pettävä omavoimaisuus

Kolmatta viikkoo raittiina. Viime viikonloppu oli vaikee kun kultsi oli baarissa ja joka kakaralla joku tölkki kädessä kaupungilla. Silti kärvistelin selvin päin ja oon siitä erittäin ylpeä.Yleensä mulle nuo poikaystävän poissaolot on vaikeita ja tavallaan antaa luvan juoda (koska se jättää mut yksin). Muuten ollu vähän vaikeet fiilikset tässä ja miettinyt masennuslääkkeiden uudelleen käyttöönttoa, mutta kun sitten kuitenkaan en halua. Näköjään mun reaktio ahistukseen on ottaa siihen joku lääke/kemiallinen homma. Röökiä ainakin palaa, mutta ehkä ensin hoidan tuota alkkisongelmaa ja sitten alan syyllistymään siitä, että oon kauheista kauhein eli tupakoiva äiti.

Mutta mutta, selllaisen kirjan löysin eilen kirjastosta kuinToipumiskulttuuri - Päihdekulttuuri ja esimerkin voima/Ilmo Häkkinen; Prometheus 2013. Sitä oon nyt tässä selaillut ja tunnistan siellä itseäni ja vaaranpaikkoja, kuten petaaminen. Siinä oon hyvä. Eli alan mielessäni muuttaa ensin ajatuksiani jotenkin päihde- eli mun tapauksessa dokaamismyönteisiksi ja sitten hissukseen liutaan itse toimintaan. Oon siinä määrin kaappijuoppo,että oon joskus ostanut sidukoita ja piilottanut ne vaatekaappiin odottamaan sopivaa hetkeä. Lisäksi huomaan että mulla on sellanen “kiva” tapa ajatella, että kun lapsi on yötä poissa ja muutenkin valvovat sllmät (läheiset) jossakin, se täytyy ehdottamasti hyödyntää se juomisen mahdollistama vapaa-aika. Eikö mulla tosiaan oo mitään muuta tekemistä?? Ehkä siinä on se että usein tunnen itteni yksinäiseksi. Pointti tässä jutussa nyt kuitenkin on, että suuren suuri on vaara siinä, että alan tuntea vääränlaista omavoimaisuutta ja uskoa omiin kykyihin olla raittiina tässä kesäisessä, siideri-, lonkero-, ja kaljatölkkien kyllästämässä ulkotilassa, jossa pitää meidän kaikkien liikkua, haluttiinpa tai ei. Eli tarkkana pitää olla!! Ei saa ajatella että tällä kertaa mä vaan jotenkin ihmeellisesti yksin pärjäänkin. Oli muuten työkavereitten kanssa puhetta tuossa että sellainen tölkkien kanssa liikuskelu on suuresti yleistynyt katukuvassa.

Niin tutulta kuulostaa, erityisesti tuo petailu. Kun on aikansa, esim. pari viikkoa, ollut raittiina niin sitä alkaa uskotella itselleen että “eihän tässä mitään”. Olisin itse ihan saletisti jo ratkennut jos ei olisi antabus päällä. Toivottavasti tämä ei ole tällaista taistelua lopu elämää vaan jossain vaiheessa tulisi sekin vaihe, että viinanhimo hellittää ja tuntee ettei alkoa enää tarvi osaksi elämää.

Totta, neiti K, kuvittelin tuossa jo aiemmin että, eihän mulla sellasta varsinaista viinanahimoa olekaan, mutta viime lauantai todisti, että kyllä on. Surullista.