Puoliso juo aina kerralla liikaa.

Olen ihan kyllästynyt ja surullinen. Minulla on mies joka on selvinpäin järkevä ja kiltti. Mutta jos mies päättää että haluaa kaljaa, niin se on menoa sitten.

Usein mies sanoo että aikoo juoda “muutaman”, mutta lopputulos on se että hän juo itsensä ihan örvellyskuntoon. Haistattelee minulle paskaa jos koitan sanoa että lopettaisi juomisen kun on ottanut jo tarpeeksi. Miehelle ei sovi alkoholi yhtään, hänestä tulee nopeasti sekavanoloinen, eikä oikein tajua mistään mitään. Tätä ei siis tapahdu joka viikonloppu, ehkä arkena n. kerran kuussa, lomilla enemmän. Ahdistaa aina kun huomaan että mies alkaa juomaan kun tajuan mihin pisteeseen se menee. Olenko tiukkapipo vai voiko ihan sekin merkitä alkoholiongelmaa kun ihminen ei osaa lopettaa vaan juo vaan niin kauan kun alkoholia löytyy, aamuun asti? Ahdistaa sekin kun meillä on pian 3-vuotias poika, ja miehen ryyppy-yöt menee niin että minä joudun hoitaa heräilevää poikaa yksin yöllä ja jossain vaiheessa nukahdettuani tajuan että kello on 5 aamuyöllä ja mies ei ole vieläkään tullut kotiin. Ei vastaa viesteihin, lukee vaan ne. Laittaa usein puhelimen kiinni. Ja minun on vaikeaa saada nukuttua kun en tiedä onko kaikki kunnossa, vai onko mies sammumassa johonkin ojaan tavarat hävinneinä. Kun ei ole kännissä koskaan siinä kunnossa että voisin luottaa hänen pitävän itsestään huolta.

Hävettää älyttömästi kun taas viime yönä dokasi aamuviiteen-puoli kuuteen asti meidän kerrostalon pohjakerroksessa sijaitsevassa vuokraamassamme autotallissa. Ja minä jouduin hakemaan hänet sieltä nukkumaan, en tiedä monelta olisi tullut itse sieltä vai olisiko sammunut sinne. Ihan varmasti on metelöinyt siellä kun istunut ryyppykaverinsa kanssa siellä aamuun asti. Ei ne tallit ole miksikään ryyppyluoliksi tarkoitettu. Muutenkin taloyhtiömme ja muut asukkaat ovat rauhallisia ja hiljaisia niin hävettää tuon känniapinan toilailut. Ekana yönä kun muutettiin tänne niin veti kännit aneluistani huolimatta ja meni aamuyöllä/aamulla parkkipaikalle autoon huudattamaan musiikkia. Mies on jo pian 40-vuotias, ei ole mistään kakarasta kyse enää. Hävettää draama minkä aiheutamme, minä haluaisin vaan elää rauhallista elämää. Itse jos lähden viihteelle niin totean jossain vaiheessa iltaa että nyt tarvii lähteä kotiin, kun aamulla poika huolehdittavans kotona. Mutta mies ei ajattele häntä ollenkaan kun juo. Olen niin kyllästynyt. Haluan vaan että hän muuttaisi pois kun ei näköjään tule muuttumaan ikinä.

Niin ja sitten dokaamisen jälkeen kun heräilee niin ei ole yhtään pahoillaan, ihan sama mitä on tehnyt, vaan suorastaan ärsyttää minua tahallaan ja vittuilee. Olen käynyt läpi niin monta helvetillistä tilannetta miehen juomisen takia, en jaksa tätä enää.

Niin lisäys edelliseen vielä, suuttuu jos sanon että hänen ei pitäisi juoda. Ei välitä vaikka sanon että haluan eron. Ei varmaan usko että oikeasti tekisin sen. Joskus kännitoilailujensa jälkeen lupasi minulle että juo vain ykköskaljaa tästä lähin. No, ensin korissa oli 5 ykköskaljaa ja 7 normaalia kaljaa, sitten enää 2 ykköskaljaa ja 10 normaalia kaljaa, nyt ei enää välitä siitäkään lupauksesta.

Nämä on niin hankalia asioita. Haluatko sinä elää noin? Tyytyä tuohon? Alkoholista riippuvaiselle ihmiselle alkoholi on tärkein, ei puoliso, ei lapsi. Eikä se suhde siitä miksikään kohene, jos vain toinen yrittää tai mahdollisesti piiskaa ja vaatii muutosta. Jos toinen ei halua, niin ei halua. Juovallahan asiat on hyvin; on perhe, kenties säännöllista seksiä helppsti saatavilla, joku, joka tekee kotityöt ja huolehtii asioista. Se riitely, nalkutus ja vaatiminen saattaa olla tavallaan kohtuullinen hinta siitä. Ja valitettavasti se on merkityksetöntä surinaa, jonkinlainen häiriö, johon juova tottuu ja se menee toisesta korvasta sisään, toisesta ulos ja välillä heitetään pieniä lupauksia, joilla tilanne hetkeksi rauhoittuu, kun puoliso jää odottamaan tapahtuuko mitään.

Turhaa niitä juomia on laskea, turhaa ukkoa hiissata kotiin. Juokoon missä juo ja herätköön mistä herää. Lopulta kaikki tuo on vain sitä mahdollistamista, joka lykkää juopon silmien avaamista. Kokemuksesta voin sanoa, ettei sitä edes arvosteta. Ukko sammui taksilla kotiin tullessaan puoliksi rappukäytävään ja aamulla väitti kiven kovaan, ettei näin ole käynyt. Parempi siinäkin tapauksessa olisi ollut se siihen jättää, niin muistuisi paremmin mieleen, kun niiltä sijoiltaan herää.

Mistä se häpeä muuten oikein tulee? Minä häpesin korkeintaan silloin, jos mies oli ilkeä julkisella paikalla minulle humalassa, muutoin hänen juomistaan en hävennyt. Kaksi erillistä ihmistä, niin kummankin asia on hävetä omia touhujaan ihan itse. Hävettääkö oikeasti se, että itse kokee itsensä tyhmäksi jäädessään suhteeseen, häpeää itseään siis ja yrittää kääntää sen siihen, että se juoppo on hävettävä ja sitä pitää hävetä? Tämä on niin hirveän yleinen ongelma, siis puolison häpeä. Miksi se häpeä muka juovan törttöillessä laskeutuisi puolison päälle viittana, tai tarttuisi kuin hyppykuppa? Vai ajautuuko näihin ankeisiin suhteisiin jotenkin enemmän häpeä-alttiita ihmisiä ja minä olen vähän poikkeus. Tunsi kyllä raivoa ja surua, kun en ollut puolisolleni kovin tärkeä, vähän kuin kätevä kodinkone tai huonekalu, eikä mun unelmilla tai hyvinvoinnilla ollut niin paljon merkitystä.

Suosittelen kaikille Marianna Stolbowin kirjoja. Niissä on paljon silmiä avaavaa asiaa, siitäkin kuinka hakeudumme suhteisiin ja pyrimme tarjoilemaan sitä hyvää, jolla lapsena saimme hyväksyntää. Helposti koko suhde lähtee ihan vinoon jo alun alkaen. Itse tarjosin hoivaa ja huolenpitoa ja jälkeenpäin ajateltuna on selvää, että sellaiseen suhteeseen lähtee vain mies, joka on jollain tapaa tunnevammainen itsekin. Vähän kuulostaa, että sulla on ihan sama; suhde on kuin äiti ja täysi-ikäinen teinipoika. Järkevä ja kypsä aikuinen mies ei halua äitiä ja kun toisesta alkaa huolehtia liikaa tämmönen ihminen väistyy ja siihen viereen valikoituu yli-ikäinen vastuuton teinijulli. Ja kummankin käytös muuttuu vuosien saatossa aina vaan enemmän muistuttamaan lapsi-vanhempisuhdetta. Juova uhmaa, katoaa, temppuilee ja “äitinä” toimiva puoliso raahaa kotiin, huutaa, nalkuttaa, “puhuu järkeä” ja häpeää.
Kai normaali parisuhde on tasaveroinen, kumpikaa ei kontrolloi, ei vaadi muuttumaan, kykenee ottaaan toisen tunteet ja hyvinvoinnin huomioon. Kun toinen tämmösessä vinossa suhteessa haluaa muutosta, ei välttämättä mitään tapahdu. Omalla kohdallani erosin ja aloin tutustumaan itseeni ja miettimään, miksi ihmeessä mulla on ollut useampi ihan samanlainen suhde peräkkäin. Yksinkin pärjää ihan hyvin. Uusissa ihmissuhteissa voi sitten yrittää välttää itsensä tunkemista semmoseen rooliin, jossa aiemmin oli. Itse siihen lopulta itsensä tunki ja rupesi aina enemmän kantamaan vastuuta ja huolehtimaan liikaa.

Huonossa suhteessa ei ole pakko kärvistellä, jos siitä kärsii. Mieti enemmän itseäsi ja omaa hyvinvointiasi ja anna sen ukon juoda missä juo ja niin paljon kuin jaksaa juoda.

Paras kiteytys aiheesta!
Juuri näin se menee, paapomisella vain pitkittää ongelmaa.

Kiitos!
Aloittaja onneksi on miettinytkin, ettei mikään ehkä muutu ja jos mies muuttaisi pois. Se on jo hyvä alku päästä eteenpäin.

Tämä seuraava ihan yleisesti, ei siis “kyllästyneelle”.
Usein nämä äiti-poikatyyppiset parisuhteet on varsin ristiriitaisia ja kummia. Vaimo voi olla sitä mieltä, ettei miehestä ole huolehtimaan vaatteistaan, tai ostamaankaan niitä. Vaimo hoitaa ne ja jakelee kuin karkkipäivän karkkeja juomalupia yhteen tai kahteen, koska.itse tietää paremmin, muka. Toisaalta sitten päätösvalta erosta annetaan tälle, joka ei kalsareitaan “osaa” ostaa tai pestä. Miksi se harkinta/osaaminen siinä olisi yhtään parempaa? Osaako juova ja vastuuta välttelevä ottaa päätöksessään huomioon puolison ja ehkä lasten onnellisuuden ja terveyden?
Moni täälläkin on valittanut, että mies ei halua erota. Suomessa nyt ihan hyvin riittää, jos vaimo itse haluaa eron. Pistää prosessin käyntiin vaan. Tietty sitten alkaa marina ja katkera jurnutus, kuinka hänet on hylätty, mutta mitä sitten? Itse tämmönen ihminen on laiminlyönyt ja hylännyt perheensä ensin olemalla humalassa tai poissa.
Ensin pitää vaan itse miettiä, mitä haluaa. Ja selvitellä omat raha-asiansa, mahdollisuudet sopivaan asuntoon jne.
Oma äitini oli mestari käyttämään valtaa häpeästä käsin ja syyllistämällä. Kaikkien olisi pitänyt muuttua, koska hän saa aina hävetä. Ainainen huuto ja pyrkimys häväistä, vaatteet oli vääriä, hiukset, mielipiteet, yhtään riehakkaampu käytös. Sitä häpeää hän koitti iskeä muun perheen niskaan ja usein onnistuikin ja lapsen ilokin lässähti niistä neulenterävistä ivaavista kommenteista, kuin ilmapallosta ilmat. Minua hän ei onnistunut täysin nujertamaan ja olen uskaltanut tehdä omia, epävarmojakin ratkaisuja elämässäni. Erosin, vaikkei mies halunnut, lapanen olin kun takaisin palasin, ja jouduin lähtemään uudelleen mutten sitäkään häpeä. Rahaa muutoissa paloi ja menetin kivan ja edullisen vuokra-asunnon hyvältä paikalta siinä leikissä, mutta itse sen höperyyden tein silloin.

Juovan ihmisen lähellä tahtoo kadottaa itsensä, menettää terveytensä ja ilon elämästä. Lapsillekin riitaisa koti on raskas ja antaa huonot eväät elämään ja huonon parisuhdemallin. Itsensä ja omien unelmiensa uhraamisesta tai elämisessä jatkuvassa stressitilassa ei lopulta seuraa mitään hyvää. Tai jos on seurannut, kuulisin siitä mielelläni.

Moi! Ihanasti kaikki ikävät asiat tässä ketjussa tiivistetty. Ja viimeiseen kysymykseen minäkin vastauksia kuulisin. En usko että löytyy.Elämä on tässä ja nyt. Ei ne viinaan menevät helposti raitistu

Kiitos hurjasti vastauksista, etenkin tuosta pitkästä ja ajatuksella kirjoitetusta. Todella viisaita ajatuksia sinulla.

Mitä häpeään tulee, niin häpeän siis esimerkiksi sellaista mahdollista tilannetta että mies vaikka sammuu tuonne autotalliin ja aamulla tallikaveri saapuu sinne. Tai että mies metelöi ja naapurit häiriintyvät. Saatikka jos mies vaikka sammuisi joskus rappuun. Minä haluan vain elää rauhallista elämää täällä ja olla ihan tavallinen asukas muidenkin silmissä, en se nainen kenen mies vetää kaljaa ja sammuilee ja örveltää.
Juttelin tänään miehen kanssa kunnolla ja tilanne on nyt se että minä en halua tätä parisuhdetta tällä hetkellä. En jaksa enää miettiä että miten nämä vuosien aikana tulleet säröt fiksataan. Minä tarvitsen nyt hengähdystauon. Ja mies ei tule tämän katon alla juomaan enää yhtäkään kaljaa, se on aivan varma. Eikä tule viettämään täällä enää sekuntiakaan kännissä. Nyt on hiukan vapautuneempi olo ja parempi mieli. Haluaisin kirjoittaa enemmänkin mutta pakko hipsiä nukkumaan.

Hei! Kuulostaa todella hyvälle, kun olet miettinyt, mitä et ainakaan halua. Jollain tavalla sen häpeän ymmärränkin, siis vaikuttaahan juova mies siihen, miten tutustuu naapureihin, eikä lapsestakaan ole kivaa olla kouluikäisenäkään se, jonka isä makaa sammuneena pihassa. Toista ei pysty väkisin muuttamaan, joten oma elämänsä on joskus pakko rauhoittaa ja järkevöittää hankkiutumalla eroon hankalasta puolisosta. Teilläkin lapsen kouluun meno lähenee ja se on iso asia hänelle sitten ja olisi oikein hyvä, että sulla on voimavaroja tukea siinä vaiheessa lasta ja mahdollinen ero ei silloin ole käynnissä.

Mun kirjoitukset joskus varmaan vaikuttaa kylmäkiskoisillekin, mutta se ei ole koko totuus. Mun ex-mies vaurioitui jo sikiöaikana äitinsä juomisesta ja sitäkautta alttius alkoholiriippuvuuteen oli vielä suurempi kuin muilla. Aikuisena aloitettu juominen oli tavallaan keskushermostolle ja aivoille tuttua. Olen itkenyt sammuneen miehen vieressä miettien, että hän vielä kuolee viinaan, huutanut, surrut, ollut raivoissani… Hänkään ei elämäänsä voinut sikiönä ja lapsena vaikuttaa ja myöhemmin kehittynyt alkoholiriippuvuus on pirullinen sairaus. Sille ei läheinen voi mitään; toista ei pysty pelastamaan. Koska hän ei hoitoon halua, on kummankin helpompi elää elämäänsä vailla riitelyä erillään. Mun mielenterveys ja fyysinenkin alkoi jo niin rakoilla.

Mahdollistamisesta sen verran, että riippuvuus kehittyy salakavalasti ja läheiset tekee karhunpalveluksen raahatessaan juoppoa kotiin, siivoamalla oksennukset tai soittelemalla töihin, että X on flunssassa, kun hän tosiasiassa makaa krapulassa. Mitä aikaisemmin uova joutuu vastuuseen juomisensa seurauksista, sen parempi. Sotkujaan selvitellessään ja mistä milloinkin herätessään hän saattaa havahtua huomaamaan, että jotain kannattaa asialle tehdä, ja viinasta eroon pääseminen on helpompaa, jos sairaus ei ole edennyt liian pitkälle. Munkaan entinen puoliso ei heti juonut ongelmaksi asti, sitten alkoi juomisen jatkaminen heti aamusta, selviä päiviä oli aina vaan vähemmän, töissä piti olla klo 7, niin ehti juoda niinäkin aamuina ennen sitä 4 olutta… Nyt taitaa olla niin, että viiteen vuoteen ei selviä päiviä ole ollut.

Eikä itseäänkään kannata menneistä valinnoista soimata, ne on tehty sillä järjellä, mikä silloin oli. Suunta kohti tulevaa vaan. Olen ehtinyt näitä asioita aika paljon miettiä ja huomannut sen oman osuuteni ja omat virheeni. Elin siinä kuvitelmassa, että jos olen oikein hyvä ja teen toisen eteen asioita, hän tekee saman. Toimintani ei ollut pyyteetöntä ja kuvitelmani vastavuoroisuudesta oli omassa päässäni luotu asia; mies ei sitä koskaan luvannut, eikä asiasta puhuttu. Ja puhuminen on pirun tärkeää, siinä selviää, onko yhteisiä arvoja, yhteisiä tavoitteita ja se keskusteluyhteys täytyy olla auki koko suhteen ajan ja kumpikin haluaa kuunnella toista. Voidaan puhua kotitöiden jakamisesta, kustannusten maksamisesta, kumpi hoitaa mitäkin ja millaista elämää kumpikin toivoo… Muuten käy helposti niin, että yhteen mennään vaikka kummallakin on ihan eri toiveet ja näkemys siitä miten se elämä menee. Omat vanhemapanikaan eivät tätä osanneet ja yhteen on menty ja lapset tehty ihan eri asioita toivoen; isäni ajatteli äidin kotiäidiksi ja että hän käy töissä ja mennä rilluttelee ja kotona on sitten iloinen vaimo, perhe ja ruoka odottamassa. Äitini suunnitteli kummankin käyvän töissä ja että keskittään hankkimaan ahkerasti näitä perus-unelmia; talo, kesämökki, auto. Ihan eri elämät siis ja lopputuloksena saatanallinen riitely ja rähinä koko vuosikymmenten avioliiton ajan, Enkä minäkään silti tajunnut nuorempana, miten tärkeää on yhteiset arvot ja tavoitteet ja niden jakaminen sen puolison/puolisoehdokkaan kanssa.
Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä miettiä näitä ja ottaa oma elämänsä omiin käsiinsä ja tehdä siitä semmoista missä on hyvä olla.

Olellinen jo tuossa sanottu ja toipuvan alkoholistina fakta on ettei ilman omaa halua toipumista ei tapahdu vaan hitaasti mutta varmasti alkoholismi vaan pahenee.

Ompas hyvää pohdintaa teillä. Minulla on myös juuri katkennut parisuhde alkoholistimieheen. Hän on nuorempi, 28, eikä meillä ole lapsia.

Ihan kamalaa kuulla millaista perhearki on alkoholistin kumppanina, koska minulle arki oli helvetillistä vaikka emme asuneet yhdessä. Epäluottamus jatkoi kasvamistaan kun hän jäi valheista kiinni, kasvoi kun en saanut tukea epäluottamuksen käsittelyyn. Hän jätti minut uutena vuotena koska kyllästyi epäluottamukseeni.

Hän on jo laitellut ikäväviestejä ja itselläkin kauhea ikävä. Tuntuu että ihan sama mitä tekee niin toinen tulee mieleen. Tästä toipuminen tulee kestämään kauan… :cry:

Kestäähän se. Toiseen kuitenkin kiintyy; harva kuitenkaan lähtee sellaiseen suhteeseen, jossa ei mitään hyviä puolia olisi.
Minusta tuntuu, että alkoholiongelmaisella muihin verrattuna korostuu se, ettei oikein itsekään tiedä, mitä haluaa. Josksu tietysti se kieputus on vähän hyväksikäyttöäkin. Vakuutellaan ikävää ja rakkautta, kun krapulassa kaivataan seksiä ja hoivaa. Olo kun kohenee ja alkaa juotattaa, halutaankin taas erota. Siinä pelleilyssä on aika raskas elää ja vaaditaan vahvuutta pysyä päätöksessään irtaantua liikaa juovasta. Meilläkin oli jossain vaiheessa kun kokeiltiin erillään asumista se tilanne, että perjantaisin ex-mies kaipasi omaa aikaa, “halusi miettiä”, etääntyä ja jopa erota ja yhteenpaluun aika tai muuten aikaa mulle olis sitten taas maanantaina. :mrgreen:

Hoivaamista ja huolehtimista olen miettinyt paljonkin. Omassa suvussani se parisuhdemalli on siirtynyt ainakin kolmessa sukupolvessa eteenpäin ja eihän mikään järkevä tai toimiva ole. Hoivaamiseen liittyy aina vallankäyttöä, vaikka itse saattaa luulla olevansa kovinkin hyvä. Toiselta katoaa siinä vuosien saatossa itsemääräämisoikeus kokonaan. Vaimo alkaa päättää ruuanlaittajana toisen ruokavalion, päättää asunnon on järjestyksen ja tavaroiden paikan. Jos vielä toimii miehensä vaatteiden pesijänä ja ostajana, alkaa itsestäänselvänä asiana päättää toisen tyylin, eikä tule koskaan kysyneeksi, jos vaikka maku onkin muuttunut. Heittäytyessään hovattavaksi mkies menettää lopulta itsensä. Keittiössä tavaroihin ei saa koskea tai alkaa rähinä, mihin joku asia on laitettu, rähistään sotkemisesta ja kaukosäätimien pitää olla kokojärjestyksessä rivissä kiillotetulla sohvapöydällä. Vaimo väsyy ja ärhentelee, että joutuu tekemään kaiken, muttei anna muiden perheenjäsenten tehdä mitään omalla tavallaan. Hänen makunsa ja tapansa on normi ja muiden mielipiteet tai tavat tehdä kotitöitä “vääriä”. MIes työntää kaupassa ostokärryjä, eikä hänellä ole mahdollisuutta valita edes ostettavia ruokia tai vessapaperia. Vastuu ja sotä kautta valta otetaan ja tavallaan ajetaan mies baariin tai autotalliin, jossa voi edes hengittää. Kumpikaan ei tätä tee tietoisesti vaan siihen liu’ utaan pikkuhiljaa.

Ketjun aloittajakin kertoi hakeneensa miehen kotiin. Kyllä sekin on vallankäyttöä; oma häpeän takia hakee toisen pois kuin lapsen. MIltä se tuntuisi toisinpäin? Jos itse on vaikka ostoksilla tai kahvilassa ja mies tulisi suurinpiirtein korvasta taluttamaan kotiin, koska hän haluaa niin. Toista ihmistä ei ole oikeutta pakottaa elämään tavalla, mitä hän ei halua. Miksi niin edes haluaa tehdä? Sama pätee läheiseenkin; ei alkoholistilla ole oikeutta pakottaa puolisoa elämään ongelman kanssa, jos sitä ei jaksa. Aiasta puhutaan ja mietitään, mitä kumpikin on valmis tekemään ja mihin oikeasti on aito halu. Alkoholistin velvollisuus on hoitaa sairauttaan, läheisen velvollisuus on pitää huoli itsestään (ja lapsista+lemmikeistä) ja kummankin huomioida toisen hyvinvointi. Eikä huijaamiseen ja vedätykseen tarvitse suostua, vaan silloin voi ihan hyvin lähetä, jos haluaa ja kärsii alkoholiongelmasta liikaa. Kai kunnollinen ihmissuhde perustuu molemminpuoliseen kunnioitukseen ja arvostukseen, halutaan toiselle hyvää uhraamatta omia unelmiaan tai terveyyttään. Moni meistä on huomannut, ettei omassa suhteessa näitä ole ja jos toinen ei suhdetta halua parantaa, tai edes kuuntele tai noteeraa keskusteluyrityksiä, niin ei sitä yksin pysty korjaamaan. Virhe on tapahtunut sitten jo kumppanin valinnassa.

Mummoni rähisi papalle päiväpeiton ruttaamisesta, eli päivänökosetkaan ei oikein tullut kyseeseen, eikä telkkarin katsominen, koska pappa ei kuitenkaan muista ottaa johtoa seinästä. Jatkuva närästys vaivasi häntä, kun aikanaan tarpeen ollut rasvainen ja käristety ruoka ei vanhana sopinut, mutta mummo sitä teki ja pakkosyötti nostelemalla suoraan lautaselle. Tätä jos pappa vastusteli, seurasi loukkaantuminen, ettei kelpaa.
Oma mutsini valtasi talon ja keittiön, väsyi puurtaessaan ja ärhenteli, mutta apau ei kelvannut, koska kukaan muu ei osannut mitään. Isän tavaroita kannettiin eteiseen käskyllä, että vie ne autotalliin pois tieltä. Valitsi isän vaatteet, määräsi ulkonäöstäkin tavallaan tuomitsemalla parraan, hikset tai jonkun muun “kamalan näköiseksi”.
Varmaan itsekin jollain tapaa käytin valtaa… Kai. Olisin kyllä halunnut neuvotella kotitöiden jakamisesta ja vaateostoksille lähdin avuksi vain pyydettäessä. Ja suututtihan se, jos mies painui baariin illmoittamatta ja odotin turhaan ruoka valmiina. Kai sekin olisi ollut ihan ok, jos olisi siitä ilmoittanut hyvissä ajoin ja vaatimuksia tietysti olivat ne, kun olisin halunnut yhteistä aikaa selvänä silloin, kun se selvänä olo ei enää juuri onnistunut. Varmaan mun vallankäyttö liittyi nimenomaan juomiseen, siitä jauhoin, kun se alkoi vallata kaiken tilan. Olisin varmaan ollut valmis vielä yrittämään jatkaakin, jos miehellä olisi ollut oma halua lopettaa juominen.

No nyt on nyt ja nautin kun ei ole pakko olla humalaisen tai krapulaisen seurassa, silloin kun en halua. Oma elämä on pikkuhiljaa asettunut uomiinsa ja olen jaksanut aloittaa nuoruuden harratuksiakin ja tullut enemmän minuksi taas.

Tämä pariskunta todennäköisesti palaa yhteen ja eroaa vielä useammankin kerran.