Ivai näenkö suurempaan todellisuuteen?
han pienestä lähtien olen miettinyt elämää suurempia asioita, kuljeksinut mielikuvitusmaailmoissani, kuullut, nähnyt ja ennenkaikkea tarkkaillut - imenyt vaikutteita ympäristöstä. Jonkin verran päihdehakuinenkin olen ollut oikeastaan aina, ei sekaisinolon vuoksi, vaan toisten maailmojen, huikeiden tunteiden vahvistamiseksi. Tahdon kokea kaiken niin, että sydän tuntuu räjähtävän.
Syksyisin olen kärsinyt kovista masennuksista, muutenkin olen perusluonnoltani ollut masennukseen taipuvainen, mutta tänä vuonna opin olemaan onnellinen. Nauttimaan jokaisesta hetkestä, vaikka välillä kaamoksen aikaan mieli meinaa painua maahan, mutta jotenkin ymmärsin, että minä itse olen vastuussa omasta onnellisuudestani. Jos tilannetta ei voi muuttaa, voin aina kuitenkin yrittää vaikuttaa siihen, mitä mielessäni tunnen.
Näen tämän maailman mystisenä satujen taikamaailmana, koska tahdon nähdä tämän niin. Väritän arkeni, jokaisen tilanteen. Valot, värit, maut, tunteet… Kaiken aistin niin että jopa synkimmät hetket tuntuvat haikean kauniilta.
Nyt tuntuu kuitenkin taas siltä, että en millään jaksaisi elää tässä raa’assa maailmassa.
Monesti musta on elämäni aikana tuntunut siltä, että ei mua ole tarkoitettu tähän maailmaan, mutta olen kuitenkin suurimmaksi osaksi ignorannut ajatuksen, ehkä kaikista tuntuu joskus siltä? Ja tuntuu itsekkäältäkin ajatella niin.
Uskon vahvasti, että kaikella on tarkoituksensa.
Tuntuu vaikealta kirjoittaa tai sanoa ääneen, en puhu näistä kenellekään. Olen uppoutunut johonkin maailmaan, jossa ihmiset etsivät Totuuksia ja Yksilöään. Perus kuosihippikamaa…
Mitä taatusti itsekin olen, pidän sienistä ja älläsdeestä, ja swimbasta. Sauhuttelen suht usein, en vaan osaa sanoa sopiiko se mulle kuitenkaan. Alkaa vainottaa tavallaan, uppoudun vielä enemmän omiin päänsisäisiin vainoihini(?).
Pitkään on tuntunut siltä, etten osaa keskustella ihmisten kanssa. Että aistin itseni liian hyvin, että niillä on jokin salaliitto, ei mitään “ne tappaa mut”, eikä varsinaista Trumanshow-meininkiä, mutta jotakin enempi siihen suuntaan kallistunutta. Kyllä mulla silti ystäviä on, kavereita ja tuttuja vaikka millä mitalla. Ja yleensä ihmiset pitävät musta, mutta pelkään usein, että ne näkevät lävitseni. Joistain ihmisistä sen kai vaan aistii. Enkä sitten tiedä, aistinko oikeasti vai luulenko aistivani, ja se mitä “aistin”, niin se toinen onkin kaukana siitä.
Muutaman viikon ajan olen mennyt mielessäni vuoristorataa, koettanut parhaani mutta silti tuntuu, että paha olo ottaa valtaa. Ja tällä kertaa se ei enää pelota. Sama rauhallisuus on vieläkin minussa, yhä harvemmin jännittää tai pelottaa, asiat tuntuvat ihanilta mutta en oikein tavallaan innostu.
Haluaisin elää “normaalisti”, niinku lapsena. Etten ajattelis kaikkea niin monimutkaisesti ja miettisi koko ajan suuria asioita. Tuntuu, kun eläisin jossain kuplassa pääni sisällä, toisaalta taas mulla on hyvinkin vahva olo. Että mikä vaan on mahdollista, että tämä elämä on juuri mun käsissäni tässä ja voin tehdä siitä juuri sellaisen, kun mitä mä tahdon.
Tuntuu, että hukkasin jo pointtini.
Enkä mä osais millään muullakaan tavalla elää, vaikka pelkään toisinaan että olenkin sairas.
Sekin on niin hassua, pähkäillä kovaa että pitäskö näiden vainotusten kanssa käydä lääkärissä, mutta en luota niihin yhtään, ja vaikka tiedän että luultavasti jotkut mun mielessä liikkuvista asioista kuulostaa varmaan “Normi”-ihmisen korvaan hulluilta, niin en usko ehkä kuitenkaan että olisin mieleltäni sairas. Jos mä vaan satuin löytämään onnellisuuden, turvallisen keinun tämän maailman alla?
Kun en toisaalta usko mielenterveyden sairauksiinkaan.
Tekis kuitenkin koko ajan enemmän ja enemmän mieli vetäytyä syrjään ihmisistä. Tarkkailla ja tarkkailla. Maata peiton alla pimeessä, kattoo kun autojen varjot heijastuu ulkoo ikkunan kautta makuuhuoneen kattoon.
En tiedä, kai kaipaan vaan jotain isoo välittämistä ja rakkautta, mutta kun sellasta olis tarjolla niin ei sekään sitten kelpaa, kun pelkään miten se vaikuttaa kaikkeen - niinku pelkään sitäkin, että tapaan väärän ihmisen jonka joku toinen tuntee ja jota se vihaa ja sitten kukaan ei tahdo tuntea mua. Että teen yhdenkin virheliikkeen, ja joku suuttuu ja sitten kaikki suuttuu mulle.
Oli kai pakko vaan purkaa johonkin näitä mietteitä, elättelen kai toivoa siitä, että jollekin täällä tää teksti muistuttais jostain, jos jollain olis sanottavaa mulle.
Ehkä mä mietin, että onko asiat mun elämässäni oikeesti totta ja huikeeta, vai onko nää sittenkin merkkejä jostain psykoottisen tilan laukeamisesta?
Vai osaisinko edes kyseenalaistaa näitä jos niin olis?
Tuntuu vaan, etten oo itsessäni, että oon ihan hukassa tuhannen palasina, kaiken sen keskellä että kuitenkin olen vahvempi ja enemmän itseni kuin koskaan.
