Puolison loppuluisu

Hei! Kuten moni muu, minäkin olen lukenut täältä toisten kokemuksia ja ajatuksia, ja usein tuntenut ne omikseni. Olen alkoholistin vaimo. Tilanteemme on siinä mielessä erilainen kuin joillakin, että elämme etäsuhteessa, välimatkaa on noin 300 km. Siksi näemme vain viikonloppuisin ja lomilla. Toisinaan tapaamisten välillä on viikko, mutta usein pari viikkoa. Yhteinen aika tuntuu siksi minusta erityyisen arvokkaalta.
Olemme olleet yhdessä aiemminkin, mutta silloin erosimme olosuhteiden pakosta. Kuuden vuoden tauon jälkeen kohtasimme uudelleen, ja nyt olemme olleet yhdessä neljä vuotta, naimisissa kolme. Meillä on monet asiat hyvin: nauramme samanlaisille asioille, pidämme samanlaisesta musiikista, tykkäämme matkustella ja remontoida. Olemme molemmat vakituisessa, melko hyväpalkkaisessa työssä. Paitsi, että eilen mieheni kertoi meseviestillä, että hän on irtisanoutunut työstään. Häh? Tiesin kyllä, että tänä syksynä on ollut aika ikäviä juttuja hänellä töissä, mutten arvannut, että hän menisi tämmöistä tekemään. Eikä siinä mitään, totta kai aikuinen ihminen saa valita työpaikkansa. Mutta ei ehkä kannata ottaa lopareita kännissä…
Miehellä oli siis ollut yhteenotto töissä yhden kollegan kanssa, ja sen myötä meni kamelin selkä poikki. Hän ei mene sinne enää. Sen sijaan hän menee lähikauppaan ja hakee lastin olutta, ja alkaa kiskoa sitä. Ja soittaa minulle yöllä, kun jo nukun, ja potee maailmantuskaa ja peruu kaikki meidänkin suunnitelmat, kuten ensi kesän ulkomaanreissun. Ne reissut ovat ollet jokavuotinen juttu, ja tarkoitus on ollut, että eläkkeellä vietetään osa vuodesta ulkomailla. Ei kuulemma enää. Hän ei jaksa elää valheessa. Hienoa! Mahtavaa! Oletko siis nyt valmis hakemaan apua juomiseen (joka on runsasta ja päivittäistä viikonlopun taukoja lukuun ottamatta - olemme sopineet, että kun ollaan yhdessä, ei juoda)? En todellakaan! Töissähän se vika on, ei juomisessa. Ja siinä, että hän tuhoaa maailman lentelemällä lomalle ja ajamalla työmatkat dieselautolla. Että autokin vaihtoon…
Sori tämä sekava sepustus. Tuntuu vain, että mullakin menee kohta selkä poikki… Mies siis irtisanoutui hetken mielijohteesta, ei suostu selvittämään asiaa esimiehen kanssa. Ja turvautuu kaljaan, kun pitäisi oikeasti asioita hoitaa. Jättää kaiken levälleen, sen sijaan, että oikeasti tarttuisi ja tekisi. Mä en jaksa tätä vuoristorataa ja ennakoimattomuutta. Tiedän, että olen itse valinnut tämän. Mistä saisin voimia ottaa etäisyyttä, olla mieheni vaimo ja elää silti omaa elämääni? Taitaa olla mahdoton yhtälö…

Hei Ghost, kiva että löysit tänne!

Sama täällä. Mies ei pysty käsittelemään mitään ongelmia tai tunteita, heti kun ahdistaa, pitää saada olutta. Työpaikkansa juoneensa makaa nyt työttömänä ja näyttää, ettei saa mitään otetta mistään, ei enää edes yritä.

Meilläkin on yhteiset reissut ja retket olleet aina tärkeitä ja semmoisia yhteisiä juttuja, joita on ollut mukava suunnitella ja odottaa. Valitettavasti nykyään ei huvita enää suunnitella mitään, kun ei koskaan voi tietää, onko mies lähtökunnossa kun pitäisi lähteä. Minua stressaa suunnattomasti jännittää aina ne edeltävät päivät, että miten käy. Joten en halua enää lähteä.

En osaa enkä halua ketään neuvoa, mutta itseäni on helpottanut irtautumaan keskittyminen omaan tekemiseen. Olen pitänyt kiinni harrastuksistani ja hankkinut uusia. Suunnittelen itse omat viikonloppuni ja tekemiseni. Olen koko ajan rohkaistunut menemään enemmän yksin, tänä kesänä iso askel oli mökin vuokraaminen ihan vaan itselleni. Haukuthan siitä niskaan tuli, mutta kun ei miehestä ollut lähtijäksi, niin ei hän voi vaatia minua kyhjöttämään kotona. Pienten asioitten kautta ja vähitellen olen pystynyt ottamaan jonkin verran etäisyyttä miehen juomiseen. Mutta eihän tämä helppoa ole.

Jaksamista sinulle ja yritä keskittyä asioihin, jotka tuovat itsellesi iloa. Monesti tosi pahakin mieli paranee, kun lähtee lenkille tai luontoon tai elokuviin tai mikä nyt kenellekin on se oma juttu.

Kiitos vastauksesta, Nalkuttava akka! Olen sinunkin ketjusi lukenut ja siitä saanut monta ajatusta omaan tilanteeseeni… Meitä alkoholistin puolisoita Suomenmaassa taitaa riittää.

Pahinta mun tilanteessa on se, että mulla menee hirveästi aikaa ja energiaa itseni tsemppaamiseen. Yritän koko ajan ajatella positiivisesti. Yritän keskittyä omiin juttuihini - juuri, kuten Nalkuttava akka kannustitkin. Onneksi minulla on muutama kiva harrastus, on oma koti ja kaksi sylissä viihtyvää kissaa. Lapseni ovat jo omillaan eivätkä siis asu kanssani. Yhteisiä lapsia meillä ei miehen kanssa ole, vaan hänelläkin on aikuiset lapset edellisestä liitosta. Töissä viihdyn melko hyvin, vaikka viime aikoina sielläkin on ollut kaikenlaista. Periaatteessa siis minun elämässäni on tosi moni asia tosi hyvin. Sitten on vain tämä yksi mutta, joka on muuttunut vähitellen aina vain isommaksi.

Mietin nykyisin paljon sitä, mitkä ovat ne reunaehdot, joiden avulla pystyn jatkamaan mieheni kanssa. Me ollaan jo sovittu, että kun ollaan yhdessä, ei juoda. Siitä mies lipesi viimeksi syyslomalla. Tiistaihin asti malttoi olla juomatta, mutta kun lähdin yhdeksi yöksi käymään kotona, hän ratkesi. Tulin seuraavana päivänä takaisin mökille, ja löysin miehen tillin tallin tuvasta. Hän suuttui ihan hirveästi, kun en sitten suostunut katselemaan sivusta hänen juomistaan, vaan lähdin saman tien takaisin kotiin. Siihen liittyi sitten meseriitelyä koirien hoidosta ynnä muuta draamaa, mutta lopputulema oli se, että minä hoidin sen, mitä oli sovittu, hän ei hoitanut. Olen kuitenkin jotenkin ylpeä itsestäni siinä, että kykenin lähtemään. Aiemmin en olisi kyennyt, vaan olisin jäänyt mökille kärvistelemään ja mieltäni pahoittamaan.

Semmoinenkin asia mua jotenkin surettaa, että joudun ylipäänsä tämmöisiä miettimään. Ihan hullua, itsehän minä päätän, olenko hänen kanssaan vai en. Eikö niin…? Olen lukenut ketjuasi, Nalkuttava akka, ja tunnistan itseäni paljon siitä, miten sinä olet toiminut miehesi kanssa. Se on lohdullista, mutta toisaalta surullista. Tunnistan juuri tuon pähkäilyn, josta mainitset, että soimaat itseäsi siitä, ettet kykene toimimaan toisin. Sellaiseksi läheisen alkoholismi meidät tekee - koko ajan pitää yrittää pyristellä läheisriippuvuutta vastaan, eikä se ole helppoa. Nykyisin tunnistan sen merkit itsessäni hieman paremmin, mutta silti välillä huomaan sortuvani murehtimaan puolison murheita, sen sijaan, että keskittyisin oman elämäni hyviin asioihin. Pitää olla tarkkana, etten ala elää hänen kauttaan.

Siinäpä sitä onkin tekemistä, koska useimmiten hänen tekemisensä (tai pikemminkin tekemättä jättämisensä) vaikuttavat suoraan myös minuun. Hyvä esimerkki vaikkapa se, että on suunniteltu, että lomalla tehdään asiaa X. Mies korkkaa viinipullon ja toisenkin edellisiltana eikä siksi ole kykenevä auton rattiin eikä mihinkään muuhunkaan seuraavana aamuna. Asia X jää totetuttamatta. Mies makaa iltapäivään kankkusessa, ja hakee vielä loiventavia lähikaupasta. Tämäkin päivä menee siis piloille. On hiukan onttoa kulkea yksin ulkomailla vieraassa paikassa, kun oli suunniteltu ihan jotain muuta. Mutta sekin alkaa minulta jo luonnistua - en anna miehen kankkusen pilata omaa päivääni täysin, vaan keksin itselleni kivaa tekemistä. Mutta, the point is, sen sijaan, että kokisimme yhdessä kivoja asioita, koen niitä yksin. Ja samalla suren sitä, että emme tee sitä yhdessä, kuten oli suunniteltu…

On tämä ihan hullua. Miksi kiusaan itseäni? Koska hänessä on niin paljon muutakin kuin alkoholismi? Hän on fiksu, hauska, kätevä käsistään, hyvä työssään? Niin olen ajatellut näihin päiviin saakka. En ehkä ajattele enää niin…

Sinähän olet jo hyvällä tiellä itsesi kuntouttamisessa. Helppo tai nopea se tie tuskin on kenellekään, mutta pienin askelin on hyvä edetä. Olet jo onnistunut muuttamaan käytösmallejasi, kuten tuon mökiltä lähtemisen suhteen, ja ylipäänsä tunnistamaan läheisriippuvuuden ja muita ongelmakohtiasi. Eivät ne ole mitään itsestäänselvyyksiä, voit hyvillä mielin taputtaa itseäsi ylpeästi olkapäälle.

Olen itse paljon miettinyt tuota, että on hankala pysyä positiivisena ja tehdä itsekseen jotakin mukavaa silloin kun alkoholistin tekemiset vaikuttavat itseen. Tuntuu jotenkin todella kamalalta ajatuksena, että aina pitäisi olla jonkinlainen suunnitelma B olemassa siltä varalta etteivät yhteiset suunnitelmat toteudukaan.

Päivä kerrallaan eteenpäin, eihän siinä muukaan auta. Yhdessä alkoholistin kanssa nyt, joku päivä kenties jotenkin toisin. Sinä olet kuitenkin oman elämäsi pääosassa, joten muista pitää huolta itsestäsi parhaasi mukaan!