Psykoterapia ja "hallinnassa oleva" päihdeongelma

Olen tässä aloittamassa psykoterapiaa vihdoin nyt syksyllä. Tätä on vuosia jo pitänyt aloittaa, mutta osittain en ole masennuksen ja juomisen takia jaksanut nähdä sitä vaivaa koko prosessiin. Ymmärrän kyllä, että aiemmin kun join päivittäin humalahakuisesti, ei psykoterapiasta olisi ollut mitään apua sillä pakenin kaikkia ongelmia ja tunteita alkoholiin. Nyt olen kuitenkin saanut elämäni jollain lailla haltuun, eikä alkoholin kanssa ole enää pitkiin aikoihin lähtenyt lapasesta. Juon siis edelleen, mutta en humalahakuisesti vaan muutaman oluen viikon aikana (8-10 annosta). Tämä ratkaisu tuntuu ihan hyvältä mielestäni, sillä juominen ei käytännössä mitenkään haittaa elämääni tällä hetkellä ja siitä saan tällä tapaa ainoastaan ne positiiviset puolet irti eli rentoutumisen ja vaihtelua tylsään elämään. Nykyään ei onneksi tule jokaisesta elämän ongelmasta tunne että “vedänpä pään täyteen” kuten enne, vaan juominen on muuttunut erilaiseksi, hyvin maltilliseksi. Saatan muutaman kerran vuodessa juoda humalan, mutta siihen touhuun en tunne kummemmin kaipuuta enää. Päihdeongelma kuitenkin jossain määrin on varmasti jostain vinkkelistä katsottuna, vaikka itse koen että olen saanut sen hallintaan eikä se haittaa elämääni. En ole millään tapaa motivoitunut täysraittiuteen, sillä koen että se vaatisi liikaa muutettavaa koko elämässä, enkä näe raivoraittiissa elämässä mitään tavoiteltavaa. Nautinnot ja paheet ovat jotain mitkä ovat itselleni eräällä tapaa tärkeä tukipilari. Ilman niitä en jaksa arkea ja elämä on vain kuivaa ja merkityksetöntä suorittamista. Paheisiin kuuluu siis myös herkuttelu, videopelit ja kahvi.

Taustoituksesta nyt ydinasiaan, eli mietin tässä, voiko psykoterapeutti yllättääkin minut hoidon alettua ja jättää hoidotta, kun en olekaan täysiraitis enkä sellaiseen usko koskaan edes pääseväni tai motivoituvani? Olen kuullut kauhutarinoita, että psykoterapioita on keskeytetty esimerkiksi huumeiden ja kovan alkoholinkäytön seurauksena. Tämä sai minut huolestuneeksi, sillä en halua että tämä tilaisuus nyt menisi mönkään pienen tissuttelun takia. Näen, että hyötyisin psykoterapiasta kuitenkin paljon, sillä haen siitä (kognitiivisesta psykoterapiasta) työkaluja oman vaativuuteni ja haastavan persoonallisuuteni tuoman ahdistuneisuuden ja masennuksen hallitsemiseen. Nämä ongelmat ovat minulla olleet lapsuudesta asti, ja osittain uskon että ne ovat myös johtaneet juomiseen. Koen/toivon, että saisin terapian kautta työkaluja päihdeongelman hallitsemiseen ja ehkä jopa lopettamiseen. Ilman tätä pyörin vain samassa ympyrässä varmasti ikuisesti. Ja pelkään että jos en nyt saa apua tiettyihin ongelmiin, teen itselleni jotain lopullista. Itse en siis ainakaan näe, että nykyinen juomistapani häiritsisi psykoterapiaa. Siinä vaiheessa, jos juominen riistäytyisi käsistä terapian aikana, asia onkin toinen.

Terapeutillani on siis kokemusta päihdeongelmaistenkin hoidosta, ja mainitsin hänelle tutustumiskäynnillä että minulla on päihdetausta. Sanoin että en ole nykyäänkään absolutisti, mutta juominen on hallinnassa eikä ylilyöntejä nykyään tule, koska en jaksa siitä seuraavia ahdistuksia. Ja näin se onkin.

Millaisia kokemuksia teillä on psykoterapiasta ja päihteiden käytöstä? Voiko siis psykoterapeutti laittaa hoidon poikki vain sen takia, että en ole valmis täysraittiuteen?

Hei!
Itse kävin psykoterapeutilla päihteiden ja masennuksen vuoksi. Itseasiassa kovasti yritettiin pureutua siihen päihdeongelmaan, eikä masennukseen. Minulla oli selkeästi liikakäyttöä ja itse lopetin siellä käynnin koska en ollut valmis tekemään mm. kotitehtäviä yms. Normaali päihteiden käyttö ei voi olla este terapiassa käymiseen.

Minulla on tilanne ollut niin hyvin “hallinnassa”, ettei se yleensä päälle päin näy, mutta silti kuitenkin itseä jatkuvasti häiritsee ja elämänhallinta tuntuu huonolta. En sitten melkein uskaltanut puhua päihteistä terapiassa aluksi ollenkaan, koska pelkäsin juuri tuota, että mitä jos se sanookin “menepäs ensin parantelemaan itsesi tuosta ja tule sitten uudestaan”. Mutta kun rupesin puhumaan, niin ei mitään sellaista tullut, vaan jotenkin aidosti yllätyin, että ai jaa, onko tämä sellainen asia, josta oikeasti saakin puhua… Ettei se olekaan tabu. Välillä olen mennyt vastaanotolle väsyneillä silmillä, kun edellisenä iltana tullut juotua jonkun verran, ja silloin on vähän hävettänyt, että näytänköhän ihan karsealta. Ja on niinä kertoina ollut väsyneempi olo ja vaikeampi keskittyä ajattelemaan siellä, mutta onneksi kumminkin olleet vähemmistössä ne kerrat, ja olen melkein aina onnistunut saapumaan paikalle. Minulle ollut hyvä, että saanut siellä puhua tästäkiin asiasta, niin on tullut helpommaksi etsiä muutakin apua.

Psykoterapiassa on mahdollisuus päästä käsiksi juuri niihin syihin, joita sen juomisenkin takana on. Tuolla alkoholimäärällä voi hyvinkin käydä terapiaa ja varmasti hyvä, että myös terapeutilla on taustaa ja osaamista päihteisiin liittyvistä ilmiöistä. Rehellisyys on terapiassa tärkeää. Ihminen on kokonaisuus ja alkoholi vain yksi defenssi, jolla omaa pahaa oloa on lievitetty. Alkoholi ei itsessään ole vaarallista, jos sillä ei lääkitä jotain itsessä olevaa.