Viikonloppuna tapahtui omasta näkökulmastani suuri läpimurto: mieheni tunnusti juovansa paljon ja usein!
Yllätys minulle siinä mielessä, että en todellakaan ole tajunnut, että tilanne on ollut näinkin vakava! Pitkään olen tiennyt autotallivarastoista, mutta en ole ymmärtänyt, että homma on livennyt käsistä ihan täysin. Eli mies on mielettömän taitava! Huomaan helposti kaljan hajun ja huomaan pienenkin sammalluksen puheessa, mutta ilmeisesti hän on onnistunut osan juomisistaan hämäämään.
Juomme yhdessä normaalit punaviinit ruoan kanssa viikonloppuisin ja saunakaljan tai vastaavan, mutta sen lisäksi hän tankkaa suuret määrät autotallissa. Lapset eivät ole vielä kärsineet, mutta minä senkin edestä. Ja uskon lasten (5 ja huomaavan isän oudon käytöksen… Minä olen viikonloput solmussa vihasta aina, kun huomaan sammaltamisen. En kykene puhumaan, sanomaan mitään ja voi vain kuvitella, että kaikenlainen kanssakäyminen on minimissään.
Nyt tilanne on siis aukeamassa johonkin suuntaan, kun hän vihdoin ongelmansa tunnusti ääneen. MUTTA olen silti hyvin huolissani; hän ei halua hakea apua mistään. Hän aikoo vain kerrassaan lopettaa piilojuomisen. Hienoa! Mutta… mahtaako onnistua? Olen luvannut tukea miten vain pystyn ja hänen ainoa toiveensa on, että en aloittaisi kyttäämistä ja vahtimista (mitä olen jo vuosia tehnyt). Miten ihmeessä pystyn “seuraamaan” tilannetta ja miten ihmeessä pystyn luottamaan? Mitä voin tehdä, jotta homma onnistuisi? Mistä saisin apua, kun ainakin toistaiseksi pois suljetaan AA - ym tyyppinen toiminta?
Tuttua, niin tuttua. Tuosta lasten huomaamisesta. Kyllä he huomaavat. He huomaavat sen tunnelman, pidätellyn raivon ja vihan. Se, että lapset ovat noin pieniä, ei tarkoita, etteivätkö he aistisi kodin tunnelmaa, heillä vain ei välttämättä vielä ole keinoja ja sanoja sen ihmettelyyn.
Hyvä että miehesi on tunnustanut ongelmansa, nyt nimittäin voitte kumpikin tahollanne alkaa tekemään töitä sen eteen, että tuo ahdistava ilmapiiri jäisi kodin arjesta pois.
Jos hän on alkoholisti, eli riippuvainen alkoholista henkisesti (tai fyysisesti), niin todennäköisesti piilojuomisen lopettaminen omin voimin ei onnistu. Voi toki olla, että onnistuu ihan kerralla. Tuo salailu vain viittaa vähän siihen, että jonkinasteista henkistä riippuvuutta ja sen “myöntämättömyyttä” on olemassa. Apua saa kuitenkin muualtakin kuin aa:sta. Mun mies ei ole kokenut aa:ta itselleen sopivaksi avun muodoksi, mutta hän kävi monta terapiaistuntoa psykologin juttusilla, sen hän koki auttavan itseään. N. raitis hän ei ole vielä, vaan repsuja tulee, harvakseltaan onneksi, mutta kuitenkin. Hän tiedostaa kyllä sairautensa ja yrittää käyttää sitä apua, jonka itselleen kokee hyväksi. Monet kyllä onnistuvat vähentämään piilojuomista (ja itsepetosta) omin voimin esim. niin, että lukevat jotain oma-apu-kirjallisuutta. Tuo piilojuominen on kuitenkin niin petollista juuri sen salailun vuoksi, että siksikin olisi hyvä tunnustaa asia jollekin ulkopuoliselle ja käsitellä asiaa “julkisesti”.
Et pystykään, heti. Ei pidä odottaa tai vaatia itseltään sellaista, mikä ei kaiken järjenkään mukaan ole mahdollista heti. Ole rehellinen miehellesi ja myös itsellesi. Luottamuksen uudelleensyntyminen kestää kauan, sitä kauemmin, mitä useammin “retkahduksia” tapahtuu. Jos miehesi aikoo lopettaa salajuomisen, se on hänen hommansa. Sun homma on alkaa elämään ns. omaa elämää, eli yrittää olla huolehtimatta siitä, juoko hän salaa vai ei. Se on vaikeaa, mutta muuta sä et voi tehdä. Voit tukea häntä elämällä sitä tuikitavallista arkea, ja huomioida hänet siinä ilman syyllistämistä, ennakkoluuloja ja katkeruutta.
Se ei tarkoita silmien sulkemista, ne pidetään nyt apposen auki. Valheita ei sulateta. Yksi keino siihen, miten se voisi onnistua noin mielen tasolla on, että erotetaan se riippuvuus (tarve juoda salaa) ja se ihminen itse, persoonana, toisistaan. Eli miehesi on ensisijaisesti ihminen, jopa hyvä ihminen, ja vasta toissijaisesti sairas, alkoholisti, riippuvainen, jos siis on. (AA:ssa on kuulemma vanha kasku: Mistä tietää, että alkoholisti valehtelee? -Siitä että hän avaa suunsa. )
Tässä ajatusmallissa se piilottelu, salailu ja valehtelu on niitä alkoholismin aikaan saamia piirteitä, joilla riippuvainen mahdollistaa juomisensa ja vanhojen toimintamallien jatkumisen. Ihmistä voi kohdella hyvin ja myötätuntoisesti, vaikka sairauden oireille ei annettaisikaan mahdollisuutta jatkua.
Alkoholistin läheisille on olemassa vastaava vertaistuen paikka kuin alkoholisteille, http://www.al-anon.fi Siellä opetellaan juuri tuota “irtipäästämistä”, toinen ihminen saa kantaa sen mikä hänelle kuuluu, ja kumpikin siivoaa sitä omaa tonttiaan. Sieltä saa tukea kun tuntuu, että ei enää jaksa. Itse en ole käynyt, en ole kokenut tarvetta. Mun tapa työstää omia solmujani on ollut ns. filosofisen elämäntaito-kirjallisuuden lukeminen ja mulla on ollut niin mahtavat verkot näissä mun läheisissä ja ystävissä. Nyt uutena ihanana asian löysin myös tämän plinkin Kotikanavan. Kannattaa lukea myös alkoholismia koskevaa kirjallisuutta, sitä saa kirjastoista ja myös al-anonista voi sitä tilata.
Se, että ymmärtää, miksi se läheinen käyttäytyy niinkuin käyttäytyy, auttaa sen oman suhtautumistavan muuttamisessa, ja niiden rakentavampien suhtautumistyylien opettelussa. Kukaan meistä ei varmasti tule valmiiksi tässä elämässä, mutta jospa kuitenkin vähän todemmaksi, tyynemmäksi ja enemmän omaksi itseksi.
Jos miehesi haluaa lähteä, niin esimerkiksi Avominnen ilmaisia info-luentoja on eri puolilla Suomea, meilläkin on tässä suunnitelmissa tänä syksynä. Se voisi auttaa alkuun.
kävin lueskelemassa pitkästä aikaa Kotikanavaa. Tämä(kin) palsta oli minulle tärkeä raitistumiseni alkumetreillä, yksi tapa vahvistaa omaa päätöstäni että minä olen alkoholini juonut.
Tuo “piilojuopottelua” pisti silmään, ja yritän nyt sitten varovaisesti kirjoittaa, vaikka toisessa “leirissä” olenkin. Tai onhan se ongelma meille yhteinen, eri näkökulmasta tosin.
Olen nainen, äiti, työssäkäyvä, alkoholisti. Minä juopottelin salaa ja yksin, hyvin harvoin missään tolkuttomassa humalatilassa. Ajanjakso, jona homma alkoi lopulta (lähes) riistäytyä käsistä, jäi onneksi “vain” puolen vuoden mittaiseksi. Mieheni ei huomautellut, enkä ole ihan varma vieläkään, tajusiko hän edes kuinka syvällä ongelmissa olin.
Lopettamisen reittejä on monia. Minä olen niitä onnekkaita, joilta juomisen himo hävisi alkukärvistelyn jälkeen. En ole käynyt hoidossa, en AA:ssa. Joidenkin tutkimusten mukaan noin kolmannes toipuu ilman hoitoja, kolmannes AA:n tuella ja kolmannes sitten päihdehuollon avulla. Sitä, mikä on itse kunkin reitti, on vaikea ennustaa. Oma halu ja halu “luovuttaa” on ainakin pidemmän päälle tärkeä tai ehkäpä tärkein. Minä halusin tulevaisuuteni, halusin pitää elämäni (perheeni, työni, ystäväni) - jos olisin jatkanut juomisen tiellä, olisivat ne menneet. Itseni ulkopuolisiin ongelmiin en vielä ollut ehtinyt hankkiutua, mutta se taisi siinä lopussa olla enemmänkin vain ajan kysymys.
Kysyit, voiko hän onnistua. Kyllä hän voi onnistua, mutta voi olla onnistumatta. Jotkut ponnistavat useamman kerran ja sitten onnistuvat. Minulle, toipujana, ensimmäinen yllätys oli valtava väsymys ja saamattomuus, kunnes jostakin luin että ne ovat normaaleja elimistön toipumiseen liittyviä ilmiöitä. Alkuviikkojen jälkeen tuli euforia, joka on säilynyt vielä tänne reilun puolen vuoden päähän. Varsinkin kun siitä viikkoja kestäneestä väsymyksestä pääsi eroon, tajusin kuinka valtavasti aikaa ja energiaa vapautui, kun pääsi siitä juomisen suunnittelusta ja piilottelusta.
Vieraiden ja tuttujen reaktiot jännittivät jossain vaiheessa. Jotenkin sitä ajatteli että kaikki kiinnittää huomiota, kun ei juo. Enää tuokaan asia ei juuri kiinnosta, tosin sen verran että tiettyihin tilaisuuksiin mennessäni kehitän sopivan selityksen siltä varalta, että joku kysyy miksen juo (en nyt erityisemmin halua sitä alkoholismiani mainostaakaan).
Kysyit myös, miten voisit auttaa. Olen joskus miettinyt, mitä olisin toivonut mieheltäni silloin kuin join, ja mitä nyt kun en enää juo. Kieltämättä ajatus siitä, että hän olisi valvonut minua, tuntuu aika epämiellyttävältä - mutta meillä tietysti oli vielä se tilanne, että luottamus ei ollut mennyt, eikä ehkä tuota “automaattista” valvontaa. Aika moni täällä on ollut todella hankalissa tilanteissa, ja ymmärrän täysin että on vaikea olla tarkkailematta signaaleja.
Ehkä parhaiten voit auttaa ymmärtämällä alkoholismia ja toipumista. Al-anonissa voi varmaankin löytyä hyviä keskustelukokemuksia, mutta ihan tuollaiset toipumisen vaiheisiin perehtymiset auttavat ymmrätämään sitä, että toipuja(kin!) saattaa ajella vuoristorataa omalla reitillään. Täällä päihdelinkissä lopettajien tarinat ovat aika avartavia, ja siitä saa kuvaa mitä miehesikin saattaa olla käymässä läpi.
Yhdessä tekeminen vailla taka-ajatuksia voi olla hyvä myös. Minä olen löytänyt takaisin nuoruuden harrastusteni pariin, ja nautin nykyään ihan eri tavalla kaikenlaisesta puuhailusta kuin tuolloin reilu puoli vuotta sitten. Yritä viestiä, että nautit yhdessä tekemisestä.
Ja muista ennen kaikkea pitää huolta omasta jaksamisestasi!
Metsätähdelle yksi kysymys: tarkoitatko väsymyksellä sitä, että olit tuona juopottelusi aikana niin väsynyt? Mieheni valittaa suunnatonta väsymystä aivan jatkuvasti! Hän on ollutitse viimeiset kuukaudet jo epätoivoinen, kun mikään ei riitä väsymyksen tappamiseen. No selväähän on, että alkoholilla höystetty uni ei auta! Se ei käsittääkseni unen laatua ainakaan paranna.
Jännityksellä odotan ensimmäistä viikonloppua. Olin juuri ystäväni kanssa lenkillä ja kerroin tilanteesta. Hän ei paljoa toivoa antanut - kertoi sairaanhoitajan roolissaan nähneensä niin paljon, että usko on mennyt. Täytyy varmaan itse tutustua tuohon al-anoniin, koska apua tässä tulen minäkin tarvitsemaan!
Tuo väsymys on tuttu jälkivaikutus pitkän “rupeaman” jälkeen. Suurimman “urakkansa” jälkeen mun mies pelkästään makasi kaksi viikkoa töiden jälkeen sohvalla, joka ilta. Viimeisimmän 3 päivän episodin jälkeen totesi, että yksi hyvä syy olla juomatta on se, että unettomuus paranee. Ja se pitää kyllä paikkansa.
Saattaa vaatia parikin viikkoa täysin alkoholitonta elämää, että uni normalisoituu. Jos muu ei auta, niin lääkäristä voi hakea mietoja nukahtamislääkkeitä. Lääkärin on kuitenkin hyvä tietää tuosta alkoholismista, ettei määrää bentsodiatsepiini-pohjaisia unilääkkeitä. Ne eivät kovin hyvin sovi aineista riippuvaisuuteen taipuvaisille aivoille, vaan voivat johtaa vielä vaikeampiin ongelmiin. Unettomuus on kuitenkin monesti sellainen oravanpyörä, että lääke voi joskus olla oikeasti tarpeen. Luontaistuotekaupasta saa myös mietoja “rohtoja”, kuten esim. valeriana, jos ei lääkkeitä halua käyttää.
Mä itse liputan tietoisen rentoutumisen nimeen, mutta se vaatii sitten jo aika tiukka sitoutumista jokailtaiseen rentotumisharjoitteluun, ja siihen kaikki eivät halua lähteä.
Alkoholin runsas käyttö aiheuttaa myös usein masennusta, jonka oire tuo pohjaton väsymys saattaa olla. Siitäkin on hyvä mainita lääkärille.
Mun sisko on myös sairaanhoitaja, mutta hän taas pitää mahdollisuuksia alkoholismista toipumiselle ihan fifty-fifty. Tärkeintä on oikean tiedon hankkiminen. Mun ja mun miehen kokemuksen mukaan jopa lääkäreillä on kummallisia näkemyksiä alkoholistin kyvyistä kohtuukäyttöön. Alkoholismista toipuminen on mahdollista, se vain saattaa vaatia joistakin yhteiskunnan normeista ja “virallisista” hoitotavoitteista (kohtuukäyttö on kiva juttu kaikille, mahdollista myös alkoholisteille) luopumista.
Kaikki “suurkuluttajat” eivät myöskään ole alkoholisteja, eivätkä kaikki alkoholistit ole suurkuluttajia, joten oikean diagnoosin merkitys on aika ratkaiseva, joskin sen tekemisessä saattaa olla paljon haasteita.
huomaavan isän oudon käytöksen… Minä olen viikonloput solmussa vihasta aina, kun huomaan sammaltamisen. En kykene puhumaan, sanomaan mitään ja voi vain kuvitella, että kaikenlainen kanssakäyminen on minimissään.
He huomaavat sen tunnelman, pidätellyn raivon ja vihan. Se, että lapset ovat noin pieniä, ei tarkoita, etteivätkö he aistisi kodin tunnelmaa, heillä vain ei välttämättä vielä ole keinoja ja sanoja sen ihmettelyyn.
)