Ensimmäistä kertaa kirjoitan tänne. Olen käynyt parin kolmen viikon aika lukemassa näitä tarinoita ja tunnistanut omani kanssa samantyylisiä elämäntilanteita täältäkin.
En asu alkoholistimiehen kanssa yhdessä, vaikka hän on useita vuosia yrittänyt luokseni päästä pysyvämmin kuin vaan käymään.
Nyt hän on ollut kuukauden raitis, mutta en silti koe, että olisimme pari tai tulossa sellaiseksi.
Totuus on, että vaikka hän on hauska, tärkeä ja läheinen, en ole enää tuntenut sellaista yhteenkuuluvutta, kuin noin 15 vuotta sitten, jolloin seurustelimme lähes vuoden.
Elämä ja hänen juomisensa vei meidät lähes 10 vuodeksi eroon toisistamme. Nyt kun muutama vuosi tässä on jotain yritetty taas, kaikki suhteessamme on mennyt pieleen. Osin se on hänen juomisensa takia, osin oman varautuneisuuteni vuoksi.
Aloin käydä kesällä al-anonissa. Siellä oli heti alusta saakka mukavaa huomata, että vaikka tunsin itseni epärationaaliseksi ja jopa hulluksi, niin en ole yksin. Alkoholisimi sairastuttaa lähellä olevan.
Enää en yritä hoitaa häntä, yritän hoitaa vain itseäni ja siinä sivussa omia ahdistuksiani pois.
Hidas prosessi. Nyt olen siinä pisteessä, että olen päättänyt olla häntä enää tapaamatta. Se on helppoakin, kun hän asuu eri paikkakunnalla.
Päätökseeni vaikuttavat mm. seuraavat asiat. En pidä itsessäni siitä, että tulen mustasukkaiseksi hänestä. Enkä pidä siitäkään, että loukkaannun siitä, että hän on selvin päin kovin kylmä ja ärtyisä ihminen. Humalassa hänen sanomanaan olen paljon parempi. Nyt kun ei juo, minussa onkin vain vikoja, eikä minkäänlaisesta hellyydestä ole tietoakaan…
Olen tuntenut ihmisen jo 16 vuotta. Tämä vuoristorata-suhde on tehnyt minusta epävarman ja onnettomankin, joten en halua enää lisätä molempien tuskaa. Sillä kyllä hänkin kärsii, tiedän sen.
Syyllistän tällä hetkellä itseäni siitä, että olen auttanut miestä nykyisen raittiuden alkuun, mutta en jaksa nauttia niistä hedelmistä. Harmittaa sekin, ettei minusta ole hänelle tueksi, hän on liian kuluttava.
Suhteessamme on ollut hyviäkin hetkiä, ja ne hetket ja hetkien muistot ovat aika pitkälle myös kantaneet. En vaan enää jaksa.
JA kyllä - kuten monet muutkin alkoholistien läheiset - olen tehnyt eron miehen kanssa varmaan kymmeniä kertoja mutta aina tullut katumapäälle.
En tiedä, pysynkö nytkään päätöksessäni, mutta koitan hokea itselleni, että pientä päättäväisyyttä, sillä se menee.
Mitä mieltä olette, riittääkö päättäväisyys irrottautumaan toimimattomasta suhteesta vai tarvitaanko siihen muutakin? Ja jos tarvitaan, niin mitä?
Foolsgarden
Hei, oikealla tiellä olet! Hienoa kun olet tiedostanut että syyt pahaan oloosi löytyvät itsestäsi, eivät (ex)miehesi juomisesta tai juomattomuudesta. Sinua voi auttaa pysymään päätöksessäsi tämä ajatus: Omalla toiminnallasi voit joko A: kannustaa miestäsi jatkamaan juomistaan (seurustelemalla hänen kanssaan.) tai B: Lopettaa kannustamisen, lopettaa mahdollistaminen (lopettamalla yhteydenpidon.) Eli lopettamalla suhteen teet palveluksen paitsi itsellesi, myös hänelle!
Alkoholistille viina on aina tärkeintä. Läheisriippuvaiselle mies metkuineen on tärkeintä. Kun otteen irrottaa, ja keskittyy vain siihen omaan toipumiseensa (kuten sinä, onnittelut, olet löytänyt Al-Anonin!) alkaa aurinko vähitellen paistaa omassakin elämässä. Aikaa se vie, mutta tosiaan tuo ensimmäinen toimenpide, mistä pitää lähteä, on juurikin tuo IRROTTAUTUMINEN. Aina se ei tarkoita eroa, mutta monesti ero on paras vaihtoehto sekä juomarille (löytää nopeammin pohjansa) kun läheisriippuvaiselle. (Pääsee aloittamaan toipumisensa.)
Jatka vaan al-anonissa käymistä, sieltä minäkin löysin apua. Huomasin, että se rakkaus, turva ja hyvä olo mitä yritin “väkisin” juoppomiehestäni itselleni repiä, löytyikin ihan muuta kautta. Omasta itsestäni, ystävistäni, perheestäni, al-anonista, luonnosta. Halus ja voimia!
On todella vaikea tuntea ja tunnustaa oma sairastumisensa — mä rimpuilin siinä vuosia ja vuodatin ämpärikaupalla kyyneleitä, hän oli koko ajan mielessäni. Sitten kun alkaa muuttua omaksi vapaaksi itsekseen, olo on helpottunut ja ihana. Onnea matkaan!
Kiitos teille rohkaisevista sanoista, “parveke” ja “miehensä raitistaja”!
Onhan tässä aika raskasta olla itsekseen, kun on vuosien varrella tottunut päivittäin lyhyitä ja pitkiä puheluja alkoholistin kanssa käymään. Mutta koitan ryhdistäytyä.
Meillä on parin viikon päästä edessä yhteisen ystävän hautajaisiin meno. Ensin ajattelin, etten mene, jotten tapaa tätä jättämääni alkoholistia. Sitten mietin edesmennyttä, jonka haluan kuitenkin hautaan saattaa.
Voinhan vaan kohteliaasti tervehtiä ja keskustella siellä alkoholistin kanssa, ei meidän yhteen tarvitse palata.
No, minä onneksi olen suhteellisen nuori ihminen vielä, ei tämä irtiotto ole maailmanloppu. On vain sellainen surkea olo.
Ja jatkan kyllä al-anonissa. Nythän sitä tukea juuri tarvitsenkin.
Se paha olo voi kestää vaikka kuinka kauan — esimerkiksi mulla kesti puoli vuotta kun melkein joka kerta kaupan kassalla alkoi itkettää kun muistin, että mun ei tarvitse enää ostaa kenellekään tupakkaa… Se tulee sellaisina totaalisina ikävän puuskina ihan jonkun pienenkin muistikuvan aloitteesta. Mutta kuuntele itseäsi mitä ikävään liittyy. Mulla ainakin aika paljolti ihan itsesääliä ja raivoa siitä, miten hän hyväksikäytti rakkauttani ja porskutteli avullani.
Taistelen itseni kanssa siitä, ottaisinko yhteyttä alkoholistiin vai en.
Järki sanoo, älä herranjestas ota, sydän huokaa ja neuvoo soittamaan.
Nyt kun hän on raitis, toistaiseksi, ei hänkään ota yhteyttä. Humalassa ollessaan olisi soitellut tämän tästä, hän kun ei kunnioittaisi minun eropäätöstäni humalassa ikinä. Nyt hän ehkä uskoo, että olen tosissani.
Mutta minulla on ikävä. Työ ei täytä tyhjyyttä. Läheisriippuvuuteni ehti kasvaa turhan suuriin mittoihin, ennenkuin kesällä menin al-anoniin ja että nyt pystyin viheltämään pelin poikki.
Huom, tänään on vasta viides päivä eroa.
Mun ei onneksi nyt tarvitse miettiä, miten hän pärjää. Mutta omaan olooni mun on keksittävä jotakin. Onneksi on tämä palsta.
Luulen, että niin kuin alkoholistilla niin myös läheisriippuvalla on pohjansa. Mä muistan oman pohjani, joka sattui puolitoista vuotta sitten: eksäni ympärillä oli pyörinyt vanhempi nainen ja minulle vannotettiin, että ovat vaan kavereita kunnes eräänä kesäiltana riitelin eksän juomisesta niin hän heitti vihaisena, että on koko ajan ollut suhteessa siihen toiseen. Sanojensa vakuudeksi hän heitti palavan tupakan mun kasvoille. Vaikka olimme sen jälkeen tekemisissä, tämä oli se kohta johon aina muistoissani palaan. Minun pohjani, jolloin tajusin, että tähän ihmiseen en voi enkä halua koskaan enää luottaa.
Mun eksäni on soitellut mulle ja oli hyvin lähellä ettemme tällä viikolla tavanneet.Kun kuulen hänen äänensä, kaipaan häntä ihan satasella. Sen takia pakotan itseni muistamaan näitä nöyryytyksiä millä hän minua löi. En halua siihen rulettiin enää.
Hei kirjoitan minäkin tänne, kun huomasin,e ttä parveke on kirjoittanut. Hän oli minulle suuri tuki joulukuussa kun erosin alkoholistista. Nyt en ole käynyt täällä aikoihin ja täytyy sanoa, että on ollut hyvä ratkaisu.
Hän on kyllä kyennyt olemaan minulle ilkeä näinkin halutessaan. Meillä on 1,5 v poika ja hän osaa kyllä olla joustamaton jos haluaa pojan tapaamiseen liittyvissä asioissa. Mutta yleensä kaikki on mennyt hyvin.
en tiedä,muutammeko koskaan yhteen enää. Meillä on tilanne vielä avoin. MInun elämässäni ei ole uutta kaveria,mutta muut asiat ja tietysti poika täyttää kyllä päiväni todella. Välillä on tosi raskasta olla yksin, mutta sitten mietin, olisiko parempi, että on toinen ja silti olisin aika yksin, sekään parempi.
Mutta olen siis siipinen, jos parveke muistaa. Ja paljon tsemppiä tämän ketjun eronneille!! Kun löytää taas pikkuhiljaa itsensä uudelleen, on se helpotus ja onni.
Aloitin Al-anonin myös,mutta en ole päässyt siellä käymään…kuin kerran. Se harmittaa.
Tottakai muistan Siipinen. Voi hyvin ja iloitse lapsestasi ja punaisista pakkasposkista!
olen voinut ihan ok mutta kun kuuntelen pienenkin ajan eksäni ääntä, kaikki vanha palautuu mun mieleen kuin alkaisi leffa pyöriä pään sisällä…en siis ole kunnolla sinut asian kanssa vielä(kään) mut helpompaa kyllä.
Hei!
Olisi mielenkiintoista kuulla, millä kaikilla tavoilla te alkoholisteista eronneet olette onnistuneet pitämään eron erona?
Minä en aio enää tälle läheiselle edes soittaa, sillä varmaan antaisin periksi.
Kun hänkään ei onneksi nyt ole soitellut, on helpompaa pysyä päätöksessä,
vaikka suunnattoman haikea oloni on.
Minäkin yritän muistella kaikkia niitä kupruja, joita hän minulle teki, jottei ikävä kasvaisi liian suureksi.
Mm. mies lähti toisen naisen matkaan sairaalasta, kun oli siellä ollut muutaman päivän. Minä kävin hälle kaikkea tarpeellista viemässä sinne päivittäin, mutta niinpäs lähtöpäivänään ilmoittikin, että XX tulee hänet sieltä hakemaan… Ja silloin muuttikin joksikin aikaa hänen luokseen. Se suhde ei jäänyt pitkäksi.
Mutta että hänellä on ollut tapana pitää monta naista.
… voi ihanaa kun olette täällä… mä purkaan ensin pahan oloni ja vastaan sitte varsinaiseen kysymykseen:
mulla menkat loppumassa ja silloin itkettää pienetkin murheet. Facebookissa olin käynyt ikäkeskustelua nuoruusiän kavereiden kanssa siis tänään ja eksäni siihen niinkuin usein ikäjuttuihin kirjoittaa mun iästä ja että en tule nuoremmaksi vaikka haluaisin. Mä voisin tällä hetkellä kaataa omin käsin koko facebook-ohjelman tai sitten valuttaa itseni tohon lattialle kyynelmereksi. Eksäni on siis ollut useamman naisen kanssa jo mun jälkeen, tämä nykyinen on puolet mun iästäni ja myös eksäni iästä. Mun tekis mieli kirkua sen ruudun täydeltä, että se että ottaa lapsen avovaimokseen ei tarkoita, että nuorenisi itse sekuntiakaan. Ja tekisi mieli myös huutaa, että velka ei kuitenkaan vanhene ja hän voisi keskittyä sen hoitamiseen. Mua NIIN ÄRSYTTÄÄ että hän aukoo päätään keskustelussa missä on mun ikiomia kavereita, joita hän ei (onnekseni) ole koskaan edes tavannut. Paska, paska, paska!
Uskotteko, että tällä viikolla sillä oli breikki sen kakaran kanssa niin eksäni soittaa unisena (herättyään kello 15 maanantaina) että tavataanko ja tarjoonko hänelle ruuat.
Mulla on niin suuri katkeruus sitä kohtaan etten tiedä miten mä pääsen siitä. Mutta tää helpottaa sitten kun pari päivää kuluu… ja sittenhän kohta se jo taas eroaakin väliaikaisesti bimbosta ja silloin ei tule ikäkommentteja, eksä on kuitenkin mua vähän vanhempi.
MÄ TIEDÄN, että mun itsetuntoni ei ole vielä läheskään kohdillaan. Jos mä ajattelen maailmassa ketä tahansa tapaamaani alkoholistia niin tottakai mä tajuan, että oma elämäni on onnellisempaa: mulla on lapsi, koti, työ,koulutus, palkka, eikä riippuvuutta mihinkään aineeseen (jollei eksää lasketa aineeksi, vaikka limaksi ) ---- mutta koko ajan mulla on sellainen olo, että eksällä on jotakin enemmän kuin mulla. Se vuosien narsisistinen aivopesu siitä, että vain hänen kanssaan elämä on elämisen arvosta, puri tosi hyvin, se on mun alitajunnassa - joka päivä.
Mä voin sanoa, että mä odotan niin sitä päivää, että mä saan sanoa hänelle että “sellasta elämä on beibi” niin kuin hän sanoi mulle kun lähti silloin ja mä jäin vuodeksi itkemään.
No joo tämä ei tunnu näin pahalta onneksi enää jatkuvasti.
Miten ero on pitänyt? No huonosti siihen aikaan kun eksälle tuli sellaisia taukoja ettei ollut kenenkään harakan kanssa, silloin mä otin sen siipieni suojaan. Mut jossain vaiheessa tuli sen stoppi, pohja, mistä kirjoitin. Toisaalta enpä tiedä, olisko sekään pitänyt jos hän olis kuukaudenkin ehtinyt jossain välissä olla sinkkuna.
Tonnin velka on erossa pysymisen kannalta hyvä asia: sen kun mainitsee niin kummasti tapaamishalut hänellä laimistuu. Ja joka kerta mä sen mainitsen. Se on mun haarniskani.
(Mun elämän tehtävä on saada se raha takas, olen joskus tänne kirjoittanutkin että liimaan rahan sitte tauluksi koska se on palkka raskaimmasta mahdollisesta työstä.)
Mä olen vähän nalkissa kun olen suht vieraassa kaupungissa lapsen kanssa.
ELI en ole eksälle soittanut, se soittaa joskus ja silloin aina puhun sen alkoholinkäytöstä ja idiootti-tempauksistaan ja eihän ne puhelut sitten kauan kestä. Tuntuu, että hän erittäin minäkeskeisenä persoonana kuitenkin janoaa sitä ihastusta joka ilmansuunnalta eikä tahdo uskoa, että mä en enää tarjoudu häntä pelastamaan, tarjouduinhan ennenkin.
Mä tietenkin yritän välittää hänelle kuvaa, että helvetin hyvin menee ja rahaa onneksi on kuin roskaa jne. Mutta itse tiedän, että olen aivan tyhjä sisältä. Sitten tietenkin mä salaa toivon, että hänenkin kaikki porskutus olisi vaan jotain filmiä eksille ja eksien eksille… ja että jonain päivänä tapaamme kuin sadussa ja toteamme olevamme kuitenkin toisillemme ne ainoat oikeat… EI! Hän ei ole mulle oikea, ei lähellekään. Ihan väärä!
^ lisäys vielä: siinä, että tulee alkkiksen jättämäksi on oma katkeruutensa kun kuitenkin huolehti toisesta niin paljon…mutta onni asiassa on, että kukaan järkevä ei varmaan kovasti sääli, että kävipä sulla huonosti. Nyt kun eksälle on kasautunut näitä eksiä ihan useampia vuodessa niin nyt pikkuisen paremmin ymmärtää, että vika ei ollut minussa (kun tumma ei pärjännyt, vaalea ei jaksanut, punatukkainen oli idoootti jne)
Munkin kasvutarina oli hyvässä vauhdissa loppukesän ja syksyn mutta sitten ennen joulua kaikki räjähti taas käsiin kun aloin olla miehen kanssa tekemisissä → tuhosin täysin välit vanhempiini, työ ja harrastus muuttuivat pakkopullaksi vaikka ne toki hoidinkin ja unohdin omien ystävieni olemassaolon.
Nyt mies on taas kerran raivattu pois mun elämästä, huomenna vielä loput sen tavarat sen luokse ja tälle matkalle paras ystäväni tarjoutui onneksi tueksi. Nyt lupasin parhaalle ystävälleni, että tämä oli viimeinen kerta kun yritin. Sanoinkin miehelle tänään, että tämä oli viimeinen kerta kun halaamme. Päihteet veivät voiton ja minun on todettava voimattomuuteni. Miehen ollessa hoidossa minut asetettiin hänen tukihenkilökseen ja minut hänen tukihenkilökseen, mutta epäonnistuin…tai miten olisin voinut onnistua jos mies koko ajan kusettaa?!
Nyt nokka pystyyn ja tämä neiti jatkaa uudelleen siitä pisteestä mihin ennen joulua jäi! Aloitan askel askeleelta välien korjaamisen vanhempiini ja omiin ystäviini. Itse en osaa rukoilla, mutta huomenna menen kirjoittamaan esirukouksen… en miehen puolesta, kuten aiemmin… vaan itseni puolesta, että minulla olisi voimia ja vahvuutta pysyä nyt erossa hänestä ja keskittyä vain itsekkäästi itseeni ja omaan hyvinvointiini!
Voi Jenni!
Ihana miten kirjoitit rukouksesta!Mä silloin eksän kanssa ollessa aina toivoin juuri hänelle milloin mitäkin (välillä huonoakin jos hän pelehti muualla) Nykyään olen toivonut että eksän tyttikselle voitas näyttää joku muu tie maailmassa, että mä pääsisin käsiksi eksääni ja saisin sen kanssa puhuttuan erosta, meidän erohan jäi täysin leijumaan ilmaan. Siinä mun toivomukset. Mä osasin nuorena rukoilla mutta jotenkin olen nyt sellasessa tilassa, etten osaa edes rukoilla itselleni mitään. Mä olen kertonut teille, miten olen heittänyt lantin kaikkiin mahdollisiin toivomuskaivoihin että eksäni joskus vielä puhuisi mulle jotekin ystävällisesti… Miten epätoivoista!!! Järjellä kyllä tiedän, että suuri ongelmani ei ole se, että muka rakastaisin häntä vielä vaan se, että en rakasta enää itseäni. Että rakkaus itseäni kohtaan on jotenkin eksäni taskussa.
??? Voi hyvin Jenni!
Mulla on ihan äärettömän tuskainen olo!!! Anteeksi, että puran sitä nyt tänne ja tähän ketjuun.
Mä itken taas koko ajan, en jaksais tällasta enää. Miten mä en voi olla jo tasaisempi.
Se että mun eksä soitti ja mä kuulin suoraan korvaani sen äänen…että se kehtaa vielä kysyä, nähdäänkö ja tarjoonko… Kun hän on jo monta viikkoa ajatellut et haluais nähdä mut.Mä en voi tällä järjelläni tajuta miten hirveä ihminen voi olla… Välillä mmä ajattelen, että mitä jos ne seuraa sen nuoren tyttöystävän kans tätä linkkiä ja nauttivat siitä miten sekaisin mä menen. Siitä raivosta!!! Mun tekis tällä hetkellä mieli jauhaa lihamyllyllä jokainen “kultsi” hänen ympärillään, joka mahdollistaa sen että hänellä on vaan jatkuvasti pokeria esiintyä niin kuin esiintyy. Eli hän soittaa mulle alavireisenä ja sen jälkeen kirjoittelee facebookiin mitä iloisempia juttuja. Te ette varmaankaan ymmärrä miten se voi niin kauheeta olla. Musta tuntuu, että se haluaa koko ajan kampittaa mut alas, takaisin sinne lattialle missä olinkin. Enkä tiedä, miksi annan hänen tehdä sen. Mä tajuan, et hän on sairas, mutta mä en osaa elää sen asian kanssa. Olen kateellinen kun hän onnistuu ja porskuttaa. Ja olen onnellinen kun hän lentää välillä perseelleen. Olen kiinni siinä, mitä hänelle tapahtuu. Anteeksi tämä purkaus, mutta tämä on tapani istua käsieni päällä etten kirjoita kuitenkaan facebookiin mitään. Hänen touhukkaaseen päivitykseensä voisi kommentoida: “okei, maaninen vaihe. Soitatkin varmaan mulle sitte taas kun vaivut depikseen”. Sillä niinhän se on, mutta hänen kakskymppisten tyttisten silmissä se on tietenkin vaan vanhan ämmän katkeraa panettelua. Ja onhan se niinkin. Mä yritän nyt alkaa vaikka siivota tätä kotia, ehkä se auttais. Mun menkkojen jälkeinen alakuloni yhdistettynä eksän maniaan on pahin mahdollinen olotila. Yritän puuhailla jotain et nää päivät tasaantuis.
VALAISTUMINEN: huomasin ylläolevan luettuani, miten puhkumalla tunteeni ulos järkeni alkoi pelata paremmin. Eli elettyäni viisi vuotta ihmisen kanssa joka päivittäin otti lääkkeen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, en kuitenkaan ole koskaan aikaisemmin ajatellut, että hän sen takia saa välillä ylivertaisuuspuuskia (jolloin järjestelee asioita valtavan luovuuden vimmassa, aloittaa uutta ja käy hulluna kuntosalilla). Olen ajatellut että hän vaan kiusaa minua vaikka on siinä kyllä sitäkin. Huomasitteko, monta riviä sain puhista ennen kuin tuli ymmärrys.
Olin aivotutkimusta esittelevällä luennolla, missä todettiin jotenkin, että aivoja voi ja pitää kielellistää järjestykseen. Että terapiat perustuvat siihen, että ihminen suoltaa ajatukset ulos ja pystyy sitten antamaan itse itselleen oikean vastauksen.
Kiitän taas kerran tätä ihanaa palstaa! Ihanaa kun täällä voi olla niin tyhmä kuin voi ja halkoa pikkuasioita… Ja päästä ongelman ytimeen. Oma mattoni heilahtelee liikaa hänen mielenliikkeittensä mukaan, hänen sairautensa ehkä aiheutti minulle vastaavan epävakauden ja totuin elämään niin. Kun hän oli masentunut, minä puuhasin hänenkin edestään. Kun hän oli maaninen, hän meni ihan muualla ja mä itkin kotona. Ja nyt vasta mä edes tajuan asian.
Mahtavaa, parveke! Oivallinen helmi, joka on itse kunkin syytä muistaa Meissä kaikissa asuu oman itsemme paras opas ja asiantuntija, sille pitää vaan antaa tilaa eikä yrittää vaientaa sitä.
On itse asiassa aika hurjaa, kuinka monesti yritämme selittää itsellemme mustan valkoiseksi, vaikka jossain syvällä sisimmässämme tiedämme ‘oikean vastauksen’. ‘Mutku’ ja ‘sitku’… Mut ku se on niin ihana selvin päin ja sit ku se on kuivilla meidän elämä on ihanaa…
Miten mulla on tällanen olo… mua kuvottaa ja itkettää ja ahdistaa.
Ihan kuin mut olis taas jätetty. Vaikka mä en ole nähnyt vilaustakaan mun eksästä syyskuun jälkeen…varmaan olen ikävöinyt sitä valtavasti ja toivonut että se soittaisi ja sitten kun se soitti, halusin kuulla asian niin, että se oikeasti halus tavata mut tai oikeasti halus tietää, mitä mulle kuuluu (en onneks juurikaan sille selittele mitään kuulumisia). Nyt mä itken kuin vesiputous kun luen fb:tä missä se on… ihmiset kiittelee, miten kiva oli häntä tavata. Olen monta kertaa miettinyt, miksi ei voi kiitellä tosikivasta illasta silloin kun on ihmisen luota lähtemässä, miksi pitää kirjoittaa se facebookiin ja satojen ihmisten luettavaksi. En tiedä, miten otin tästä nyt niin valtavan ongelman mutta näköjään otin. Mua oksettaa, rintaa puristaa…aivan hirveä pettymys. Se talloi mut taas jalkoihinsa, vaikka pienesti mutta yhtä tuntuvasti kuin niillä “todellisilla” kerroilla. Mä sanoin että juuri sinä päivänä en ehdi häntä tavata, ja hän sanoi soittavansa seuraavana päivänä. Sanoin, että silloinkaan en halua häntä tavata jos hänellä ei ole omaa rahaa. Hän sanoi, että rahaa ei ole. Mä jotenkin omalla järjelläni ajattelen, että jos haluan tavata ihmisen -jonka kanssa olen viisi vuotta kiihkeästi seurustellut ja jäänyt siinä kiihkeyden sivussa tuhat euroa velkaa- mä olisin seuraavaan päivään mennessä pystynyt joltakin vaikka lainaamaan sen 20 euroa ja toteuttamaan tapaamisen jota siis omasta aloitteestani olin toivonut. (seuraavana päivänä olisin myös kieltäynyt mutta olisin sanonut, että kun sun on noin helppoa saada rahaa kokoon ni rupeappas laittamaan mun tilille). Mutta hän ei soita mulle vaan vierailee eksiensä numerot jotain 18, 27 (mä olen järjestyksessä noin 37.) jne edelleen luona ja saan lukea facebookista miten IHANA oli tavata.
Luin Cricketin Hintriikan ketjuun laittaman linkin. Itkin ja luin.
Mieleen jäi asioista 1. ITSENSÄ KOROSTAMINEN JA VALEHTELU - allekirjoitan sen eksäni kohdalla. Hän tekee mielestään kaiken paremmin kuin muut, kunhan vain jaksaa ryhtyä tekemään. Viimeksi maanantaina hän kertoi lopettaneensa työt, koska siihen liittyi alkoholinkäyttöä ja se on hänelle pahaksi mutta nyt hän on muutamassa päivässä selvittänyt päänsä sekä suhteensa nuoreen avovaimoonsa (eli omaishoitajaansa) ja on muuttunut mies, käy lenkeillä ja kuntosalilla, ja tapailee eksiä - aikaa kun on kun itse ei ole työssä mutta nuorikko on ja varmaan tekee mielellään viikonloppuvuoroja, että saa rahat riittämään heidän kahden kyyhkyläisen tarpeisiin (nyt kun täytyy varmaan hankkia ulkoiluvarusteita bilevaatteiden jatkoksi ja ostaa vitamiineja ym -tunnen kyllä eksäni)
2. ALKOHOLISTI EI PYSTY OLEMAAN YKSIN - niin kuin tuosta vanhenevan alkoholistin surullisesta tarinasta luin, kumppani on sitä tärkeämpi mitä vanhemmaksi ihminen tulee. Ja eksiin on hyvä olla yhteydessä, niin niitä voi vetää jäähyltä kentälle kuntarvetta ilmenee. Erittäin suuresti samaa mieltä olen siitä, että joku “ottaa elämäntehtäväkseen varpaillaan sipsuttelun juopon ympärillä” (mikä hieno kuvaus!) ja tekee sitä elämänsä loppuun asti, on mahdollista, koska ei huomaa että se älyllinen olento jonka kanssa on aikoinaan ollut, on kuollut jo ajat sitten. Mä näen nyt jo, että eksäni älylliset taidot ovat laskeneet viimeisen seitsemänkin vuoden aikana — ei niin, että olisin itsekään mikään ydinfyysikko. Mutta en myöskään käytä kovin usein arkipuheessa sanontoja “uuuh”, “ime munaa” tai “syö iso vittus” ja kun se jääkin sitten siihen se sanailu. Mä mietin kun luin, että varmaan mä jotenkin ajattelen, että hän vastailee ihan höpöjä facebookin letkautuksiin ei siis ymmärrä - johtuu siitä että hän on typerässä seurassa – että jos mä olisin enemmän hänen seurassaan niin kyllä sieltä sitten irtoaisi taas ihan osuvia juttuja. Mä kyllä muistan sen kun eräs psykologi mua jossain välissä kuunteli ja tulimme siihen tulokseen että alkoholismi on itseaiheutettu kehitysvamma. 3. TÄLLAISESSA TARINASSA ei ole onnellista loppua. Jos sitten on ihmisten tarinoissa yleensäkään. Mutta jos edes jossain vaiheessa ennen surullista ja avuntarpeista loppua, voisi nauttia elämästä ja yrittää vältellä sitä varpaillaan sipsuttajan roolia. On tosi ikävää, kun ei ole omaa rakasta jota halia iltaisin… on niin kurjaa kun ei voi profiiliinsa kirjoittaa <3 parisuhteessa… mutta tämä tämänhetkinen itkukohtaukseni on kuitenkin tosi pientä sen rinnalla miten paljon silloin itkin kun olin <3 parisuhteessa.
Kiitos kaikille ajatuksista! Mä nyt joudun purkamaan pettymystä joka pääsi ilmoille niin hyvin kuin olenkin sitä yli puoli vuotta pidätellyt
mä nyt kirjoitan vielä tänkin, vaikka tämä on jo lapsellista: eksäni on synttäreillä, tänään tai huomenna, ja tiedän, että hän vie sinne jotain - olin aikoinaan hänen mukanaan ja aina ostettiin matkalta jotain. Se on tietenkin ihan tapana. Mutta eksäni ei koskaan tuonut mulle mitään, ei yhtenäkään syntymäpäivänäni, vaikka olimme yhdessä. Edelleen hän kysyy oman syntymäpäivänsä kynnyksellä, annanko hänelle jotain. Vaikka en ollut nähnyt häntä vuoteen, hän ilmestyi kynnykselle omana syntymäpäivänään ja kysyi annanko jotain kun ei olla pitkään aikaan nähtykään. Ja joka kerta kun käyn jossain ulkomailla, hän soittaa ja kysyy, toinko tuliaisia, viimeksi tällä viikolla siis. Tämä on yksi asia mistä en ole päässyt yli! Hän ei toivota hyvää joulua, hyvää syntymäpäivää, hyvää sitä sun tätä ja voitte uskoa että saan lukea siitä kirotusta facebookista, miten hän onnittelee muita.
Mä en ymmärrä, miten julma joku voi olla. Silloin kun mä vielä hoidin hänen pankkikortillaan laskuja, huomasin kyllä tilitiedoista, että hän oli maksanut sille ja tälle eksälleen palkastaan. Mutta mulle hän ei koskaan maksanut - ei ollut rahaa.
Mä olen miettinyt, pitikö hän mua idioottina vai kouluttiko hän minusta kunnon palvelijaa. Kouluttaako edelleen ja mä annan sen sattua itseeni???
^kaikki meidän yhteiset ystävät tietävät, miten hän on mulle julma. Miksi ne eivät potki häntä perseelle ja käske korjaamaan asiaa. Miksi se on kaikkien mielestä oikein?
Sen takia viihdyn niin hyvin tällä linkissä, valon puolella - vaikka en ole ihan varma, onko maailmassa enemmän hyviä vai pahoja ihmisiä.
Meissä kaikissa asuu oman itsemme paras opas ja asiantuntija, sille pitää vaan antaa tilaa eikä yrittää vaientaa sitä.