Poikani on huumeidenkäyttäjä

Hei, kirjoitan nyt ensimmäistä kertaa tänne. Me olemme perheeni kanssa eläneet todella rankkoja aikoja, vuosia. Poikani aloitti päihteiden käytön jo nuorena ja sittenhän se riistäytyikin hallinnasta kun tuli muutto omaan asuntoon. Silloin tuli varmaan mukaan kuvioihin jo lääkkeet ja kannabiskin. Mitä enemmän hän käytti kannabista sitä enemmän alkoi tulla ongelmia, masennusta, harhoja, tähän oli sitten nettiriippuvuuskin vielä. Vaikka hän on kokenut psykoosinkin ei hän eroon aineista halua. Kaikkein pahinta on kuitenkin ollut se, kun tajusimme, että me emme voi häntä auttaa jos hän ei halua itse irti huumeista. Tuskallista on ollut myös se, että lopetimme rahan antamisen hänelle kokonaan, koska emme halua, että hän hankkii huumeita rahoillamme.
Sellaista nuorallatanssiahan tämä päihdekäyttäjän perheen elämä on ollut. Menee pitkiä aikoja ettemme kuule hänestä mitään, ei hän ymmärrä minkälainen huoli ja murhe meillä vanhemmilla ja sisaruksilla hänestä on.
Nyt on mennyt puoli vuotta eikä ole yhtään päivää, ettenkö häntä ajattelisi. Joskus on parempia päiviä ja joskus tulee itku. Tähän on vain ollut pakko opetella, elämään tämän kanssa. Toivoa emme ole kuitenkaan heittäneet, toivomme vain, että jonakin päivänä hän haluaa irti päihteistä ja pyytää apuamme.
Siihen asti vain odotamme, pelkäämme soittoa, että häntä ei enää ole. Sen tahdon tässä sanoa, että pitäkää huolta lapsistanne ja nuoristanne. Jos huomaatte muutoksia, ottakaa selvää. Tehkää kaikkenne ennen kuin nuorenne on aikuinen, sitten on liian myöhäistä puuttua mihinkään.
VOIMIA JA JAKSAMISTA KAIKILLE HUUMENUORTEN VANHEMMILLE JA SISARUKSILLE JA KAIKILLE LÄHEISILLE!

Tämä on melkein kuin minun kirjoittama. Olen uusi täällä, poikani on käyttänyt kannabista vuoden, sain viime viikolla tietääkun oli ottanut rauhoittavia. Muutti juuri omaan asuntoon, elämän piti alkaa, vaan toisin kävi. Muutama päivä hoidossa sairaalassa mutta mitäs nyt,en tiedä ei anna auttaa, en käsitä tätä. Oma rakas poikani jonka piti olla niin fiksu onkin nyt valehtelija ja mieleltään jotain ihan muuta mitä luulin… :frowning:

Minun tarinani on pitkä…joten aloitan ihan alusta. Meillä poika muutti asuntolaan, kun oli 16 v. Ja eipä mennyt pitkään, kun jo kärähti autolla ajamisesta ja promillejakin oli veressä. Valehteli meille tietenkin minkä kerkesi. Ei kertonut kärähtämisestään, mutta kirjehän tuli sitten poliisilta kotiin, josta saimme tietää. Poika muutti sitten kotiin takaisin, mutta oli jo muuttunut käytökseltään. Se oli sellaista, että koulutuspaikkakunnalta ei tullut kotiin vaan jäi kyydistä. Minä soitin siinä vaiheessa sitten auttavaan puhelimeen, jossa oleva ihminen sitten minua neuvoi, että kerro pojallesi, että hän on ala-ikäinen vielä ja että jos hän ei tottele vanhempiaan niin sitten seuraavaksi voidaan hänet ottaa huostaan. Se aika kun hän asui kotona oli kyllä aikamoista, pinna paloi tuon tuosta, häntä kiinnosti enää vain pelaaminen tietokoneella ja netissä oleminen, kaikki muu sai jäädä. Ennen niin mukavasta pojasta tuli töykeä, laiska, omissa oloissaan viihtyvä…
Sitten hän alkoi seurustella ja muuttikin lopulta yhteen sen tytön kanssa. He kävivät meillä usein viikonloppuisin ja kaikki tuntuikin olevan vähän paremmin. Kun sitten kolme vuotta sitten hän oli käymässä kotona ja alkoi yhtäkkiä itkeä, että hänestä tuntuu, että kaikki syyttää häntä ja kaikenlaisia muita harhoja ja vakava masennushan hänellä sitten oli. Vein hänet lääkäriin, lääkäri antoi vain jotain lääkkeitä, ei terapiaa, sairaslomaa töistä. Menin käymään sitten asunnolla ja huh, siellä hän oli pimeässä ja katseli vain sohvalla kattoon. Ei näyttänyt ollenkaan hyvältä. Hän ei ollut ottanut säännöllisesti lääkkeitä ja varmaankin tuolloin jo poltti kannabista ja joi alkoholia säännöllisesti. Sitten he muuttivat vähän syrjemmälle keskustasta ja näytti, että siitä alkaa uusi elämä. Poikani oli taas jotenkin erilainen, ihan kuin hänellä olisi syntynyt jokin ajatus päässä, että kaikki järjestyy. Tuolloin emme vielä tienneet hänen suunnitelmistaan, mutta nehän sitten kohta paljastui. Hän vain yksi päivä ilmoitti, että lähtee Thaimaahan, sen jälkeen kun poliisit olivat taas kerran hänet käyneet tyttöystävän kutsumana. Jostain hän sai sen verran rahaa kokoon, että oli ostanut lipun saksan kautta thaimaahan. Arvaat varmaan, että olimme huolissamme, vakavasta masennuksesta kärsinyt pari kuukautta ja jo lähdössä itsekseen ulkomaille. Niin siinä sitten kävi, että hän lähti ja siitä alkoi meidän huoli. Jota kesti kolme kuukautta, kun hän sieltä soitti psykoosissa, että hänellä rahat loppu ja pitäisi päästä sieltä pois. Oli sillä hetkellä Kambotzsan puolella. Ihmettelen vieläkin miten saimme lopulta hänet sieltä pois. Täällä kotimaassa hän sitten joutui Paiholaan eikä suinkaan ollut oikea paikka. Olisi vaan silloin pitänyt saada johonkin katkaisuhoitoon ilman lääkitystä heti ainakin kun selvisi siitä psykoosista. Suomessa on joitakin hoitopaikkoja joissa uskotaan, että ilman lääkkeitä voidaan ihminen saada kuntoon. Terapia ja terapia, mutta valitettavasti koska hän on jo aikuinen, ei meillä vanhempina ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa. Enkä usko, että tässä voidaan tehdä vanhempina mitään muuta kuin toivoa, että hän joskus haluaisi eroon päihteistä, koska oma tahto pitää olla.
Jos poikasi ei ole täysi-ikäinen tee kaikkesi, että saisit hänet irti päihteistä, vie hänet väkisin johonkin hoitopaikkaan. Koska jos ihminen on vaikka kuukaudenkin ilman päihteitä niin silloin alkaa vasta palautua ennalleen, se vie tosi pitkän ajan, ennen kuin kaikki tulee taas normaaliksi. Kannabiksessa on sellaisia aineita jotka varastoituu elimistöön. Kannattaa tutustua aineistoon netissä, ottaa kaikesta selvää.
Missään nimessä ei pidä rahallisesti auttaa, siinä me teimme virheen alussa, kun emme hoksanneet, että hän jymäytti meitä kerta toisensa jälkeen.
Voimia sinulle, yritähän vaikuttaa niin kauan kuin se on mahdollista.

Hantu ja Naanukka, kiitokset kirjoituksistanne ja tarinastanne. Niin valitettavan tuttua tarinaa lapsistanne teiltä molemmilta, alkuunpanijana kannabis. Monien mielestä “se vaaraton luonnontuote, jonka käytöstä ei ole yhtään mitään haittaa”. Näinhän se ei tietenkään ole, esimerkkinä vaikkapa Vilpolan monet monet tarinat, pääosassa Keisari Kannabis.

Löydättekö itsestänne voimia kertoa, missä teillä mennään tänään? Jaksatteko päivittää tilannettanne?

Entä miten itse voitte? Oletteko hakeneet ulkopuolista apua itsellenne, siis muuta kuin Vilpolaan kirjoittaminen?

Oli lapsi sitten ala- tai täysi-ikäinen, ei pidä lakata yrittämästä vaikuttaa häneen, sanoi hän itse mitä tahansa. Myös omalla toiminnalla ja käytöksellä on suuri vaikutus käyttäjän omaan yrittämiseen ja motivoitumiseen. Pyyteetön rakastaminen ja toisesta välittäminen on yleensä hyvä juttu, mutta ei läheskään aina toimi huumeidenkäyttäjän kanssa.

Älkää luovuttako tai menettäkö toivoanne, muistakaa hoitaa itseänne.

Hei.

Meillä on nyt niin vaikea tilanne päällä, etten tiedä osaanko kirjoittaa, mutta yritän.

Poikani aloitti kannabiksella jo vuosia sitten. Häntä kiikutettiin paikasta toiseen ja välillä näytti valoisammalta, mutta kun hän tuli täysi-ikäiseksi alkoi sama meno. Ja nythän ei ole enää mitään tehtävissä.

Poika oli lastensuojelun piirissä ja ne hommas sille asunnon. Vuokrat maksettiin ja sai toimeentulotukea. Mutta.
Samalla ovenavauksella kuin muutti, lähti ihan käsistä aineiden käyttö.

Vauhti oli kova ja siinä unohtui sitten hoitaa yhtään mitään asioita. Meni asunto. Vippiä vipin perään. Meni luottotiedot.

Samanhenkisten kamujen kanssa sitten pyöri milloin kenenkin nurkissa.

Nyt kaverit ei halua enää majoittaa. Kaikki toimentulorahat on tuhlattu etukäteen. Velkaa jokapuolelle. Kaikille kavereille.
Asuntoa ei saa kun ei ole luottotiedot kunnossa eikä töitä. Töitä ei saa kun ei ole osoitetta, ei kokemusta.
Vaikea myös kumpaakaan hakea kun kaikki yöt menee valvoessa milloin missäkin.

Tuli karua ja äidin luo hätä.

Mutta. Äiti ei halua rahoittaa tuota elämää. Äiti on pyytänyt syömään, mutta rahaa ei tipu.
Sitten hän vaivihkaa ujuttautuu takaisin kotiin. Äidin ja pienten sisarusten luo pieneen asuntoon.

Ja kaikki menee päin helevettiä.

Poika on yöeläjä ja haluaa katsella leffoja, eikä sairas äiti saa nukuttua. Poika on muuttunut vieraaksi, sisaruksetkaan ei tunne voivansa olla kotona normaalisti. Kaikkien tunteet myllertää.

Äiti sanoo, että voit yöpyä välillä, mutta tänne ei tuoda aineita, eikä tänne tulla aineissa.

Poika sanoo, että hän ymmärtää. Ja yrittääkin hetken. Sitten alkaakin businekset ja äiti saa tappouhkauksen kun sanoi veätävänsä wessasta alas kaiken aineen mitä kotoota löytää.

Mitä täytyy tehdä? Mitä äiti voi tehdä?

Tämä äiti sanoi, ettei tämä voi jatkua. Poika otti tarpeensa ja lähti. Kasvot surun vääristäminä. Sama ilme äidin kasvoilla katsoessaan poikansa menoa. Sama ilme sisaruksilla.

Tahtoisi niin soittaa ja pyytää kotiin lämpimään ja syömään, muttei sitä voi tehdä, koska heti jos on lämmin ja rakastava, sitä käytetään hyväksi ja mikään ei muutu.

Auttakaa. Mitä voi tehdä. Itken nyt. Aamulla kun herään, ensimmäiseksi itken.

Fantti, hyvä että jaksoit tulla Vilpolaan. Vastaan sinulle nyt aivan pikaisesti, viimeistelen juuri tekstiä aiheesta Läheisriippuvuus ja Perheen kriisi.

Kirjoitat oikein hyvin tilanteestasi, tekstisi on koskettavaa ja se on kuin sydänverelläsi kirjoitettu. Ja hyvin loogista, kaikesta kamaluudesta huolimatta.

Laitan sinulle muutaman kysymyksen vastattavaksesi, jos vaan suinkin jaksat. Älä vastaa, jos se on liian ahdistavaa tai koet sen muuten vaikeaksi:

  • Onko tämä ensimmäinen kerta, kun pääset avautumaan asiasta ja jaksat keventää surun ja tuskan taakkaasi? Oletko puhunut asiasta aiemmin?
  • Oletko hakenut itsellesi ulkopuolista apua?
  • Montako lasta sinulla kaikenkaikkiaan on, ymmärsin että kaksi nuorempaa sisarusta? Kuinka vanhoja he ovat?
  • Kuuluuko miehesi perheeseen?
  • Kuinka vanha poikasi on tällä hetkellä?
  • Onko poikasi ollut koskaan hoidettavana huumeriippuvuuden takia? Jos on, niin missä?

Kirjoituksesi perusteella voit todella huonosti, ja sinun tulisi mielestäni Vilpolan lisäksi harkita ulkopuolisen avun ja tuen piiriin hakeutumista. Aivan aluksi antaisin pari vaihtoehtoa, joko Irti Huumeista ry:n vertaistukiryhmä tai Läheis- ja Perhetyön keskus, molempien yhteystiedot löydät osoitteesta irtihuumeista.fi. Jos haluat kertoa, missäpäin Suomea asut, niin voin kaivaa tiedot sinulle puolestasi.

Vaikka kirjoitatkin, että mielestäsi enää ei ole mitään tehtävissä, älä silti menetä toivoasi. Toivoa on aina, ja apua sekä tukea on saatavilla.

Tervehdys kaikille! Voi kun kuulostaa niin tutulta kaikki kertomanne. Valitettavan tutulta itse asiassa. On ilmeisesti niin, että kuta kuinkin samaa kaavaa käyttäjän elämä etenee, ellei päihteidenkäyttö lopu. Ja yhtä huonosti voi lähipiiri. Kun tuo käyttö ei suinkaan rajoitu koskemaan vain käyttäjän omaa elämää.

Kun itse olen käynyt kymmenen vuoden aikana lähes kaiken mahdollisen läpi tyttäreni (nyt 24-vuotias) kanssa, niin tuntuu uskomattomalta, että olen näinkin “selväjärkinen”. Ulkopuolinen apu on ollut aivan ehdotonta, samoin hyvät ystävät ja hyvä ihmissuhde. Olen osallistunut erilaisiin vertaistukijuttuihin, soittanut auttaviin puhelimiin ja nyt lopettelen kolmen vuoden yksilöpsykoterapiaa, joka on auttanut aivan valtavasti.

Mutta siis - edelleen elän tilanteessa, jossa tytär on jollain tavalla mukana. Sai vissiin kuudennen häädön ja asuu nyt jossain kimppakämpässä. En tiedä, miten aina onnistuu hankkimaan uuden kämpän. Omaa kyllä loistavat puhelahjat. Nostaa aina tukirahat kerralla pankista ja rahat menevät saman tien. En tiedä, peseekö ollenkaan vaatteitaan, peseytyykö pahemmin edes itse jne. Vaan on aikuinen ja vastuussa tekemisistään. Olen mahdollisimman vähän tekemisissä, koska keskusteluissamme ei ole mitään järkeä, siis hänen osaltaan. Elää vain tässä hetkessä ja siinä, mitä tarvitsee (yleensä rahaa), eikä ymmärrä ollenkaan miksen auta. Toki joskus ostan ruokaa ja tupakkaa, mutta todella tiukan rajan olen nyt vetänyt rahan antamiselle ja ehdoton raja kulkee siinä, ettei saa tulla kotiini! Kun tapaamme, tapaamme jossain muualla. En halua missään nimessä häntä sekoittamaan kotiani ja elämääni enää yhtään.

Ei noita päätöksiä helppo ole tehdä ja tietysti nytkin mietin, mistä saa ruokaa jne., mutta koitan aina pysähtyä miettimään, mistä auttamisestani on hänelle aidosti ja pidemmän päälle hyötyä. Ja joudun toteamaan, ettei oikeastaan mistään. Auttaminen on loputonta ja käyttäjä ei tunne kerta kaikkiaan mitään sääliä auttajiaan kohtaan, vaikka jollain tasolla rakastaakin omaisiaan. Käyttäjä on itsekäs, omahyväinen, ihan eri ihminen kuin se, joka joskus on ollut. Minä rakastan sitä lasta, joka hän oli ennen kuin päihteet tulivat kuviohin. Nykyistä tytärtäni en tunne.

Itsestä huolehtiminen, vertaistuki ja avun hakeminen ovat aivan ykkösasia omalle jaksamiselle. Eikä se silti helppoa ole. Stressaa ja uuvuttaa välillä vieläkin, eihän sitä voi kieltää. Mutta pystyn jo elämään omaa elämääni ja nauttimaan monista asioista. Ohjaaja Lauri on maininnut useamman kerran sen, että toivoa on aina olemassa ja ehkä onkin ja sen varassa ihminen jaksaa. Itse en enää usko, että tyttäreni selviytyy, vaikka toki toivon parasta. Mutta niin pitkä aika on kulunut ja suunta on koko ajan alaspäin…

Mutta onhan selviytyjiäkin. Kannattaa ottaa yhteyttä ulkopuoliseen tahoon ja yrittää saada rajoja sille, kuinka paljon kannattaa auttaa. Ja onko yhdellä ihmisellä oikeus sotkea muunkin perheen elämä. Helposti käy niin, että kaikki sairastuvat ja käyttäjä on se virtahepo olohuoneessa. Kirjoitan nyt vain omasta kokemuksesta ja jollain toisella on varmasti valoisampia kokemuksia. Tärkein viestini taas kerran on se, että älä jää yksin!

Olen puhunut. Sillon kun oli alaikäinen lastensuojeluun otin yhteyden ja järjestivät hänet “vieroitukseen” mutta eipä tuosta iloa ollut kuin sen jakson ajan.

Itselleni en uskalla hakea apua. Meillä on jo nuoremmat sisarukset kerran joutuneet huostaan lyhyeksi ajaksi masennukseni vuoksi muutama vuosi sitten.
Jos siellä tiedettäisiin tämä tilanne, niin tiedä mitä siitä seuraisi. En uskalla luottaa.

Nähdäkseni ainoa tie olisi, etten enää häntä tänne päästäisi. Mutta miten helvetissä voi ajaa oman lapsensa pakkaseen.

Olen yksinhuoltaja. Isä ei ole ollut kuvioissa 16 vuoteen.
Poika on 20 vuotias.

Eilen illalla tuli taas “kuin kotiinsa” pyysi anteeksi ja sanoi ettei enää tuo ainetta TÄNNE.
Itkin, mutta en kerrassaan saanut käännettyä ovelta pakkaseen.
Pikkuveljensä siirtyi sohvalle, että isoveli pääsi hänen huoneeseensa leffoja katselemaan.

Nyt aamulla taas kamala riita. Minä kuulema teen asiasta ongelman. Jos minä en aina olisi niin surullinen ja luottaisin häneen, hänen olisi paljon rennompi olla.
Kun sanoin, että minä ja sisarukset emme voi olla kotonamme luonnollisesti ja rennosti, se on kuulema minun syyni kun teen pikkujutuista suuria.

Huusi, paiskoi ovia ja riehui. Taas uusi reikä seinässä.

Sanoin ettei hänen elämntyylillään tämä voi jatkua johon hän, että MITÄ MÄ SIT TEEN, MIHIN MEEN??!!
Sanoi myös ettei meinaa muuttaa elämäntyliään (alan kyllästyä tuohon sanaan…), että minä vain en ymmärrä et hän kyllä pystyy laittamaan asiansa kuntoon jos minä vain en olisi niin surkea ja siten aiheuttaisi hänelle pahaa oloa. Vaan hän saisi olla chillisti täällä.

Fantti sekä sinä, että muut lapset tarvitsette kiireesti apua! Ei huostaanotto ole mikään automaattinen toimenpide, mutta jos olet jo sairastanut masennuksen, niin sen uusiutumisriski saattaa olla korkea noin vaikeassa tilanteessa. Irti Huumeista -puhelimeen voi soittaa myös nimettömänä, jos pelkäät kertoa sitä. Pääasia, että otat nyt mahdollisimman pian yhteyttä johonkin. Sinulla on velvollisuus huolehtia myös muista lapsista. Tämä aikuinen poikasi tulee terrorisoimaan teitä niin kauan, kun mahdollistat sen. Valitettavasti näin se vaan on.

En halua olla inhottava tai liian synkkä, mutta kun totuus on se, että käyttäjä ottaa muista kaiken hyödyn irti ja pitää itseään uhrina ja väärin kohdeltuna. Lupaathan hakea apua? Sinulla ja nuoremmilla lapsillasi on oikeus hyvään elämään!

Hei Fantti!

Halaus ja rutistus sulle, tosi hyvä, että hakuduit tänne Vilpolaan nyt, kun sulla on hankala tilanne. Ymmärrän ihan tasan miltä susta tuntuu ja miten tunteet niin raskaasti repii sua kahteen suuntaan.

Tässä on paljon huomauteltu siitä, että sä voit nyt huonosti ja sun pitää hakea apua. Varmaan pitää paikkansa, mutta ennenkaikkea haluan sanoa, että olet hieno äiti, joka huolehtii lapsistaan ja ansaitset apua. Jos soitat Irti huumeista palvelevaan numeroon, sun ei tarvitse pelätä huostaanottajia. Vielä parempi, jos sun paikkakunnalla kokoontuu ko. yhdistyksen vanhempien vertaisryhmä. Sieltä voit löyytää itsellesi sielunsisaria, sellaisa todellisia ystäviä.

Voimia ja rohkeutta Fantti!

Kiitos teille.

Nyt sovimme, että hän saa nukkua täällä 2-3 yötä viikossa. JOS tulee selvin päin ja ilman tuotteita eikä häiriköi.

No eilen se onnistui. ( Selväpäisyydestä en tiedä…mutta suoraan meni maate). Tänään sanoin, että sovitaan ettet illalla tule. On pakko voida hengittää välillä helpommin. Jos tämä toimii niin hyvä niin, nyt aluksi. :unamused:

Tiedän, että olen varmaan vieläkin sinisilmäinen tässä asiassa, mutta kokeilen ensin näin.

Mutta tosiaan. Miten tuollaiselle ihmiselle VOI löytää asuntoa??? Mun sielu kiljuu jos joudun jättämään sen ulos yöllä. Se on se suurin meidän muiden ongelma täällä kotona. Jos sillä olis oma boxi, me tuskin paljon häntä nähtäisiin. Kuten oli aiemmin asiantila.

Yritin lukea kirjoituksia muualta täältä Vilpolasta, mutten pysty. Yritän olla itkemättä, edes tänään :frowning:

Hei Fantti

Kirjoituksistasi ei käy ilmi onko poikasi ollut huostaanotettu. Entä onko hän ollut sijoitettuna johonkin hoitopaikkaan jossain vaiheessa. Jos näin on, kunnalla on velvollisuus jälkihoitoon joka jatkuu 21 vuoteen asti.
Nyt pojan pitäisikin varata aika sosiaalitoimistoon sille virkailijalle joka on aiemmin hoitanut hänen asioitaan.
Jonkinlainen asunto hänen tulisi saada tätä kautta.
Onko hän kirjoilla sinun luonasi?
Joskus asunnon hankintaa helpottaa jos vanhemmat kirjoittavat häätöpaperin nuorelle ja nuori ottaa Poste restanten osoitteekseen.
On sitten näyttöä että ei ole mitään kattoa pään päällä, ainakaan teoriassa.
Aikanaan itse jouduin paljonkin olemaan yhteydessä käyttäjänuoreni sosiaaliviranomaiseen. Eivät he koskaan
torjuneet minua vaikka oli kyse yli 18 vuotiaasta.
Näistä seviytymistapuksista kuulee usein Vertaistukiryhmissä eli jos paikkakunnallasi on tällainen niin rohkeasti sinne vain.
IH:n sivuilta löytyy yhteystiedot paikkakunnittain.
On tärkeää että haet itsellesi apua niinkuin moni muukin on täällä kehoittanut. Se on myös tärkeää poikasi kannalta, hän tarvitsee tervettä äitiä sinä päivänä kun hän päättää muuttaa suuntaa.
Terveellinen itsekkyys on tässä tilanteessa oikeutettua. Se luo myös turvallisuutta toisille lapsillesi.
Suurin osa huumeidenkäyttäjistä selviää, mutta etukäteen ei voi tietää kuinka kauan se kenenkin kohdalla kestää.
Tiedän itse oman nuoreni kaveripiiristä useita tapuksia jotka ovat tällä hetkellä usean käyttövuoden jälkeen onnellisia, työssäkäyviä perheen isiä tai äitejä.
Eli toivoa on aina.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Eli toivoa aina on

Kiitos, Kerttu.

Ei ole ollut huostaanotettu, on käynyt jakson Vegassa. Sosiaalivirasto maksaa hänelle 21 vuotiaaksi asti. Yhden asunnonhan se hänelle jo hoiti jonka sitten ryssi.

Käsitän että sos virasto maksaisi siis vuokrankin tuonne asti, mutta ei sitä kukaan ota vuokralaiseksi kun ryssi luottotietonsakin.

Ja nyt hänellä on osoitteena poste restante, koska hänellä kirjaimellisesti ei ole asuinpaikkaa. Eli ei asu täällä vaan yritän välillä jaksaa antaa nukkupaikan koska kaverit jotka aiemmin majoitti hänet, on näköjään laittanu stopin.

Hei Fantti

Ainakin täällä Pääkaupunkiseudulla sosiaalitoimella on asuntoja joita voidaan osoittaa poikasi tilanteessa olevalle nuorelle. Ne ovat ihan tavallisia asuntoja yksityisellä tai vuora-asuintaloissa.
Kun sosiaalitoimisto maksaa vuokran se on ns. varma vuokra.
Silloin ei asukkaan luottotiedoilla ole merkitystä.
Tai poikasi voi ihan itsekkin tiedustella vuora-asuntoja. Tiedän että moni nuori on saanut asunnon vaikka maksaja on “sossu”.
Sitten täytyy vaan asua vuorasääntöjen mukaan.
Poikasi pitää nyt vain varata aika sosiaalityöntekijälleen ja selostaa tilanteensa. Eihän hän voi kadulta alkaa opiskelemaan tai työssä käymään jos nyt vaikka sattuisi sellainen tulemaan mieleen.
On äärimmäisen ahdistavaa kaikille osapuolille asua käyttäjän kanssa samassa tilassa
Se jos mikä saa aikaan ristiriitoja. Kun on välimatkaa, yhteydenpitokin sujuu paremmin ja ennenkaikkia sen voi itse valita.
Pidä huolta itsestäsi, silloin sinulta riittää annettavaa niille muillekkin lapsille.

Terv. Ohjaaja Kerttu

On tuo soitellut ja käynyt asuntoesittelyissä, paperit on kaupungilla ja vaikka missä. Mutta ei yksikään yksityishenkilö ole jatkanut puhelua sen pitemmälle kuin luottotietoihin. Tätä on jatkunut nyt yli puoli vuotta.

Eräs vuokranantaja sanoi, ettei ikinä vuokraa jos sossu maksaa, koska hän ei ole saanut rahojaan aiemmin…

Tänään taas kysyin pojalta löytyykö kattoa pään päälle yöksi. En millään jaksaisi, mutta jollei muuta ole, täytyyhän hänen nukkumaan päästä. :confused:

pyysin häntä ottamaan yhteyttä virkailijaansa. Toivotaan, että poikis jotain :frowning:

Fantti, tilanne asunnon saamisessa tuntuu olevan juuri tuollainen mitä kerroit. Minunkaan poikani ei ole saanut koskaan itse vuokrattua asuntoa, vaikka sossu olisi luvannut maksaa takuuvuokran ja jatkossa vuokran. Ei kukaan halua työtöntä päihderiippuvaista vuokralaisekseen, kun tarjolla on vaikka kuinka paljon kunnollisia vuokralaisia. Olen itse vuokrannut pari asuntoa pojalleni, sekään ei ollut ihan helppoa. Toisessa tapauksessa sitouduin kirjallisesti maksamaan kaikki vuokrat ja muut kulut, ellei poika niitä itse maksa. Toisessa tapauksessa suostuin itse vuokralaiseksi, niin että vuokrat menevät suoraan minun tililtäni kerran kuussa. Poika ei ole ollut kovin mielissään näistä järjestelyistä, tuntee varmaan olevansa kiitollisuuden velassa ym. Mutta parempi on ollut näin, parempi että poika on saanut katon päänsä päälle eikä ole tarvinnut asua meidän nurkissa.

Jos poikasi suostuu pitkään päihdehoitoon (6 kk tai yli), hänelle saatetaan järjestää asunto. Muuten on kyllä aika heikoilla oman kämpän saaminen, valitettavasti.

Ai niin, yksi mahdollisuus vielä tuli mieleen. Jos poikasi löytäisi tyttöystävän, jolla on asunto. Kaksi kertaa minun pojalleni on järjestynyt tällä tavoin kämppä. Niissä sai tosin olla vain niin kauan, kunnes tyttö sai tarpeekseen kaman käytöstä.

Nuorten syrjäytymisvaarassa olevien tukeminen pitäisi lähteä siitä, että annetaan asunto ja ruoka, siis perusturva. Ei kovin valoisalta näytä, vaikka joka mediassa muuta veisataan…

Oma tyttäreni on saanut häädön vaikka kuinka monesta asunnosta, mutta on aina jollain konstilla (loistavilla puhelahjoillaan) saanut uuden kämpän yksityiseltä vuokraajalta ja sossun sitoumus on kelvannut. Nyt alkaa tilanne kuitenkin olla se, että ei enää pärjää omassa asunnossa, vaan tarvitsisi tukiasunnon/asuntolapaikan. Kyllä nämä syrjäytyneet/syrjäytymisvaarassa olevat nuoret ovat valitettavan huonossa asemassa asuntomarkkinoilla.

Yhä useammassa paikassa pitäisi luottotietojen olla kunnossa ja nehän nyt menevät näiltä käyttäjiltä ensimmäiseksi.

Vaikeeta näyttää olevan. Mä en pystyisi itse olemaan vuokralla muuallakin tai maksamaan pojan menoja kun rahaa riittää hädintuskin omiksi tarpeiksi ja ilman asumistukea en pystyisi asumaan itsekään missään… :confused:

Hei!

Kannattaa selvittää, olisiko teidän paikkakunnalla mahdollisuus tuettuun asumiseen, jossa sitoudutaan päihteettömyyteen tai ns. sosiaaliseen isännöintiin. Olisi ehkä hyvä, että näissä on palkattu työntekijä katsomassa nuorten perään, niin teidän äitien voimavaroja ei kuluteta niin totaalisesti loppuun. Voimia!