Nyt kun tässä ennen Joulua tulin lukeneeksi näitä ketjuja täällä, totesin itsekseni että: Olisi pitänyt lukea jo aiemmin. 
Suorastaan ahmin Argh:n aloittaman ketjun muutamassa päivässä. Tilanteeni ei ole samanlainen mutta, ihailin sitä valtavaa voimaa, joka avulla lopulta selviää tilanteesta kuin tilanteesta. Tosi voimaannuttava kirjoitus. 
En tiedä mistä aloittaisin…Olemme mieheni kanssa olleet jo 26v.naimisissa. Mieheni ei juonut silloin kun tavattiin kuin ehkä yhtenä päivänä viikossa. Sai niin kovan krapulan ettei voinut juoda enempää, mutta niinkuin kaikki varmaan arvaa, pikkuhiljaa niitä humala päiviä tuli sinne viikonloppuun lisää… Mieheni rälläsi kavereiden kanssa viikonloput ja minä olin lasten kanssa kotona, oli tietysti helpotus kun ei tarvinnut kännistä äijää katella. Arki on oikeastaan aina sujunut suht`hyvin, se kai on saanut jäämään tähän tilaan. Mies on tänä päivänäkin töissä ei sen puoleen, mutta alkoholin kulutus jatkaa kasvuaan. Olen tehnyt vuosien varella kaikenlaisia sopimuksia ja vedonlyöntejä että, saisin mieheni lopettamaan pidemmäksi aikaa juomisen. Miellä ei ole ollut väkivaltaa, hyvin vähän loppupeleissä edes riidelty siis arkena. Ja vkon loppuna riitelimme yleensä lasten korvien ulottumissa sitten sunnuntaisin kun krapula teki tuloaan. Sitten taas on tullut näitä kaikkia sivu ilmiöitä mukaan, pettämistä, tappeluita kapakassa, yö poissa-oloja…niiden myötä kosto reissuja ja eron harkintaa, joka sitten aina arjen tullen, muutanut “tilanteen” muka paremmaksi…Rakastan miestäni edelleen, vaikka olen noin 3 kertaa meinannut lähteä, olen näköjään luovinut ja mahdollistanut asian!
No tämä on vasta vuorenhuippu eli alku tilanteemme…tämä on mielen terveyteni kannalta tärkeä aloitus!
Myöhemmin lisää…
Ei kannata tehdä noita, niillä osallistut siihen alkoholismiin
No niin täällä taas. Olen todellakin näköjään, mahdollistanut alkoholin käytön. Olisi pitänyt tehdä aiemmin jo kovia päätöksiä asian suhteen, jotenkin olen ajatellut olevani kokoajan umpikujassa, joko rahallisesti ja lasten kanssa pärjäämisen suhteen, tai myös jonkun asteisen läheisriippuvuuden vuoksi. Nyt vasta olen siinä pisteessä että, ymmärrän selviäväni aivan loistavasti myös itsekseni, vaikka en olekkaan eronnut…(vieläkään…?)
Nämä tarinat ovat antaneet paljon mietinnän aiheita, ja mikä helpottavinta meitä on muitakin tämän saman asian kanssa painivia…ongelmien piilotteluun olen syyllistynyt, ja jopa juopon puolusteluun!!! 
Miksi? Hmmm…hyvä kysymys!
Lapset pärjää jo omillaan. Itselläni on mukava työpaikka ja työkaverit, ja muutama hyvä ystävä. Ainoa ongelma on yhteinen omaisuus, jota on vaikea myydä…Eli olen myös yön hijaisina tunteina miettinyt myös eroa.Tämä meidän suhde on kai ennemmän kämppäkaveruutta kuin avio onnea.Mieheni kyllä hoitaa kotitöitä ihan riittävästi, ei se siitä ole kiinni… Fyysistä kanssakäymistä on todella harvoin. Olen pyytänyt miestäni menemään lääkärin pakeille, mutta eihän se mene! Niikuin ei parisuhde terapiaan, AA-kerhoon tai muihinkaan auttaviin paikkoihin, kun ei ole ongelmia! Keskustelu on… olen luovuttanut jo!
Olen kuvitellut itseni asumassa yksin ja nauttinut ajatuksesta että voisin kutsua ystäviä useammin ilta kahville, ilman että mieheni sihauttelee olut tölkkejä pitkin iltaa. Kävisin kesäisin konserteissa ilman humalaista miestä 
Olen rohkaistunut näkemään että, minullakin on mahdollisuus valita asioita elämässäni! Vaikka realistisesti se ei tapahdu tänään, eikä vielä huomennakaan, pistää vaan hymyilyttämään Minusta tuntuu ettei kukaan arvaakkaan miten vapauttavaa se on ollut tajuta!!
Hei Ongelmakinppu,
ja tervetuloa mukaan! Toivottelee yhtä pitkän uran tehnyt, juuri tuli 26 vuotta siitä kun muutin mieheni kanssa yhteen, sitä ennen tunnettiin vuoden verran. Hän on aina käyttänyt runsaasti alkoholia; eläkeputkeen jouduttuaan (runsas 3 vuotta sitten), hän sai tilaisuuden ruveta juomaan jatkuvasti, ilman työn tuomia rajoituksia. Eläkeputkelaisen alkutaipaleeseen sisältyi myös 5 kk:n juomaton jakso, kun mies punkin pureman johdosta joutui antibioottikuurille ja samaan vauhtiin innostui kokeilemaan raittiutta. Vähän ennen tuota juomatonta jaksoa olin jo henkisesti irrottautunut miehestä, ja alkanut ajatella eroamista; sitten kuitenkin kun hän “raitistui”, ajattelin, etten voi häntä silloin jättää.
Mutta sitä raittiutta kesti 5 kuukautta, sitten lomamatkalla runsas pari vuotta sitten hän joi koko ajan, ja siitä se on jatkunut, koko ajan pahentuen. Pahimmoilleen niin pitkä juomattomuus, että ehdin alkaa uudelleen luottaa, ja asiaa piti alkaa käsitellä alusta uudelleen. Noin vuosi sitten löysin nämä sivut, onneksi. Nyt viimeisen vuoden on ollut sellainen syöksykierre päällä, että olisin varmaan luhistunut, jos en olisi löytänyt keinoja käsitellä asiaa ja väylää purkaa tuntemuksiani. Kuten sanot: Olisi pitänyt lukea jo aiemmin. Olen oppinut paljon tämän vuoden aikana, muiden ketjuista, ja minulle tulleista vastauksista. Olen löytänyt selviytymiskeinoja ja tajunnut asioita, mm. sen, että mieheni ei juo siksi, että saisi tehdä minulle kiusaa. Mutta hän ei myöskään lopeta, voidakseen parantaa oloani. Hänen tekemisensä ovat minusta riippumattomia. Hänestä on tullut alkoholisti ja hän on aivan viinan vietävissä. Samalla olen tajunnut, että minäkin voin elää omaa elämääni. Se, että yritän pitää huolta itsestäni, ei ole ilkeyttä häntä kohtaan. Näin syntyy jonkinlainen tasapaino, jolla selviää päivästä toiseen.
Juuri näin se on! Vähitellen sen tajuaa, kasvaa omaksi itsenäiseksi itsekseen, ja jonain päivänä on valmis ratkaisemaan asian johonkin suuntaan. Sitä ei tarvitse tehdä tänään. Mutta kehitys on käynnissä…
Hei! Rinalda olen lukenut myös sinun ketjuasi, ja huomannut kuinka paljon samankaltaisuutta löytyy. Tosin mieheni ei juo juurikaan raakoja viinoja, vaan olutta ja sitä kuluukin melkoisesti. En tiedä onko nyt jotenkin tiedostanut tilanteen…vai mikä nyt on? Nyt on vaan saanut paljon enemmän aikaiseksi vapaa-ajallaan ja ei ole juonutkaan muutamaan päivään? Tuntuu kummaliselta…no kai se selviää, mistä tämäkin johtuu, vai olisiko jotenkin huomannut minussa muutoksen, kun en ole kysellyt perään. Olen sen verran piristynyt että, olen tehnyt omia reissuja, ja ollut sosiaalisempikin. Kai se sitten poikkeaa aiemmasta kuviosta, kun en tunne olevani nurkkaan ahdettu.
Oli sellainenkin ajanjakso n. 10 vuotta sitten kun, tunsin itseni aivan paatuneeksi. Miheni oli silloin monta vuotta kestävällä sairaslomalla kotona, ja aina oli joku tuttava porukka siellä rälläämässä, kun tulin töistä kotiin. Olin silloin vuorotöissä. Välillä ajoin porukan pois ja sain miehen kiukun niskaani, kun sillälailla olin tullut juomajuhlat pilaamaan…Joskus pitkin hampain annoin porukan olla yötä, kun oli sen verran lämmin kesä että pystyivät olemaan grillipatiolla möykkäämässä, mutta kyllä se sapetti kun itse lähdet töihin aamu 4. aikaan ja koko yön olet unen läpi sitä mölinää kuunnellut!
Välillä kun olin palannut kotiin töistä, niin olisi pitänyt lähteä kaljakuskiksi kaupalle kun kukaan muu ei ollut ajokunnossa. Usein kieltäydyin “kohteliaasti” kunniasta, ja siitähän se riemu repesi. Sain kuulla kuinka inhottava muija olikaan, ja sitten soitettiin taksi paikalle, ja syyteltiin siitä että nyt ne kaljat sitten vasta maksaakin… kaupalle oli yli 10km suuntaansa. Se useamman vuoden tilanne silloin, saa vieläkin kyyneleet silmiini, olin kertakaikkiaan todella kyllästynyt tilanteeseen niin totaaliseti, että olin aivan zombi tasoa. Vasta kun muutimme pois sieltä paikkakunnalta, niin tajusin etten ollut itkenyt kokonaiseen neljään vuoteen kyyneltäkään. Se oli yksi havahduttava etappi, silloin pistin avio-ero paperit vetämään. Olimme erossa n. 5 kk, tosin tekemisissä kuitenkin aika usein, jostain syystä…sitten kun huomasin että mieheni ryhdistäytyi ja oli juomatta useampia päiviä niin päätimme vielä yrittää…On ollut tällaista soutamista ja huopaamista…
Huomaatko että tuossa on kaava. ainakun lakkaat elämästä miehen kautta, niin mies parantaa elämäntapojaan. Kun palaat vanhaan tapaan, mieskin varmaan palaa. Joskus ainut keino saada mies takaisin kehiin on unohtaa hänen alkoholiongelmansa ja irrottautua siten ettei se vaikuttaisi omaan elämääsi. Jos lakkaisitkin ajattelemasta että miehen juonti pitäisi parata jotta sinulla olisi parempi olla, vaihdat sen siihen että ainoa tapa auttaa miestäsi edes jotenkin, on auttaa itseäsi.
Monesti ajattelee että ongelma on se, että minulla on vaikeaa. Mutta toisella on vakavia oireita ja siinä ei ole silloin kyse minun elämästä, vaan hänen. Minä en ole alkoholisti, vaan mies on. Miehen elämä siinä menee hukkaan, minun elämän ei tarvitse. Se joka juo, se juo, se joka ei, niin ei pidä elää kuin minun elämää hallitsisi alkoholi: koska jos minun elämää hallitsee alkoholi kuitenkiin, niin eikö se ole sama vaikka joisin jo itse itseni humalaan. Antaa hänen päättää omat tekonsa, huolehtii vain omistaan.
Niin totta joka sana! 
Olisin varmasti muuttanut jo aiemmin, jos ei olisi näitä sidonaisuuksia, eli yhteistä velkaa. Nyt joku sanoo että myykää omaisuutenne…niin olemme yrittäneet jo 3v. ei mene kaupaksi…ainoa asia mikä haluaisin säilyttää, on kesämökki. Sitten toisekseen jos saisimmekin kaikki myytyä, velkaa on sen verran, ettei mitään todenäköisesti jää jäljelle…johtuu yrityksen kaatumisesta. Pääsisimme omaisuudesta ja jäisimme vielä velkaa…ja en tiedä kuinka “helppoa” on saada esim. vuokra-asuntoa ilman puhtaita luottotietoja. Näitä pohtiessa alkaa taas tuntua siltä että, se on otettava vastaan mitä annetaan
Nyt vaan ajatuksissani tiedän etten tarvitse ketään itseni lisäksi pärjätäkseni, siis tarkoitan että osaan nykyään olla myös yksin, ja nautin omasta seurastani…? Joskus on ollut hetkiä tämän liiton aikana, että olen tuntenut olevani todella yksin, (vielä kun omaa sellaisen luonteen että, minähän en apua kerjää keneltäkään). Sairastuin ihan fyysiseti kun yrityksemme lopulta meni nurin, jouduin sairaalaan puoleksitoista viikoksi letkuihin ja tarkkailuun. Mies tuli muutaman kerran katsomaan, kerran oli tulossa kännipäissään, sanoin että pysy kotona jos et sitä vierailuhetkeä voi olla selvinpäin, olisi homannut kyllä kuskin 
Sairaalassa kunto romahti niin alas, että en meinannut 5 metriä pystyä kävelemään!!!( Minä joka olen koko elämäni tenyt töitä kuin hevonen!!!)Kaksi viikkoa sain sairaslomaa ja lisää olisi saanut helposti pyytämällä. Mitä tämä armas mieheni teki ilmoitti 2 päivää aiemmin kun olin pääsemässä sairaalasta kotiin, että hänpä lähtee tutun kaverin huonekalukuormaa kuskaamaan kaverinsa kanssa Itävaltaan, viikon reissulle, juuri kotiutuspäivänä. 
Meillä on pari keskikokoista koiraa, joita miehelle ei tullut mieleenkään hoitaa valmiiksi hoitoon. Niin sitten köpöttelin kuin vanhus koirien kanssa toipilaana, mutta sisulla mentiin. Mies yritti soitaa muutaman kerran reissultaan, oli niin vihainen ja loukkaantunut etten vastannut, ajattelin että siinähän soittelet ja ihmettelet 
Niin mitättömäksi en ole tuntenut itseäni koskaan aiemmin. Järjestelin asioita siihen malliin että kunhan palaa reissusta, niin minähän lähden! Siitä alkoi kovin riitely kautemme koskaan… vuosien käsittelemmättömät asiat käytiin läpi itkun ja raivon kanssa, puolin ja toisin…Emme päässeet silloinkaan eroon toisistamme…Olen sanonut että kukaan muu ei olisi näin paljon pa…aa sietänyt,sen on miehenikin myöntänyt, että ilman minua olisi varmasti hukassa.Tämä ei tarkoita sitä että koko elämä olisi ollut kärimysnäytelmää, nämä vaan on ne huippukohdat. Jostain syystä on vaan tarve saada ne purettua sydämmeltä.
Kylläpä helpottaa oloa kummasti, vaikka tämä aikamoista itkuvirttä onkin…Niinkuin Rinalda taisit sanoa olen myös itse peruspositiivinen ihminen, ja en yleensä valittele asioistani juuri kenellekkään, se kai tässä hyvältä tuntuukin. 
Töissä ollaan, onneksi on sellainen vuorotyö, että välillä voi ottaa rauhalliseti.
Viikko pitäisi vielä kestää ennekuin palkka tulee, ja laskuja on vaikka muille jakaa, ei tule sijoitus ongelmia ei! Onneksi tässä vuosien varrella on oppinut tekemään halpaa ruokaa, minkä yleensä valmistaa mieheni. Täytyy myöntää että on hyvä laittamaan ruokaa. Välillä jopa niin, että kunnon kännissä tekee sellaiset pizzat että oksat pois,siis ihan aikuisten oikeesti on hyvää! Aamulla kun kysyy että mitä kaikkea siinä oli, ja mitä laitoit pohjaan, niin
tulee hölmistyneen näköinen ilme kasvoille ja mutisee sitten ettei oikein muista. 
Ikinä en uskalla mennä nukkumaan ennenkuin kaikki kokkailut on tehty, ettei jää levyt päälle!
Kyllä välillä työ voittaa kotona olon varsinkin viikonloppuisin ei tarvitse katsoa örvellystä. Jotain hyvää tässä rahattomuudessakin on joskus, kun rahat on loppu, niin on juomatkin! Nyt haluaisin kyllä kameran kotiin kun, ei ole juotavaa, ja seuraakaan ei tiettävästi ole tulossa, niin kuinka pysyy housuissaan itsekseen ja rahattomana. Vai onko yllätyksiä tiedossa???
[quote=“samaa kok”]
Huomaatko että tuossa on kaava. ainakun lakkaat elämästä miehen kautta, niin mies parantaa elämäntapojaan. Kun palaat vanhaan tapaan, mieskin varmaan palaa.
Tämä on varmaan meillä jutun juoni, ja jotenkin mies luottaa siihen että oli tilanne mikä hyvänsä niin en lähde, mutta tilanne on siinä mielessä muuttunut, että olen tehnyt itselleni ns. “pelastussuunnitelman”. Aiemmin olen ollut aivan hajalla juuri sen vuoksi, etten ole tiennyt minne mennä, ystävätkään ei tiedä näitä kaikkia kuvioita. Enkä kenenkään nurkkiin menisikään. Vanhempani ei ole elossa ja sisaruksia ei ole. Nyt tiedän paikan jonne voin mennä, silloin kun ahdistaa. Tiedän että se saisi mieheni aivan ymmälleen ja varmasti jonkunlaiseen paniikkiin. Puhun kuin mieheni olisi joku pahoinpitelijä…ei, ei, hän on vaan lapsellinen, itsekäs ja ajattelematon, eikä sitäkään aina. Ei ole pahantahtoinen ihminen. Hyvä isä ja puoliso kun ei ole älyttömässä humalassa. Hyvä seuramies, hänen huumorintajuunsa ensiksi kiinnitin huomiota, kun alettiin seurustella, ja edelleen saa nauramaan. Ja välillä tekee hulluksi! Se on vaan tuo oluella läträäminen.
Ja toisekseen olen osoittanut hänelle että enää ylitseni kävellä. Olen osoittanut hänelle, etten ole riipuvainen hänestä enää, niinkuin joskus aiemmin olen ollut. Ollut semmoinen takertuja, sehän on miehelle ollut mannaa kun on ollut joku, joka aina odottaa kuin koira isäntää kotiin. Siitä olen päässyt, nyt menen omiin menoihin jos siltä tuntuu, enkä pode syyllisyyttä siitä että, hänellä ei välttämättä olekaan seuraa sillähetkellä.
Olen joitakin totuttuja kaavoja pystynyt rikkomaan, mutta vielä tekemistä riittää…Täytyy sanoa että tämä on aika sekavasti kirjoitettua ajatuksen juoksua, mutta minkäs teet…tällä mennään öitä!
Onpas siitä aikaa, kun tänne kirjoitin. Olen kyllä aktiivisesti seurannut Rinaldan kirjoituksia. Meillä kun on lähes yhtäpitkä avioliitto takana. Haluan sanoa tässä nyt, että jos Rinaldan ratkaisut tuntuu hitaasti tehdyiltä, niin ne on täälläkin. 
Mutta edistystä tapahtunut: tämän vuoden alussa sain taas tarpeekseni, kaikista miehen kikailuista, ja juonista. Oli ihan joka viikonloppu menossa, ja minähän en perään soittele, enkä kysele. Kotiutuu kun on sen aika, mutta täytyy sanoa että, v-ituts käyrä oli aika korkealla, kun sitten suvaitsi raahautua kotiin. Kaverin synttäreitä piti mennä juhlimaan perjantaina, ja tulla illalla kotiin, niin ei kuulunut ennenkuin klo 21 aikaan sunnuntaina!!! 
Olisikohan ollut seuraava viikonloppu kun, oli sovittu että, lauantaina lähdetään jääkiekko ottelua katsomaan Turkuun, niin miehen piti päästä välttämättä kaverin kanssa ulos perjantaina. Seuraavana päivänä matsin aika läheni, ja miestä kuulu missään??? Silloin soitin perään, että onko tulossa vai ei? Sanoi tulevansa heti kun saa kyydin kotiin. Olin melko varma ettei ketään saa heittämään suht aikaisin aamusta, mutta niin mies hetken päästä seisoi oven takana. Avasin oven, ja mies seisoi selin oveen päin. Ihmettelin että mitä nyt? Mumisi hiljaa että hävettää pirusti…oli kussut housuunsa. Siinä vaiheessa sanoin että: en kyllä ota sua mukaani, pilaamaan koko päivää! Mies sanoi käyvänsä äkkiä suihkussa, ja olevansa ihan tuota pikaa lähtö kunnossa. Kun tuli suihkusta, olin ehdoton asian suhteen, ettei lähde mukaan, kun on edelleen varmaan 2 promillen humalassa. Ja niin lähdin yhteisen kaverimme (miespuolinen) kanssa matsiin. No voitte kuvitella millainen sota siitä tuli… Näitä juttuja tuli peräperää niin monta alkuvuodesta, että helmikuussa laitoin eropaperit menemään. Aloin suunnitella kaikkia käytännön asoita, hain asuntoa, ja kuin ihme sain sen kuukauden sisällä hakemuksesta.
Vähän jännitin, vaikka olin ilmoittanut että tämä pelleily on nyt tässä, että kun paperit saapuu, mikä on vastaanotto. Pisti mietteliääksi tottakai puolin ja toisin. Muuton hetki kun tuli maaliskuussa, niin pakattiin tavarat sulassa sovussa, miehen oli tarkoitus mennä isänsä luokse asumaan alkuun, mutta työmatkaa olisi tullut yli sata km/päivä/suunta. Joten päätin että, voi asua sen aikaa kämpässäni, kunnes saa oman asunnon hommattua. Taas ryhdistäytyi vaikka lomautettiinkin töistä, ja olin aivan satavarma että nyt lähti loppukiito menemään, niin päin vastoin. Ei, ei sentään kokonaan juomatta ollut.
Kesäkuu oli lomakuukauteni, ja olimme sopineet että sen vietämme mökillä, vaikka asiat olivatkin niinkuin olivat. Siellä käytiin niin henkeviä keskusteluja, koko yhdessä olomme ajoilta. Se oli aivan ihanaa aikaa, nautimme saunan lämmöstä, ja nauroimme taas monille yhteisille jutuille. Laitettiin ruokaa yhdessä, ja teimme pihatöitä. Se oli loistava loma!
Nyt moni miettii, että johan on soutamista, ja huopaamista…Nii, onkin, mutta nyt tilanne on kuitenkin toinen, ja mies tietää sen. Asunto on minun nimissäni, ja jos sieltä joku lähtee, niin se en ole ainakaan minä!!!
Rinalda tiedoksi, hitaasti mennään täälläkin, mutta edistystä on kuitenkin tapahtunut!!! Ei ihan paikoillaan poljeta!!!
Heipparallaa, Ongelmakimppu! Mukava kuulla sinusta pitkästä aikaa 
“Vain merimies voi tietää, miten kalja kusettaa”, tapaa meidän yhteinen kaveri (myös miespuolinen) laulella. On tainnut tuo asia yllättää sinunkin ukkosi. Eihän sitä maakrapu voi arvata, miten saattaa käydä… No jaa, joku täällä on todennut, että juoppo mies on kuin olisi yksi iso lapsi lisää perheessä. Minä kun aamulla tulin oman asunnon puolelta miehen asunnolle, ja aloin tyhjentää kissanhiekka-astioita, totesin, että meillä on yksi iso eläin lisää. Kissat olivat käyneet astioilla, kumpikin omallaan; mies oli kussut vessanpytyn viereen ja tallustellut sitten märillä sukilla makuuhuoneeseen 
“Pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri juopon läheiselle” 
Aika merkittävää edistystähän sinullakin on. Kun otetaan huomioon yhteiselon pituus, meidän kummankin tapauksessa, ei sitä kaikkea kaadeta ihan päivässä. Mutta suunta on oikea - ja asenne! Juuri samoinhan minä olen päättänyt kesämökin suhteen, se on minun, ja tilanteen käydessä sietämättömäksi, se en ole minä joka lähtee. Ja täällä kaupungissa, oletkin varmaan lukenut, että viime vuoden lokakuusta olen muuttanut kirjani omalle työkämpälleni. Vaikka olen paljon “miehen asunnolla”, osoitteeni on kuitenkin virallisesti toinen. Vaikka ei avioerohakemusta ole tehty, juoksee aika koko ajan; kun olen asunut 2 vuotta omassa osoitteessa, on mahdollista saada avioero ilman harkinta-aikaa. Mutta tilanne ei myöskään vanhene, jos en sitä jostain syystä silloinkaan vielä hae. Ei siis tarvitse lähteä soutamaan ja huopaamaan, vaan osoitteet pysyvät erillisinä, ja KOSKA TAHANSA tämän määrä ajan päätyttyä voin sanoa, että tää oli nyt tässä, ja lähteä siltä seisomalta 
Taitaa olla mulle sopivampi toimintatapa Kato, hämäläinen harkittee pitkään, mutta sen jälkeen toimii nopeesti
Olenpas mä nyt tänään hilpeällä tuulella. En miehen takia, mutta työasiat rullaavat hyvin, vaikka ruuhka onkin melkoinen. Kaikkea muutakin pientä kivaa tapahtuu
Pidetään pintamme, Ongelmakimppu, ja huolehditaan itsestämme. Kyllä me pärjätään!
Näin se menee, asiat rullaa tavallaan…On ollut mukava kulkea mukanasi,lukemalla elämästäsi, harmittaa kun ihmiset tuputtavat ratkaisuja, ja kaiken pitäisi tapahtua nopeasti. Sehän tapahtuu jos, me niin päätämme. Mutta vaakakupissa on monenlaista hyvää, joskus tuntuu että enemmän, ja toisinaan vähemmän. Kai se on sitä kun tämä elämä ei kokoajan ole ihan p:eestä, jos todella olisikin niin, niin sen päätöksen tekeminen olisi helpompaa, niikun täällä on todettukin.
Ja on ollut ilo seurata kun olet myös päättäväisesti, tehnyt ratkaisuja asian suhteen, nimenomaan omaksi parhaaksesi. Muulla ei ole väliä, sen verran pitää itseään rakastaa, ettei anna muiden kävellä ylitse.
Katsotaan miehen pikkujoulut lähestyy, toistaako historia itseään…meillä on liput heti seuraavana päivänä jääkiekko-otteluun. Pääseekö mies mukaan tälläkertaa, vai jääkö matkasta? Minä ainakin lähden nauttimaan ottelusta. Ehkä se on sitten jo joku merkki!!
Me ollaan selviytyjiä! Tiedän että, jos asia tarvitsee ratkaisun olen sen valmis tekemään. Sen verran olen nahkaani kasvattanut. Ei se helppoa tule olemaan, mutta toivottavasti sitä ratkaisua joudu tekemään, tällähetkellä on menossa kesästä asti, suvantovaihe. Nyt juuri käyttö on ( sopivissa) rajoissa silmissäni. Eikä pahempia törttöilyitä ole ollut. Tämän verran olen valmis sietämään, mutta rajani olen määrittänyt.
Mukavaa päivää kaikille!