen. Ei suurempaa morkkista. Ongelma on vaan se, että ei se riitä tälle mielelle toi määrä. Jotenkin eilisen “hyvä” fiilis kummittelee mielessä. Yritän nyt kuitenkin vastustaa kaikkia kiusauksia ja keskittyä tärkeisiin asioihin. Onneksi on ensi viikonloppu täynnä velvollisuuksia, että on varmaan helpompi olla itselleen ankara.

Tänään en juo. Siitä olen varma.