Pohjalaisella isällä ei alkoholiongelmaa kun on kerran duuni

Hei,

Tulinpa tänne kirjoittamaan tiivistetyn version elämästäni koska mittari tuli taas kerran täyteen isän kännipuhelusta.

Olen 31- vuotias mies ja isäni on alkoholisti. Valitettavasti taidan olla myös itse, onneksi toipuva sellainen. Vanhempani erosivat kun olin 2- vuotias ja jäin äitini kanssa. Molemmat perustivat tahoillaan oman uuden perheen. Isäni on juonut niin kauan kuin muistan. Asuin isäni naapuripaikkakunnalla 24 kilometrin päässä ja äitini ja isäni sopivat minun käyvän noin kerran kuukaudessa viettämässä viikonlopun isäni perheen luona. Muistoni lapsuudesta noilta viikonlopuilta ovat pelonsekaisia; isäni kännistä örveltämistä ja tappelemista äitipuoleni kanssa. Pelkäsin aina viikonloppuja kun minun piti mennä sinne ja olin helpottunut kun pääsin pois. Yöt valvoin peläten vaikka ei isä minua kohtaan koskaan väkivaltainen ollut. Minulla on 1 veli ja 2 siskoa isän uuden liiton kautta ja he ovat kaikki minua nuorempia, aina vierailujeni aikana olin heille lapsen vaihtina ja pidin huolta kun porukat dokasivat ja tappelivat. He ovat joutuneet viettämään koko lapsuutensa tuossa alkoholin kostuttamassa helvetissä. Itse ahdistuin viikonlopusta kerran kuussa isäni luona enkä voi kuvitellakkaan kuinka sisarukseni ovat selvinneet siitä.

Isäni on pohjalainen mies, oikea duunari. Hän on mennyt töihin 16- vuotiaana ja on elämässään ollut noin vajaat 2 vuotta työttömänä. Tällä hetkellä hän on 54- vuotias, korkki aukeaa perjantaina n. klo 18 ja menee kiinni sunnuntaina kun kunto loppuu ja sammuu. Ennen hän dokasi vain perjantaina ja lauantaina ja kesäloman. Nykyään menee sunnuntaikin. Joskus on rokulipäiviä ja hän ottaa saikkua koska jostain syystä maanantaisin on mahatautia…kumma. Hänen omasta mielestään hän on sankari. Ihminen joka on onnistunut saamaan työtä ja pitämään sen ei ole alkoholisti. Minä taas olen hänen silmissään huonompi tapaus koska olen matkustellut, irtisanonut itseni useammasta työpaikasta koska olen opiskellut lisää ja reissannut. Nytkin olen 31- vuotias ja asun vuokralla, työpaikka irtisanottu ja kädessä lentoliput Intiaan puolen vuoden matkalle, omilla säästöilläni tosin hankittu. Minä en ole elänyt kuulemma sellaista elämää että minulla olisi mitään varaa sanoa hänelle mistään mitään. Tämä on hänen näkemys… joka kerta kun on siis ukko kännissä. Selvin päin ei ole miehellä mitään sanottaa vaan humalassa on sitten kova arvostelemaan muita. Humalassa isäni on maailman veemäisin mies…kukapa ei olisi. Hän syyllisää muita, valittaa maailman pahuutta ja elää menneessä ja tappelee niitä menneisyyden haamuja vastaan. Lapsuuskin hänellä oli varsin rankka koska joutui olemaan pellolla töissä ja naapurin lapset eivät. Syitä juomiseen hän on myös löytänyt Nokian työntekijöiden irtisanomisista. Ja isäni on tosissaan Pohjanmaalla asunut ja elänyt makkaratehtaalla ollut duunari ja nykyinen raksamies, eikä koskaan ollut Nokialla töissä eikä varmasti edes tunne ketään joka Nokialla olisi ollut. Isäni tosin omistaa yhden Nokian puhelimen jota ei osaa käyttää, ehkä häntä huolestuttaa kuinka käy hänen Nokialaisen takuun kun Nokialla menee nyt niin huonosti…Joka tapauksessa, hän näkee ja saa syitä juoda milloin vain ja mistä vain.

Minä aloin käyttämään alkoholia yläasteella. Ensin kokeilin ja vähän maisteltiin ja melko nopeasti jo vedeltiin pohojalaiseen tyyliin kunnon naamareita. Olin lapsena varsin ujo. Teininä olin ujo myös mutta alkoholi sai minusta esiin varsin sosiaalisen ja hauskan kaverin. Minusta tuli suosittu. Alkoholia käytin vuosia pohjalaiseen tapaan, humaltumistarkoituksessa. Varsin usein viikonloppuisin pe ja la. Opiskelujeni jälkeen alkoholi auttoi minua pääsemään esiintymispelosta yli ja pääsin varsin mukavaan työhön jossa sai edustaa ja pitää hauskaa ja oli myös luvallista juoda ns. työajalla. Mikäpä sen mukavampaa. Elin nuoruuteni pitäen hauskaa ja tehden kaikkea kivaa. Alkoholia kului paljon mutta kukaan ei ikinä vihjannutkaan että minulla olisi ongelmaa enkä itsekään osannut odottaa sellaista yllätystä. Tyttöystäni ollessani lähempänä 30. ikävuotta alkoi peilaamaan minulle ongelmiani juomisen suhteen. Pikkuhiljaa aloin tajuamaan että minulla saattaa olla myös ongelma viinan kanssa. En tietenkään kenellekään sitä myöntänyt. Ystäväni olivat viitanneet että minä käytän raskaalla kädellä alkoholia mutta kukaan ei koskaan ollut kyseenalaistanut juomistani millään tavalla. Piste iin päälle tuli kuitenkin puoli toista vuotta sitten uutena vuonna kun havahduin tilanteeseen jossa itse noin 3 promillen humalassa pidin saarnaa 13- vuotiaalle pikkuveljelleni siitä mitä elämä on ja yritin keskustella hänen kanssaan yhteisen äitimme kuolemasta (kuoli 2006). Yhtäkkiä tajusin kun näin pikkuveljeni siinä kyynelissä että minä olen isäni, minä olen tekemässä sitä samaa nyt pikkuveljelleni mitä isäni on tehnyt minulle ja muille lapsilleen aina. En ole ollenkaan parempi kuin hänkään. Olen tosissaan aina pitänyt omaa juomistani oikeutettuna, olen pitänyt itseäni parempana koska en ole näkyvästi aiheuttanut niin suurta tuskaa muille kuin isäni. Humalassa olen tuominnut isäni juomisen takia, olen itse arvostellut kovassa kännissä hänen elämäänsä.

Talvella 2011 lähdin 3 kuukaudeksi jooga- ja meditaatio retriitille Ruotsiin. Asuin Ashramissa koko tuon 3 kuukautta ja tuolla oli luonnollisesti kiellettyä käyttää alkoholia, tupakkaa, huumausaineita, sokeria, lihaa yms. Eli siis elin super-hyper terveellisesti 3 kuukautta keskellä Ruotsin maaseutua. Jokainen päivä oli täynnä joogaa ja siihen liittyviä hengitysharjoituksia sekä rentoutumisharjoituksia. Tuo 3 kuukautta alkoi puhdistamaan alitajuntaani kovasti. Isäni juominen oli lähes joka yö unissani. Samaan uneen tuli myös oma juomiseni. Näiden lisäksi unissa oli äitini joka oli muutama vuosi sitten kuollut. Nämä kolme unta pyörivät ja muhivat päässäni tuon 3 kuukautta ja välillä oli sellainen olo että mahdanko nukkua ollenkaan kun näen niin selkeästi unia. Hyvähän se vain oli, pääni tyhjeni ja sieltä nousi pinnalle asioita joita en halunnut käsitellä ja jotka eivät oikein kestäneet päivän valoa. Sain omaan juomiseeni välimatkaa ja aikaa miettiä mitä hyvää alkoholi on tuonut elämääni näiden 30 vuoden aikana. Vaikka kuinka yritin miettiä niin en keksinyt mitään hyvää. Isäni kuolleita ja alkoholisoituneita kavereita, humalaisia tappeluita, kotiväkivaltaa, rikki menneitä parisuhteita, viattomien lasten kyyneleitä, rikottuja lupauksia ja koteja, rikkinäisiä sydämiä. Ei siis paljon hyvää. Kun palasin tuolta kolmen kuukauden retriitiltä kotiin, olin onnellinen, olin saanut etäisyyttä alkoholiin ja tajunnut sen että minä en tarvi sitä enää. En halua sitä elämääni, en halua koskaan sitä enää juoda. En kuitenkaan ole luvannut kenellekään ettenkö joskus juo, mutta tänään minun ei tee mieli juoda joten valitsen veden. Olen nyt ollut ilman alkoholia 1vuoden ja 7kk :slight_smile:
Ymmärsin myös sen että minä en voi mennä tuomitsemaan muita. En voi muuttaa muita ihmisiä, juuri ja juuri sain itseni muutettua. Mikä minä olin osoittamaan sormella isääni kun samaan aikaan toisessa kädessäni oli kaljapullo.

Nyt elämässäni on enää ongelma siinä että isäni juo edelleen ja en tahdo sietää hänen juomistaan ollenkaan. En voi vaatia isää olemaan juomatta joskus viikonloppuisin kun menen käymään koska se on hänen kotinsa. Hän ei soita selvin päin. Kun hän soittaa kännissä niin sanon että soita selvin päin ja tästä tulee aina tappelu joka päättyy siihen että minulla menee hermot ja ajan tunneliin…tuuuttuuuttuuut. Hän saa humalassa joka kerta syyllistettyä muut, minä olen paha kun en ymmärrä että meillä on jokaisella on oma polkumme ja minun ei tarvi puuttua hänen asioihinsa, hänellä sentään on vakituinen työ ja on ollut sellainen jo melkein 30 vuotta.

Välillä haluaisin katkaista häneen välit täysin, mutta se jotenkin tuntuu liian kovalta vaihtoehdolta. Hän ei kuitenkaan myönnä ongelmaansa, onhan hän maailman kovapäisin pohojalainen jolla ei ole heikkouksia, varsinkaan ongelmia viinan kanssa. Omien sanojensa mukaan hän rentoutuu kun ottaa kaljaa… vaikka tosiasiassa se päättyy siihen että hän keskustelee menneisyyden haamujen ja näkymättömien ukkojen kanssa klo 5 aamuyöllä yksin ja kävelee eteisessä edes takaisin ja tulee herättämään minut ja arvostelee minun elämäntapaani ja tekemiäni valintoja. En kuitenkaan enää pysty katsomaan kun hän systemaattisesti tuhoaa itseään sekä hankaloittaa äitipuoleni ja sisarusteni elämää. En enää voi käydä heillä kylässä viikonloppuisin koska ne ovat niin viinan huuruisia että minun tekee pahaa katsoa. Onneksi sisarukseni eivät enää asu kotona vaan he ovat jo muuttaneet myös kukin omilleen. Heidän kanssaan olen asiasta keskustellut ja he ovat yhtä mieltä isämme ongelmasta mutta mitä asialle voi tehdä…? Puhuminen ei auta kun tulos on kieltäminen ja häntä vastaan kääntyminen / liittoutuminen. Jos aikuinen mies ei myönnä heikkouttaan, niin mitä tehdä. Minä en voi häntä muuttaa, muutoksen täytyy lähteä hänestä itsestä mutta voiko sitä mitenkään avittaa???

Hmmm…tässä nyt minun pitkä avautuminen. Hienoa että on tällainen foorumi missä voi asioista puhua.

Olkoon tämä loppukesä meille kaikille kuiva ja aurinkoinen :smiley:

Anssi

Anssi: Tuli ihan tippa silmään… Itselläni on hiukan samanlainen tilanne.

Wow. Todella inspiroivaa tekstiä. Tarinassasi on hyvin samanlaisia piirteitä kuin omassani:

Olen 21-vuotias nainen (tyttö) ja vanhempani erosivat kun olin 4-vuotias. Olen tästä äidilleni ikuisesti kiitollinen, sillä en tiedä minkälainen ihmisraunio olisin, jos olisin joutunut katsella isäni juomista vielä enemmän kuin mitä olen tähän asti joutunut. Isälläni on lapsia (vähintään) neljän eri naisen kanssa. Ensimmäisen kanssa yksi poika, joka on nyt sinun ikäisesi. Sitten äitini kanssa minä ja veljeni. Seuraavan kanssa yksi tytär ja nykyisen thaimaalaisen vaimonsa kanssa myös. Jokainen suhde nykyistä lukuunottamatta on päättynyt eroon juomisen, työnarkomanian ja/tai välinpitämättömyyden takia. Uskon, että hänen nykyinen suhteensa on kestänyt näinkin pitkään (n. 10 vuotta), koska kyseessä on thaimaalainen vaimo, joka on hyvin lojaali ja nöyrä. Tosin hän vaikuttaa myös melko kyllästynyneeltä ja jopa uupuneelta.

Kukaan meistä lapsista ei ole joutunut elämään edes teini-ikään asti vakituisesti isäni kanssa, vaan eron jälkeen aina silloin tällöin ja muun ajan äidillään. Isäni ja äitini eron jälkeen vietimme toiseksi vanhimman veljeni kanssa joka toisen viikonlopun isäni luona. Vanhin veljeni oli aina silloin tällöin mukana ja vanhempi siskoistani sitten kun hän syntyi.

Isäni on ns. tuurijuoppo. Hän voi olla pitkiäkin aikoja juomatta tippaakaan, mutta kun hän tarttuu siihen ensimmäiseen kaljaan, korkki ei mene kiinni ennen kuin taju on kankaalla. Nuorempana isäni pystyi juomaan useita päiviä putkeen, jopa viikon. Nyt kun hän on jo vähän vanhempi (kohta 54v.), juominen loppuu yleensä reilun vuorokauden jälkeen. Ei kuitenkaan aina. Isäni on aivan hemmetin rasittava humalassa, kuten lähes kaikki alkoholistit. Hänen juttunsa menevät 4-vuotiaan tasolle, hän huutaa, valvottaa muita, haistattelee, vittuilee, avautuu ja hermo menee varmasti kaikilla ympärillä olevilla.

Isäni on menestynyt yksityisyrittäjä. Hän loi erään alansa menestyneimpiä liikkeitä Suomessa ja olen tästä itse asiassa aika ylpeä. Isäni on kuitenkin elänyt melkoisessa noidankehässä: hän painaa ensin aivan hulluna töitä ja luo itselleen kamalan stressin. Sitten hänen on päästävä rentoutumaan ja sehän on mahdollista vain hirveän jurrin avulla. Kun ryyppyreissusta on selvitty ja todellisuus iskee, hän korvaa menetetyt työpäivät, rahat ja morkkiksen painamalla taas hulluna töitä.

Isääni liittyvät muistot lapsuudestani ovat melko ikäviä. Pelkäsin häntä humalassa kuollakseni. Muistan vieläkin kuinka ahdistus valtasi minut kun isäni tarttui vasta ensimmäiseen juomaansa. Tämä varmaan siksi, että tiesin mihin se johtaisi. Montaa juomaa ei tarvinnut mennä ennen kuin isäni muuttui täysin eri ihmiseksi: ääni, ilmeet, eleet, liikkeet, puhetyyli, sanat, ulkonäkö… Kaikki mikä oli tuttua isässäni muuttui. Täysi kauhu valtasi minut jos hän edes katsoi minuun, saatika sitten puhui minulle. Ensimmäiset muistoni isäni juomisesta ja isästäni ylipäätään ovat ajalta kun olin vasta vasta n. 3-vuotias ja vanhempani olivat vielä yhdessä. Se adrenaliinin määrä mikä minussa virtasi on syövyttänyt nämä muistot loppuelämäkseni mieleeni. Äitinikin järkyttyi kun kerroin että muistan ne tapahtumat.

Isäni ei ollut koskaan väkivaltainen ketään perheenjäsentä kohtaan, eikä sitä tarvinnut ikinä pelätäkään. Silti minä pelkäsin häntä. Aloin aina itkemään kun hän puhui minulle humalassa, vaikka en olisi halunnut. En voinut sille mitään, se oli ikään kuin jokin automaattinen reaktio ja häpesin sitä todella paljon. Itkun lisäksi minut valtasi kauhea pakokauhu. Poistuin yleensä paikalta ja kerran jopa karkasin takaisin äitini luo salaa, sillä hän asui samalla paikkakunnalla siihen aikaan. En odottanut innolla kesäisiä mökkireissuja isäni kanssa, sillä sieltä ei voinut äiti tulla hakemaan, enkä voinut karata. Usein kyllä lähdimme kesken pois jonkun isäni ysävän kyydissä, kun hekin kyllästyiväyt katsomaan tämän kännäämistä.

Pelkoni vähenivät ja katosivat lopulta kokonaan. Nämä tunteet alkoivat muuttumaan vähitellen vihaksi ja katkeruudeksi. Tämä alkoi kun olin n. 13-vuotias ja aloin itse juomaan. Juominen alkoi heti aika rohkeasti siihen ikään nähden; en juonut muuta kuin viinaa. Olin aivan haltioissani tästä uudesta tunteesta, humalasta. Silloin en juonut niin usein kuin nykyään, mutta vuosi vuodelta alkoholinkäyttöni vähitellen lisääntyi. On tietenkin ollut vähän kuivempia kausia, mutta sitten taas kosteampia. Välillä vedin kännit kerran kuussa, välillä kolme kertaa viikossa. Nyt viimeisen kahden vuoden aikana olen alkanut käyttämään myös huumeita. Ensin käyttö oli hyvin satunnaista, mutta viimeisen puolen vuoden aikana sekin on lisääntynyt kerran-viikossa-meininkiin, alkoholia unohtamatta.

Nyt saa kuitenkin riittää. En jaksa enää. Tämä on niin kuluttavaa. Haluan olla onnellinen. En halua onneni riippuvan päihteistä. Haluan luoda itse oman onneni! En halua myöskään tulla samanlaiseksi kuin isäni. Minäkin olen monet kerrat avautunut ystävilleni pullo toisessa kädessä miten hirveä isäni on ollut ja minkälaisia kauhunhetkiä olen lapsena kokenut. Silti olen pitkään väittänyt sekä itselleni että muille, ettei minua oikeasti vaivaa nämä asiat ja ettei minua kiinnosta minkälainen tunnevammainen juoppo isäni on. Ennen kaikkea olen väittänyt, ettei isäni alkoholiongelma ja häneltä saamani kohtelu ole vaikuttanut elämääni eikä omaan päihteidenkäyttööni. Olen kuitenkin katkera. Ihan vitun katkera, suomeksi sanottuna. Itsekin olen halunnut pistää välillä kokonaan välit poikki isääni ja haukuinkin hänet kerran aivan pystyyn kaameassa opiaatti-kännissä. Mikä harvinaista, isäni oli itse silloin selvinpäin. En pysty avautumaan hänelle mistään selvinpäin, niinkuin ei hänkään. Tämä pystyynhaukkuminen lähensi suhdettamme kuitenkin vain hetkeksi.

Tosiasia on, etten voi muuttaa häntä. Voin muuttaa vain itseäni ja niin aijon. Haluaisin aloittaa taas joogan ja opetella meditoimaan. Alan myös käymään Nuorisoasemalla (nuorten A-klinikka). Haluan tehdä asioita, jotka tekevät minut iloiseksi, mutta jotka eivät liity päihteisiin. Haluan myös päästä eroon itseni inhoamisesta. Mittaan jatkuvasti arvoani suorituksiini ja siksi koen itseni usein maailman huonoimmaksi ihmiseksi. Mikään ei ole tarpeeksi hyvä ja olenkin aika paatunut perfektionisti. Tämän takia varmaan minulla on myös syömishäiriö-taustaa. Haluan oppia rakastamaan ja arvostamaan itseäni sellaisena kuin olen. Haluan oppia hyväksymään itseni ja ymmärtämään sen tosiasian, ettei aina tarvitse eikä voi olla täydellinen ja se paras.

Tässä minun pitkä avautumiseni. :smiley: Lopussa uuvuin jo vähän kirjoittamiseen, mutta toivottavasti saa silti jotain selvää. Kiitos vielä inspiroivasta kirjoituksestasi Anssi!

Hei Notme ja Norita!

Kurkatkaapa olisiko www.aal.fi sivustosta teille jotain apua.
Myös sieltä löytyy keskustelufoorumi yhteydenotto-osiosta.

-Vilppu-

Hei!
Kuulostaa teidän isänne kyllä ihan samanlaiselta kuin oma isäni. Aina löytyy jokin syy, joka saa/tai antaa hänelle luvan juoda, oli se sitten stressi tai kiireet yms. Ja kuinka monet kerrat ollaan sitten herätty siihen, että faija puhelee yksin olohuoneessa näkymättömille haamuilleen, tilittää esim.lampunjalalle kuvitellen sen olevan oikea ihminen, höpisee aamu kuuteen äidillemme makkarissa, puhuen kieltä, josta ei paljoa selvää saa.

Olen jo sen verran teitä vanhempi, asunut jo yli 20 vuotta kotoa poissa, mutta sen muutaman kerran, jolloin vierailen vanhenpieni luona, saan nähdä ettei mikään ole yli 30 vuodessa muuttunut.

Pahinta oli 90-luvun alussa, jolloin isäni sekavan käytöksen vuoksi nuorin veljeni lähti aamuyöstä 20- pakkaseen odottelemaan faijani sammumista, koska ei jaksanut kuunnella tämän uhailua ja meuhkaamista huoneessaan. Minut hän uhkasi kerran tappaa, kun olin noin 14 v. Faijani saa humalassa mustasukkaisuuskohtauksia, syyttelee äitiäni ja haluaa meidät paikalliseen räkälään juomaan kanssamme. En lähde. Siellä kun joutuu sitten kuuntelemaan hänen sekoiluaan. Minua hän on humalassa haukkunut sanoin: " Olet vanhapiika, josta ei tule ikinä mitään". Ja vaatteesi muistuttavat kuolemaa. Ollessani ylä-aste ikäinen sain toimia hänen terapeuttinaan ja kuuntelin hänen itsesäälin sekaista itkuaan tuntitolkulla iltaisin olohuoneessa. Kuvittelin jopa, että silloin minulla on häneen jokin sosiaalinen yhteys. Äitimme ei ole koskaan pahemmin puuttunut faijan juomiseen ja käytökseen, aivan kuin koko asia olisi ollut perheessämme tabu. Kerran hän väitti faijan juomisen kasvattaman minua ihmisenä.

Nytkin kun kirjoitan tätä, alkaa sapettamaan. Omaa faijaahan ei saisi vihata. No, en jaksa aktiivisesti vihatakaan, pidän häneen muodolliset välit, koska hän on sen verran vanha, liki 70-kymppinen. Menneisyyttä ei voi muuttaa.

Oman itsetunnon kanssa saa tehdä töitä, yksin ja terapiassa, että oppii rakastamaan itseään, kaikesta huolimatta.

Kiitos, että sain kertoa tarinani. Hyvää syksyä kaikille :slight_smile: