Pitäisikö lähteä ja miksi se on niin vaikeaa?

Hei,
kirjoitan tänne nyt ensimmäistä kertaa. Enkä oikeastaan edes tiedä miksi. Ei kukaan ulkopuolinen pysty tilannettani korjaamaan, itse se on tehtävä. Nyt vain tuntuu, että on pakko purkautua. Siis miehestäni ja hänen alkoholinkäytöstään. Voi olla, että tästä tulee pitkä teksti…
Taustaa:

  • Tavattu opiskeluaikoina, jolloin alkoholinkäyttö “kuului asiaan”, ihan molemmilla.
  • Senkin jälkeen käytetty alkoholia säännöllisesti, painottuen enemmän viikonloppuun. Lähinnä viiniä, miehellä myös oluttaa yms.
  • Itseäni alkoi jossain vaiheessa kyllästyttää oma tissuttelu ja vähensin. Silti join kyllä viiniä usein viikonloppuisin.
  • Vuosien varrella miehen alkoholinkäyttö lisääntyi ja muuttui niin säännölliseksi, että alkoholittomia päiviä ei viikossa juuri ollut.
  • Pahimmillaan miehellä meni yli 70 annosta viikossa, joka ikinen viikko. Nämä oluen, viinin ja viskin muodossa.
  • Noin puolitoista vuotta sitten minulle riitti, kun tämän määrän lisäksi hän alkoi jo tiistaina haikailemaan uuden viskipullon perään. Löin faktoja tiskiin annosmääristä, terveysvaikutuksista, suhteen tilasta ym. Vaadin irtiottoa alkoholista ja sen jälkeen vähentämistä: arjesta suurin osa alkoholista pois ja joskus myös alkoholittomia viikonloppuja ja viikkojakin.
  • Mies oli kolme viikkoa juomatta. Sen ajan kittasi kahvia ja oli kuin perseeseen ammuttu karhu. Kärsi nukkumisvaikeuksista, mutta se johtui kuulemma suhteen huonosta tilasta.
  • Sen jälkeen mentiin jonkin aikaa sillä, että hän joi vain viikonloppuisin ja keskiviikkona vähän. Kunnes kyllästyi “turhiin rajoituksiin” ja oli sitä mieltä, että on typerää, kun juominen on viikolla sidottu tiettyyn päivään, kyllä hän osaa itse pitää joinain päivinä taukoa.
  • Vuoden kohdalla tuli uusi isompi riitä, kun juominen oli taas lähes jokapäiväistä ja annosmäärät kasvussa. Yhtään alkoholitonta viikkoa tai viikonloppua ei vuoden aikana ollut.
  • Nyt tilanne alkoi taas ahdistaa ja laskeskelin, että tälläkin hetkellä, vaikka hän omasta mielestään juo ihan kiltisti, mies saa menemään 50 annosta viikossa. Painottuen viikonloppuun.

Tilanne on siis se, että yli kymmenen vuoden yhdessäolon aikana tuo pakotettu kolme viikkoa on pisin aika, minkä mies on ollut juomatta. Ja ihan itse olen hänen kanssaan ollut siitä huolimatta. Itse juon nykyään satunnaisesti. Oma käyttöni on vähentynyt entisestään, kun tuntuu, että jos minä juon edes yhden lasillisen, niin silloin se on hänelle merkki siitä, että nyt saa ottaa. Ei minua haittaisi kohtuullinen alkoholinkäyttö. En ole koskaan vaatinut absolutismia. Mutta nuo miehen juomat määrät tuntuvat ihan järjettömän suurilta. Ja se juomisen säännöllisyys, joka on jatkunut jo vuosia. Silti päällisin puolin meillä on kaikki kunnossa: vakituiset työt, omakotitalo yms (ei lapsia). On yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja hauskaa yhdessä. Minä olen hänelle kuulemma tärkeintä elämässä. Mies ei juurikaan käy baareissa. Ei ole väkivaltainen tai ilkeä. Ei juo itseään änkyräkänniin. Hoitaa työnsä ja tekee omakotitalon omistamiseen liittyviä hommia, auttaa kavereita. Innostuu puuhailemaan erilaisten harrastusten parissa.
Mutta miksi pitää tissutella koko ajan? Miksi kaikkeen toimintaan pitää liittyä alkoholi? Miehellä on ihme asenne alkoholiin: se on joku palkinto ja saavutus. Sitä juodaan kuulemma maun vuoksi. Ja rentoutuakseen, vitutukseen, koska sauna, koska on hakannut halkoja tai leikannut nurmikkoa, koska on kuuma päivä ja olut on hyvä palautusjuoma jne. On miljoona syytä juoda muttei ilmeisesti juurikaan syitä olla juomatta. Se on kuulemma sellainen pieni kiva lisä elämään, mistä on turha luopua, koska “miksi ihmeessä pitäisi luopua elämää piristävistä jutuista”. Itse en ymmärrä tätä ollenkaan. Miksi elämästä ei voi nauttia sellaisenaan, ilman että tarvitaan jotain “boostia”? Vaikka mies ei juokaan itseään känniin (sietää aika paljon alkoholia, ilman, että muut huomaavat), niin kyllä sen silti käytöksessä huomaa. Puhetavassa, innostumisessa, äänenkäytössä. Ja kun tarpeeksi on päivän mittaan tissutellut, niin ei minua kiinnosta seurustella sen alkoholin kyllästämän otuksen kanssa. Ei se ole se oikea mies ja aidosti läsnä. Tunnen vihaa ja surua ja oloni pettyneeksi, koska koen, että meidän hyvä elämämme ei hänelle riitä. Ja meillä on ollut vallan hyvä elämä ja olisi edelleen mahdollisuus siihen. Mutta mies tuntuu haluavan elämänsä vain alkoholissa marinoituna.

En tiedä, olenko läheisriippuvainen, kun edelleen olen tässä. Silti tiedän, että pystyisin elämään vallan hyvin ilman häntäkin, varmaan elämä helpottuisi. Stressaisin vähemmän. Miksi en siis lähde, vaikka olen pariin kertaan niin uhannut tehdä? Pelkäänkö asian lopullisuutta, ihanan kodin menettämistä, uuden aloittamista vai mikä on? Epäonnistumista pitkässä parisuhteessa? Vai uskonko siihen, että jos hän vain vähentäisi, niin kaikki olisi hyvin?

Olen varmaan tehnyt kaikki puolison virheet: huomautellut määristä, laskenut annoksia, tehnyt vaatimuksia ja uhakavaatimuksia. Yrittänyt kehua, kun määrä on ollut pienempi. Mikään ei tunnu auttavan ja kyllähän minä sen tiedän, että en minä voi vähentää tai raitistua hänen puolestaan. Niin kauan, kun hänen mielestään ei ole ongelmaa, mikään ei tule muuttumaan. Ja hänen mielestään mitään ongelmaa ei ole: hänellä ei ole krapulaa, ei kaljavatsaa tai ylipainoa, juominen ei vaikuta töihin tai muihin menemisiin. Ongelma on kuulemma minun keksimäni. Välillä joudun itsekin miettimään, onko mitään muuta ongelmaa kuin se, etten jostain syystä pidä hänen alkoholinkäytöstään. Teenkö itse ongelman ja lopulta jätän hyvän miehen? Hänen mielestään syy on siinä, etten vain pidä riittävästi hänestä ja keksin syitä riidellä ja erota. Välillä tuntuu, että puhun ja puhun: miltä minusta tuntuu ja mitä se juominen hänelle tulee aiheuttamaan ja aiheuttaa jo nyt. Hän ei juurikaan halua asiasta puhua. Ne keskustelut ovat hänen mielestään aina riitoja ja hänen mollaamistaan. Aina pitää jankata samaa ja tuoda esille, kuinka huono ihminen hän on. Hän ei näe, että alkoholi vaikuttaisi häneen mitenkään ja on sitä mieltä, että hän voisi lopettaa sen käytön milloin vain, jos haluaisi. Mutta aina hän ilmoittaa, ettei näe siinä mitään syytä. Itse koen, että se on kyllä vaikuttanut häneen: on nykyään aina väsynyt, yleisesti elämässä vituttaa kaikki, rahaa on liian vähän, ei halua nähdä ihmisiä niin kuin ennen tai käydä juuri missään. Ei suostu myöntämään, että mitkään näistä ongelmista voisivat johtua alkoholista. Vähättelee omaa juomistaan. Itse nukuin viime yön sohvalla, koska makkarissa haisi ns. vanha viina. Paitsi että se oli kyllä viskiä ja aika tuoretta, illalla otettua. Aamulla oli kiukkuinen, koska minä haluan vain taas riidellä. Oli kuulemma ottanut vain yhden oluen ja viskin. Todellisuushan oli kyllä kaksi isoa A-olutta ja viskipullon loppu, jossa oli jäljellä reilu kolme annosta. Ja minähän sen tiedän. Vaikken haluaisikaan laskea juomia, niin kyllä vain muistan, missä viskin pinta on edellisenä päivänä ollut tai montako tölkkiä jääkaapissa oli. Minusta on tullut annosten laskemisen suhteen yhtä automaattinen kuin Bridget Jonesista kaloreiden kanssa.

Nyt tuli kyllä pitkä vuodatus. Jotenkin helpotti kyllä tämä asioiden ylös kirjoittaminen. Ehkä kaipaan vain vahvistusta sille, että ongelma on todellinen, eikä itse keksimäni? Vaikka tiedänhän minä, että miehelläni on alkoholiongelma ja minulla ongelma, koska en osaa irtauttaa itseäni tilanteesta.

Hei
Ongelma on todellinen. Älä tuohon lapsia enää tee…

Hei Epötoivoinen, täällä toinen!

Meillä on aika vastaava tilanne, paitsi että perheeseemme kuuluu vielä pieni lapsikin. Olemme olleet muutaman vuoden yhdessä, mutta ehtineet ostaa talon ja saada lapsen. Tapailu- ja tutustumisvaiheessa mies antoi ymmärtää, että ei juurikaan käytä alkoholia (“vain saunaolut silloin tällöin”), joten koen tulleeni raskaasti huijatuksi. Minulle tärkeää oli nimenomaan se, ettei tuleva kumppanini ole päihderiippuvainen ja nyt huomaan jakavani talouden alkoholistin kanssa. Niin masentavaa! Mies juo ehkä viitenä päivänä viikossa ja niinä kahtena selvänä päivänä on normaalia kiukkuisempi ja menee (toisaalta onneksi) aikaisemmin nukkumaan. Nukumme eri huoneissa mm. siksi, että en siedä sitä vanhan viinan tyrmäävää hajua. Itse en käytä alkoholia kuin pari kertaa vuodessa ja voisin helposti olla ilman vaikka loppuelämäni. Haaveilen absolutistimiehestä ja terveellisistä elämäntavoista; kodista, jossa olisi rento ja iloinen ilmapiiri ilman viinaa.

Samoin kuin miehesi, myös oma mieheni “palkitsee” itseään alkoholilla. Joskus tuntuu, että hän leikkaa nurmikon tai lämmittää saunan ihan vain siksi, että saisi avata oluen. Hänestä tulee hetkessä iloisempi, rennompi ja tunteellisempi - ja minun silmissäni ärsyttävämpi, koska se kaikki on alkoholin aikaansaamaa.

En tiedä, mitä teen tai mitä sinun tulisi tehdä, mutta halusin sanoa, että et ole yksin! Meitä on (liian) monia samassa jamassa.

Tervehdys;

Kiteytät kirjoituksessasi hyvin ja monipuolisesti sen, mistä alkoholismin sävyttämässä parisuhteessa on kyse. Toteat kirjoittamisen jäsentäneen ajatuksiasi ja hyvä niin. Olet tarkastellut omaa tilannettasi samalla sekä sisältä että ulkoapäin. Katsonut sitä sinun ja miehesi näkökulmista. Ajattelet kypsällä tavalla realistisesti tiedostaen sen valitettavan tosiasian, että alkoholisti ei voi raitistua ilman vahvaa omaa tahtoa ja ennen kuin hän myöntää aidosti ja rehellisesti alkoholin olevan hänelle ongelma. Sinä olet epäilemättä kypsynyt päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen jatkuvaan miehesi tissutteluun mutta miehesi ei ole kypsynyt tarpeeseen raitistua.

Kerrot kymmenvuotisesta yhteisestä taipaleestanne. Minä olen kulkenut oman vakavasti päihderiippuvaisen kumppanini rinnalla puolet pidempään - kohta kaksikymmnetä vuotta! Edelleen jaksan uskoa hänen mahdolliseen raitistumiseensa ja yritän kaikin keinoin rohkaista ja kannustaa häntä siihen. Hänelle on alkanuut ilmaantua pitkäaikaisen ja jatkuvan päihteidenkäytön seurauksena vakavia terveydellisiä ongelmia. Olen toivonut, että viimeistään ne saisivat hänet ajattelemaan omaa tilannettaan järkevästi; mutta kun se ei mene niin. Hän tietää mihin kaikkeen juominen voi pahimmillaan johtaa ja siitä huolimatta hän juo. Kyse ei ole tiedon puutteesta vaan siitä, että alkoholismi on hyvin vakava sairaus ja siitä on erittäin vaikeaa toipua.

Oman kumppanin sinänsä hyvää tarkoittaviin toiveisiin ja sanomisiin turtuu. Erolla uhkaaminenkin vesittyy kun sen toistaa ilman täytäntöönpanoa. Minäkin olen uhannut kumppaniani ahdistukseni ja voimattomuuteni hetkellä erolla ja ollut sillä hetkellä aivan vakavissani ja tosissaan. Läheisriippuvuus on kuitenkin pitänyt minut kiinni suhteessamme vuodesta vuoteen.

Kumppanini on myös turvautunut ulkopuoliseen ammattiapuun. Hän on käynyt useammalla päihdekatkolla ja myös pidempikestoisilla laitosjaksoilla. Nekään eivät ole onnistuneet raitistamaan häntä.

Omaa jaksamistani on edistänyt oivallukseni pyrkiä rakentamaan oma elämäni mahdollisimman itsenäiseksi ja riippumattomaksi kumppanistani. Yritän ymmärtää kumppaniani juuri sellaisena kun hän on vaikka itse en käytä lainkaan päihteitä. Selvinä kausina hän on aivan kuin kauan sitten tutustuessamme. Yritän saada voimia niistä ja muista selvistä hetkistä ja tyydyn siihen, että en voi saada häntä parantumaan alkoholismistaan. Tärkeintä on välttää ylilyönnit ja selkeät rimanalitukset. Tällä “rakentavalla” asenteella kumppanini on onnistunut pysymään tolkussaan ja yhteinen matkamme on voinut jatkua.

Ymmärrän sinua oikein hyvin. Minuakin ärsyttää kumppanini juominen ja yhteiselämän kaventuminen. Kerrot, että miehesi alkoholin käyttöä lukuun ottamatta teillä on muuten asiat hyvin. Ehkä juuri siksi hänen päihteiden käyttönsä on jatkunut ja jatkuu yhä. Vasta siinä vaiheessa kun alkoholismi uhkaa suistaa tai todella suistaa elämän tavalla tai toisella raiteiltaan, käänne kohti raittiutta on ehkä mahdollinen. Sitä on kuitenkin tuskastuttavan hidasta odottaa. Siksi sinun olisi hyvä todella pysähtyä - aivan kuten nyt olet tehnytkin - miettimään mitä odotat tulevilta vuosiltasi. Nyt on käsillä se hetki, jolloin on vielä mahdollista rakentaa oma tulevaisuus mieleiseksesi. Ajattelun on oltava realistista ja siinä on otettava huomioon, että puolisosi ei välttämättä kykene koskaan raitistumaan eikä ehkä haluakaan luopua hänelle niin tärkeästä ja merkityksellisestä alkoholista.

Hei epätoivoinen, sanasta sanaan kirjoitit omasta elämästäni. Sillä pienellä erolla, että olemme olleet 30 vuotta yhdessä ja meillä on kaksi aikuista lasta. Kun ajattelen taaksepäin, olisi pitänyt silloin 20 vuotta sitten erota ja ottaa oma elämä hallintaan. Nyt olen sen ajan elänyt elämää, jollaista en halua elää. Olisin joutunut myös luopumaan elämäni rakkaudesta. Jos olisim silloin lähtenyt, katuisinko nyt luopumista rakkaastani? Sitä en saa koskaan tietää. Mutta kaiken tämän juomisen alle olen kadottanut itseni.

Minulle tuo oli liiankin tuttua kuultavaa. Mieheni on tissutellut kymmenisen vuotta. Tai sen aikaa olen tajunnut sen siksi. Hän piilotteli niin hyvin juomistaan että en varmasti tiedä, milloin siitä tuli ongelma. Olen käynyt lukemassa jo aika kauan näitä keskusteluita, tämä on ensimmäinen kerta kun kirjoitan. Al-anonissa olen käynyt noin puolitoista vuotta. Se on auttanut säilyttämään jotenkin järjissäni. Eroa mietin melkein päivittäin. Vielä se on tuntunut liian vaikealta, puhumattoman miehen kanssa, joka ei juuri koskaan kotona ollessaan ole täysin selvä. Minun vastuulle on jäänyt pikkuhiljaa melko lailla kaikki kodin työt. Ja olen varma että erokin olisi minun jaksettava hoitaa. Ja varmasti mies hankaloittaisi kaikkea mitä vaan voisi. Niin on tuntunut helpommalta jäädä tähän tilanteeseen, vaikka tämä onkin sellaista selviytymistä, ei niinkään elämää.