Pienen lapsen isä juo joka päivä -- missä menee raja?

Moi,

Tänään iski niin iso epätoivo, että oli pakko lähteä etsimään jostain apua ja täysin vieraiden ihmisten näkökulmaa ongelmaani.

Olen kohta 1,5 vuotiaan pojan äiti. Asun avomieheni kanssa, jonka kanssa olemme olleet yhdessä 2,5 vuotta.

Mieheni juo käytännössä päivittäin vähintään 2 olutta, mutta useimmiten kyllä vähintään tuplasti sen ellei enemmänkin (en tiedä tarkkoja määriä). Sen lisäksi hän pössyttelee joka ilta pilveä (ja välillä päivisin vapaapäivinä). Sen lisäksi hän on lähes joka ilta kavereidensa kanssa tuntikausia joko kavereiden luona tai lähibaarissa. Tuolloin kaljaa menee ihan varmasti reilusti yli six-packin verran.

Mieheni käytös ei muutu radikaalisti päihteiden vaikutuksen alaisena. Hän on pikemminkin rennompi ja iloisempi. Silloin kun hän on pahemmin kännissä tai pössyissä, hän lähinnä istuu tietokoneen edessä katsomassa musavideoita netistä. Hän tekee vuorotyötä aika rankalla hoitoalalla ja monet hänen ryyppykavereistaan ovatkin hänen työkavereitaan.

Tajusin hänen käyttävän tavallista reippaammin alkoholia kun aloimme seurustella. Päätin tuolloin etten antaisi sen häiritä itseäni, koska se ei näyttänyt vaikuttavan erityisen negatiivisesti hänen käytökseensä ja koska kaksi aikaisempaa poikaystävääni olivat suhteemme alussa juoneet suhteellisen reippaasti, mutta ajan myötä raitistuneet itsestään ja innostuneet liikunnasta jne.

Olen nähnyt koko 2,5 vuoden aikana mieheni täysin selvin päin yli kolmen päivän ajan (tarkemmin sanottuna 2 viikon ajan) ensimmäistä kertaa viime kesänä, kun kävimme ulkomailla. Tuolloin hän teki päätöksen olla selvinpäin, eikä sen pitäminen näyttänyt olevan vaikeaa. Ja niitä 2-3 päivän täysin raittiita jaksoja on ollut alle 10 koko tänä aikana.

Nyt vietimme pari kuukautta ulkomailla työni johdosta. Mies oli ensimmäisen viikon selvinpäin, mutta alkoi sitten tissutella viiniä päivittäin. Joka päivä viiniä meni vähintään pullo. Sitten erään paikallisen tuttuni aviomies alkoi diilata hänelle pilveä, jota sitäkin mies poltti runsaasti loppureissun ajan. Erona Suomen tilanteeseen oli se, ettei mies juossut baareissa, koska a) hänellä ei ollut paikkakunnalla tuttuja ja b) hän ei omien sanojensa mukaan edes halunnut käydä baareissa.

Palasimme viikko sitten kotiin ja siitä alkaen sama vanha rumba on jatkunut täysin samanlaisena, ellei pahempana, vaikka mies antoi kotiinlähtiessämme (ja itse asiassa vielä kotiinpalattuammekin) ymmärtää aikovansa tehdä muutoksen. Hän on ollut joka päivä ryyppykaveriensa kanssa vähintään 8 tuntia päivässä. Kun olen huomauttanut asiasta – kieltämättä hieman kireään sävyyn – hän on suuttunut ja käskenyt minun erota ja etsiä uuden miehen.

Mieheni oma isä on alkoholisti. Hän oli miehen lapsuudessa keikkatöissä ja usein kuukausikaupalla pois kotoa. Kun hän tuli kotiin, hän joi reippaasti aina öisin perheen mentyä nukkumaan (mitä miehenikin osin tekee), niin että mieheni äiti lopulta kyllästyi ja otti hänestä eron kun mieheni oli 10-vuotias. Ilmeisesti isä oli myös hieman väkivaltainen äitiä kohtaan. Joskus mies on sanonut että myös hänen äitinsä joi suhteellisen paljon miehen ollessa pieni. Nyt mieheni isä on lähestulkoon rappioalkkis. Mieheni ei ole puhunut hänelle vajaaseen 20 vuoteen erään henkilökohtaisen selkkauksen jälkeen.

Luulen, että jos meillä ei olisi lasta, en stressaisi asialla niin paljon ja esim. saattaisin itsekin hengata miehen kanssa baarissa ja juoda vapautuneemmin. Nyt minua kuitenkin ahdistaa koko ajan enemmän ja enemmän ajatus siitä, mitä vaikutteita lapsemme imee itseensä. En halua lapseni uskovan, että tuollainen dokaaminen ja pössyttely on OK. Edes mieheni ei halua sitä, mutta millä ihmeellä opetat lapselle toisin, jos itse teet toisin???

Tuntuu pahalta kun suloinen pikkupoikamme menee aamulla halaamaan vanhalta viinalta haisevaa isäänsä. Tai mieheni nuokkuu tietokoneella tai sohvalla pöllösilmäisenä ja reagoi poikaan hajamielisesti. Tunnen itseni hirvittävän yksinäiseksi kun mies häipyy koko illaksi ryyppykavereidensa kanssa ties minne. Tunnen itseni tyhmäksi kun mies lupailee tulla kotiin “ihan kohta”, kunnes lopulta rantautuu kotiin useita tunteja myöhemmin. Vituttaa että mies polttaa hirveitä määriä rahaa viinaan ja pössyyn, vaikka meillä on välillä (kuten nyt) taloudellisesti tiukkaa. Uskon että mieheni epämiellyttävä aamuäreys johtuu nimenomaan krapulasta, vaikkei hän ikinä myönnä sitä.

Kaikkein tyhmimmäksi tunnen itseni siksi, että lähdin suhteeseen, vaikka tiesin mikä mies oli miehiään ja että vähättelin hänen ongelmansa laatua. Tunnen itseni avuttomaksi kun en halua erota, mutten tiedä miten voisin suojata lastani alkoholismilta ja huumeilta tulevaisuudessa. Samaan aikaan huomaan halveksuvani miestä hänen heikkoutensa takia. Vaikka järjen tasolla tajuan, että hän on sairas, en pysty ymmärtämään sydämessäni hänen käytöstään. Pelkään että hänen päihderiippuvaisuutensa pahenee ja hän päätyy isäkseen.

Toisaalta on vaikea katua parisuhdetta, kun tämä on silti monessa muussa suhteessa elämäni kivoin suhde ja olen saanut lapsen, josta olin haaveillut vuosia ja mies on lasta – ja minuakin – kohtaan muuten todella rakastava ja hoivaava. Osin suhde on niinkin hyvä ehkä siksi, että ennen suhdetta ja suhteen alkuaikoina kävin terapiassa ja ratkoin monia omia ongelmiani, jotka olivat pilanneet aiemmat suhteeni.

Pahinta on, etten tiedä kenelle asiasta puhuisin. Eräs ystävättäreni tietää että mieheni on alkoholisti. Hän tulee itse alkoholistiperheestä, jossa isä oli ilkeä pettäjä kännissä ja siksi ystäväni kanta on todella tiukka dokaamisen suhteen. Hänen viestinsä tuntuu olevan että minun pitää jättää mieheni nyt heti.

Olen puhunut vanhemmilleni asiasta, mutta hekin ovat vääriä neuvomaan – äidin kaksi viimeistä miestä ovat kumpikin juoneet reilusti ja ilmeisesti uusimmallekin maistuu häppä. Toisaalta isäni juo melko paljon hänkin – vähintään 2-4 alkoholiannosta joka päivä. Isänikään käytös ei kyllä muutu radikaalisti juomisen myötä, mutta hän sentään puhuu itsestään alkoholiriippuvaisena siinä mielessä, että tuntee stressaantuvansa liikaa ilman viinaa. Kuitenkin isäni pitää vähintään 1-2 tipatonta kuukautta joka vuosi maksansa yms. vuoksi – toisin kuin siis mieheni.

Tämän pitkän vuodatuksen tarkoituksena oli ensi kertaa myöntää edes jollekin ulkopuoliselle tilanteen koko laajuus. En todellakaan tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Inhoan konflikteja ja toisaalta välillä mietin että ylireagoinko (mieheni mielestä ylireagoin). Toisaalta haluaisin tarjota lapselleni paremman esikuvan ja elämän mallin, niin ettei hän jatka isänsä ja isoisänsä valitsemalla tiellä.

Onko kellään mitään vastaavia kokemuksia tai muita ajatuksia aiheesta? Kiitos että luit tänne asti ja kiitos että sain kirjoittaa ajatukseni tänne.

Tervetuloa,
luettu on ja ehkä ymmärrettykin?
mun lapseni ei ole alkkis-eksän joten en osaa siinä mielessä ajatella mutta itse tein heti pesäeron toisessa suhteessa että siinä suhteessa olin vain minä ei siis lapseni mukana,
en ole tottunut alkoholiin en juo itse eikä kukaan tuntemani juonut liikaa – sen takia tajusin heti että on kysymys aika ällöttävästä ongelmasta, jonka varaan en voinut kaikkea rakentaa
sitä en olisi koskaan voinut uskoa miten järjettömästi itse kiinnyyin siihen ihmiseen
Järki ja tunteet ovat todellakin kaksi eri asiaa!

No, ainakin on erittäin tyypillistä alkoholistin käytöstä tuo ylireagoinnista syyttäminen. Erittäin tuttua.

Valitettavasti täytyy todeta, että olet voimaton miestäsi vieroittamaan, jos hän ei halua itse lopettaa tai asialle mitään tehdä. Kuulostaa todella hurjalta esim. tuo pullo viiniä ja/tai sixpäkki ja pössyt päälle per päivä. Eksälläni meni yhtä lujaa. Huom. Eksällä.

Mutta tältä foorumilta löytyy toisenkinlaisia tarinoita. Tervetuloa joukkoon kuitenkin, jos vähän helpottaisi kirjoittelu!

Hei,

Olen osittain samanlaisessa tilanteessa. Tällä hetkellä olen syypää (eli siis ainoa joka on useampaan kertaan huomauttanut) anopin alkoholiongelmaan ja mieheni kasvavaan alkoholinkäyttöön. Anoppini ei muuten tähän liittyisi, mutta asumme kaukana, joten hän tulee aina useammaksi viikoksi kerralla. Anopin alkoholin käyttö on jokapäiväistä (min. 3 olutta) eikä hän ole pystynyt olemaan juomatta vaikka näin on pojallensa (miehelleni) ja minulle luvannut. Olemme pyytäneet hänen olevan juomatta kun hän hoitaa pieniä lapsiamme. On jäänyt kiinni valehtelusta, koska minä kärätin hänet useampaan otteeseen, mutta myöntää vain ne kerrat jolloin minä olen hänet mieheni kuullen käräyttänyt. Anoppi oli 2viikkoa juomatta viimeksi käydessä ja on muistanut kyllä kertoa asiasta laajalti. Oli kuulemma viihtynyt (miksi ei voi tehdä sitä sitten jatkossakin, olla juomatta siis, kun kerta viihtyy ja aivan varmasti tietää että alkoholi on alku ongelmiimme!!!) :imp: Miehen alkoholin käyttö on kasvavaa, mutta luulen että hän tajuaa sen kunhan tajuaisi että alkoholiongelma ei ole vain yhtäkuin räkä-poskella-ojassa-maaten.

Kaikki ratkaisut mitä teet vaativat hurjan paljon voimia!
Minulla tämä “pelko anopin juomisesta” on muuttunut siten että näen painajaisia ja vatsani on sekaisin useita kuukausia ennen hänen tuloa pelkästä pelosta siitä että hän ei osaa olla juomatta.
Tein pari päivää sitten päätöksen johon sain (edes) osittaista vastakaikuuta; lähdemme perheneuvolaan keskustelemaan asiasta. Toivon että sieltä hän saisi apua sairauteensa, mieheni silmät avautuisivat (äitinsä valehtelulle) ja meidän perheessämme voisimme puhua tästä ongelmasta avoimesti. Nämä ovat toki haaveita, mutta tässä vaiheessa on uskottava että ulkopuolinen apua auttaa jotenkin!

Anteeksi kun avauduin omista kokemuksista. Aloitin vastauksen kirjoittamisen niin kroppani vain huutaa että on saatava purkaa tätä oloa!

Joskus “kuulee” asioita paremmin kun ne tulevat ulkopuolisen suusta, voisiko tämä toimia teille? Sinuna hakisin jo jostain tässä vaiheessa ulkopuolista apua. Itse yritin 4 vuotta, mutta ei siitä tule mitään jos joutuu pohtimaan näitä asioita koko ajan! Vaikuttaa aika paljon jo kaikkeen perhe-elämään. ne eivät vain ajankanssa lähde pois…

^Kuule, ei täällä varmasti tartte pyytää anteeksi jos kertoo omista kokemuksistaan. Voimia!

Onnistuukohan tämä Tellusen tekstin lainaaminen… Mutta asiaan: tämän tekstin olisin voinut vaikka itse kirjoittaa! Juuri samoja tuntemuksia. Siis aivan täysin! Tuntuu yksinäiseltä jäädä yksin kotiin, viina ja kaverit tuntuvat olevan minua tärkeämpiä… Lupailee tulevansa kotiin, ja tiedän jo ennelta ettei hän tule. Eihän hän sitä tahallaan tee, mutta sitä on niin vaikea ymmärtää! Juuri tuo halveksunta… Ja taloudellinen tilanne vielä päälle. Mutta samoissa tilanteissa mennään: tosin meillä mies ei ihan joka päivä juo…

Hei,
Noita samantyyppisiä asioita olen pohtinut. Sillä erolla, että mieheni juo (enimmäkseen salaa) “kotinurkissa” ja lapsikin lähentelee kymmentä jo. Juominen on lisääntynyt vuosi vuodelta. Ulkopuoliset työt hoitaa tunnollisesti, mutta kotona kaikki jää “roikkumaan”. Myös muisti pätkii miehelläni ja joudun varmistelemaan asioita mm. lapsen kuljettamisia ym. :frowning: . Itsestäni puolison juominen on tehnyt lähes absolutistin. Alkoholi kun herättää jo vastenmielisyyden tunteita sellaisenaan. Lapsikin herkästi kommentoi, mikäli mieheni on joskus kaatanut minulle(kin) lasin viiniä. Tunnelma herkästi jännittynyt kun mieheni yrittää peitellä juopumustaan…Vaikka yritän olla välittämättä (ja KYLLÄ: tiedän sen olevan lapselle haitaksi). Ahdistus ja pettymys vain nousevat pintaan herkästi(, kun toinen yrittää kävellä normaalisti, kasvot punoittavat ja nukahtaa pian sohvalle jne tuttuja juttuja varmaan monelle täällä :frowning: ) Yhden ystävän kanssa olen joskus jutellut aiheesta, heillä vastaavaa ongelmaa. Sekin jollain lailla helpotti hetkeksi, kiukun/surun tunteen jakaminen. Miehen siskon kanssa asiasta kerran juttelin ja hän oli kertonut toiselle siskolle. Sillä seurauksella, että minä sain joksikin aikaa vihat niskoilleni toiselta heistä. Eipä ole kannustanut jatkamaan keskustelua :frowning: Omista sukulaisistani varmaan joku jo ongelman huomannutkin, mutta kukaan ei ole puheeksi ottanut, en ITSEKÄÄN. Periaatteessa mieheni on hyvä ja huolehtiva isä lapselleen. Hänen oma isänsä tai edes kukaan lähipiirissä ei ole ollut alkoholisti. Olen kuulemma myös “vainoharhainen” ja kieltämättä huomaan tarkkailevani eleitä, ihon väriä jne. Tätä lukiessani huomaan häpeän tunteen jo nostavan päätään. Järki kyllä tietää jotakuinkin missä mennään, MUTTA ne tunteet…

Hei!

oli pakko kirjoittaa myös omia kokemuksia tähän kun oli niin samoja fiiliksiä jokaisella kuin myös täällä… Itse painin myös saman kysymyksen partaalla, lasten isä juo päivittäin, mihin raja???
Aluksi vähän taustatietoa: Meillä pitkä historia mieheni kanssa, 4 yhteistä lasta, yhteiset talot ja tavarat… alkoholismin olen miehellä tajunnut olevan vuonna 2006, hoitoon olen yrittänyt häntä saada siitä lähtien. itse ei yleensä ongelmaa myönnä, joskus kuitenkin on sen myöntänyt. Mies on hiljainen kaappijuoppo, ulkona piilossa käy juomassa, koskaan ei juo meidän nähden eikä käytöksestä huomaa ulkopuolinen ainakaan mitään vaikka olisi mennyt jo jopa viinapullo… kausiluontoisesti käy Baarissa, mutta aika harvoin. Ei tarvitse juomiskaveria.
masentavaa edes kirjoittaa mutta pelkistettynä meillä on iso virtahepo olohuoneessa… nuorimmat lapset meillä vaippaikäisiä, vanhin lähentelee jo murrosikää ja kapinoi isäänsä vastaan erityisesti mm. arvostuksen puute lapsella isää kohtaa…
Mies on hiljainen ja kireä, Ei yleensä vastaa puhutteluun. Yleensä töiden jälkeen sohvalla tv:tä katselee ja käy “tupakalla” ulkona tiuhaan tahtiin… luulee raukka että en huomaa viinan ja kaljan hajua…kurkkupastillilla yrittää peittää hajua… Työnsä pystyy vielä kutakuinkin hoitamaan, en tiedä ovatko työkaverit huomanneet juomisongelmaa… Tässä olen miettinyt vain kuinka kauan jaksaa työssä käydä kun viina on vienyt unet,terveyden(sydän reistaa ja verenpaineet pilvissä) sekä lihaskunto jo heikentynyt… myös sokerit heittelee… ja kyseessä nuori hoikka kaveri( vajaa kolmekymppinen)…

sääliksi käy vaikka monet sanoo että sääli on sairautta… miehellä suvussa molemmilta puolilta alkoholismia, papat alkkeja ja isä raitis alkki… eli geenitkin on kohdillaan… Mieheni juo joka ilta n. 4-6 pll keskaria ja siihen päälle n. 1/4 pll raakaa viinaa… eli määrät on aivan huikeita… välillä määrät olleet tosi kovia mm. 6-pack-12pack tai/ja 1/2-1 koko pullo kirkasta… Miehen juominen alkoi pienellä tissuttelulla, “saunakaljoilla” 10 vuotta sitten, josta määrät pikkuhiljaa suurentuneet…

oliskohan tuossa hieman taustoja… elikkäs itse olen tässä vuosien ajan miettinyt Eroa, mutta kun toivo elää ja rakastan miestäni, enkä haluaisi lapsilta isää viedä niin yhdessä ollaan vielä pysytty… Välillä itse olen väsähtänyt jolloin lapsille tulee äksyiltyä. Terapian avulla jaksan päivä kerrallaan tätä arkea pyörittää sekä al.anoneissa olen käynyt(suosittelen). Perheen hyvinvointi on ihan ollut minun hyvinvoinnin varassa, kun minä en jaksa, koko perhe muuttuu epätasapainoiseksi… Lapset välittää isästään ja mies lapsista,mies jaksaa nousta sängystä ylös ja yrittää vain ainoastaan lasten vuoksi. Siksi en ole Eroa vielä hakenut kun pelottaa, miten miehen käy… mutta myös pelottaa millainen malli tulee lapsille juomisesta ja salailusta… Meillä on suuri tukiverkosto ympärillä, hyviä miehenmalleja ihan lähipiirissä kuitenkin… Perheemme ilmapiiri on välillä tosi ankea ja jännittynyt joka selvästi vaikuttaa lapsiin…

Minun mielestä raja menee siinä, mihin sen itse vetää… eli jos juominen häiritsee perheessä kovin, eli joudutaan lasten kanssa yön selkään lähtemään tai on väkivallan uhka niin heti minun mielestä pitäs peli viheltää poikki… joku voisi sanoa meidänkin tilannetta rajan ylitykseksi, mutta päätöstä on hyvin vaikea tehdä ja vielä vaikeampi vierestä käskeä… mutta jos lapset kärsii juovasta vanhemmasta jollakin tavalla niin että se vaikuttaa heidän käytökseen, kannattaa jotakin tehdä tilanteelle minun mielestä…(perheterapiat, puhuminen…ym) jos isää ei näy koskaan kotona niin kyllähän sekin on jonkinlainen ongelma… mutta minun mielestä, raja menee kuitenkin siinä, että kun itse ei enää jaksa olla lasten tukena ja turvana eikä rajoja jaksa pitää puolison juomisen vuoksi niin silloin pitää jotakin tehdä…
voimia ja jaksamista kaikille…

Hei

Al-Anonissa yksi loppuunpalanut äiti vast’ikään sanoi, että on kaiken omituisen elämän keskellä yrittänyt alkaa katsomaan asioita “terveen ihmisen silmin”, ts. yrittänyt miettiä, miten ihminen joka ei ole sairastunut alkoholistin rinnalla näkisi kulloisenkin tilanteen ja miten siihen reagoisi. Tuollainen oman itsen ulkopuolella asettuminen voi olla vaikeaa ja pelottavaa, mutta parhaimmillaan se voi antaa suhteellisuudentajua asioihin. Toinen hyvä tapa etsiä sihteellisuudentajua on puhua vaikeista asioista vertaisryhmissä, kuten Al-Anonissa tai täällä. Tänne kun kirjoittaa omia ajatuksiaan ja tunteitaan, ja lukee omia kirjoituksiaan sitten myöhemmin, näkee hieman miten ajatus on kehittynyt. Ja ylipäätään näkee, mitä ajattelee. Sanotaan, ettei hyvää ja halpaa olekaan, muttatämä on erinomaisen edullista terapiaa. :smiley:

Esimerkiksi: miten “terve” ihminen suhtautuisi siihen, että perheenisä on jatkuvasti paljon poissa kotoa, kaveriden kanssa esim. 8 tuntia päivässä. Eihän sellainen ole aikuisen, perheellisen ihmisen elämää ollenkaan! Terveessä parisuhteessa perheestä kannetaan vastuu, perheen toiminnoista huolehditaan yhdessä ja keskustelle, molempien puolisoiden on voitava luottaa toiseen ja toisen arviointi sekä harkintakykyyn. Minun mielestäni siis.

AA:n kirjassa sanottiin eilen jotenkin niin, että “olemme huomenna sitä mitä tänään ajattelemme.” Meillä alkoholistien läheisillä on kertakaikkiaan poikkeuksellinen kyky mahdollistaa alkoholistin juominen mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, eli siis annamme alkoholistille ns. siimaa. pyydämme, anelemme, tivaamme, uhkaamme ja pakotamme alkoholistin tekemään lupauksia (joita hän ei sairautensa luonteen vuoksi kuitenkaan pysty pitämään), ja sitten kun romahdus ja pettymys tulevat, emme toteuta uhkauksiamme vaan annamme alkoholistille jälleen uuden tilaisuuden näyttää, miten hän saa uudetkin lupaukset rikottua. Alkoholistiin pätee aikalailla samat säännöt kuin muihinkin luonnonoikkuihin (kuten lapset ja koirat :wink: ): pitää olla johdonmukainen! Sen mitä uhkaa, sen myös pitää. Mutta se on vaikeaa, koska kukaan meistä ei oikeastaan halua erota, ja aika monesti meistä tuntuu että juuri ero on se viimeinen uhkaus (ja toiseksiviimeinen…).

Itse olen oppinut paljon alkoholismista lukemalla toisten tarinoita. Alkoholismi on sairaus josta voi toipua, mutta toipuminen on usein pitkäkestoinen prosessi. Toipuminen edellyttää usein sitä, että sekä läheinen että alkoholisti ymmärtävät, etteivät yksin selviä, vaan tarvitsevat apua. Hyvä, että olette ottaneet avunhakemisen suhteen ansimmäisen askeleen.

terveisin Ellis

Ps. Mistä tietää, milloin lapsi kärsii alkoholismita? Minä en usko että raja menee esimerkiksi uhkaavassa tilanteessa. Minä uskon, että lapsi kärsii vaikka toinen vanhempi kuinka yrittäisi paikata toisen toilailuja. Eikai perhedynamiikka voi olla heijastumatta lapsiin?
Minulla on kaksi ystävää, jotka ovat kokeneet lasisen lapsuuden. He osallistuivat läheisviikonloppuun silloin kun Mieheni oli hoidossa. Läheisviikonlopussa jokainen läheinen sai vuoronperään kertoa, miltä heistä on tuntunut kun alkoholisti joi. Näiden kahden ystävän sanat satuttivat ja koskettiva Miestäni hänen omien sanojensa mukaan kaikista eniten, koska hän ei ollut tajunnut mitä juominen tekee lapsille.

Lapset voivat sairastua pahasti henkisesti siitä alkoholistisesta kodista ja jälkensä jättää aina.
Tää koskee kaikkein eniten kun tajuaa miten alkoholismi vaikuttaa lapsiin, syyttömiähän he ovat tilanteeseen :frowning: tää tuntuu sellaiselta asialta ettei sitä voi ikinä antaa anteeksi itselleen, sitä miten on tajuamattaan kohdellut lapsia (se että alkoholi on se ykkönen, eikä lapset).
Hehän ovat sitä parasta mitä elämä voi antaa.

minulla on myös vastaava tilanne… mieheni juo 3 päivän putkia joka viikko sellaiseen kuntoon että puhe sammaltaa ja on ollut myös väkivalta tilanteita,rikottuja lupauksia ja hän myös puolustelee juomistaan.
rakastan tätä miestä kaikesta sydämmestäni mutta en voi katsoa vierestä kun pieni poikamme joutuu elämään tasapainottomassa perheessä. itse en käytä alkoholia juuri ollenkaan mutta mieheni kyllä ja minun mielestäni aivan liikaa. hän on myös hakenut apua ja saanut apua vastaan mutta kaikesta huolimatta hän silti lupaa lopettaa juomisen ja sitten hän retkahtaa aina uudelleen… tätä on kestänyt jo vuosia. Itse epätoivoisena en tiedä mitä voisin enään tehdä että tilanne helpottuisi lapsen ja minun osaltani. oma reagointini tähän asiaan huolestuttaa ja on varsin stressaavaa… kun saan tietää häneltä että hän on juonut taas romahdan avian täysin. koska aina luotan ja uskottelen itselleni että tämä tulisi joskus vielä päättymään. onkohan mahdollista että hän ei tahdo edes lopettaa juomistaan? hän ei itse ymmärrä ja muista ikinä mitä on tehnyt humalapäissään mm. minuun kohdistuvat pahoinpitelyt. tahtoisin tämän loppuvan ennen kuin on myöhäistä. tsemppiä myös muille tänne :unamused:

Hei Pienenpojanäiti.

Tilanteesi on rankka, epäreilu ja kaikin puolin kamala. Väkivalta on väärin ja laitonta, kenenkään ei kuulu sellaista kestää. Miehesi on luultavasti alkoholisti, ja alkoholistin lupaukset ovat vain sanahelinää. Kerrot että miehesi juo joka viikko - ja joka viikko romahdat pettymyksestä. Mietit, voisiko olla mahdollista, että hän ei edes tahdo lopettaa juomistaan. Mitä mieltä olet, jos kerran viikossa kaadut pihallasi olevaan kuoppaan, ja mietit onkohan kuoppaa olemassa vai ei… Montako viikkoa menee, että siihen kompastut ja putoat, ennen kuin uskot kuopan olemassa oloon? Veikkaan että uskot kerrasta. Montako kertaa miehesi pitää pettää lupauksensa, valehdella sinulle, pahoinpidellä sinua ja juoda tuo kolmen päivän putki, ennen kuin uskot, että hän ei muutu? Kolme vuotta? Viisi vuotta? Siihen asti, että hän pahoinpitelee sinun lisäksi lapsesi?

Ymmärrän, että olosi on voimaton. Alkoholistin vierellä eläminen tekee sen, omat voimat katoavat. Ei sinun yksin tarvitsekaan enää jaksaa. Suosittelen, että et enää yritä hakea apua miehellesi, vaan itsellesi. Al-Anon on hyvä paikka, siellä on naisia samassa tilanteessa kuin sinä, siellä oppii vähitellen elämään omaa, onnellista elämäänsä. Voisit saada keskusteluapua myös neuvolasta, seurakunnasta tai kenties a-klinikalta. SINÄ tarvitset nyt apua, ei miehesi! Häntä voi auttaa vain hän itse, jos haluaa joskus raitistua. Miehesi vinkkelistä; miksi turhaan laittaa korkkia kiinni, kun kerta toisen jälkeen jäät hänen luokseen, vuosi toisen jälkeen, edes lyömällä hän ei saa sinua poistumaan kuvioista. Vaikka toisaalta ei silläkään ole valitettavasti merkitystä - alkoholisti juo niin kauan kuin haluaa niin, on siinä perhe rinnalla tai ei. Kuulemma vasta sen oman pohjan löytyminen auttaa raitistumaan. Voisiko lähtösi olla hänelle se pohja?

Jatkamalla miehesi rinnalla vuodesta toiseen samalla mahdollistat hänen ryyppäämisensä, sekä alkoholismisairauden pahenemisen. Liikakäyttäjästä tulee vuosien juomisen jälkeen alkoholisti, kolmen päivän juominen muuttuu vähitellen koko viikon juomiseksi, joka päiväiseksi. Agressiivisuus vain pahenee ajan myötä. Et ole turvassa omassa kodissasi tälläkään hetkellä, jatkossa tilanne vain pahenee. Voit luoda rajat itsellesi - kodissasi ja lapsesi aikana ei juoda. Jos mies ei tätä pidä, voit lähteä pois. Onko sinulla olemassa joku turvapaikka?

Toivottavasti löydät itsestäsi sen verran voimia, että jaksat hakea itsellesi ja pienelle pojallesi apua. Ansaitset sen! Alkoholistin rinnalla, ja varsinkin väkivaltaisessa suhteessa naisen itseluottamus ja rohkeus vähitellen katoavat. Sisälläsi, jossain pimennossa asuu rohkea ja voimakas ihminen. Sanot rakastavasi täydestä sydämestäsi miestäsi, mutta mitä jos se ei olekaan totta, vaan luulet vain niin? Olen ollut samassa tilanteessa kanssasi, ja kun lopulta löysin voimat erota, huomasin jälkikäteen, että se rakkaus oli ollut vain mieleni asettelema tekosyy pysyä suhteessa. En ikävöinyt miestäni eromme jälkeen hetkeäkään, en kaivannut edes niitä hyviä päiviä. Rakkaus olikin pelkkä kupla, joka hajosi kertarysäyksellä. Olin itse sairastunut läheisriippuvaisuuteen, ja ilman apua en olisi selvinnyt. Jotenkin minun piti itselleni selittää, miksi kestin niin sietämätöntä kohtelua, ja silloin mieleni sepitti tuon Suuren Vuosisadan Rakkaustarinan. Tarina luhistui ja tunteet katosivat, kun aloin itse parantua. Opin vähitellen rakastamaan ja arvostamaan itseäni, niin että minun ei näitä tunteita tarvinnut väkipakolla miehestäni kiskoa.

Vuosien päästä saatat katsoa tilannetta taaksepäin, ja ihmetellä, miksi koit rakastaneesi miestä, joka pahoinpitelee sinua. Ehkä huomaat rakkautesi mielikuvituksen luomaksi kuplaksi, ja kiität itseäsi kun ymmärsit lähteä, etsimään arvoistasi elämää itsellesi ja pojallesi. Minä tein niin, ja tällä hetkellä meillä on kaikki loistavasti.

Voimia ja rohkeutta, pelasta itsesi, auta itseäsi ja pientä poikaasi. Tiedät kyllä mitä tehdä, ja jos voimasi eivät yksin siihen riitä, on apua saatavilla. Tsemppiä!

Tuskinpa se loppuu toivomalla. Tai tahtomalla. Luultavasti edes rukoilusta ei ole apua siihen, että mies paranee.

Mutta jos itse voin jotain sulle luvata, niin et ole vielä nähnyt mitään. Kuningas Alkoholi vetää mukaansa, lähelleen, omaan maailmaansa… ja siinä maailmassa on täydellisen eri säännöt kuin tässä olevaisessa.

Minulla ei ole varaa käskeä ketään lähtemään. Mutta senkin voin luvata, että jos päätät lähteä, tulet pärjäämään. Jos et vielä tiedä, mitä tehdä, jatka kirjoittelua.