Halusin kertoa lähinnä puolisoita ajatellen lyhkäisesti oman tarinani, miten olen selvitytynyt tähän päivään peliriippuvaisen puolisona. Olen siis ollut yli 20 v. peliriippuvaisen miehen kumppani ja nyt vasta viimeisinä n. parina vuotena parantunut itse tästä asiasta. Tilanne tällä hetkellä on asumuserossa asuminen ja mieheni jatkaa pelaamistaan niinkuin ennen, ottaa pikavippejä. Olemme kavereita, lapset aikuisia, minä elän nyt omaa elämääni. Alkuunsa en edes tiennyt, että joku voi olla riippuvainen peleistä, luulin, että hän vain juo kun oli reissuillaan. Kuitenkin pienet lapset pitivät arjen pyörityksessä ja arki meillä aina sujui suht hyvin. Pikkuhiljaa aloin viikonloppuja pelkäämään koska hän usein meni käymään parilla oluella ja se venyikin pariksi päiväksi. Se oli todella raskasta, soittelin perään, anelin, itkin. Ruokahaluja ei ollut minulla silloin kun mies ei ollut paikalla, lapset piti hoitaa tietenkin ja kenellekään en silloin kehdannut puhua kun en oikein edes tiennyt mitä hän oli tekemässä. Sitten taas mentiin muutamia kuukausia ja uusi repsahdus. Näin mentiin kokoajan, lapset kasvoivat, me vanhenimme, elämä toi tulleessaan myös menetyksiä, suruja. Masennuin, jäin pois töistä vuodeksi. Hain apua, menin ensin ihan vain lääkäriin ja kerroin, että unet ovat menneet, masentaa, mies pelaa, talous tiukilla. Minut ohjattiin psykologin luo ja kävin n. 2 vuotta, josta oli paljon hyötyä. Ymmärsin, että minulla ei ole ongelmaa vaan miehelläni on peliriippuvuus joka sairastuttti minutkin. Ja läheisteni menetys vei viimeistkin voimat, sain käsiteltyä kaiken, lapsuudestani nykyhetkeen. Onneksi osasin hakea apua. Nyt voin melko hyvin. Olemme asumuserossa, mieheni pelaa aivan niinkuin ennenkin, käy töissä. Nyt vasta alan olla se ihminen joka oikeasti olen ja haluan olla. Välitän hänestä mutta välitän myös itsestäni, ennen elin elämääni hänen kauttaan. Lapsille olen aina kertonut rehellisesti missä mennään, isänsä ei heidän kanssaan pysty vieläkään puhumaan pelaamisen tuomista ongelmista, mutta sille minä en voi mitään. Tiedän, että vielä tulee vaikeita hetkiä, en vielä mielelläni katsele yhteisiä valokuvia, mutta sekin aika vielä tulee, että voin hymyillen katsella ja muistella hyviä hetkiä sillä niitä oli silti paljon. Toivon, että mieheni vielä nöyrtyisi myöntämään ongelmansa ja hakisi rohkeasti apua.