Pettynyt jälleen kerran

Kotikanava
1

On pakko päästä purkamaan tätä pahaa oloa… Olo on taas niin lamaantunut ja surullinen.

Mieheni on juonut Tammikuusta asti. Tähän aikaan mahtuu ehkä n.3viikkoa yhteen laskettuna päiviä joita ollut täysin selvinpäin. Tähän aikaan mahtuu myös huumeita, viikon katkaisuhoito, peruttu jatkohoitopaikka, aggressiivisuutta, vieraita naisia ja lapsemme syntymä. Toivoa, uskoa, rakkautta, lupauksia ja pettymyksiä.
Lähdimme lasten kanssa (meillä on kaksi lasta, joista toinen on minun ja toinen yhteinen) kotoa kohta 3 viikkoa sitten, kun hän kotona uhkaili minua ja kavereitaan taas humalassa. Silloin ajattelin etten jaksa enää. Ajattelin etten palaa enää tähän suhteeseen.
Kuitenkin tunteet olivat tallella ja ikävä, läheisyyden kaipuu. Kun tapasimme, tajusin edelleen haaveilevani hänen muutoksestaan ja onnellisesta yhteisestä tulevaisuudesta. Tiesin kuitenkin haaveeni olevan mahdoton, ainakin ilman hänen omaa sitoutumistaan. Uskoin hänen huomaavan mitä hän menettää, kun emme ole paikalla. Näin ei kuitenkaan mielestäni käynyt, ainakaan kovin suurta havahtumista.

Muutama päivä sitten hän sanoi minulle itse, että hän lopettaa juomisen ja haluaa meidät takaisin kotiin. Minäkin kaipasin kotiin. Koti on kuitenkin aina koti. Tänään on se päivä jolloin piti lopettaa, ei yhtäkään kaljaa. Meillä oli suunnitelmissa palata kotiin, siivota yhdessä, käydä ruokakaupassa ja tehdä ruokaa. Hän lupasi myös lapselleni tehdä hänen kanssaan jotain mukavaa. Lapseni on ikävöinyt häntä.

Hän oli vielä aamulla humalassa edellisen illan juomista. Hän kuitenkin halusi selvitä ja joi kahvia, mutta…
Kun hän kaverinsa seurassa naureskellen korkkasi kaljapullon, lävitseni virtasi pettymys, kipu ja lamaannus. Hän korkkasi toisen ja totesi ottavansa vielä pari. Tässä kohtaa olin valmis vajoamaan maahan ja purskahtamaan itkuun. Kun myöhemmin kerroin kyyneleet silmissä pettymyksestäni ja kuinka uskoin ja toivoin hänen lopettamiseensa, hän sanoi ettei kannattaisi aina vittuilla hänen juomisestaan ja eihän se nyt paha ole jos vaan pari ottaa. MITÄ?! Unohtiko hän mitä minulle oli aiemmin puhunut!?
Hänen mielestään en kai saisi olla pettynyt tai ainakaan ilmaista sitä mitenkään. Miksei hän ymmärrä miten tämä vaikuttaa hänen läheisiinsä? Miksei hän tajua miltä tuntuu kun joutuu jatkuvasti pettymään?

2

Tiedän useamman kerran nähneenä, että hän pystyisi katkaisemaan juomisensa itse, jos haluaa. Miksei hän nyt halunnutkaan? En palannut lasten kanssa kotiin, suunnitelmat eivät toteutuneet. Kuten ei monesti ennenkään, kiitos kuningas alkoholin. Tässä kohtaa pitäisi syyttää minua ja valittamistani, ainakin hänen mielestään. Hän totesi minulle kun lähdin että soita kun lopetat vittuilemisen juomisestani. Itse pyysin soittamaan kun lopettaa tosissaan. Totesi tähän, ettei siis koskaan. Ei siihen sitten jää enää kai mitään sanottavaa…

3

Valintahan on sitten sillä selvä.

Otan osaa. Mulle tuo sanottiin vain päin naamaa. Että jos valinta pitää tehdä, niin olet vapaa lähtemään.

4

Koska hän sairastaa tautia nimeltä alkoholismi. Se on voimakas riippuvuussairaus, joka edetessään tekee tuhoa kaikilla elämän alueilla, psyykkisellä, sosiaalisella, fyysisellä ja henkisellä. ALkoholistin tie juovasta alkoholistista raittiiksi alkoholistiksi on pitkä, jopa vuosia kestävä prosessi. Me läheiset ollaan myös kovan homman edessä, jos siinä rinnalla aiomme elää, mutta meillä tilanne on sikäli helpompi, että meillä ei ole samankaltaista sairautta kuin juopolla. Laitan sulle linkit sivuille, joista olen itse saanut paljon apua, ja jonka jälkeen miksi-kysymykseen on jonkinlainen vastaus. Toivottavasti näistä on sulle apua:

http://juhakemppinen.fi/ ja tuolta etenkin osio Alkoholismin vaiheet.

Puolisona sun on myös hyvä tietää, millainen sairaus alkoholismi on.
http://www.avominne.fi/avominewww/tekstisivu.tmpl?navi_id=231

Voimia, ja tervetuloa palstalle. :slight_smile:

5

Tervetuloa mukaan ja kovasti voimia!

Mä olen kolme vuotta kattellut sekakäyttäjän elämää. Siitä eka vuosi asuttiin yhdessä ja kaksi viimeistä vuotta enemmän tai vähemmän tekemisissä. Keväällä luulin päässeeni asiasta yli kunnes vähän ennen juhannusta mies muutti mun luo kun sai häädön kodistaan. Mulla oli juuri samanlainen olo kuin sulla: tarjoan päihteettömän kodin mutta ukko vain ryyppää, ryyppää, valehtelee, valehtelee… ja minä itken.

Kävin kuitenkin kaksi kertaa Avominnen luennoilla, joihin zen:in tekstissä linkki ja juttelin muutaman ystäväni kanssa, jotka ovat itse selvinneet päihderiippuvuudestaan. Kaksi kuukautta kestäneen prosessoinnin jälkeen sain jostain niin käsittämättömän paljon voimaa, että maanantai iltana ukko lähti tavaroineen luotani ja kaikki mun kodin avaimet on mulla! Nyt ei enää ikinä tätä! Nyt pysyn niin lujana kuin kallio! Minä ja sinä ansaitsemme paremman elämän!

Mua on auttanut paljon se, etten ole salaillut ongelmaa ja omaa pahaa oloani vaan olen rohkeasti siitä höpissyt ystävilleni ja kavereilleni. Nyt on sellainen näyttämisen paikka, nyt en enää mokaa ja kuormita heitä lisää vaan nyt he saavat kuulla iloisia asioita mun elämästä ja nähdä mun hymyilevät kasvot, ei tummia silmän alusia ja itkusta turvonneita luomia.

6

Miksi mä taas itken, itken, ja raivoan…? Miksi? Kun mä tiesin tämän jo, tiesin että näin käy :frowning:

2v 9kk tästä suhteesta on ollut suuremmalta osin helvettiä. Suhteessamme on ollut kaikki pahimmat mahdolliset asiat mitä vaan voi olla, kaikki on koettu, paitsi että ollaan vielä hengissä. On sellaisia asioita, joita edes kaikkein lähimmät ihmiset eivät tiedä. Ne on jotain niin rumaa, ettei niitä voi ääneen sanoa. Jos kirjottaisin tästä suhteesta kirjan, siitä tulisi pitkä ja kivulias.

Huomaan kaipaavani äärettömästi ihmistä joka ymmärtää mistä puhun. Joka on kokenut samaa. Ei toinen joka ei ole samanlaisessa tilanteessa elänyt, voi täysin ymmärtää. Jonkun joka kuulee ihan oikeasti mitä sanon.

Luin toisen kirjoituksia ja tajusin että mitä ihmettä mä olen elämälleni tekemässä? Kuoppaamassa itseni jos en hautaan, niin kaiken muun; itsetunnon, kunnioituksen, luottamuksen, lapset, turvallisuuden, onnellisuuden. Aijonko mä todella elää tätä helvettiä? En. En. Toisten kirjoittajien kumppanit käy töissä, hoitaa lapset kuitenkin hyvin, ja juo vain viikonloppuisin. Ei mun mies, se juo joka päivä, joka viikko ja joka kuukausi. Raivoaa, haukkuu ja syyllistää. Ja pettää.

Huostaanotettu, alkoholisti, narkomaani, persoonallisuushäiriöinen, ex-vanki. Kuvittelenko mä tosiaan että se voi muuttua??!!!??!?! :open_mouth:

7

Cindy, sinä ja lapsesi olette arvokkaita ihmisiä, ansaitsette hyvän ja turvallisen elämän.

Tilanteesi kuullostaa pahalta. Samanaikaisesti sinulla on vielä tunteita ja toivoa. Sekin on luonnollista, olet rakastanut sitä miestä, eikä tunteita voi kääntää pois katkaisijaa kääntämällä. Irrottautuminen ei ole helppoa, mutta lastesi ja sinun hyvinvointi on myös tärkeää. On totta, että meillä kirjoittajilla on kaikilla omanlaisemme tilanne. Yhteistä on kuitenkin se, että läheisen alkoholismi aiheuttaa kärsimystä. Ja se läheinen ei pysty muuttumaan meidän muiden toivomuksesta. Meidän täytyy pitää huolta itsestämme. Emme voi ottaa vastuuta toisesta, emmekä rakentaa elämää pelkän toivon varaan, tarvitaan myös tekoja.

Minun mieheni ei ole aggressiivinen eikä hänellä ole vieraita naisia. Hän hoiti myös työnsä, joi vapaa-ajat. Nyt hän on kuitenkin ollut melkein kolme vuotta eläkeputkessa, eli kotona, joten mikään ei rajoita juomista. Ei ole mitään järjellistä syytä, mikä hänet siihen ajaisi. Kuitenkin juominen on ollut pitkiä aikoja jokapäiväistä, yhä lisääntyvää, jo terveyteen vaikuttavaa. Sitä kautta tiedän miten ahdistavaa jatkuva juominen on, läheinen ei saa yhtään hengähdystaukoa, normaalia parisuhdetta tasa-arvoisen aikuisen kanssa ei ole. Nyt kun hänelle on tullut terveysongelmia, häntä pitää vahtia kuin isoa lasta, ettei teloisi itseään kaatuessaan ym. Nyt on pari viikkoa ollut vähän parempi jakso, mutta ei voi luottaa siihen, että pysyvää muutosta voisi tulla. Ihmiselämää ei ole tarkoitettu haaskattavaksi tällä tavoin… näin monen (26) yhteisen vuoden jälkeen vain irtautumionen on todella vaikeaa.

En halua antaa neuvoja miten toisten tulisi toimia, voin kuitenkin sanoa sen, että mitä pitempään on yhdessä, sitä vaikeammaksi lähtö saattaa tulla. Jo siksi, että samalla itse väsyy yhä enemmän, eikä enää jaksa toimia. Sattuu se, tekee miten vain. Mutta katse pitää kuitenkin suunnata tulevaisuuteen, eräänä päivänä kaikki on hyvin, haavat paranevat, löytyy parempia asioita elämään. Mieti mitä haluat tulevaisuudeltasi. Koita löytää jostain voimaa toimia niin, että sinun ja lastesi elämä paranee. Cindy, Sinun on aika keskittyä itseesi, olet arvokas! Tsemppiä!

8

Meillä on sellainen tilanne että jos ensi keskiviikko ei toteudu niin kun on suunniteltu, niin meidän yhteinen taival päättyy. Ja onneksi, mä olen tavallaan pakotettu siihen ratkaisuun muulta taholta. Jos en olisi, olisi riski, että mä heikkona hetkenä jatkaisin tätä suhdetta samanlaisena kuin se on ollut. Nyt mulla ei onneksi ole sitä vaihtoehtoa. Mieheni heräsi viikko sitten sen verran että tajusi ettei hänellä oikeasti ole vaihtoehtoja kuin hakea apua, jos perheensä haluaa pitää. Hänen eteensä tehtiin kaikki jotta hän ja me saadaan apua. Hän sai lääkityksen pysyäkseen selvänä keskiviikkona alkavaan katkaisuhoitoon jonka jälkeen pitäisi lähteä perhekuntoutukseen. Hän kituutti sen kuuluisan 3pvää (hänen kohdallaan se on aina ollut n.3 pvä kun alkaa olla niin kovat juomahalut, että retkahtaminen on ihan oven takana) hienosti selvinpäin, kunnes alkoi ne tutut oireet; tylsyys, hermostuneisuus, tiuskiminen ym. Ja kyllä mä tajusin että nyt ollaan veitsen terällä jälleen.
Mä tuin ja ymmärsin, kuten niin monta kertaa aiemminkin, mutta sitten oli tilanne jolloin oli pakko puuttua sen tekemisiin. Pyysin poistumaan, jolloin lähti kaveriensa luo ja totta kai, mitäs muuta kun… juomaan.
Katsotaan mitä keskiviikko tuo tullessaan, pitkän kuntoutuksen perheemme hyväksi vai uuden elämän itselleni lasten kanssa?

9

Kiitos hirveästi kaikille jotka on jaksanut lukea, tukea ja tsempata! :slight_smile:

10

On pitänyt kirjoittaa tänne jo monta kertaa taas… en vaan ole jaksanut. En tiedä miksi tämäkin tuntuu niin ylivoimaiselta välillä.

En jaksa kirjoittaa tällä kertaa tapahtumia tältä väliltä, haluan vain purkaa oloa, pahaa oloa, pettymystä, surua ja huolta ja vihaa…

Miksi mun tarvitsee itkeä itseni illalla uneen? Miksi soitan vaikka hän ei vastaa? Miksi tekstaan, kun hän ei vastaa? Miksi huolehdin missä menee ja mitä vetää? Kyllä mä joskus sen tiedon saan jos on vetänyt paskasta kamaa ja kuollut… ehken haluaisikaan tietää sitä illalla… en nukkuisi enkä jaksaisi hoitaa lapsia.

Miksi mä edes yritän enää, miksi annoin mahdollisuuden kun hän sitä ruikutti, miksi? Miksi rakastan? Miksi tunnen tuskaa turhaan suhteen eteen mikä ei onnistu? Miksi antaisin anteeksi kaikki ne naiset? pahat sanat?

Miksi nalkutan, kiristän ja raivoan kun se ei auta. Pahentaa vaan.

Ajatuksia miehelle:
Kiitos että sain kulkea rinnallasi ja nukkua kainalossasi ihanat 3 viikkoa,
kiitos ettet tuijottanut minua tällä kertaa niillä lasittuneilla silmillä
Kiitos että olit hieno isä pojallesi ja tyttärelleni
Kiitos että autoit minua kotitöissä, huomioit ja pidit hyvänä
Kiitos että olit rehellinen, vaikka se sattuikin
Anteeksi, etten jaksa leikkiä tätä leikkiä enää, enkä sinun ehdoillasi
Anteeksi, että uskon ansaitsevani parempaa

11

Hei Cindy!

Luin ketjusi läpi ja niin jotenkin samaistuin sinuun. Tiedän ne epätoivon, pettymyksen, raastavan vihan ja surun hetket. Olen elänyt ja elän niitä.

Olen ollut mieheni kanssa n 17 v ja meillä on kaksi yhteistä lasta. Alkoholi on kuulunut mukaan suhteemme alkumetreiltä asti, en osaa edes kuvitella, että mieheni raitistuisi koskaan. Ei hänellä ole tarvetta siihen. Häntä kauhistuttaa ajatus, ettei voisi juoda koskaan. Olemme olleet erossa kolme kertaa, minä olen aina pyytänyt hänet takaisin, koska pelkään yksinjäämistä niin paljon. Häpeän sitä, että olen tällainen luuseri. Kyllä, minun mieheni käy töissä, ihmettelen joka ikinen maanantai, miten hänen onnistuu sinne lähteä, kun viikonloppu on juotu yötäpäivää raskaasti. Erojemme aikana kuvioissa on ollut muita naisia, mutta minusta on oltu sairaanloisen mustasukkaisia. Mieheni on hyvännäköinen ja sanavalmis seuramies kännissä, selvinpäin töykeä tuppisuu. Erittäin moukka minua kohtaan.
Minusta on tullut erittäin pessimistinen, elämään pettynyt ja kyyninen, hyvää vauhtia katkeroituva pahantuulinen ämmä. Olin joskus iloinen, naurusuinen tytönheitukka, en enää, en todellakaan.
Tunnen olevani ruma, vastenmielinen, tyhmä ja tylsä. Luulen, että suurimmaksi osaksi ajattelen näin, koska olen koko elämäni antanut kohdella itseäni huonosti.
Alkoholismi sairastuttaa ihmisen, koko perheen. Se on totta ja hyvin pelottavaa. Minä olen sairastunut ukon juomisia katsellessa , se on kuin peli, jota pelataan. Vaikka ukko olisi sen 3 päivää (minkä pystyy pisimmillään kärvistelemään) selvä, peli pyörii siitä huolimatta. Ja minä olen väsynyt pelaamaan. En jaksa. Haluan vain puhua totta, olla totta, tuntea oikeita tunteita.
Sinulle Cindy toivon voimaa alkaa auttamaan itseäsi, satsaamaan omaan hyvinvointiin, se on ainut keino päästä paranemisen tielle. Muita et voi auttaa, kuin itseäsi.
Toivon, että löydät auttavan kanavan, jonkin konkreettisen paikankin, jossa voit käydä purkamassa tuntoja. Onko Al-anon tuttu? Itse olen kerran käynyt, kokemus oli lämmin. Eihän se yksi kerta mihinkään auta, mutta käynkin terapiassa, ja kyllä menen myös al-anoniin uudestaan joskus. Siis alan ihan käymään siellä.
Minulle on ollut uusi asia tämä, että olen sitoutunut ITSENI AUTTAMISEEN terapian myötä. Olen aina auttanut vain muita. Nyt olen tänä syksynä tehnyt aika ison työn päästäkseni psykoterapiaan. Olen jollakin tavalla ylpeä itsestäni.
Sen vain sanon, hae apua itsellesi! Vaikka miehesi ei haluaisikaan apua, älä mieti sitä enempää, hae sinä itsellesi. Se kannattaa, ihan varmasti. Kun saat apua itsellesi, alat pikkuhiljaa voimaan paremmin ja sitä myötä voimaantumaan ja ehkäpä päätösten teko on sitten helpompaa. En tunne sinua enkä tiedä elämääsi, mutta yritän kannustaa kuitenkin, koska kirjoituksesi oli niin täynnä surua ja ahdistusta. Oikein paljon voimia sinulle !!

12

Nyt on ehkä vähän voimia kirjoittaa tapahtumia…

Ei menty kuntoutukseen ei… ku toistamiseen katkolle, josta kama halut sai lähtemään ja minnekkäs muualle kuin narkkariämmän luokse, johon oltiin niin kovin rakastuneita, huoh… jossain kamareissuillaan siihen tutustunut. Totesinkin hänelle, et kai ne kemiat kohtaa ku on samat pillerit :slight_smile: Satuttiin sit samaan aikaan kaverin kans samaan baariin tän rakastuneen parin kanssa ja kas kummaa, ku äijäni veti hirveet kilarit ku näki mut tanssimassa ja juttelemassa toisen miehen kans. Kävi jopa tän miehen päälle… jep :confused:

Pari viikkoo siinä sit meni ku halus tavata lapsensa. Tuli yhteisen kaverimme kanssa käymään. Siinä sitten kävi niin et löysin itseni kuuntelemassa lähes itkevää miestä joka rukoili multa vielä mahdollisuutta. Yritin kyllä vastustaa, kerroinkin etten pätkääkään luota häneen tai hänen puheisiinsa, enkä usko tulevaisuuteen hänen kanssaan. Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että sai taas mahdollisuuden. Minkäs teet kun tunteet ei häviä niin nopeesti.

Meillä olikin sitten todella ihanat ja antoisat ajat. Puhuttiin enemmän kuin vuoteen. Kaikesta. Hän kertoi mulle toisista naisista, rehellisesti kerrankin, niistäkin, jotka on aiemmin kieltänyt. Hän teki kotitöitä, auttoi lasten hoidossa, touhusi lasten kanssa ja näin kuinka lapset nautti. Hän huomioi minut ihan erityisellä tavalla, joka päivä. Kosketuksella, kauniilla sanoilla, hieromalla ja pienillä teoilla. Ja mikä parasta oli täysin selvinpäin 3 viikkoa ja motivaatio tuntui olevan, kunnes…
Äitini tuli käymään, avasi suunsa ja kertoi mitä mieltä hän asioista oli… ja mieheni lähti ulos suutuksissaan ja lopun voi arvata… pyöri sitten kamoissa 2 päivää, puhelin kiinni tai siihen ei vaivauduta vastaamaan, ja minähän sitten itken, itken ja murehdin ja pelkään :frowning: Ja juuri näistä asioista mä olen sen kanssa jutellut, etten halua kokea näitä tunteita yms.
Hän tuli eilen kotiin selvinpäin ja kaikki ok, mutta tänään hän lähti hakemaan velkaansa. Sopimus oli että palaa tänään ja täysin selvinpäin (joo, vain urpo tekee sopimuksia addiktin kanssa :astonished: )
Ja tässä sitä taas ollaan… ei näy, ei kuulu, ei vastaa.
Tuli juuri tunne että hän tiesi lähtiessään ettei tule, yhdestä pienestä sanasta sen nyt tajusin :imp:

Se täytyy sanoa että kovin hyvin hän sairautensa tuntee, tietää ja osaa selittää. Hän ei ole suinkaan missään nimessä tyhmä. Hän kyllä ymmärtää asian, vaan toteutus mättää. Hän kävi tänään päihdetyöntekijälläkin :laughing:

En oikein tiedä kummalla puolella nyt pitäis kirjoittaa, kun miehelle on nuo huumeet nyt se isompi ongelma. Eikä ole kyse mistään pikkujutuista, vaan kovista huumeista, suonensisäisesti.

Tilasin Al-anon:in kirjallisuutta, antoisaa tekstiä. Herätti tarpeen saada purkaa tunteita saman kokeneiden kanssa. Harkitsen ryhmään menoa, olis helpompaa jos olis joku jonka kanssa mennä.

Tässä tällasta tällä kertaa, kiitos kaikille jotka jaksatte lukea ja kommentoida.

13

huomenta!

minä menin yksin al-anoniin. toivoin sitä ennen, että olisi joku, joka tulisi edes ensi kerran kanssani sinne, kun ei ollut ketään, menin yksin…
olin yksinäinen al-anonin ovelle saakka ja sen jälkeen en enään…
…al-anon toimii päihteitten käyttäjien läheisille, ei erikseen esim. alkoholi

itse koin muutaman kirjan luettua, al-anonin toimivammaksi vaihtoehdoksi…kirjan kanssa olet yksin…siis kaksin, sinä ja kirja…al-anonissa on ihmisiä ympärillä, et ole asian kanssa yksin, ne ihmiset tietävät, mistä puhut…

14

Mulle kävi ihan samoin, kuin miisylle. Hän osasi sen hienosti laittaa sanoiksi :slight_smile:
Yksin menin, mut sen jälkeen en ole enää ollut yksin enkä yksinäinen. Meillä on myös päihteiden käyttäjien läheisiä eikä vain alkoholistin, samassa liemessä ollaan kaikki ja saan siellä käynneistä sellaisen sisäisen rauhan.
Mene kerran kokeeksi al-anoniin, vaikka yksin. Meitä kaikkia on varmaan pelottanut ekakerran sinne meneminen mut ihan suotta :smiley: