Olen 29 vuotias nainen ja olen kaappijuoppo. En halua/uskalla lähteä baareihin koska siellä menee paljon rahaa, ja todennäköisesti ihmiset katsovat ja häpeävät kun ryyppään itseni koomakuntoon. Kotona on helpompaa, voi rauhassa juoda ämpärikaupalla ja notkua missä kunnossa vaan.
Monta kertaa olen aikonut lopettaa juopottelun kokonaan, pyhästi olen vannonut nettisekoilujen ja ördäyksen jälkeen että saa riittää. Ja sitten kun on tullut sopiva vapaa niin taas mennään. Mieheni inhoaa juopotteluani, aiemmin se puhui minulle siitä että se on sen mielestä inhottavaa ja varma tie alkoholismiin. Mutta itsehän muka tiedän paremmin. Nyt mies ei enää puhu, ja se taitaa olla se asia mikä koski eniten. Ehkä hän on toivonsa menettänyt minun suhteeni.
Nyt meni pääsiäinen ryypätessä. Olin kotona yksin ja heti ensimmäisenä vapaailtana menin alkoon ja ostin pönikällisen punaviiniä. Sitä sitten join ja pauhasin. Eilen mies tuli kotiin, olin toki siivonnut ja piilottanut todistusaineistot. Mutta kyllä se tietää. Mua hävettää ja pelottaa. Ehkä naapuritkin tietää. Ehkä kaikki tutut tietää. Kukaan ei sano mitään.
Mä haluaisin oikeasti muuttua, lopettaa tämän elämäni tuhlaamisen. Ei tämä ole enää edes hauskaa, aikaisemmin oli vapauttavaa saada olla yksin kotona ja ottaa muutama ja lueskella hyvää kirjaa. Nyt se ei ole muutama, nyt se on kunnon känniin juomista. Mulla ei ole ketään kenelle puhua, eilen pidin puhelinta kädessä ja melkein soitin äidille pyytääkseni sitä auttamaan… mutta kun sillä on ollut alkoholisti-veli joka aiheutti sille suurta ahdistusta. En minä voisi satuttaa äitiä niin paljon. Se itkisi yöt ja päivät.
Haluaisin saada ammattiapua, mutta en tiedä mitä pitäisi tehdä. En uskalla soittaa a-klinikalle koska en tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Pelkään että jos menen psykiatrian polille niin ne ei päästä minua sieltä enää pois. Työpaikka menee alta ja sitten ollaan kusessa.
Olen miettinyt itseni tappamista, suunnitellut millä tavalla se onnistuisi kivuttomimmin ja helpoimmin, murehtinut valmiiksi miten pahalta kaikista tuntuu kun olen poissa. Miten paljon murhetta ja kipua olen jo nyt aiheuttanut toilailuillani ja miten paljon lisää tulen vielä aiheuttamaan jos jatkan. En oikein löydä ulospääsyä tästä vankilastani.
Jätä nyt nuo itsetuhoiset ajatukset ja soita sinne a-klinikalle. Sanot vaan, että on ongelmia alkoholin kanssa ja tarvitset kiireesti apua. Kkerrrot sitten siellä rehellisesti tarinasi ja senhän olet juuri rälle palstalle kirjoittanut.
Eihän sinua polilla väkisin pidetä jos et ole vaaraksi.
Hei, kaikenkarvainen
mä oon kanssa ihan uus tällä palstalla. Tiedän tuon tunteesi ja tunnen sitä itsekin tällä hetkellä. Mulla erona on se että nuo lapset ovat tuossa, joten tämä juomiseni on eräänlaista tissuttelua. Voin rehellisesti sanoa että he eivät ole minua kunnon kännissä nähneet…pienessä sievässä ja kun he illalla menevät nukkumaan, menen minäkin. Mun ongelma ei taida olla se kännihakuisuus vaan se etten voi olla ilman. Ja se kuinka se mun elämää määrittelee. Olin pääsiäisenä laivalla ja ennen sitä olin jo neljä viikkoa seuraillut juomistani Juomakirjan avulla. Ihan paskasti menny, tuntuu että oon juonu sitä enemmän kun se on koko ajan mielessä. Neljässä viikossa kuusi päivää ilman siideriä. Ei hyvin mee. Ei tää liikaa juomisen tunnustaminen ihan puskista tullu, nyt tuntuu vaan siltä että huonompaan suuntaan menen. Ennen sentään pystyin sanomaan että en mä krapularyyppyjä sentään ota, enkä kotitöitä vieroksu ja syönhän mä nyt kuitenkin vielä; en mä oo alkoholisti. Nyt asia on toisin. Voi paska.
Niinkuin säkin sanoit et ennen oli kiva juoda viiniä ja lukea kirjaa. Joo mulla samoja fiiliksiä, siitä nautti joskus. Ei enää nauti. Kirjottele kuulumisia ja älä lannistu. On muitakin samassa pisteessä olevia. Koitetaan tsempata toisiamme nyt. Vaikeilla hetkillä.
Kerroin eilen miehelleni. Kyllä se kuunteli ja lupasi tukea, mutta jotenkin mä näin siitä että ei se usko tätäkään lupausta. Koska kaikkihan tietää että alkoholisti lupaa yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista muuttumisestaan. Mäkään en uskalla uskoa siihen.
Tapasin eilen vanhan ystävän ja pyysin että hän tulisi tänään mun mukaan kun menen käymään sairaalassa. Jännittää niin että etoo. Ei tää alkoholinkäyttö ole ainoa ongelma, mutta pahin selkeästi. Vaikein hallita itse.
Nyt kun on taas muutama päivä tyhmäilystä ohi niin alkaa taas tuntumaan siltä että eihän se nyt paha ollut. Kaikkihan kämmää kännissä. Eihän kukaan edes muista parin viikon päästä. Onhan se nyt itsestään selvää että joskus tulee otettua hieman liikaa.
Miten mä voin kuvitellakaan onnistuvani jos mun pää yrittää sanoa mulle että en ole tehnyt mitään väärin?
Hitsi että mä toivoisin että mulla olisi joku jonka kanssa puhua tästä, mutta en uskalla kertoa yhdellekkään ystävistä, koska pelkään niin että minulle käännetään selkä ja sanotaan etten enää halua tuntea sinua.
Alkuvaiheessa jokaisen pää yrittää kääntää itseään perumaan päätöksensä. Siinä sitä tahdonvoimaa tarvitaankin. Kun miehesi lupasi tukea, niin pyydä nyt sitä tukea, kerro avoimesti kuinka vaikeaa on. Muistele niitä kämmäämisiä ja krapuloita äläkä kaunistele muistoja. Lue ensimmäinen viestisi jotta muistat kuinka “hauskaa” elämäsi on ollut.
Kyllä tilanne helpottaa jonkin ajan kuluttua ja huomaat kuinka paljon helpompaa on kun ei tarvitse tuhlata energiaa juomiseen ja sen peittelemiseen.
Mitä tulee ystäviin, parhaat ystävät pysyvät mukanasi. Ne jotka jättävät eivät ole oikeita ystäviä. Ota nyt vain päivä kerrallaan. Jos oikein tiukkaa tekee päivänkin voi pilkkoa tunneiksi tai vaikka 10 minuuteiksi. Tässä vaiheessa ei ole tarvetta suunnitella loppuelämää. Sinnittele. Näytä että pystyt.
Tänne kirjoittelukin auttaa.
Voimia sinulle.
Hoitaja kuunteli ja oli ymmärtäväinen, lääkäri kuunteli ja oli vähän vähemmän ymmärtäväinen. Nyt tunnen itseni naurettavaksi.
Psykiatri: “Ai juot tylsyyteesi, no mitä muutakohan voisit tehdä kuin juoda?”
Minä: “No tuota… mitä vaan?”
Psykiatri: “Niin…”
Minä: “Ahaa…”
No yhtäkaikki, sisäistin kuitenkin sen että kun käyttää lääkkeitä masennukseen niin alkoholin säännöllinen käyttö nollaa vaikutuksen. Onko se sitten kumma jos fiilikset on maassa jatkuvasti. Pakko myöntää että aikaisemmin en ole paljon välittänyt miettiä siitä miten alkoholi vaikuttaa lääkitykseen, olen vaan aatellut että ei se muhun sillä tavalla toimi. Olen jotenkin erityinen tai jotain. No en taida olla, nyt rohkenisin peräti väittää että hölmö oon ollu.
No, mähän sittä märsäsin siellä pikaisesti ja hoitaja lohdutteli ja lupasi että kyllä tämä tästä, nuori ihminen oot.
Lähetettä lähti eteenpäin ja nyt odotellaan ja tsempataan.
Tippaakaan en ole juonut toissalauantain jälkeen! Lupasin itselleni että joka maanantai kun olet selvinnyt viikonlopusta saat pienen palkinnon. Mä odotan ekaa palkintoani jo kuin joulukalenterin ekaa luukkua :mrgreen:
Perjantaina kävin kaupan kautta ja ostin 8 isoa pulloa limpparia Niitä oon nyt sitten lipittänyt ja tuuminut että kaloreitakaan ei tule edes saman verran kuin siidereistä, vaikka en ottanut mitään laittilimuja.
Kyllä tämä viikonloppu aina känniviikonloput voittaa, vaikka onkin ollut hankala.
Tarjolla ois kyllä ollut kaverin saunailta joka tunnetusti sisältää hienon illallisen ja päälle runsaasti erilaista juomista ja saunaa. Aamuyöhön asti. Vähän kirpaisee, kun muistaa että siellä on aina ollut hauskaa. Tai hetkinen, ei aina… välillä on sattunut kommelluksiakin, välillä on joutunut istumaan parvekkeella miettimässä että mitä tää meno oikeen on.
Perjantaina kävin töisen jälkeen salilla ja saunassa, käveleskelin tunnin, kotona pänttäsin kaverin kanssa matematiikkaa.
Lauantaina nykersin itselleni hiustenpidennykset ja siivoilin ja laitoin ruokaa, aloitin jopa kauan itseään odotuttaneen remppaprojektin.
Nyt on sunnuntai vielä jäljellä, paljon on saatu aikaan ja tällekkin päivälle on ohjelmaa luvassa riittämiin.
Tää on niin uusi juttu tää aktiivisuus mulle, että välillä tulee ihan äkäinen olo että missä se mun oma aika on Kai se dokaaminen siitä sitten on lähtenyt. Kun on dokannut, ei voi lähteä minnekkään eikä tehdä mitään tarkkuutta vaativaa ettei tee huonosti ja päin seiniä. En mä varmaan juokaan tylsyyteen, vaan juon että osaisin ottaa aikaa itteleni… hmm… pitääkin miettiä tätä vielä.
Olen uusi täällä ja satuin heti ensimmäiseksi lukemaan tämän piilojuopottelusta.
Tunnistin niin itseni! Olen 28-vuotias ja juon piilossa nykyään melkein päivittäin.
Olen asunut ulkomailla ja muualla suomessa mutta viime kesänä muutin takaisin synnyinpaikkakunnalleni.
Jotenkin ulkomaanvuodet ja rikkoutuneet unelmat ja sydänsurut saivat minut ajautumaan alkoholin ääreen. Tiesin jo kesällä, että ei tästä hyvää seuraa mutta jotenkin oli niin paska fiilis sisältä että halusi myös kropassa ja ulkoisesti olevan yhtä huono fiilis. Itsensä rankaisemista jotenkin siitä, että oli epäonnistunut.
Nyt juon päivittäin melkeinpä. Olen esimiesasemassa työpaikallani joten juon aina niin paljon ja aloitan heti töitten jälkeen ja menen aikaisin nukkumaan että ehdin nukkua humalan pois. Eihän se aina niin hyvin olen onnistunut mutta en ole töistä ollut pois krapulan takia kuin ehkä pari päivää mutta tiukkaa on tehnyt kun aamuisin välillä niin huono olo.
Olen onnistunut eristämään itseni täysin. Olen sinkku, asun yksin ja vaikka minulla kavereita on paljon, niin koska olen muuttanut takaisin synnyinpaikalleni vuosien poissaolon jälkeen, ei minulla ole täällä ihmisiä tai ystäviä kenen kanssa olisin tottunut olemaan tiiviissä yhteydessä. Tämän takia on ollut tavallaan helppo eristäytyä. Vaikka ystävät kutsuvat milloin mihinkin, vastaan myöntävästi koska haluaisin kovasti olla aktiivinen ja tavata ihmisiä mutta alkoholinhimo vie yleensä aina iltaisin menneessään ja perun kaikki menot.
Olen lihonut varmaan 10-15 kg viime kesästä alkoholin ja siitä seuraavan jatkuvan nälän ja sokerinhimon vuoksi.
Nyt minulla on kaksinkertainen syy olla näkemättä ystäviä tai olla menemättä eri tilaisuuksiin tai mihinkä vain. Häpeän itseäni niin paljon. Häpeän juomistani, ulkonäköäni ja painoani ja kaikkia muita epäonnistumisiani. En halua ketään lähelle. Minullekin on tuttua miettiä itsemurhaa. Sen takia en jaksa alkaa tsemppaamaan, urheilemaan ja lahduttamaan sillä jos kuitenkin tapan itseni.
Viime vuonna kun asuin ulkomailla, minulla oli kaikki. Mies, lapsia, talo, elämäntyö ja kaikki mistä olin unelmoinut. Siitä ei sitten kuitenkaan tullut mitään, joten piti tulla takaisin suomeen.
Nyt olen takaisin täällä enkä edes oikein tiedä miksi ja masentaa. Samalla kuitenkin huomaan että minussahan tämä ongelma on eikä suomessa.
Tarvitsisin keinoja, neuvoja nousta tästä kuopasta. Onko kellään samankaltaisia kokemuksia?
Hei Tinky, et sinä todellakaan yksin ole. Minäkin täällä taistelen suht huonolla menestyksellä, mutten silti luovuttaneena. Sinulla on hyvin samankaltaisia tapoja ja ajatuksia, mutta se itsemurha-ajatus pisti minut kirjoittamaan nyt. On ollut samoja fiiliksiä ja toivoa, että pääsisi paskasta tuon avulla, mutta minä voin sinulle vannoa ja luvata, että pääset helpommille vesille, kun nyt otat itseä niskasta kiinni ja haet apua. Vaikka ne fiilikset on niin matalat kuin voi ja tuntuu ettei ole ulospääsyä, niin siltikin anna mahdollisuus itsellesi toipua.
Voitko mennä työpaikkalääkärille, hae sairaslomaa ja psykologin juttusille, tai sitten A-klinikalle, pyydä antabukset ja terapiaa, AA:sta en tiedä, mutta kokeile sitä, jos tuntuu itselle hyvältä. Ei näitä yksin oikein jaksa tai pysty käsitellä, mutta onneksi ei tarvi. Niin, ja tietystä täältä saat tukea. Tsemmpiä sinulle!
On tulossa kiukkuinen viikonloppu, sen tietää jo nyt.
Eilen ois tehny mieli mennä siiderille. Kauheasti. Edes yhdelle.
Pitäisi keksiä se tämän viikonlopun palkinto että on jotain mihin tähdätä, voi olla nimittäin vaikeita paikkoja edessä. Lauantaina tyttöjen ilta. Voiko mennä baariin laulamaan karaokea selvinpäin? Miltäköhän se tuntuu? Huomenna varmaan tiedän. :3 Huomaan miten kokoajan jokin pieni osa minussa yrittää ylitsepuhua tekemään poikkeuksen. “kyllähän seurassa voi ottaa vähän” “kyllä ne tytöt sanoo jos juon liikaa” “eivät anna mun tehdä tyhmyyksiä” ja kaikkea vastaavaa. Mieli alkaa jo myöntyä ja asennoitua että jaa, nyt mennään!!
Potkaskaa mua perseelle hei oikein lujaa pliis!! Mun pitäs saada itseni muistamaan se pelokas itsetuhoinen krapulaolo. Niin hyvin on menny etten halua lähteä tallustelemaan takaisinpäin kohti alkoholismia! Eihän mennä maitojunalla tänä viikonloppuna… :mrgreen:
Olet vielä niin nuori ja onneksi sinulla on aikaa tehdä muutoksia elämääsi. Tämä on iso ja ratkaiseva askel kun olet löytänyt tämän foorumin, jonne voit purkaa omia ajatuksia ja miettiä mihin suuntaan elämäsi on menossa.
Itse olen sinua yli 15 vuotta vanhempi ja tiedän miten ongelmat pahenevat vuosi vuodelta. Painon nousu jatkuu. Alhokoholista johtuen erityisesti maha kasvaa, selluliitti lisääntyy. Kasvoissa punottava pöhötys, josta näkyy jo kauas että tuo muija ei pulloon sylje. Huomaa olevansa todella yksin. Kaikki normaalit ihmiset katoavat ympäriltä ja sosiaalinen elämä kapenee kapenemistaan. Sanat aloitekyvyttömyys, masennus, häpeä, alemmuuden tunne ja katkeruus kuvaavat parhaiten jokahetkistä olotilaa. En ole ollut kovin aktiivinen kirjoittelija. Jos haluat tietää enemmän minusta niin kirjoita etsi- kohtaan anun tarinaa niin sieltä löytyy jotain minusta
Itse olen taistellut jo pidempään alkoholiongelman kanssa ja harmittaa, kun en heti alussa puuttunut siihen voimakkaammin, eli etsimällä niitä syitä, jotka ovat ajaneet minut kaappijuopoksi ja suurkuluttajaksi. Minua itseäni on auttanut viimeaikoina kirjojen lukeminen. Lukiessa kokee ikään kuin ahaa-elämyksiä ja ymmärtääm, miksi on toiminut niin kuin on toiminut. Joillakin se on AA tai joku muu juttu. Tärkeää on löytää oma tapa lähteä työstämään ongelmaa. Olen lisännyt tänne päihdelinkin sivulle hyväksi havaitsemiani kirjoja. Luen toiseen kertaan Näkyvä Piilo nimistä kirjaa, jossa erityisesti kirja alkuosassa kerrotaan hyvin naisen alkoholismiin johtaneista syistä. Jos et jaksa muuta, niin lue ainakin ne kaksi artikkelia joista mainitsin. Niissä kerrotaan kahden suomalaisnaisen tarinaa. Naisen kohdalla alkoholismissa on kyse kokonaisvaltaisesta tunne-elämän häiriöstä, jonka johdosta nainen on alkanut juomaan. Ja näitä ongelmia voi korjata vielä aikuisenakin.
Nyt olen ollut muutaman kuukauden, etten juo työviikolla (ma-to), mutta nyt ajattelin olla koko viikonlopunkin selvinpäin. Nimittäin mulla on ollut morkkista siitä kun viikonloppuisin on mennyt niin usein överiksi. Kun on sunnuntainakin kitannut jo puolesta päivästä asti viiniä niin maanantait ovat olleet ihan kauheita.
Kaikenkarvainen, tervetuloa matkalle toipumiseen. Lähde liikkelle ensin etsimällä omat kipukohtasi.
Ja ole itsellesi lempeä- olet sen arvoinen !
Tsemppiä sulle Kaikenkarvainen ja voimia viikonloppuun!
Minulla pitkälti sama ongelma kuin sinullakin. Hävettää että vaikka mitä tököttiä huippurasvoja laittaa kasvoihinsa, viinapöhö näkyy. Turvottaa…jne. Jokaisessa siideripullossa pitäisi lukea: Tämä koko pullo vastaa kunnollista ateriaa… tai jotain varoittavaa. Siis lähinnä tuohon ulkonäkökysymykseen.
Et ole yksin. Täällä on minä ja moni muu, jotka painivat oman ongelmansa kanssa. Tärkeintä varmaan on myöntää tuo ongelma. Minäkin tiedän omani. Ja sen miten voimaton välillä sen edessä on. Sisu puuttuu.
Nyt kun vasta takanani on taas muutamia päiviä, on lohtu sekin, että yhä helpompi oli jättää kulkematta sen siiderihyllyn ohi. Väkeviä en juo koskaan. Punaviinin mausta en edes pidä, enkä kyllä valkoviinistäkään, eli ihan sama miten hienoa se sitten onkaan, minua se ei ole kiinnostanut ikinä, vaan se vaikutus. Nyt on vaan pakko päästää irti siitä. Hampaita purren. Eilen sanoin itselleni vielä keittiössä, että sä et nyt hae mitään siidereitä, sun on oltava nyt ilman. Ja ilman olin. Jääkaapista löytyi vaan light-juomaa, vissyä hanasta vettä. Päivä kerrallaan. Mun päämäärä on aluksi etten juo arki-iltaisin. Se riittää näin aluksi. Nyt tosin yritän etten joisi huomennakaan. Enkä sunnuntaina.
Voimia sinulle, päivä kerrallaan
Ostin kaupasta kaksi siideriä. Kaksi 0,33 pikkusiideriä.
Tässä ne on menneet, mansikkarasian kanssa.
Ei paha. Tiedän etten juo enempää. Mieli toki tekisi, mutta en juo. Ostin vielä peräti “ei-light-siideriä” eli ns. ehtaa makeaa sokerista tavaraa. Maistuu ihan limpparilta, miksi mä en juo siis limpparia. Se on se vaikutus.
Töissä kaikki puhuivat perjantaista ja kännäämisestä. Kohta korkataan ja kohta mennään ja bileet alkaa.
No, en ala tässä nyt synkistelemään ja analysoimaan liikaa, mennään hyvällä mielellä eteenpäin. Täytyy ajatella positiivisesti ja palkita itseään nyt siitä kun on juonut “nätisti”. Niinhän sitä koiriakin koulutetaan
Seuraavaksi siis on tulikaste tyttöjenillan muodossa. Pitää alkaa tekemään päätöksiä sen suhteen. Otanko a) en yhtään, b) tietyn määrän josta ei jousteta c) fiiliksen mukaan mutta siten että känniin ei tulla vai d) mennään eikä mietitä, murehditaan sitten myöhemmin.
No d on tietysti pois kyseestä… Miksiköhän alkoholi on niin ongelmallista? Ei mun tyttökaverit jotka juo pohdi tällasia… eikö niillä ole ongelmaa asian kanssa, vai eikö ne tiedosta juomisen olevan ongelma?
En ole jaksanut/ehtinyt kirjoitella… mutta yhtä huonosti mulla vielä menee. Tulin kipeäksi, ja silloinhan paras tekosyy on juoda, saa olla saikulla, pieni känni parantaa flunssaoloa… ääh. harmittaa!! Nyt täytyisi taas alkaa alusta!
Tuntuu siltä, että tämä kaltaistensa tarinoiden lukeminen auttaa jo tosi paljon ja sitten jos vielä saa palautetta, ihanaa tämä vertaistuki.Nyt yhdessä taistellaan tämän riippuvuuden läpi!
ps. hikoiluttaa ihan sikana tosi paljon… onko tämä yleistä kun juo? multa nykyään hiki valuu koko ajan ja kädet aina nihkeät. Ärsyttävää!
Eilinen päivä meni kärvistellessä mutta en ottanut mitään. Enkä ota tänäänkään. Minäkin olen antanut kipeänä, masentuneena, surullisena, iloisena luvan itselleni juoda. Eilen en antanut. Päätin että nyt menet kotiin etkä kurvaa baarin kautta. Yksi tai kaksi siideriä kun ei auta. Näin sanoin itselleni.
Illalla oli jo paljon parempi olo kuin aamulla. Tänään en ota .Nyt piruvie taistelen. On huomattavasti parempi aamu kuin eilen.
Taas on mennyt aikaa siitä kun viimeksi kävin täällä.
Kohtuudessa on pysytty. Helppo leuhkia kun oma kompastuskivi onkin se kun olen viikonloppuna yksin kotona, ja sellaista ei ole tapahtunut nyt.
Tuli viime viikonloppuisesta bile-illasta mieleen vielä tämmöistä:
Vaikka olin siivosti ja join vähän, sain silti morkkiksen. Ja kankkusen. Ehkä se oli se baarin jumputus ja eri drinkkien sekaisin juominen mikä kankkusen aiheutti, mutta morkkista en ymmärrä. Ei se ollut kuitenkaan tavallinen “olen surkein ihminen päällä maan ja ansaitsisin kuolla” -morkkis, mutta sellainen “mitä olet tehnyt?, miksi joit edes tuon verran? tajuatko paljonko tuollainen lihottaa ja turvottaa?” Ja erityisesti - "Et vaan ymmärtäny, mutta kaikki piti hauskaa sun kustannuksella, olit tyhmä pelle vaan ". Ehkä se johtuu siitä että ei päässyt juttelemaan illasta ja käymään läpi sitä tilannetta.
Totta on että tunnen jatkuvaa häpeää ja alemmuudentunnetta siitä miltä näytän. Järki toki sanoo, että sä olet ihan hyvännäköinen ja se on katsojan ongelma jos ei voi katsoa pintaa syvemmälle, mutta tunteet sanoo että 20 kiloa liikaa painoa, mikset tee asialle mitään?.
Musta tuntuu että mun elämäni kaksi vahvinta tunnetta ovat pelko ja häpeä. Pelkään että joku näkee lävitseni ja häpeän sitä mitä sieltä saattaisi löytyä.
Meni ihan OT:ksi mutta enivei.
Tsemppiä kaikille muille vähentäjille, ehkä elämää voi hallita.
Lupasin itselleni että joka maanantai kun olet selvinnyt viikonlopusta saat pienen palkinnon. Mä odotan ekaa palkintoani jo kuin joulukalenterin ekaa luukkua :mrgreen:
Niitä oon nyt sitten lipittänyt ja tuuminut että kaloreitakaan ei tule edes saman verran kuin siidereistä, vaikka en ottanut mitään laittilimuja.
Ilostakin voi itkeä, tirauta pois muutama ylpeä kyynel.
