Puolison käytös kuin kaksi eri ihmistä

Hei

Minulla ei ole mitään kokemusta alkoholismista. Nyt googlailemalla tulin tulokseen, että siitä voisi olla kyse. Mies ottaa muutaman kerran viikossa. Juomisen määrä ja nopeus lähtee heti lapasesta. Ensin on mukavaa, sitten lähtee vauhti päälle. Sen jälkeen rakastavan miehen persoonallisuus muuttuu kokonaan. Haukkuu minua. Monin tavoin. Häpäisee minua lähentelemällä muita naisia. Ystäviänikin. Jättää minut kerta toisensa jälkeen. Syyttää minua pettämisestä. Itse lähentelee välillä hyvinkin fyysisesti muita naisia. Minä pidän katseen lattiassa, ettei kukaan mies tulisi lähelle eikä voisi syyttää minua flirttailusta. Silti tilanne pahenee viikko viikolta ja nyt syyttää jo selvinkin päin, että yritän iskeä muita miehiä ja olisin valmis antamaan kenelle vaan. Omassa käytöksessään ei ole mitään vikaa ja ei suostu puhuman edellisen illan tapahtumista.

Viime kerroilla on alkanut käydä niin, että sanoo vaikka jotain todella pahasti minulle. Silmänräpäyksessä on unohtanut koko asian ja rakastaa taas. Silmänräpäyksessä vihaa taas. On myös syyttänyt nähneensä minun juuri äsken tekevän jotain, jota en todellakaan ole tehnyt. Lähinnä esim muiden miesten kanssa jutteleminen on tällainen syytös. Olen saattanut jutella naisen kanssa ja syyttää kuinka seurasi kun juttelin miehen kanssa. Sellaista harhaista syyttelyä. Mustasukkaisuus on valtava. En voi jutella kenenkään kanssa viihteellä ollessamme enkä siis edes kulkea katse eteenpäin. Käskee painumaan vittuun ja kyselee haluanko, että lähtee pois luotani. Seuraavassa hetkessä rakastaa ja suuttuu jos en vastaa rakkauden osoituksiin.

Tilanne pahenee viikko viikolta. Kuulostaako alkoholistin käytökseltä? Myös ahdistus lääkkeet saattaisivat tätä aiheuttaa.

Arkena mies on ihana ja rakastan syvästi. Mustasukkaisuus on läsnä kuitenkin. Esimerkiksi ystävieni kanssa tapaaminen on hänen mielestään ehdoton ei. Olen silti pitänyt pääni ja tavannut heitä.

Koen ettei minun kuulu ottaa vastaan näin huonoa kohtelua. Ja asiat eivät selkiydy yhtään, kun tapahtumista ei puhuta. Eihän mies edes suureksi osaksi tiedä mitä on tehnyt kun ei puhuta tapahtuneista. Muuten kyllä jutellaan paljon.

Minut siis jätetään joka viikonloppu, kohdellaan rumasti, mies puhuu välillä itsetuhoisesti.

Itse alan kyllästymään ja inhottaa kun käyttäydyn jo rutiininomaisesti näissä tilanteissa.

Nyt pelottaa jo etukäteen mökkiviikonloput vanhempieni luona, hänen ystäviensä kutsuminen kylään. Jos hän alkaa juoda näissä tilanteissa niin häpäisee itsensä ja minut.

En halua erota. Järki sanoo, että tottakai pitäisi. Mutta ei se ole niin mustavalkoista.

Jos vaan joku jaksaisi kirjoittaa, niin haluaisin kovasti kuulla kokemuksia miehen käytöksen muuttumisesta humalassa inhottavaksi. Tämä on minulle ihan uusi asia ja pahenee vaan.

Hei
Tarkista mikä lääke on menossa ja millä annostuksella. Googlettele sen ja alkoholin vaikutuksia. Viina on vittumainen aine jos ei sovi mutta tietääkseni vaikutukset tulee kuukausien ja vuosien aikana, silleen että niihin ehtii kaikki mukavasti tottua.

Yleisimmät masennuslääkkeet joita nykyään popsitaan kun rusinoita ovat SSRI ja SNRI lääkkeet. Ne on turvallisia alkoholin kanssa (siis ei tapa välittömästi) mutta niillä on myös haittavaikutuksia. Lääkitys ei tehoa jos juo ja oma kokemus oli aika pahasti uhmakas käytös ja duracelpupumainen koheltaminen.

Kiitos vastauksesta.
SSRI on käytössä. Googlettelemalla ei pitäisi olla vaikutuksia. Mutta kuten sanoit omastakin käytöksestäsi, löytyy kyllä kommentteja siitä kuinka tekee uhmakkaaksi ja aggressiiviseksi. Kovasti mietin mihin suuntaan tässä ollaan menossa. Ainako vain pahempaan? Aika näyttää. Huomaan itse olevani ahdistunut ja vihainen pitkiä aikoja viikonloppujen jälkeen. Kun ei tapahtuneita käydä läpi ne jäävät muuriksi väliin. Ehkä lopun alkua. Toivottavasti ei.

Hei vaan.
Tämmöstähän se usein on ja olet täysin oikeassa, ettei sinun kuulu sietää huonoa kohtelua, kuten ei kenenkään. Lopulta se selvinpäin saatava hyvä kohtelu ei kuittaa noita hirveyksiä… Miten kuittaisikaan, koska toisen kunniottava kohteluhan pitäisi olla itsestäänselvää hyvässä ihmissuhteessa. Samoin anteeksipyytäminen ja halua selvittää ristiriitoja.

Olen kasvanut ongelmaisessa perheessä ja jotenkin totuin jo lapsena osaani haukuttavana ja muiden auttajana. Näin jälkeenpäin näyttää ihan loogiselle, että samaan rooliin hakeuduin menemällä yksiin päihdeongelmaisen (ja todennäköisesti jonkinasteisen aspergeroireisen) miehen kanssa.

Perusongelmienkin kanssa olisi ollut suht haastavaa, kun kyky asettua toisen asemaan on aika ohut, juominen on vienyt sen vähänkin. Olen antanut vedättää itseäni vuosia, palannut takaisin erojen jälkeen. Uskonut lupauksia ja lopputuloksena joutunut itse ongelmiin ja jäänyt vaikeuksien kanssa yksin. Juomahalu on kova ja siinä ei paina, onko sovittu jotain, tarvitsisinko apua jossakin tai yhtään mikään. Viimeinen typerä muutto hänen naapurikseen oli hyvä esimerkki. Kaikki oli kivasti, kunnes irtisanoin asuntoni. Kolme muuttoani edeltävää päivää mies oli erittäin ilkeä puheluissa ja tekstiviesteissä ja joi kuin pesusieni .Eikä lupauksistaan huolimatta tietenkään ollut edes siinä kunnossa, että olisi kyennyt kantoavuksi.

Ei ne alkoholiongelmaisen lupaukset pidä, vähentely-yrityksillä ja puheilla meillä ainakin vaan ostettiin jotenkin lisää aikaa, kun aloin toivoa ja jäin suhteeseen, kunnes hetken päästä tilanne oli aivan sama, Olen raivoissani itselleni, että olen antanut hänen tai kenenkään kohdella itseäni niin huonosti ja piittaamattomasti. :frowning: En ole kyennyt näkemään tai hyväksymään, että tämä suhde on ollut ihan vino jo alkujaan, syy on minunkin kun tungin itseni hoivaajan rooliin ongelmaiselle ihmiselle. Miksen kohdentanut hoivaviettiäni vaikka kissaan ja hoitanut päätäni kuntoon lapsuuden jäljiltä ennen parisuhteeseen hakeutumista?!

Katselin selvänä puolison kännäämistä kaikki juhlapyhät, sitten kun siihen en suostunut, vietin vapaat yksin ja mies joi yksin omassa asunnossaan. Mitä järkeä tässä on ollut? Ei mitään. Näin jälkikäteen sanon, että nykyisyys on tulevan kuva. Asiat ei muutu (kuin pahempaan) jos ne ei heti muutu. Kumminkin toiseen voi olla ehtinyt kiintyä tai tottua ja eroaminen tuntuu vaikealta. Ihminen voi toivoa silloinkin, kun toivominen on silkkaa typeryyttä. Näin olen itsekin tehnyt. Nyt ajattelen että olen mieluummin yksin, kun roikun ja tuhlaan elämääni ankeassa suhteessa. Meidän suvussa näitä riitaisia ja ongelmaisia pariskuntia on molemmilla puolilla ties kuin monessa polvessa, joten ei kai ihme, että LUULIN sen olevan se normaali tapa. Mutta eihän se ole, on myös ihmissuhteita jossa on rakkautta, kunniotusta ja arvostusta. Eikä mieheni minua arvostanut (itse suostuin siihen tietysti). Vai miltä kuulostaa sekin, kun olin pari viikkoa (erään yhdessä aumisjakson aikana) reissussa ja sain kaipaavia tekstiviestejä ja todellisuus kumminkin oli, ettei tyyppi selvinnyt asemalla vastaan, makasi x-asennossa sammuneena keskellä olohuonetta, jääkaappi tyhjä (paitsi kaljaa oli) kämppä täysin siivoton?

Tuo mielialojen heittely, kärttyisyys, valehtelu ja täydellinen haluttomuus ottaa vastuuta tekeisistään ja sanomisistaan on kai aika tavallista alkoholisteille. Alkoholi pahentaa olemassa olevia mielenterveysongelmia ja muuttaa aivoja ja ihmistä muutenkin. Kai tään näkee kun katsoo rähiseviä puistokemistejä. Eipä hekään sellaisia lyhytpinnaisia ja hankalia ole juomauran alussa olleet, luulen niin.

Jokainen on sen arvoinen, että häntä kohdellaan hyvin ja rakkaudella, sinäkin. Olen yrittänyt opetella rakastamaan itseäni ja arvostamaan itseäni ja luulen, että jos joskus joku ihmissuhde vielä tulee solmittua, se on silloin terveemmällä pohjalla.
Hyvä että olet alkanut etsiä apua ja tietoa tähän ongelmaan. Se on tärkeä askel eteenpäin. Sen varaan että toinen raitistuu, ei kannata mitään laskea. Kai juovan rinnalla pystyy joissain tapauksissa elämäänkin, ainakin jos se elämä ei ole sitä, että odottaa asioiden olevan paremmin joskus tulevaisuudessa vaan elää mahdollisimman hyvää tätä päivää.

Niin asiaa viimeisen vieraan teksti. Täyttä timanttia!!

Edellinen kirjoittaja kuvasi kokemuksia päihdeperheestä. Kuulostaa tutulta, itselläni on myös vastaava perhetausta. Elämä alkoholiriippuvaisen kanssa on epävarmaa ja raskasta. Kuten kerroitte oikein mihinkään ei voi luottaa ja läheisten kohtelu ei kestä minkäänlaista tarkastelua. Me läheiset myös sairastumme tässä väistämättä. Alkoholismi on myös sairaus, joka ilmenee esimerkiksi kertomillanne tavoilla. Juovaa emme saa lopettamaan, ei auta hyvä eikä uhkailu. Viina vie, ja puoliso ja lapsetkin jäävät taakse. Puhumista kannattaa yrittää, kertoa tilanteesta omalta kannaltaan ja välttää syyttelyä. Riippuvuuteen sisältyy häpeää, huonommuuden tunteita ja syyllisyyttä ja syyttely kärjistää näitä tunteita entisestään. Jos toinen ei suostu hakemaan apua, sitä kannattaa hakea itselleen. Yksin on vaikea selvitä, eikä pidäkään. Juovan monet ongelmat täyttävät meidän läheistenkin elämän. Kun haet apua itsellesi, saat nähdä itsesi ja huomaat omat tarpeesi, joka on tervettä. Se on nyt tärkeintä. Esimerkiksi alkoholistien läheisille tarkoitetuista Al-Anon vertaistukiryhmistä monet ovat saaneet korvaamatonta apua itselleen. Suosittelen lämpimästi. Lähteäkö vai jäädä, sen aika näyttää ja se päätös meidän on tehtävä itse. Huonoon kohteluun, nimittelyyn ja pelkäämiseen ei pidä suostua. Jokaisella meillä on ihmisarvo. Voimia ja rohkeutta :slight_smile:

Kiitos vastauksista!!! Lisääkin saa tulla!!!

Ajattelin, ettei kukaan edes lue tekstiäni. Ja näin mahtavia vastauksia! Lämmittää todella paljon. Kiitos.

Tilanne meillä vain pahentunut. Ja yllä olevissa vastauksissa kuvaillaan tilannetta johon taidetaan olla matkalla. Itse en tätä tilannetta ole ennen kokenut, joten en nähnyt tätä niinkuin te. Tämä selvitti paljon. Luin myös terveyskirjaston nettisivuilta epävakaasta persoonasta. Se täsmäsi täysin. Paitsi dissosiaatio. Olisikohan tässä alkoholismia ja sitä? Vai käyttäytyykö alkoholisti juuri niinkuin epävakaa persoona?

Nyt hymähdätte minulle tietäväisinä. Kerron kuitenkin. En kehtaa mennä kertomaan kuinka huonosti mieheni minua humalassa kohtelee. Vertaistukiryhmään. Ja samanaikaisesti ajattelen, että eihän meillä asiat ole niin huonosti, että minun sinne kuuluisi mennä. Mikä idiootti olenkaan.

Tilanne on pahentunut niin nopeasti viikko viikolta, etten pysy enää mukana.

Olisi ihana jos vielä kirjoittaisitte kommenttejanne ja kokemuksianne!

Hei!
Tuohon epävakaaseen persoonallisuushäiriöön en osaa ottaa oikein kantaa, mutta alkoholistinkin käytös on poukkoilevaa ja tunnetilat vaihtelee koko ajan. Haluaa jatkaa parisuhdetta ja saattaa luvata lopettaa juomisen. Meillä ainakin näin kävi ja hetken päästä mies ratkesi juomaan. Saattoi siis olla kyse vaan tunneista. Jos olin tästä pahoillani tai mainitsin, että eikö sun pitänyt olla nyt x aikaa selvänä edes, mies suuttui ja sanoi, ettei hän ala raivoraittiiksi ja mitä väliä PARILLA kaljalla muka on. Hänen päänsä ei pysy kasasa ilman viinaa. Sitä tarvitaan vitutuksen hoitoon. Vitutusta taas aiheuttaa lähes kaikki, työstressi, lomastressi, siivous, kaikki velvollisuudet, nalkuttava akka jne. Mieliala vaihtelee koko ajan juomahimon, humalan, krapulan, morkkiksen ym karusellissa. Tuskinpa juovalla ihmisellä itselläänkän on helppo olla, eikä hän oikein ehkä tiedä itsekään mitä haluaa ja on jatkuvien ristiriitaisten tunteiden repimä.

Mielenterveysongelmia voisi selvitellä vasta, kun päihteet on pois siitä “päältä”. Usein masennus on nimenomaan juomisen aiheuttamaa ja raittiina olo olisi parempi. Jos jotain ongelmia (joiden tuomaan pahaan oloon on alkanut juoda) pohjalla onkin, niitä on mahdollista selvänä selvitellä, ja jos sopivaa lääkitystä on, se tehoaa paremmin.
Mutta tosiaan kun toista ei saa väkisin raittiiksi… Jos huutamalla, itkemällä, anelemalla, tunteisiin vetoamalla, uhkaamalla, kiristämällä jne saisi ihmisen raittiiksi, tuskin Suomessa olisi enää yhtään päihderiippuvaista. :wink: Eiköhän jokaiselle ole ainakin ollut läheisiä, jotak ovat omaan väsymiseensä saakka yrittäneet eri keinoin takoa järkeä juopon päähän. Se ei vaan toimi. Toisekseen itsensä saa vapaasti joda hautaan. Viina on laillinen tuote, alkoholismis takia ei pakkohoitoon lähetetä… Saa iminen syödäkin itsensä hautaan, tehä töitä uupumiseen ja infarktiin asti tai tuhota itsensä jollakin muulla tavalla. On ollut mulle ainakin pitkä tie hyväksyä se. Itseään ja lapsia ja lemmikkejä kannattaa ja on ihan oikeus ajatella. Raakaa tietysti, mutta parempi kai että edes osa perheestä pelastuu, kuin että yhden juomisen tuhoaa koko perheen.

Minä luulin, että erosta voidaan päättää yhdessä. Kerroin, etten kestä, eikä terveyteni kestä sitä touhua. Parisuhdetta voidaan yrittää korjata, jos hän hakee apua ja raittius alkaa onnistua tai hän voi ihan ilmoittaa että aikoo jatkaa juomista vanhaan malliin ja todetaan, ettei elämäntapamme ole sovitettavissa yhteen. :smiley: Ei alkoholistilta saa sellaista vastausta, että ymmärtää ja koska juomalla satuttaa liikaa on yhteistyökykyinen eri teille lähtemisessä. Ei kai saavutettuja etuja halua menettää, on poikamieselämän rilluttelu ja kotona vaimo/perhe-elämä, säännöllistä seksiä ja kenties poissaollessa kotityöt hoituu hänen niihin kajoamatta lainkaan. Kyllähän tämä kuulostaa tietysti näin kirjoitettuna silkalta hyväksikäytöltä ja sitä onkin. Meitä, jotka siihen asemaan olemme ajautuneet, tunkeneet suorastaan tai jääneet liian kauaksi aikaa, on tosi paljon. Et tosiaankaan ole ainoa.

Eli tosiaan vertaistukiryhmässä varmaankin kuulisit oman tarinasi eri muunnelmina lähes jokaisen suusta ja se on oikeasti helpottavaa. Lähe jokaisella on ollut tuo sama häpeä. Jostain syystä sitä alkaa kantaa, vaikka häpeä on ihan sen huonosti kohtelevan asia. Siitä voi pikkuhiljaa päästä yli. Pystyisitkö tuntemaan itseäsi kohtaan samaa myötätuntoa, kuin jos mietit jotakuta toista alkoholistin puolisoa yksinäisenä, hämmentyneenä ja arvottomuutta tuntien kokemassa samaa? Se kaikki paska satuttaa ja lyttää, minäkin mietin usein, että näinkö vähäpätöinen ja arvoton olen ex-mieheni silmissä? Sitten se ristiriita, sanoo rakastavansa, mutta teot kertoo ihan päinvastaista. Kyllä ne teot painaa tässä enemmän. Eikä sinun ole pakko ryhmissä edes heti mitään kertoa, jollet halua. Luulen,että kun kuuntelet muiden tarinoita, saatat tuntea suurta helpotusta ja tuntuukin, että siinä voi itsekin omaa tilannettaa avata ja olo on keventynyt ja helpottunut, kun kotiin lähtee.

Pikkuhiljaa vaan eteenpäin! Tiedon etsiminen eri lähteistä avaa silmiä ja ehkä auttaa häpeää väistymään ja saamaan oman elämänsä jotenkin takaisin.

Hei
Hyvä idea tuo, että voinhan mennä kuuntelemaan. Ja avautua jos siltä tuntuu. Ja eihän siitä tarvitse heti tehdä viikottaista. Eli matalalla kynnyksellä katsoisin onko minun juttuni.

Meillä ei vielä ole tuota vaihetta, että pyytäisin lopettamaan juomista. Ongelmaa on lähinnä pari kertaa viikossa. Ja silloin sitäkin hurjempaa.

Kiitos vastauksesta. Ihanaa, että muutkin ovat tällä palstalla ja vielä ihanampaa, että kirjoitellaan ja jaetaan ajatuksia ja kokemuksia.

Hei taas,
hyvä ajatus, että aluksi voi mennä vaikka vaan kuuntelemaan ryhmään. Ja ryhmää voi myös vaihtaa, jos jostain syystä omat kemiat ei toimisi ryhmässä. Kaikki on vapaata, voit edetä aivan omien fiilistesi mukaan. Minusta ryhmään menoa ei kannata lykätä. Vaikka usein ajatellaankin, että tilanne ei ole vielä tarpeeksi paha tai vaikea. Päihdeongelmiin liittyy usein puhumattomuutta ja vertaisryhmässä saa jakaa omia kokemuksiaan avoimesti, suoraan ja rehellisesti. Tämä on tärkeintä itsellemme. “En kehtaa mennä kertomaan kuinka huonosti mieheni minua kohtelee”. Tästä oma häpeä ja syyllisyys mm. syntyy. Älä ota näitä taakkoja kantaaksesi. Siellä asiaa ei kukaan kauhistele eikä sinua syyllistetä.

Alkoholisti on riippuvainen alkoholista ja kaikki menee päihteet edellä. Tämä kuuluu sairauteen keskeisesti. Läheiset tulevat vasta päihteiden jälkeen ja saavat usein huonoa kohtelua. Edellisen kirjoittajan mainitsema juojan vitutus lähtee hänen isosta syyllisyyden tunteestaan ja häpeästä ja hän on hyvin tietoinen mm. miten on läheisiään kohdellut. Hän ei kuitenkaan pysty lopettamaan juomistaan eikä tunnustamaan viinaa vahvemmakseen tai että tarvitsee apua ja näin kierre vaan jatkuu.

Voimia ja rohkeutta !

Hei
No ongelmaksihan tässä muodostuikin ryhmään menossa se, että en voi mennä, kun ollaan niin tiiviisti yhdessä. Kavereidenkin tapaamiset ovat työn ja tuskan takana. Ensin on ehdoton kielto, pikkuhiljaa tajuaa että aion silti mennä. Sitten alkaa uhkailu: en ole sitten enää täällä kun tulet takaisin, tai minulla ei ole sitten mitään asiaa tulla kotiin takaisin. Ja sitten mitä aikoo tehdä jos menen. Muuttaa pois. Ostaa jotain mihin ei ole varaa. Menee treffisivustoille etsimään seuraa, lähtee itsekseen baariin. Silti menen. En voi kaventaa elämästäni ystäviä pois.

Joten jäisi yksi ystävätapaaminen väliin jos huijasin tapaavani ystävän ja menisinkin ryhmään. Toisaalta ei minusta ole huijaamaan, joten odottelen tilanteen pahenevan jotta voisin sanoa meneväni ryhmään. Nyt en koe tilanteen olevan sellainen, että voisin niin toimia.

Elän itsekin liian hetkessä. Ison riidan jälkeen pari päivää kuluu ja tuntuu taas, että yli reagoin.

Vaikka viime riidan aikana oli puolison käytös ihan harhaista ja väänsi asiat oman totuutensa mukaisiksi. Ihan hullusti. Tuntui ihan sairaalta. Ja haukkui minua jollain sanoilla ja minuutin päästä oli aivan vakuuttunut ettei ikinä voisi niin sanoa eikä siis ole niin sanonut.

On tämä hullua. Näitä kirjoittaessa järki sanoo, että hae apua. Mutta arkea eläessä kaikki jotenkin muka muuttuu aina ihan tavalliseksi. Olen päättänyt, että en anna aivopestä itseäni siihen, että ajattelen itsekin olevani sellainen millaiseksi puolisoni minua haukkuu. Mutta nyt ekaa kertaa pyörii sellaisetkin ajatukset päässä. Mietin, jos olenkin itse väärässä. Jos olenkin nykyään sellainen, joksi minua haukkuu. Ja itse tulkitsen jotain vanhaa minää ja luulen olevani sellainen, mikä mielikuva itselläni omasta persoonastani on. Vaarallisen kuuloista tämäkin. Ja kertoo siitä, kuinka toinen voi oman pääni sisälle päästä manipuloimaan ihan mitä vaan.

NIIN tuttua! Alkuun meilläkin tuo oli ihan mahdotonta, hyvä kun töissä olisin saanut käydä. Aina olin joku hapa, jos jonnekin lähdin ilman miestä. Vähitellen on kuitenkin tajunnut sen, että kotona en istu viikonloppuja vierestä katsomassa, kun tämä ryyppää. Haukut on pitänyt kuunnella moneen kertaan, mutta vähitellen olen siitä kuristusotteesta löysemmälle päässyt. Kävin al-anonissa ja valehtelin, että olen vanhempieni luona. Jos seuraavan kerran menen, aion kertoa, en valehtele enää. Itse hän on juomisellaan tämän kaiken saanut aikaan.

Nuo uhkailut olen kuullut myös: etsii uuden ja paremman, on lähdössä milloin minnekin, kotiin ei ole minulla tulemista jne. Sen olen tullut huomaamaan, että kaikki tuo on tyhjää uhoamista. Ei hänestä edes ole mihinkään lähtemään, on just niin huonossa kunnossa, kun ryyppää. Ja mitä enemmän aikaa on kulunut, sen vähemmän välitän. Joskus mietin, että löytäisikin uuden, tulisi joku loppu tälle paskalle.

Juuri näin. Minunkaan mies ei muista puoliakaan sanomisiaan, vaan väittää, ettei ikinä sanoisi minulle sellaista. Samoten saattaa omia kännisanomisiaan laittaa minun suuhun, että minä muka olisin syytellyt häntä, eikä toisinpäin. Ihan pokkana väittää tällaista ja tosiaan ihan muutaman minuutin päästä sanomisestaan. Käsittämättömiä ovat alkoholistin aivoitukset!

Tässäkin kohtaa tiedän tunteen. Kun toinen inttää jatkuvasti, millainen nalkuttaja olen (siitä nimimerkkinikin), miten hän ei saisi koskaan ottaa edes yhtä olutta, miten liioittelen ja ylireagoin jne, jne, niin sitä alkaa lopulta uskoa. Se raja, mikä on normaalia, hämärtyy vähitellen. Eräs ystäväni tuossa taannoin kysyi mieheni kännikäytöstä seuratessaan, miten minä jaksan tuota. Aloitin, että: ”Onhan se ärsyttävää…” Tämä ystävä keskeytti minut ja totesi: ”Miten voit sanoa sitä ärsyttäväksi? Se on paljon pahempaa kuin ärsyttävää”. Tämä keskustelu avasi silmiäni. Olen niin tottunut miehen ääliömäiseen käytökseen, että pidän normaalina sitä, mikä jonkun muun mielestä on pöyristyttävää. Siihenhän alkoholistit näyttävät pyrkivänkin: manipuloimaan toisen uskomaan, että vika on siinä toisessa, ei alkoholistissa. Ja valitettavan usein kai onnistuvatkin.

Voimia sinulle Avovaimo, ei hukata itseämme eikä omaa elämäämme. Minulle on meinannut niin käydä, mutta yritän rimpuilla pintaan. Ja ainakin minun tapauksessani se on herätellyt alkoholistiakin tajuamaan, että minulla on omakin elämä, eikä hänellä ole kaikki langat käsissään.

Hei Nalkuttava akka

Kiitos ihanasta vastauksesta. Kerrankin kuulen, että jollain on ihan samoja kokemuksia! Niinkuin ihan samoja!

Paitsi se ero meillä on, että minä olen jakorasia ja avaan jalat ihan kelle vaan ihan tuosta vaan. En nalkuta.

Ja juuri tuo, että unohtaa välittömästi sanomansa ja tosiaan laittaa omat sanomisensa minun sanomisikseni. Ja ihan järjettömiä juttuja.

Olen tässä myös huomannut, että uhkailut on vaan sanahelinää. Ja lopulta kääntyy niin, että minä olen käskenyt sitä lähtemään. Vaikken ikinä ole.

Olen minäkin monesti miettinyt, että jos joku ystävä kertoisi samanlaisista tilanteista kuin mitä meillä on ollut niin ihmettelisin suuresti, miten hän vielä on tuossa suhteessa. Ja omana kokemuksena kaiken vaan nielee. Ja suuttuu. Ja itkee. Ja nielee. Yrittää jutella. Yrittää unohtaa. Taas jossain vaiheessa kiukku nousee. Ja taas yritän tilanteen vaan unohtaa.

Tuttua juttua.

Kiitos kun kirjoitit!

Hei avovaimo,

Olin itse avovaimo ja viimeiset vuodet vaimo. Ei olisi pitänyt. Tämä on niin helppoa jälkikäteen todeta, mutta ihan samalla tavalla kuin sinäkin kirjoitat, itsekin ajattelin aikanaan parisuhteestani ja sen tilasta. Ei tämä ole niin mustavalkoista, ongelma on vain pari kertaa viikossa, selvinpäin mies on ihana ja niin edelleen.

Ensimmäiset vuodet mies oli ihana myös humalassa. Meillä oli vitsinä, että “juo itsensä mukavaksi”. Ei naurata jälkikäteen. Kovimmassa humalatilassa hän oli aina valtavan huomionkipeä. Kun en siihen pystynyt, muuttui hän ensin inhottavaksi, kiukkuiseksi, sarkastiseksi ja viimeisten vuosien aikana julmaksi. Tilanne paheni huomaamattomasti ja vasta jälkikäteen pystyn hahmottamaan, olleeni henkisesti väkivaltaisessa suhteessa. Etäännyimme toisistamme ja kieltäydyin olemasta hänen seurassaan, kun hän oli humalassa. Hän petti ja siksi näki mielessään minut pettämässä. En pettänyt, koskaan. Lopulta mikä tahansa humalatilan vaihe sisälsi sen, että hän inhoaa minua. Viestit olivat todella julmia ja ivallisia. Itse kävin Al-anonissa. Ei ollut minun juttuni, mutta moni on saanut sieltä apua.

Se mitä kaikkien näiden vuosien matkan aikana oivalsin, oma tarinani voidaan koostaa kahden tai kolmen kohtalotoverin tarinoista. Tällä haluan sanoa sitä, että vaikka jokainen tarina on ainutkertainen itsessään, se ei ole poikkeuksellinen. Alkoholistin ja läheisten elämä noudattaa tiettyä kaavaa. Etenemisen nopeus ja rajuus vain vaihtelevat. Omiin korviini, omaan kokemukseeni peilaten, sinun tarinasi on aika raju jo näin alkuunsa.

Koskaan ei toinen tiedä tarkalleen, mitä toisen parisuhteessa tapahtuu. Haluan kuitenkin kertoa, että kun 14 yhteisen vuoden jälkeen vihdoin riuhtaisin itseni irti reilu vuosi sitten, yllätyin. Vaikka itse en pitänyt tilannetta erityisen pahana (vaikka se oli), jätti se minuun niin syvät jäljet, että niiden korjaaminen on paikoitellen melko paljon voimia vaativaa työtä. Ratkaisuni oli minulle oikea, älä ymmärrä väärin. Ennemminkin pääpointtini kirjoituksessani on, että usein tilanne on oikeasti kehnompi, kuin mitä haluamme myöntää. Täydellisen inhimillistä ja ymmärrettävää. Oma psyykkeemme suojaa meitä ja tilanteet ajautuvat pahempaan hiljalleen.

Erosta on nyt tosiaan yli vuosi. Viimeksi toissapäivänä sain laskuhumalaiselta exältä viestin, joka sisälsi julman syytöksen. Käytös ei muutu. Estin hänet. Enää en ole valmis kantamaan hänen taakkaansa.

Tsemppiä sinulle!

Hei Pretiosus

Kun aloin kirjoitella tänne, luulin eläväni ainutlaatuisen oudossa tilanteessa, jota en ymmärtänyt ollenkaan ja luulin ettei tällaista kukaan muu ole kokenut. Ja kuten itsekin kirjoitit, huomaan löytäväni täältä lauseita, paloja toisten kokemuksista, jotka ovat aivan suoraan minun elämästäni. Nopeasti on silmät avautuneet!

Parisuhteesi kuulostaa todella paljon samalta kuin minun suhteeni.

Tämä tekstisi:

"Olin itse avovaimo ja viimeiset vuodet vaimo. Ei olisi pitänyt. Tämä on niin helppoa jälkikäteen todeta, mutta ihan samalla tavalla kuin sinäkin kirjoitat, itsekin ajattelin aikanaan parisuhteestani ja sen tilasta. Ei tämä ole niin mustavalkoista, ongelma on vain pari kertaa viikossa, selvinpäin mies on ihana ja niin edelleen.

Ensimmäiset vuodet mies oli ihana myös humalassa. Meillä oli vitsinä, että “juo itsensä mukavaksi”. Ei naurata jälkikäteen. Kovimmassa humalatilassa hän oli aina valtavan huomionkipeä. Kun en siihen pystynyt, muuttui hän ensin inhottavaksi, kiukkuiseksi, sarkastiseksi ja viimeisten vuosien aikana julmaksi. Tilanne paheni huomaamattomasti ja vasta jälkikäteen pystyn hahmottamaan, olleeni henkisesti väkivaltaisessa suhteessa. Etäännyimme toisistamme ja kieltäydyin olemasta hänen seurassaan, kun hän oli humalassa. Hän petti ja siksi näki mielessään minut pettämässä. En pettänyt, koskaan. Lopulta mikä tahansa humalatilan vaihe sisälsi sen, että hän inhoaa minua. Viestit olivat todella julmia ja ivallisia."

Olen ehtinyt suhteessani tuohon mukavaan, huomionhakuiseen, pettämissyytöksiin, erittäin ilkeään ja jo hyvin julmaankin toimintaan ja vihaan minua kohtaan puolison ollessa humalassa. Huomio tarve alkaa heti juomisen alettua. Viha ja muu hyvin nopeasti jos en tajua vain häntä huomioida ja rakkautta osoittaa, vaan yritän vaikka jutella samalla ystävän kanssa. Vain yhden kerran on vähän potkinut ja tönäissyt. Eikö ole hyvin puolusteltu minulta. Vain kerran ja vain vähän. Kuvittelin, että fyysiseksi ei voi tilanne mennä. Enää en ole varma. Kuvailit tilanteen todella hyvin.

Kiitos kommentistasi, että vaikuttaa rajulta tämä verrattuna omaan tilanteeseesi. Minulla ei ole mitään vertailupohjaa emmekä ole olleet yhdessä kuin vasta muutaman vuoden. Tilannetta on vaikea uskoa todeksi kun se tapahtuu ja olen tästä aika sekaisin. En ole koskaan aiemmin joutunut poliisejakaan kutsumaan kotiini.

Luulin aluksi, että tämä palsta on hiljainen. On todella ihana huomata, että onhan meitä täällä. Ette uskokaan, kuinka paljon ymmärrystä olen päähäni täältä kirjoituksia lukemalla saanut. Ja kuten niin moni muukin, en ole vielä valmis myöntämään, että tulevaisuudessa tämä vain pahenee. Kuvittelen voivani vaikuttaa asioihin. Saa nähdä mitä tuleva tuo mukanaan.

Täällä minä, tämän ketjun aloittaja, taas kirjoittelen

Elämä jatkuu. Osittain erilaisena, osittain samanlaisena. Mies on selvästi vähentänyt baareissa käymistä. Kävimme niissä siis yhdessä. Alkoholinkäyttöön se ei ole vaikuttanut. Sitä otetaan sitten kotona. Kotona ei ole tullut samalla tavalla riitaa. Muutama kerta toki on alkanut ilkeät kommentit lentämään. Ja niissä onkin sitten päästy ihan uudelle tasolle. Nyt olen h… a, verrattuna exiin olen jollain tavalla vääränlainen, hyvin paljon henkilökohtaisempiin ja arempiin paikkoihin isketään. Ja niistä en nyt sitten niin vaan pääsekään yli vaan kommentit pyörivät mielessä välillä ihan koko ajan ja lyttäävät minua pohjamutiin. Ja olen niistä sanonut.

Nyt pitkästä aikaa tapasin ystävän ja lähdimme ulos. Mies ilmestyi paikalle. Haukkumispuheluiden jälkeen. Jälleen rakasti, vihaa, rakastaa, inhoaa, rakastaa, ei halua minua jne. Ja iskee muita naisia suoraan silmieni edessä. Niin humalassa, ettei menesty kylläkään yrityksissään. Ja tekee sen täysin loukatakseen minua. Ihan kaikkiaan kamala ilta.

Olen sen jälkeen miettinyt, pitäisikö tässä todella alkaa suojelemaan itseään ja lopettaa suhde. Samalla tiedän, ettei minusta siihen ole. Ainakaan vielä. Mutta ehkä nyt alkoi prosessi, joka kehittyy ja kasvaa ajatuksissa ja kypsyttää minua siihen päätökseen. Katastrofi-illan jälkeen ei tietenkään muista mitään. Ei keskustele asiasta. Pyytää kyllä anteeksi ja kertoo rakastavansa. Kerroin, että nyt ei mene tällä ohi. Nyt on niin isoja loukkauksia, että aika näyttää saadaanko tilanne korjattua ja pääsenkö niistä yli. Tuntuu, että toisaalta tajuaa. Toisaalta tuntuu, että odottaa vaan minun taas ajan kanssa unohtavan ja elämä jatkuu.

Kun yritän miettiä tätä mieheni näkökulmasta, tulee itselleni ajatus, että jos en muistaisi mitään tehneeni niin en osaisi sitä myöskään samalla tavalla katua ja miettiä sen vaikutuksia. Koska tapahtuneet vain kerrotaan minulle eikä minulla ole mitään varsinaista tunnesidettä, muuta kuin yleinen tieto niiden loukkaavuudesta, niin eihän minulla varmaan olisi niin voimakasta tunnetta häpeästä tai asian vakavuudesta. Luulisin ajattelevani hänen tilassaan, että voi kurja kun tuli taas toilailtua. Ja olenpa nyt hiljaa ja nätisti niin puoliso rauhoittuu ja unohtaa.

Tähän olis kiva kuulla kommentteja. Miten tuollaisen tilanteen kokee alkoholisti itse?

Toinen asia, jota olen googlaillut on henkinen väkivalta parisuhteessa. Mielestäni mieheni kohdistaa sellaista minuun. Humalassa ollessaan toisissa asioissa. Ja selvinpäin rajoittaa vahvasti menemisiäni. Lähinnä ystävieni tapaamista. Mutta joka paikassa tuntuu henkisen väkivallan määritelmän ehtona olla se, että olen alistunut ja pelkään. Mitä mielipiteitä ja kokemuksia teillä on tähän? Mikä on henkistä väkivaltaa? Miksi apua tarjoavat tahot määrittelevät avun tarpeen kriteereiksi täydellisen alistumisen ja pelon? Vai onko se aina varma seuraus henkisestä väkivallasta? Enkö vain ole niin pitkällä? Vai enkö koe henkistä väkivaltaa, jos en alistu siihen vaikka sitä minuun mielestäni kohdistetaan? Tiedän, että henkistä väkivaltaa on huomattavasti rajumpaakin kuin mitä olen kokenut. Eikö tätä siis vielä sellaiseksi luokitella?

[quote=“Avovaimo”

Olen sen jälkeen miettinyt, pitäisikö tässä todella alkaa suojelemaan itseään ja lopettaa suhde. Samalla tiedän, ettei minusta siihen ole. Ainakaan vielä. Mutta ehkä nyt alkoi prosessi, joka kehittyy ja kasvaa ajatuksissa ja kypsyttää minua siihen päätökseen. Katastrofi-illan jälkeen ei tietenkään muista mitään. Ei keskustele asiasta. Pyytää kyllä anteeksi ja kertoo rakastavansa. Kerroin, että nyt ei mene tällä ohi. Nyt on niin isoja loukkauksia, että aika näyttää saadaanko tilanne korjattua ja pääsenkö niistä yli. Tuntuu, että toisaalta tajuaa. Toisaalta tuntuu, että odottaa vaan minun taas ajan kanssa unohtavan ja elämä jatkuu.

Kun yritän miettiä tätä mieheni näkökulmasta, tulee itselleni ajatus, että jos en muistaisi mitään tehneeni niin en osaisi sitä myöskään samalla tavalla katua ja miettiä sen vaikutuksia. Koska tapahtuneet vain kerrotaan minulle eikä minulla ole mitään varsinaista tunnesidettä, muuta kuin yleinen tieto niiden loukkaavuudesta, niin eihän minulla varmaan olisi niin voimakasta tunnetta häpeästä tai asian vakavuudesta. Luulisin ajattelevani hänen tilassaan, että voi kurja kun tuli taas toilailtua. Ja olenpa nyt hiljaa ja nätisti niin puoliso rauhoittuu ja unohtaa.

Tähän olis kiva kuulla kommentteja. Miten tuollaisen tilanteen kokee alkoholisti itse?

Toinen asia, jota olen googlaillut on henkinen väkivalta parisuhteessa. Mielestäni mieheni kohdistaa sellaista minuun. Humalassa ollessaan toisissa asioissa. Ja selvinpäin rajoittaa vahvasti menemisiäni. Lähinnä ystävieni tapaamista. Mutta joka paikassa tuntuu henkisen väkivallan määritelmän ehtona olla se, että olen alistunut ja pelkään. Mitä mielipiteitä ja kokemuksia teillä on tähän? Mikä on henkistä väkivaltaa? Miksi apua tarjoavat tahot määrittelevät avun tarpeen kriteereiksi täydellisen alistumisen ja pelon? Vai onko se aina varma seuraus henkisestä väkivallasta? Enkö vain ole niin pitkällä? Vai enkö koe henkistä väkivaltaa, jos en alistu siihen vaikka sitä minuun mielestäni kohdistetaan? Tiedän, että henkistä väkivaltaa on huomattavasti rajumpaakin kuin mitä olen kokenut. Eikö tätä siis vielä sellaiseksi luokitella?[/quote]
Humalassa oleminen ei poista ihmisen vastuuta teoistaan. Ei näissä ihmissuhdejutuissa, eikä muisskaan. Tappokin on tappo, vaikka kuinka olisi ollut kännissä, eikä muista. Ihmisellä on vastuu hakea apua alkoholiongelmaansa, jos juominen on karannut käsistä ja jatkuvasti käyttäytyy huonosti humalassa. Eikö näin? Eikä puolison tai kenenkään tarvitse olla anteeksiantoautomaatti ja sama meno jatkuu koko ajan.
Alkoholiongelmaan tai alkoholismiin liittyy vahvasti ongelman kieltäminen, valehtelu ym.
allaolevassa linkissä on raitistuneen alkoholistin haastattelu, joka on minusta hyvä:

kodinkuvalehti.fi/artikkeli … laheiselle

Rakkaaseen alkoholistiin liittyy niin paljon ristiriitaisia tunteita. Olen eronnut ja välillä ikävöin miestä, hän jatkaa juomista ja voi koko ajan vaan huonommin. On ärtynyt, raivokas, mikään ei koskaan ole hyvin, on jo juomisesta tulleita sairauksia. Hän vajoaa ja vajoaa syvemmälle koko ajan. Apua ei halua, mihinkään hoitoon ei lähde. Viinalla ei tietenkään ole mitään tekemistä hänen olonsa kanssa. Tunnen joskus haikeaa kaipuuta. Me joimme yhdessä ja ero tuli kun itse raitistuin. Surettaa, ettei ex-puolisoni saanut intoa hakea apua, ei vaikka myönsin oman osuuteni parisuhdeongelmiin ja olisin toivonut, että juominen loppuu ja lähdetään vaikka parisuhdeterapiaan, jotta homma saataisiin paremmalle tolalle.

Henkinen väkivalta sattuu ja murentaa ihmistä pikkuhiljaa. Se ei voi olla vaikuttamatta vuosien saatossa. Tottakai juopolla on paha olla, mutta ei se oikeuta purkamaan sitä muihin. Se katkeruus ja mustasukkaisuus on ihan omaa syytä; jos olisi juomatta, niin tekin kaksi voisitte tehdä jotain mukavaa yhdessä. Juoppo usein haluaa, että puoliso olisi tallessa kuin kaapissa juoma-ajan odottelemassa kunnes häntä tarvitaan tai hänelle on aikaa. Ei munkaan puoliso sitä tajunnut, että ollessaan juomakuplassa, minä ja muu maailma mennään eteenpäin koko ajan… Niin saa ja pitääkin olla. Jos ajattelee elämää junanan, juoppo on jäänyt jollekin autiolle seisakkeelle dokaamaan ja muut jatkaa eteenpäin.
Meillä ainakin niitä loukkauksia ja tyhjiä lupauksia oli niin paljon, että väsyin totaalisesti kun toiseen ei voinut luottaa, eikä hänen varaansa voinut laskea yhtään mitään. Siksi ainoa toivoni oli hänen raitistumisensa, jolloin ehkä valehtelu ja muu olisi loppunut. Hän itse halusi jatkaa juomista ja se päätös on ollut pakko hyväksyä. Hänellä on oikeus elää niinkuin itse haluaa.

Hei
Oli muuten hyvä artikkeli, jonka linkkasit. Ja hyvät mielipiteet ja kommentit sinulla. Se alkoholistin tapa tehdä todellisuudesta itselleen oikeanlainen muuttamalla kaikki tapahtuneet asiat oman mielensä mukaisiksi on niin käsittämätön. Tuntuu, että järki lähtee. Mikä oikein on totta. Kun itse tietää mitä on tapahtunut ja toinen voi kirkkain silmin väittää ihan muuta. Täytyy pettyä tarpeeksi monta kertaa varmaan ennenkuin alkaa itse oppia tilannetta tulkitsemaan. Ja juuri tuo murentuminen. Varmasti murenee kun aikaa menee. Kiitos kirjoituksesta. Antoi paljon ajatuksia.

Kiitos kiitoksista!
Mun pitäisi kai myös rekisteröityä, kun kaikki jotka ei nimimerkkiä ota, menee “vieraina” ja sitten ei tiedä kuka on kukin, yksi vaiko monta…
Tahkosin useamman vuoden ja kuten sanottua, ajoittain vieläkin kaipaan ex-miestäni surumielisesti, vaikka tiedän, etten voi hänen kanssaa elää. Kumminkin tunsimme yli kymmenen vuotta ja jotenkin olisi ollut mukavaa yhdessä juopoteltujen vuosien jälkeen elää seuraavaa elämän vaihetta yhdessä… Niinhän elämä muutenkin menee, vaikka opiskeluajat ja töihin siirtyminen tai pukkulapisvaike ja lasten kasvu. Kun en miestäni nähnyt koskaan raittiina; hän oli jo alkanut juoda aika lailla, kun tapasimme, olisi ollut kivaa nähdä millainen ihminen sieltä alkoholiongelman alta olisi kuoriutunut ja miten yhteiselo olisi sujunut. No se ei niin mennyt.

Usein sanotaan, että kun alkoholiongelma alkaa näkyä töissä, kotona se on haitannut aikalailla jo 10 vuoden ajan. Työ on se viimeinen kulissi, jota juoppo yrittää ylläpitää. Mua todella harmitti jäädä aina työn ja viinan jälkeen ties kuinka monennelle sijalle. Vaikka tajusin, että kyse on sairaudesta, sattui silti, kun mies hoiti kyllä työjutut, mutta oli loppuaikoina poikkeuksetta täysin kännissä, jos oli mun kanssa sopinut jotain ja aikonut auttaa jossain.

Me asuttiinkin välillä eri kämpissä. Katselin häntä humalassa sitten itse selvänä. Kun tähän väsyin, että ei helvetti, miksi mun pitäisi katsella juopottelua vapaa-ajat ja juhlapyhät, niin suostuin tapaamaan vain selvää miestä. Siitä seurasi se, että olin nuo ajat yksin ja surulinenkin kun katselin pariskuntia ruokakaupassa tai lenkillä. Mies tietty vietti laatuaikaa dokaten kotonaan ja mulle liikeni aina vaan vähemmän aikaa. Erosta puhuttiin usein ja jatkuvia sopimuksia, kuinka paljon hän joisi ja kuinka usein tavattaisiin; mies tietsti halusi jatkaa suhdetta. Ihme vääntöä koko ajan, sopimukset ei pitäneet ja mies ei “muistanut” muka niitä. :smiley: saatoin mennä hänen luokseen ja jätkä onkin kännissä, syy juomiseen mun nalkutus, siis vaikka olin ollut tyysti poissa. Keljuilin välillä, että meidän on tosiaan parempi erota, koska sittenhän se juominen loppuu, kun saa olla rauhassa… Siis tosiaan juoppo haluaa olla yhdessä ja kumminkaan ei halua, asiat vääntyy ja kääntyy. Meillä oli sitten sitäkin, että mies halusi erota perjantaina ja palata yhteen maanantaina ja hänestä se oli ihan ok ja jotenkin ratkaissut sen pulman, että minä en halunnut “seurustella” alkoholiongelmaisen kanssa.

Näin jälkeenpäin naurattaakin, miten hölmöön teatteriin suostuin, se on täysin absurdia, epäloogista, eikä siinä päde mitkään normaalit peruskäyttäytymistavat. Toisekseen kaikilla taitaa olla oman juopponsa kanssa suht sama kuvio. Alkoholi tekee kaiksta aika samanlaisia. Se rakas ihminen häviää jonnekin… muuttuu ihan toiseksi.

Mun ex-miehen idea oli “vähentää”, siis lopettaminen tai antabus ei tullut kyseeseen, takaportti juomisen piti olla. Monet kerrat puhuttiin määristä, puhuttiin siitä, miksi enää jatkaa ja kiusata toisiamme tällä pelleilyllä, mutta nämä keskustelut olivat saman toistoa, eikä tietenkään mikään muuttunut. Välillä silti kaipaan häntä, joitain hetkiä ja yhteistä historiaa. Yritän silloin palauttaa mieleen sen kuolaavan hiljalleen sohvalla kyljelleen jouluaattona kaatuvan säkin tai loukkauksia syytävän punapöhöisen naaman. Eroaminen on oikeasti todella vaikeaa, ei sitä pidä edes ihmetellä. Jossain vaiheessa on pakko päättää, kauanko elämästään haluaa odottamiseen käyttää, punnita hyvät ja huonot puolet ja tehdä itselleen sopiva ratkaisu. Suosittelen, ettei kukaan ui syvemmälle katiskaan tekemallä lapsia siinä toivossa, että juominen (tätähän luvataan kyllä) loppuu lapsen syntymään. Lapset jos haluaa siihen tehdä, tekee ne sitten sillä ajatuksella, että se toinen juo samaan malliin. Tai yhteinen asuntolainakin on vähän riski. Mekin yritettiin muuttaakin, että mjuka juominen muka soveliaamassa paikassa loppuu. Uskoisin, että juopon kanssa voi elää jotenkin, jos elä tätä päivää ja varautuu siihen, ettei juominen vähene vaan enempi lisääntyy. Se suojelee pettymyksiltä ja sortumiselta sitkun elämään, jossa elämä alkaa vasta kun toinen lopettaa.

Kaikkien läheisten kannattaa hankkia tietoa alkoholismista. Sairaushan se on ja sitä myöten oireet ja ongelmat samankaltaisia kaikilla ja kaikissa parisuhteissakin. Alkoholismi on hyvin yleinen kuolinsyy sairauksien ja tapaturmien kautta. Surkuteltavan harva lopulta taitaa siitä selviytyä. Ja minkä voi tehdä, kun pakkohoitoa ei ole ja monilla ei omaa hoitohalukkuutta löydy? Ei kai lopulta muuta kuin koittaa pelastaa itsensä ja oma mielenterveytensä. Ehkä itselleen voisi asettaa jonkun aikarajan, että jos silloin ei ole asiat paremmin, lähtee. Muuten tosi helposti kuukausista tulee vuosia ja vuosia ja vuosikymmeniä. Kyllä siinä odotellessa koko ajan valuu hiekka tiimalasissa itselläkin.

Kuulumisia ja oivalluksia

Meillä on taas ollut rauhallisempaa. Silti mielessä pyörii ihan koko ajan kaikki loukkaukset, joita viime viikkoina ja kuukausina olen kokenut. Ne muhivat alitajunnassa. Pomppaavat esille välillä kymmeniä kertoja tunnissa, välillä muutamia kerran päivässä. Mutta siinä pinnan alla huomaan olevan koko ajan vihaa ja suuttumusta miestäni kohtaan.

Eilen sitten puhuin hänelle tästä. Kerroin, että koska emme käsittele asioita, jäävät ne mieleen pahasti pyörimään ja aiheuttavat vihaa. Ja tilanne tulee vaan pahenemaan kun emme käsittele niitä pois päästäni. Kerroin, että hän on näillä loukkauksillaan nyt rikkonut minussa jotain pahasti. En koe olevani oikeanlainen hänelle, en koe hänen haluavan minua. Ja nämä ajatukset ja tuntemukset pyörivät päässä kun hän koskee minua. Kerroin, että hän on rikkonut ja hänen täytyy minut korjata. En tiedä miten, mutta jos ei saa minua korjattua ei tästä suhteesta voi tulla mitään. Kuunteli ja otti vihdoin tosissaan.

Olen netistä lueskellut ihmisten kokemuksia ja törmäsin uuteen termiin. Trauma bonding. Kannattaa googlata. Luulen, että moni meistä, ellei suurin osa, kärsii siitä. Ja sen takia jatkamme, rakastamme, kärsimme ja taas rakastamme. Kunnes hajoamme itse.
Onko jollain enemmänkin tietoa tästä termistä? Tai siis traumasta?

Joka tapauksessa olen nyt ajanut itseni ajatuksillani ja itseinholla niin loppuun, että keho reagoi tähän stressiin jo selvillä oireilla. Onneksi sain kunnolla avauduttua eilen. Ja onneksi toinen kuunteli ja keskusteli. Aika näyttää mitä on edessä. Täytyy itsekin tehdä töitä, etteivät toisen loukkaukset pääse tekemään tällaista tuhoa.