Poika on tullut kotiin..

Uumoilin, että poika palaa kotiin viimeistään, kun suvivirttä lauletaan kouluissa. Lauantaiaamuna aikaisin hän tallustelikin reppu selässä väsyneen näköisenä kohti kotia. Oli kuulemma tullut edellisenä päivänä, yö oli valvottu - arvatenkin jonkin tietyn piristeen voimalla. Olo oli fyysisesti ja henkisesti surkea, ei ollut pojalla mitään suunnitelmia kesän varalle. Poika yritti vääntää keskustelua surkeudestaan, mutta sanoin, ettei nyt kannata jutella, ennen kuin hän on nukkunut pahimman väsymyksen ja masennuksen pois. Tällaista olin pelännytkin, nyt se alkoi taas. Surkeilu-päihteily-kierre. Olinhan tässä jo saanut hengähtääkin. Melkein nauttia siitä, että voi hiukan ajatella itseäänkin ja suunnitella omaa elämää.

Mulla on nyt sellainen olo, että en jaksa jälleen kerran ruveta auttamaan ja tukemaan. Oon henkisesti aivan puhki. Ehkä tämä menee ohi. Ehkä pari yötä nukuttuani jaksan taas. Yhä uudestaan ja uudestaan.

Poika on tullut kotiin. Täällä ei kuitenkaan olla hurraamassa hänen paluutaan.

Onko hän siis koko kesän nyt kotona? Jatkuuko koulu syksyllä?

Kyllä oli viime talveni raskas, kun tyttäreni asui ja päihteili tässä kotinurkissa. Ymmärrän siis täysin tunteesi. Nyt kun tyttäreni on toukokuun alusta asunut muualla, niin perhe elämämme on alkanut kukoistaa. Tuntuu, että vihdoinkin voi tosiaan hengähtää. Sulla menee tää nyt toisinpäin.

Niin, toisinpäin menee mulla. Ainakin siltä näyttää just nyt. Pojalla on kyllä kämppä opiskelupaikkakunnalla; yritän saada sen lähtemään takaisin sinne. Opiskelua on ollut vasta yksi lukuvuosi, kolme olisi vielä jäljellä. Siis olisi, jos olisi opiskelukykyä ja motivaatiota. Vaikeaa kyllä sitä pois ajaa, kun ei ole siellä kesätöitä eikä muutakaan aktiviteettia. Vaikka ei se taida olla työkykyinenkään. Joka tapauksessa se on kirjoilla opiskelupaikkakunnalla, eli täällä se ei voi saada mitään palveluja, ei sossua, ei edes lääkäriä. Nuoremman pojan oli tarkoitus majoittua tänne meille, mutta se päättikin asua toistaiseksi tyttöystävän (vanhempien) luona. Eli sekin hankaloittaa tätä poislähettämistä.

Voi kun poikasi löytäisi jonkun tytön! Oikeanlainen parisuhde veisi asiat paljon parempaan ( huono pahempaan).
Minä kuskaan tyttöäni liki päivittäin ja takapenkillä istuu tuo moninkertainen huumevanki. :unamused: Toisaalta, kun puhun järkeä tytölleni, komppaa usein ääni takapenkiltä minua… :stuck_out_tongue: “Kyllä äitisi puhuu ihan asiaa” etc… :laughing:
Olen päättänyt antaa heille aidon mahdollisuuden.

En voi muuta…Mieheni olisi jo ihan hiilenä siitä, kun kuulisi, että kuskaan pariskuntaa, mutta onneksi hänellä on omat salaisuutensa! :smiley:

Löytäisipä tosiaan tyttöystävän! Sitä olen hartaasti toivonut siitä asti, kun poika lähti viime syksynä sinne opiskelupaikkakunnalle. Tällä (ainakin ennen) niin komealla pojallani oli nuorempana aina vientiä, aina oli tytöt kiinnostuneita, lähes aina oli joku vakituisempikin tyttökaveri. Mutta nyt on poika niin surkeassa jamassa, ettei ilmeisesti pysty lähestymään vastakkaista sukupuolta. Hän vaikuttaa tosi yksinäiseltä, ja kokee, etteivät vanhatkaan kaverit enää hyväksy häntä joukkoonsa.

Miten ihmeessä ylipäätään muuten niin monella huumeongelmaisella on kuitenkin tyttö- tai poikaystävä? Luulisi, ettei ihminen, joka on huonossa kunnossa fyysisesti ja psyykkisesti, pysty pysyvään parisuhteeseen. Tämä on minulle mysteeri. Huumeiden käytön aiheuttama psyykkisen tilan romahtaminen on ainakin minun pojastani tehnyt eristäytyjän ja sosiaalisesti kyvyttömän.

Ja itsekin alan olla kohta tosi huonossa jamassa. Välit miehen kanssa on kiristymässä, juuri kun pitäisi olla lähdössä kauan odotetulle matkalle hänen kanssaan. Mies haluaisi nimittäin palauttaa pojan mitä pikaisimmin takaisin koulupaikkakunnalle. Hän ei yhtään näe pojan tuskaa ja pahaa oloa eikä näytä tajuavan sitä, ettei siellä 300 km päässä ole pojalle yhtään mitään muuta kuin pieni yksiö ja tyhjät seinät. Tunnen tällä hetkellä lähes vihaa miestäni kohtaan.

Lisäksi vanha äitini on huonossa kunnossa. Olin viime yön hänen luonaan sen vuoksi. Huolta hänestä on ollut jo pidempään, mutta tällä hetkellä tilanne on juuri akuutti.

Miten voi näin yhtäkkiä oma vointi muuttua! Pitkin kevättä oma mielialani koheni koko ajan pikku hiljaa, mutta nyt kertaheitolla kaikki on taas yhtä mustaa syvyyttä. Onko sullakin A:n äiti tyttösi tilanne vaikuttanut näin voimakkaasti omaan mielialaasi? Ja entä Senjamilena, onko sun oloa helpottanut se, että poikasi on siellä vankilassa, ”turvassa” ja myös poissa silmistä?

Mitä voisi tai pitäisi tehdä ylipäätään? Tässä on koko kesä, kolme kuukautta edessä. Poika ei saa hoitoa täällä kotipaikkakunnalla. Pitäisikö se ajaa takaisin koulukaupunkiin? Vai pitäisikö sen kirjat muuttaa tänne ja ottaa se tänne asumaan, jotta se saisi jotain apua? (se vaihtoehto on kyllä muuten ongelmallinen) Apua poika kuitenkin tarvitsee ihan varmasti. Olen peloissani. Pelkään että se on niin masentunut, että tekee kohta jotain itselleen.

Sehän on yleensä niin, että ei se toinenkaan osapuoli ole ihan kunnossa. Rikkinäiset vetävät puoleensa rikkinäisiä, ehjät ehjiä. Nämä naiset ovat itse läheisriippuvaisia ja (ainakin minun tapauksessani) eivät osaa käsitellä tunteitaan. Ovat liian kilttejä tai hakevat raukkaa, jota hoivata. Mutta tuossa vaiheessa, jossa ollaan jo aika eristyksissä yhteiskunnasta, on tosiaan vaikea enää löytää ketään. Paitsi tietysti toisia samanlaisia huumeista kiinnostuneita.

Luulen, että miehien on helpompi nähdä asiat realistisesti ilman turhia tunteita. Kyllä palautus takaisin voi hyvinkin olla parasta. Etenkin, jos poika ei ole valmis ottamaan kunnon apua vastaan. Siinä tapauksessa ette voi kuitenkaan tehdä mitään, joten turha on omaa ilmapiiriä pilata, vaikka ymmärrän toki, että on vaikea sulkea pois huolta toisen tilasta.

Mitä poika on itse sanonut? Onko hän ilmaissut haluavansa apua? Minkälaista hoitoa hänelle olisi tarjolla teillä tai omalla paikkakunnallaan? Yksityiselle ainakin pääsee, vaikka asuisi missä. En nyt ainakaan ottaisi sitä asumaan sinne virallisesti. Se tuskin auttaisi teitä kumpaakaan.

Kun meillä mies aikanaan oli tosi masentunut, kutsuin sitä tahmeaksi ajaksi. Tuntui, että mikään tai kukaan ei pysty häntä auttamaan. Mies ei innostunut mistään, eikä käynyt ulkona kuin ostamassa tupakkaa. Hyvin usein saattoi mennä viikkokin ihan vaan kotisohvalla. Hän huokaili ja nukkui paljon. Silloin ajatteli, että ehkä se tosiaan tarvitsee niitä huumeita. Että ehkä sen mieli on pysyvästi vaurioitunut.

Masennus on siitä salakavala tauti, että masentunut itse ei usko paranemisen olevan mahdollista. Kuitenkin jaksoin olla toiveikas ja kun sain itse niin hyvää apua eräältä yksityiseltä klinikalta, raahasin miehenkin sinne. Siitä oli tosiaan apua. Ei hetkessä, mutta ajan kanssa. Kallista oli, mutta sen arvoista, eikä hyvässä terapiassa tarvitse käydä niin usein. Ainoa ongelma tässä oli se, että mies ei kertonut päihdetaustastaan, joten sai lääkäriltä muutaman reseptin liikaa. Ei ole enää käynyt siellä, koska ei pysty katkaisemaan ressuja. No eipä sillä ole enää niin akuttia tarvettakaan. Keskustelusta on ollut kuitenkin suuri apu. Nyt kun saisi vielä kunnon tukea tuohon päihdesairauteen… Masennusta nyt ei onneksi ole enää ja siitä on hyvä lähteä.

Sulla äitinä on se vaikeus, että jos yrität pojallesi jotain ehdotella, se luultavasti haluaa tehdä juuri päin vastoin. Joten ei varmaan kannata paljon hoidoista puhua. Mutta sen voisit tehdä, että asettaisit selvät rajat. Teillä ollaan vain selvinpäin tai maitojuna kutsuu kotiin. Siinä sivussa voi sitten epäsuorasti koitaa ujuttaa jotain uusia ajatuksia pojan päähän.

Tämä ei kyllä liity otsikon aiheeseen, mutta mietin tuossa A.n äidin tilannetta. Olen saanut semmoisen käsityksen, että tyttäresi seurustelee itseään 10 vuotta vanhemman miehen kanssa(?). Vaikka suhteen lähtökohdat eivät vaikuta hyvältä parisuhde voi silti saada tyttösi ja hänen miehensä miettimään mitä huumeet tekevät heidän suhteelleen ja huomaamaan, että parisuhde ja sekoilu eivät sovi yhteen. Tyttösi voi myös jossain vaiheessa kyllästyy olemaan yksin ja juoksemaan tapaamisissa vankilassa, eikä mieskään siellä varmasti halua vähänväliä olla. Tämänkin ongelman saa vain yhdellä tavalla loppumaan. Silloin ei ole, kun kaksi vaihtoehtoa erota tai jättää sekoilu, luulisi heidän ainakin yrittävän toista vaihtoehtoa.

Itselläni on/oli vähän sama tilanne. Olen nuori ja seurustelen itseäni 10 vuotta vanhemman miehen kanssa. (molemmilla päihdeongelma). Suhteen alku oli aikamoista sekoilua, mutta kun huomasimme mitä se suhteellemme tekee, sekoilu jäi. Olemme myös yhdessä hakeneet apua subutex riippuvuuteen. Ikäerosta ja suhteen lähtökohdista huolimatta meillä on tosi hyvä suhde, ja toisia tukien pikkuhiljaa ponnistetaan kohti normaalia ja selvää elämää :slight_smile:

Kiitos Dahlia yrityksestä palauttaa minut maan pinnalle! Helpottaa jo sekin, että joku toinen “kuuntelee” eli lukee mun tekstiäni ja vastaa. Nyt on itselläni jo parempi fiilis, ja kyllä tässä ollaan ihan ok tunnelmissa miehenkin kanssa sinne reissuun lähdössä.

Pojan kanssa ei ole tällä erää päästy keskustelemaan. Yritin, mutta hän ei halunnut sen ekan illan jälkeen. Luulen, että kummallakin paikkakunnalla on suunnilleen samantasoista hoitoa tarjolla: perusterveydenhoitoa ja erikoissairaanhoitoa, huumekuntoutusta on myös. Koulukaupungissa on lisäksi tarjolla opiskeluterveydenhoito, jonka kautta pääsee helpommin ja nopeammin esim. psykologille. Yksityiseen en aio enää turvautua. Olen aikaisemmin vienyt monta kertaa pojan yksityiselle psykiatrille ja jopa kustantanut 6 kk yksityistä terapiaa. Yksittäisistä psykiatrikäynneistä ei ole hyötyä, pitäisi saada jatkuvuutta ja seurantaa, jotta esim. lääkehoito onnistuisi. Myöskään yksityisen psykiatrin lausunto ei riittänyt kelalle terapiaan varten, pitäisi olla julkisen sektorin hoidossa.

Tuo on varmasti totta. Ehkä poika ei sen vuoksi ole jatkanutkaan mitään hoitoja yksittäisen, ensimmäisen kerran jälkeen, kun olen hänelle jonkun ajan varannut. Omaa tahtoa ja aloitettakin pitäisi olla. Tosi vaikealta tuntuisí kyllä ajaa poika täältä pois. Hän tuntuu kuitenkin tarvitsevan jonkun läheisen ihmisen. Eilen oli esimerkki vähän paremmasta päivästä: poika teki meille kaikille pizzaa ja siivosi oma-aloitteisesti keittiön sen jälkeen. Ja oli - ihme kyllä - lyhythihaisessa paidassa koko illan (halusiko osoittaa meille, ettei piikitä?)… Se oli tosin ensimmäinen ilta, kun hän oli kotona. Tänään on päivä uusi.

NM; kyllä mulla oli ihan kamalaa kun tyttö oli kotona. Pahinta oli se, että mieheni oli täysin allerginen hänen naamalleen ja tyttö sekotellessaan osasi ihan näppärästi miestä provotakin. Kiinni kävivät puolin ja toisin. Jokainen työvuoro oli minulle tuskaa, kun pelkäsin koko ajan, että tilanteet eskaloituvat kotona väkivaltaan. Olin täysin puun ja kuoren välissä. Vaikka päälläni seisoin, oli kotona kamalia riitoja ja ilmapiiri koko ajan ahdistava. Toisaalta, minun tyttäreni ei tarjonnut yhtään niitä hyviä päiviä, että olisi paistanut pitsaa tai mitään. Koko ajan vaan luimi kotona ollessaan “naama norsunvitulla”. :cry:

Myös pelkäsin jatkuvasti sitä, että tyttö kuolee, kun niissä porukoissa on aika paljon väkivaltaa. Välillä jo mietin synkkänä hänen hautajaisiaan. Toinen lapseni piti minut järjissäni. Hänen takiaan oli pakko kyetä jonkunlaiseen struktuuriin arjessa. Toisaalta tulin tästä lapsesta riippuvaiseksi. Hänestä tuli ankkurini arkeen ja pohdin välillä pahoina päivinä sitäkin, mitä tapahtuisi, jos tämä lapsi kuolisi vaikkapa tapaturmaisesti. Ajattelin, että sitten en jaksaisi, vaan varmaan tappaisin itseni. Mietin jopa miten. Eli NM, eipä se ihan kuosissa ollut minunkaan pääni kuten huomaat. :unamused:

Sekin oli kamalaa, kun oma sosiaalisuus laski nolliin. Ei jaksanut kenenkään kanssa puhua, kun ei ollut kiinnostusta tilitellä päivän kuulumisia, kun ne niin harvoin olivat hyviä. Onneksi mulla oli kaksi kaveria, jotka jaksoivat rinnalla ja kuuntelivat murheitani päivittäin puhelimessa. Tosi moni ihminen lakkasi täysin soittamasta minulle. Se tuntui vähän pahalta. Toisaalta muutama päivä sitten eräs ihminen, jonka hiljaisuudesta olin erityisen pettynyt, soitti. Hänen oma tilanteensa oli ollut puolen vuotta sellainen, että resurssit olivat menneet sen selvittelyyn. Oli lohduttavaa kuulla, ettei soittamattomuudella ollutkaan mitään tekemistä huumetyttäreni kanssa.

Vieläkin tulee pahoja päiviä, vaikka tyttö pärjää nyt paremmin. Välillä en koe iloa mistään, tai rehellisemmin; harvoin edelleenkään koen iloa mistään. En silti miellä itseäni masentuneeksi, vaan pikemminkin olen edelleen täysin uupunut. En usko, että tähän auttaa mikään muu kuin se, että saisin nähdä sen päivän, että tyttöni pyristelisi normaaliin elämään.

Kyllä meillä äideillä on oikeesti tosi rankkaa! Muutama ystäväni, joille olen tilanteestamme kertonut, on ihmetellyt, miten ihmeessä olen näinkin hyvin jaksanut. Ja kun tämä jatkuu ja jatkuu aina vaan…

Olen samaa mieltä A:n äidin kanssa tuosta. Vaikka välillä tuntuu helpommalta ja pystyy keskittymään muihinkin asioihin, niin heti kun lapsen asiat aktivoituvat (huonompaan), ollaan taas suossa.

Mietin tässä muuten juuri, että pitäisikö mun poistaa näitä kirjoittamiani viestejä. Pelkään, että poika on joko lukenut tai jossain vaiheessa lukee näitä. Se olisi kauheaa! Tänään poika lähti pariksi päiväksi miehen kanssa mökille; ei ole käynyt siellä vuosikausiin. Mulle poika ärhenteli, oli todella huonotuulinen, suorastaan vihamielinen, ilman mitään syytä. Mietin, että jos hän on lukenut näitä viestejäni ja on siitä vihainen. Vai onko kyse jostain muusta? Esim. siitä, ettei sossu ollut maksanut hänelle tänään mitään (poika olin odottanut maksua)? Olenkohan jo vainoharhainen?

Ei ne näitä vaan lue, vaikka tietäisivät meidän kirjoittavankin tänne. Tuskin kenenkään meistä lapsi olisi valmis todella lukemaan, mitä nämä hommat on meille aiheuttaneet. Ja ainakaan eivät itseään näistä tunnistaisi; “enhän mä ole ollu tollanen” Ja jos lukisivat, niin hyvä!
Joskus on mieleni tehnyt pyytää tyttäreni lukemaan nämä, mutta tiedän, ettei lukisi, vaikka pyytäisin… :unamused:

Omaa tahtoa tulee toki olla, mutta meillä ainakin oli myös niin, että mies pisti stopin hoidoille jo ihan vaan siksi, että se ei ollut hänen alkuperäinen ideansa. En tiedä minkä luontoinen sinun poikasi on, mutta mun exä ainakin haluaa tehdä itse kaikki päätökset ja ymmärrän kyllä miksi. En itsekään haluaisi, että minun elämääni kontrolloitaisiin, vaikka tarkoitus olisikin vain auttaa. Tosin minut äiti aikoinaan raahasi tuonne yksityiselle ja olen kyllä ollut siitä kiitollinen.

Sun tilanteessa on kyllä paljon positiivisia puolia. Poikasi ei ilmeisesti ole fyysisesti koukussa mihinkään, koska on lähtenyt opiskelemaan pitkälle omista huumekontakteistaan. Tuo siivoaminen ja pitsan tekeminen on kanssa hyvä merkki. Hänellä suurin ongelma liityykin varmasti juuri tuohon masennukseen, jota huumeet tietysti ruokkivat. Kuntoutuminen on kuitenkin tälläisessa tilanteessa huomattavasti helpompaa ja nopeampaa, kuin vaikkapa meillä on ollut. Poikasi tarvitsisi nyt vaan kunnon apua masennuksen hoitoon ja kipinän selvään elämään.

Sitten sanon vielä, että koita yrittää olla kyttäämättä koko ajan kaikkea, mitä poika tekee. Se nimittäin kyllä vastoaa sen, eikä se tunnu kivalta. Helposti voi käydä niin, että ei enää osaa suhtautua toiseen luontevasti. Itselle on myös käynyt niin. Kun toinen on ollut selvä, etsii koko ajan jotain merkkejä siitä, milloin asia muuttuu. Sinä et voi kuitenkaan kyttäämällä asioiden kulkuun vaikuttaa. Jos poika käyttäytyy hyvin, nauti siitä ja koita olla murehtimatta. Ja jos ei, niin ei sekään ole maailman loppu. Sitten vaan täytyy miettiä asiat uusiksi.

Miksi pelkäät, että poika suuttuu sinulle? Mitä sitten tapahtuisi? Voisiko olla niin, että sinun on vain vaikea kestää toisen pahaa oloa? Tätä kannattaa miettiä. Itsellä oli juuri näin. Meni pitkään ennen kuin osasin hyväksyä sen, että miehelläkin voi olla joskus huono päivä ilman, että se liittyisi esim. huumeisiin. Tai vaikka liittyisikin, niin minun ei tarvitse ahdistua siitä.

Poikasi on varmasti usein vihamielinen, jos asiat eivät suju niin kuin hän haluaisi. Se kuuluu taudin kuvaan. Sitä ollaan kuin mitäkin murkkuikäisiä. Tuo häviää kyllä ajan kanssa, kun alkaa hoitamaan itseään.

Voimia vaan kovasti sinne. Toivottavasti asiat edelleen hyvin. Meillä menee taas ihan mukavasti. Mies on tosiaan oppinut läksynsä tuosta viimekerrasta. On niin iloinen siitä, että saa olla selvä. Vanha harrastus on alkanut myös kiinnostaa, mikä on tosi hyvä juttu. Ilmeisesti näissä asioissa pätee sama juttu niin käyttäjän kuin läheisenkin kannalta, että jossain vaiheessa tulee se raja vastaan.

Olen lähes päivittäin käynyt täällä lueskelemassa,meilläkin pojan asiat tosi huonolla mallilla. Rauhallisempaa aikaakin oli keväälä vankilaistunnon jälkeen,asui mummon luona, kävi töissä eikä ollut aineiden kanssa tekemisissä,työssä käynnistä näytti oikeesti nauttivan,oli poissa kavereiden lähettyviltä ja sanoikin tietävänsä sen että jos menee takaisin sinne missä vielä silloin oli asunto,on hän samantien samassa kierteessä kuin aiemmin. Sitten tuli vappu jota lähti viettämään tähän lähelle,siihen löytyi sitten näitä kavereita joiden mukana lähti “reissuun”,sillä reissulla on edelleen. Reissun aikana on sattunut jo monenlaista:ryöstöjä,vapaudenriistoja,pahoinpitelyitä,kortitta ajamista lähes 3 promillea puhaltaneena! Viikottain on minulle soittanut kertoakseen olevansa vielä hengissä. Pelkään kovasti että jos sama meno jatkuu ei poika kauan hengissä säily,on sen verran pahasti jo saanut pahoinpitelyissä vammoja itseensä,viimeisimmässä oli päähän potkittu,itse ei muista tapahtuneista mitään,herännyt aamulla terveyskeskuksessa!Vaan ei halua lähteä katkolle tai muuhunkaan hoitoon,sanoo että kun nyt on näin alas mennyt niin ei edes yritä pois! Vankilatuomio on taas edessä jossakin vaiheessa,näin se “aika kultaa muistot” eli viimeksi vankilasta palattuaan sanoi ettei toista kertaa mene vankilaan! Raskasta on seurata vanhempina mitä aika tuo tullessaan,olenkin sanonut pojalle itselleenkin että minun elämä on kuin roikkuisin löysässä hirressä,poika sanonut että koeta jaksaa äiti johon olen vastannut että jaksan aikani kunnes löysä hirsi kiristyy enkä enää jaksa!

Voi miten hyvin ymmärrän… :cry:
Luulin meillä menevän nyt hyvin. Viime yönä tyttäreni leikkasi valtimonsa ja käsivartensa jänteitä myöten poikki.
Hän on hengissä. kyllä. Lähellä ollut ihminen osasi tehdä paine/kiristyssiteet käsiin, mistä johtuen tytär säilyi hengissä ambulanssin tuloon. Lääkäri sanoi, että se pelasti tyttäreni hengen. Menin asuntoon hakemaan koiraa pois ja traumatisoiduin iäksi. Kuka koskaan on nähnyt valtimovuodon ruiskeet seinässä/katossa/lattioilla, ymmärtää. Kahlasin veressä, en voi ymmärtää, miten sieltä on ambulanssi voinut ketään hengissä kantaa pois. Koirakin oli veren peitossa.

Minä luulin, että menee paremmin… :blush:
Tämä on ollut synkkä päivä! Tyttäreni vasenta kättä ei voitu ehkä leikkauksellakaan pelastaa.
Hän haluaa eroon huumeista, mutta ei tiedä miten. Huomenna kun loput leikkaukset on tehty, hänet kotiutetaan, taas. taas kerran ilman mitään muuta apua! Siis suoraan leikkauksen jälkeen, ilman mitään psyk.apua!!!

Nyt olis kiva saada teiltä tukea… :blush:

Olen todella pahoillani :frowning: , luin sattumalta tekstisi tuolta lopettajien puolelta. Tytärtäsi EI SAA lain perusteella kotiuttaa ilman psykiatrin konsultaatiota, koska kyseessä oli vakava itsemurhayritys. Oma tyttäreni yritti itsemurhaa helmikuussa, vaadin psykiatrin konsultaatiota ja tytär lähti vapaaehtoisesti hoitoon. Hän kotiutui noin kuukausi sitten, dg: vakava masennus ja anoreksia. Hänellä ei ole huumekokeiluja. Tyttäresi pitää päästä psykiatriseen hoitoon, hänellä on tod.näköisesti vaikea masennus. Psykiatriselta akuuttiosastolta hänet pitää siirtää päihdepsykiatrialle vieroitukseen (tai tehdä siirto suoraan). Ellei tyttäresi lähde vapaaehtoisesti hoitoon, voidaan tehdä pakkohoitolähete, tiedän sen.

Paljon voimia sinulle ja jos jaksat ja tyttäresi suinkin voi ottaa sinulta apua, vaadi hoitoa hänen puolestaan!!

A:n äiti :cry: tee kuten “askel kerrallaan” sanoo. Älä anna heidän lähettää tyttöä kotiin. Kytkeytykää vaikka käsiraudoilla sairaalasänkyyn kiinni. Heittäydy makaamaan lattialle oven eteen … mitä tahansa … uskon ja tiedän, että sinulla on voimaa ja rohkeutta puolustaa tyttöäsi ja hakea hänelle apua.

Halauksia, lämpöä, ystävyyttä, ihan kaikkea, mitä tarvitset. Sinä olet nyt minun ajatuksissani ykkösenä <3

A:n äiti! Olet ajatuksissani,toivon sinulle voimia! Saat halaukseni ja kaiken mitä lämmöllä ajatteleva toinen “samanmoisissa” piireissä pyörivä äiti voi antaa!

Voi ei, miten ikävä kuulla! :frowning: Tyttäresi vaikuttaa todella väsyneeltä kaikkeen. Toivottavasti saatte apua ja pian. Itse olen aikoinaan myös yrittänyt itsemurhaa, mutta lääkkeillä. Teko oli spontaani, suuttumuksesta johtuva. Oli ahdistusta ja unettomuutta. Siihen sitten miehen sekoilut ja olisi pitänyt vielä jaksaa käydä koulua. Sitten vaan pimahdin.

Minulle tarjottiin psykiatrilla käyntiä, mutta en halunnut. Vanhemmille ei tapauksesta koskaan ilmoitettu, sillä olin täysi-ikäinen.

Kovasti voimia! Jos ette saa kunnon apua, niin laita s-postia. Voin suositella hyvää paikkaa, josta olen itse saanut apua.

A:n äiti, ihan shokkiuutinen! En ole muutamaan päivään käynyt täällä Vilpolassa ja nyt kun avasin koneen, näin viestisi. Aivan kauhealta tuntuu! Tuo on sitä, mitä pelkään koko ajan oman lapseni kohdalla. Kun on ottamatta kamaa, iskee nopeasti hirveä masis eikä silloin itsemurha-ajatukset ole kaukana. Vaikka haluaisikin olla aineista erossa. En tiedä, oliko tyttösi kohdalla kyse tästä, mutta minä olen tällaista kama-masis-vuoristorataa joutunut pelolla seuraamaan lähes vuoden ajan. Tyttösi on edelleen vaarassa. Vaadi, vaadi hoitoa tytölle! Hän on vielä niin nuorikin, luulisi että sekin vaikuttaisi hoidon saamiseen.

Tosi paljon voimahaleja sinulle!

Kiitos teille taas tuesta!
Tyttären vasemmasta kädestä taitavat kolme sormea jäädä epäkuntoon. Hän on edelleen siteissä sairaalassa. Ensimmäiset naurut saimme tänään siitä, että keskisormi on jäänyt pysyvästi sojottamaan. Totesimme sen parhaiten sopivankin tyttäreni asenteeseen ja me kaikki nauroimme.
Karavaani siis kulkee ja koirat haukkuvat… :unamused:
Otin itselleni kuitenkin nyt kriisi ajan kriisityöntekijälle huomisaamuun, koska pelkään, että verilöylyn scene vielä jää painajaisiini muuten. Itsekin aika ajoin ihailen omaa jaksamistani. :blush: Taidan kumminkin olla melkoinen muija, kun tänään jo pystyin nauramaan. Ja onneksi tyttäreni kanssa. :smiley:

Yksi ystäväni sanoi, että minun elämäni seuraaminen on parantanut hänen kurjaa elämänlaatuaan, omat ongelmat, avioero etc. eivät enää tunnu niin pahalta… :laughing:
Toiselle ystävälleni sanoin, että pelkään, että he eivät enää jaksa minun murheitani kuunnella vuosi toisensa jälkeen ja hän vastasi, että kun tilanteet vaihtelevat koko ajan niin paljon, niin show jaksaa olla kiinnostavaa, ts. tyttäreni jaksaa yhä meidät kaikki yllättää… :laughing:
Mustaa, mustaa huumoria! Mutta se pitää minut järjissä… :unamused:

Kun tästä joskus selviän, aion ryhtyä tukihenkilöksi. Omani lupasi, että saan soittaa vaikka öisinkin, jos tarvetta on. Haluaisin joskus tehdä saman palveluksen jollekin muulle. Ihailen tukihenkilöäni siitä, että hän on yhä aktiivinen, vaikka oma poikansa kuoli huumeisiin. Luulen, että jos mulla kävisi niin, en haluaisi koskaan huumeista kuullakkaan tai ainakaan yhtään käyttäjä/omainen tarinaa.