Olen alkoholistiäiti. Lapseni ovat alle 3-vuotiaita. Mieheni tekee paljon ulkomaanmatkoja, joten olen vastuussa lapsista yksin hänen poissaollessaan. Juon alkoholia useamman kerran viikossa. En sammu, mutta olen vahvastikin ollut humalassa yksin lasten kanssa ollessani.
Pidän kulisseja yllä eikä kukaan tiedä tämänhetkisestä ongelmastani. Olen hoikka, huoliteltu, näytän ikäistäni nuoremmalta, hoidan lapset mallikkaasti ja minulla on ystäviä. Elämän pitäisi olla kunnossa, mutta näin ei ole. Ikää on 33 vuotta.
Kannan sukuni riesaa, alkoholismia. Sekä äidin että isän puolelta on vahva rasitus. Taustalla minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö, ahdistuneisuushäiriö sekä paniikkihäiriö.
Toivon apua lähinnä samassa tilanteessa olevilta äideiltä. Miten olette selvinneet ja päässeet irti alkosta/päihteistä? Keinoja? Tahoja? Rahakaan ei ole ongelma. Löytyykö yksityisiä hoitopaikkoja?
Tuomitsijat voivat jäädä pois tästä keskustelusta. Rakastan lapsiani yli kaiken ja siltikin juon, joten jokainen voi siitä päätellä miten vakavasta sairaudesta on kyse. Pahimmillaan tuhoatte avunhakuyritykseni, jos tulette tänne messuamaan. Tiedän tasan tarkkaan miten väärin teen ja kuinka vakava tilanne on.
Onko paikkakunnallasi AA-kerhoa tai A-klinikkaa, mihin voisit ottaa ensimmäisenä yhteyttä? AA-kerhossa puhutaan nimettömänä, eikä siellä puhuista asioista saa puhua muualla, joten ei tarvitse pelätä leimaantumista.
Ystäväni on ollut nyt muutaman kuukauden selvinpäin ja hän on käynyt NA-ryhmässä muun hoidon lisäksi. Hänelle ryhmä on sopinut hyvin ja hän on siellä pohdiskellut paljon tunteitaan. Huumeiden käytöstä hänelle on jäänyt jäljelle paniikkihäiriö, mutta siihen hänellä on lääkitys. Ehkä sinäkin voisit jutella lääkärille paniikin ja ahdistuksen tunteista, mikäli ne käyvät raittiina ollessa ylivoimaisiksi?
Täällä Kotikanavalla juttelevat lähinnä päihteidenkäyttäjien omaiset, hurjan paljon lisää tukea saat palstoilta Me vähentäjät ja Me lopettajat.
Hyvä, että olet valmis hakemaan apua ongelmaasi, toivon sinulle kaikkea hyvää matkalla raittiuteen!
Et maininnut, missä asut. Pääkaupunkiseudulla on yksityisiäkin päihdeklinikoita, mm. Ojutkankaan klinikka, jos julkiselle puolelle meno arveluttaa, esimerkiksi lapsii nliittyvien asioiden takia.
Ota rohkeasti yhteys johonkin tahoon, niin pääset alkuun. Tuo AA voisi olla hyvä paikka aloittaa. Se kun on täysin vapaaehtoisten varassa toimiva järjestö, eikä sinun tarvitse pelätä, että jokin “virallinen taho” kiinnostuu lastenhoitokyvyistäsi tms. Uskon, että haluat täysin lastesi parasta!
Ehkä jokin yksityinen lääkäri tai yksityinen päihdeklinikka voisi auttaa sinut alkuun. Soita auttavaan puhelimeen (AA) jos meno AA-kokoukseen tuntuu liian vaikealta. On hienoa,että haet apua ja olet huolestunut tilanteestasi, se on hyvä alku ja kaikkein tärkeintä!
Kiitos Bourbon Mikähän on AA:n auttavan puhelimen numero?
Tarvitsen apua ennen kuin tilanne pahenee. Miehelle en voi puhua eikä hän osaisi oikein mitään asialle tehdäkään.
Olen itse kotoisin Ongelmaisesta perheestä, jossa isä joi ja äiti oli muuten vastuuton ja kylmä. Kotikanava on mulle itsekin alkoholistin läheisenä oikea keskustelupaikka.
Muistissa on perhepainajaiset ja poliisit. Eikä kaukana ole omienkaan lasteni kokemukset. Haluan parantua. Muistoihin tulvii lapsuuden omat kokemukset. Miksi teen omille lapsilleni saman? Miksi jatkan tätä maanpäällistä helvettiä?
Hei Soflin,
AA:n kotisivuilta www.aa.fi löydät kaikkien ryhmien osoitteet. Tunnen monia AA:laisia naisia. He ovat upeita ihmisiä ja ymmärtävät myös sinua omien kokemustensa pohjalta.
Itselläni sama ongelma… juon päivittäin vähän ja toisinaan taas enemmän… Kulissit kunnossa ja meno jatkuu…
Minullakin kaksi lasta… Yritän juomalla purkaa tätä helvetillistä ahdistusta, joka salpaa melkein hengityksen… on niin paha olla ettei enää edes itketä… Ulospäin kaikki on kuitenkin kunnossa, elämä hymyilee eikä ole mitään hätää…
Vaikka oikeasti hätä on TODELLA suuri… muutama päivä sitten ajoin autolla risteykseen, kun näin toisen auton tulevan kolmion takaa, kiihdytin vauhtia jotta jäisin sen alle… sitten välähti nopeusvalvontakameran lamppu ja jarrutin vaistomaisesti… Jälkeenpäin enemmän harmitti etten osunut kuin se sakkolappu joka on tulossa…
Haluan apua, mutta en oikein tiedä mistä olisi järkevintä aloittaa… nytkin on saatava lisää juomista… toki pieni hiprakka on ainoa keino saada edes vähän unta…
Meillä miehen isä on alkoholisti, ja mies itse on myös alkoholisti, hän myöntää sairautensa ja pääosin elämämme sujuu tällä hetkellä ilman alkoholia. Näin se vain hyvin usein menee, ei toki aina. Ukkini oli alkoholisti, mutta isäni käytti aina kohtuudella 1-2 annosta kerrallaan, ei joka päivä eikä edes joka viikko, ikinä en häntä humalassa nähnyt.
Voisitko ajatella niin, että sieltä sun lapsuudesta on sinulle tahtomattasi työnnetty sellainen tunnistamattomien ja kiellettyjen tunteiden taakka mikä ei sinulle oikeasti kuulu? Mun näkemys on, että harva alkoholisti tietoisesti haluaa satuttaa läheisiään, varsinkaan lapsiaan. Kuitenkin se tuska ja omien ahdistavien tunteiden tunnistamattomuus ja kyvyttömyys niiden käsittelyyn mikä lapsuuden kokemuksista on jäänyt, on liian suuri. Se ei ole sinun syysi, eikä välttämättä äitisi tai isäsi syykään, tämä on se sukupolvien ketju mikä jatkuu ja jatkuu, jos sitä ei jollain tavalla katkaista. Syyllisten etsintä on loppujen lopuksi aika turhaa. Kannattaa keskittää voimat tuen ja avun etsimiseen.
Paras keino sen “maanpäällisen helvetin” ketjun katkaisemiseen on nyt avun hakeminen teille itsellenne. AA tai al-anon, ehkä jopa molemmat. Kirjastosta saa kirjoja alkoholismista, samoin al-anonista ja AA:sta. Aluksi voisin suositella teille Tommy Hellstenin kirjaa Virtahepo olohuoneessa. Itselleni se antoi monta oivallusta siitä, mitä mieheni lapsuudessa kenties voisi olla tapahtunut, noin perheen dynamiikan kannalta, mistä se suunnaton tuska ja ahdistus voisi olla saanut alkunsa. Se saattaisi auttaa ymmärtämään tuota kysymystä, miksi teet saman omille rakkaille lapsillesi.
Voimia ja mielenrauhaa Sinulle ja Vieraalle, asioilla on tapana järjestyä.
jotenkin voimat ei riitä lähteä mihinkään ja ehkä hieman ahdistaa ja pelottaa myöntää ongelma… sillä muiden silmissä olen hyvin menestynyt ja iloinen persoona… jolla on kaikkea maan ja taivaan väliltä ja ehkä jopa enemmänkin…
Molemmat vanhempani ovat alkoholisteja, minut on myös huostaanotettu, adoptoitu ja taas huostaanotettu… joten lapsuuden traumoja riittää… olen vain aikojen saatossa halunnut unohtaa tuon kaiken menneen pahan ja olen päättänyt pärjätä elämässäni… nyt vain jostain syystä asiat ei oikein mene putkeen…
odotan vain, että pääsen töistä kotiin … juomaan… vaikka nytkin olo on aivan hirveä… kädet tärisee, ahdistaa, tekisi mieli vain huutaa ja hyppiä tasajalkaa…
Ystäväiseni. Miksi ihmeessä välität niin paljon siitä, millaisena muut ihmiset sinut näkevät? Eikö paljon tärkeämpää olisi itsesi kannalta, että Sinulla olisi hyvä olla?!
Jos jaksat lukea näitä ketjuja vaikkapa tuolta lopettajista, tulet huomaamaan, että kulissien ylläpitäminen juomisen vuoksi ei tule pidemmän päälle onnistumaan. Se mitä sillä saavutat itsellesi on entistä ahdistuneempi ja tuskallisempi olo. Rankasta lapsuudesta syntyneet vaikeudet eivät häviä peittelemällä, ja kaikkein vähiten ne häviävät juomalla.
Mieheni isä joutui köyhäintaloon 2-vuotiaana äitinsä kuoltua. Köyhä isä ei hänestä eikä neljästä sisaruksesta voinut huolehtia yksin. Tuolloin ei ollut mitään erillisiä laitoksia tai hoitopaikkoja lapsille, siellä olivat sulassa sovussa(?) psyykkisesti sairaat, vanhukset ja muut, jotka eivät itsestään pystyneet huolehtimaan. Hänet otettiin ottolapseksi vasta kaksi vuotta myöhemmin, eli hän vietti suuren osan herkimmästä lapsuudestaan inhimillisesti katsoen aika karussa paikassa. Tuo ikävästä elämäntapahtumasta alkunsa saanut ketju on jatkunut tänne 60 vuoden päähän, ja nyt se vaikuttaa täysin siihen syyttömien ihmisten elämään.
Jos menet nyt heti kun seuraava ryhmä kokoontuu, al-anoniin niin voin luvata, että saat siellä ymmärtävän ja lämpimän vastaanoton. Kyllä mä oikeasti suosittelen myös hyvin vahvasti vaikka psykologilla käymistä. Siellä mun mieheni sanoi saaneensa paljon apua omiin juttuihinsa, eikä niitä käyntikertoja ollut edes montaa. Ei avun hakeminen ole häpeällistä. Kaikki me tarvitaan joskus apua. Emme me ole täällä maan päällä toistemme tuomitsemista ja halveksimista varten, vaan auttamista ja tukemista varten.
Jos ryhmään meneminen pelottaa liikaa, niin käypä ensin hakemassa vaikka kirjakaupasta tai kirjastosta joku Hellstenin kirja (Elämän lapsi, Saat sen mistä luovut, Virtahepo olohuoneessa), ainakin mulle niiden lukeminen oikeasti auttoi näkemään, että kukaan meistä ei ole yksin, ei todellakaan ole ainoa, ja että nuo ongelmat oikeasti voidaan ratkaista. Tuosta lukemisesta voisit saada rohkeutta lähteä noihin ryhmiin hoitamaan itseäsi.
nyt on aika lääkärille ja mieheni kanssa mennään pariterapiaan… sekin aika varattu… ahdistaa mennä tuntemattomien ihmisten sekaan… ainakin toistaiseksi… mutta auttaa sekin etten ole ainoa äiti jolla on ongelmia…
Pelko ja ahdistus on ihan tavallinen tunne, kun ei oikein tiedä mitä on tulossa. Muista, että jos tuntuu, että ette saa lääkäristä tai terapiasta mitään apua itsellenne toisen tai kolmannenkaan kerran jälkeen, voitte vaihtaa lääkäriä ja terapeuttia. Hoidon onnistuminen on paljon kiinni siitä pystytkö luottamaan terapeuttiin/lääkäriin ja koetko, että hän ymmärtää sinua. Älä siis luovuta, jos ensimmäinen avunhaku ei onnistu, vaan jatka etsimistä. Joskus vaan kemiat ei ns. kohtaa.
Kiitos kysymästä meru Sama meno on jatkunut. Pystyn olemaan muutaman päivän juomatta ja sitten tarvii taas ottaa naama täyteen. Nyt on ollut tilaisuuskin kun mies on ollut kotona. Tää on kammottavaa.
HALUAN lopettaa. Ei vain ole keinoja. Tuntuu etten kestä kohdata elämää ja itseäni raittiina. Hukutan alkoholiin kaiken ahdistuksen ja tuskan. Kaiken pitäis olla nyt hyvin, mutta aikoinaan sekavassa elämänvaiheessa aloitettu alkoholinkäyttö vaan jatkuu. Päihdehistoriani on verrattain lyhyt, aloin juomaan vasta 26-vuotiaana, mutta tänä aikana olen juonut kokonaisen ihmiselämän alkoholit yhteensä. Raskausajat olen ollut kuivilla.
Pelottaa ihan helvetisti. En halua menettää mitään, en terveyttä, perhettä, itsekunnioitusta, ne on vielä kaikki tallessa, mitä nyt tuo itsekunnioitus rapissut jokaisen juomiskerran jälkeen alaspäin. Juon 1-4 kertaa viikossa ja lähes poikkeuksetta aina 6 annosta tai enemmän. Nyt on mennyt n. 6 kuukautta tätä rataa, sitä ennen olin raskausajan juomatta. Vähitellen määrät lisääntyneet.
Nyt päätin että tämä loppuu. En pysty enää jatkamaan näin. Syyllisyys ja itseinho ovat valtavat.
^ Mikä siinä todellisuudessa on niin karmivaa, ettet pysty sitä selvin päin kestämään? Vai onko se vain krapula, joka ahdistusta aiheuttaa? Sehän menee ohi.
Soflin, sinun kannattaisi siirtyä kirjoittamaan tuonne Me lopettajat -puolelle, sieltä saat tukea niiltä, jotka ovat saman taistelun itse läpi käyneet, tai käymässä. Linkki sinne: viewforum.php?f=42
Kirjoita oma tarinasi sinne, saat paljon hyviä vihjeitä. Lue muiden ketjuja, opit huomaamaan että toipumisen teitä on yhtä useita kuin toipujiakin.
Kuvauksessasi on paljon samaa kuin minulla oli ennen kuin lopetin, varsinkin tuo päällimmäinen tunne: pelko.
Lopettaminen on mahdollista sinullekin. Jos omat keinot ja voimat eivät riitä, tukea ja apua voi hakea monenlaisista lähteistä, AA:sta, A-klinikalta, yksityiseltä puolelta. Pääasia että lähdet etenemään, jokainen päivä tuo sinulle vain lisää syyllisyydentunteita ja pahaa oloa, muusta perheestä puhumattakaan.
kävin katselemassa lopettajien juttuja… ei tämä suoraan sanotuna vi…un moinen viinan himo lähde minnekkään…
nyt on mennyt ties montako viikkoa joka ikininen päivä tuota ilolientä naamaan… soititko soflin silloin sinne AA puhelimeen?? oliko siitä mitään iloa??
Mikähän on AA:n auttavan puhelimen numero?
