Perheenisän alkoholismi

Tarvitsen kipeästi neuvoja, tukea.
Olen 25-vuotias, mieheni 31. Meillä on kaksi alle 6 v lasta, joista vanhemman biologinen isä mieheni ei ole.
Jo yhdessä olomme alusta asti miehen alkoholin käyttö ihmetytti minua, olin kuitenkin nuori, enkä ymmärtänyt varoitusmerkkejä. Kun aloimme tapailla mies oli ihana ja selvin päin viikonloppuja lukuun ottamatta. Hän oli kuitenkin asunnoton ja työtön, kertomansa mukaan masennuksen takia. Säälin häntä. Pian hän jo muuttikin luokseni asumaan, lähes huomaamatta alkoi viettää luonani enemmän ja enemmän aikaa. Pikku hiljaa juominen olikin lähes joka päiväistä. Muutaman kuukauden yhdessä asumisen jälkeen hän katosi. En kuullu hänestä kahteen viikkoon, puhelinkin oli suljettuna tai ei vastannut. Yhtenä iltana hän tuli kotiin kamalassa kunnossa: samat vaatteet päällää kun lähtiessä, ei ollut peseytynyt eikä mitään. Tullessaan ei selittänyt, pyytänyt anteeksi. Sammui sohvalle. Nämä katoamiset tulivatkin jo lähes rutiiniksi myöhemmin. Sain selville, että tämä kaksi viikkoa oli kulunut kännissä. Jonkin ajan kuluttua sain tietää, että mieheni käytti tähän aikaan myös reseptilääkkeitä ja satunnaisesti mitä vain huumeita käsiinsä sai, myös suonensisäisesti. Annoin tämän putken kuitenkin anteeksi, kun mies lupasi ja vannoi että alkoholi ja muut päihteet saavat nyt jäädä. Eivätpä jääneet. Aamumme alkoivat minun töihin valmistautumisella, hänen aamukaljallaan. Vein poikani päiväkotiin, itse töihin, töistä tullessa ei koskaan tiennyt onko mies kotona vai ei. Elin jatkuvassa epävarmuudessa. Pian jouduinkin jo piilottamaan pankkikortit, nettitunnukset ym kun mies muuten tyhjensi tilin rahoittaakseen juomisensa. Tavaraa alkoi katoamaan kotoa. Otin häneltä avaimet pois, kotiin pääsee vain selvin päin. Aina mies lupasi muuttua, mennä hoitoon, ihan mitä vaan että en häntä jättäisi. Kuukaudet kuluivat. Mies meni töihin kun uhkasin että lähden jos hän ei ryhdistäydy. Kuukausi kului hyvin, molemmat töissä, viikonloput lapsen kanssa. Huomasin olevani raskaana. Olin onnellinen, samoin mieheni. Hän oli toivonut lasta pitkään. Kaksi kuukautta sen jälkeen kun sain tietää olevani raskaana mies alkoi taas juoda. Reseptilääkke (rivatril, jota hänelle ei ole lääkärissä määrätty) olit jo pitkään ollut osa hänen jokapäiväistä elämäänsä. Ilman tätä hän ei päässyt edes sängystä ylös. Odotusaika oli elämäni pahinta aikaa; mies ryyppäsi, ei ollut juuri ollenkaan kotona, minä hoidin lapsen, kodin, koiran ja kävin töissä raskauden ensimmäiset 5 kuukautta, kunnes jäin äitiyslomalle. Mies ei tullut ultraan eikä neuvolaan. Olin epätoivoinen. Mies oli myös alkanut käyttäytyä humalassa agressiivisesti minua kohtaan. Huusi, haukkui, vähätteli, kävi jopa käsiksi. Ihmeen kaupalla oli kuitenkin selvänä kotona kun synnytys alkoi. Saimme ihanan tyttövauvan. Mies oli vauvan syntymän jälkeen viikon selvänä, sitten lähes joka pe-ma humalassa, poissa kotoa. Onneksi ei sentään kotona ryypännyt lasten nähden. Isompi lapseni kyselee jatkuvasti missä isä on, kun hän ei ole kotona. Kyllä hänkin tietää, että ryyppyreissulla. Vauva on nyt 8 kk vanha. Edelleen mies ryyppää joka pe-ma. Välillä, niinkuin tänään, viikollakin. Viikolla ryyppäys on aina lopputulos siitä että nään tuttaviani, tai teen jotain muuta kuin olen hänen kanssaan kotona. Hän on käynyt lähes vuoden ajan a-klinikalla, lääkkeet ja huumet (satunnaisia lipsahduksia lukuunottamatta) ovat jääneet. Silti tunnen olevani umpikujassa ja yksinäinen, vieraantunut ystävistäni. En voi koskaan luottaa lapsia hänen hoitoonsa. Yhden ja viimeisen kerran jätin vanhemman lapseni hänen hoitoonsa, kotiin tullessani hän oli tukevassa humalassa. Lapseni ovat elämäni ainoa valopilkku, rakastan heitä yli kaiken. Tiedän, että pitäisi potkia mies pihalle, jo lastenkin takia. Olen heikko, enkä tähän pysty, vielä. Rakastan häntä, ja onhan hän todella ihana selvin päin olessaan, auttaa kotitöissä ja tohuaa lasten kanssa. Ehkä suurin syy miksi en ole jo lähtenyt on etten halua olla yksin. Mietin vain, että kohta nuorimmainen on sen ikäinen että voi mennä päiväkotiin. Pääsen töihin, näkisin ihmisiä. Saisin uudelleen yhteyden ystäviini. Ehkä sitten saan kerättyä rohkeutta pistää piste tällä kaaokselle.
Olen pahoillani kirjoitusasun sekavuudesta, alkaa väsymys puskea päälle :slight_smile:
Kiitos kun sain purkaa tätä tänne

Moi Olivia.

Tervetuloa kanavalle. Toivottavasti oloasi helpotti se, että pääsit kirjoittamaan tilanteesi auki, ja puritkin rehellisen oloisesti faktoja pöytään. Tuli mieleeni, mitkä ovat taustasi, tuletko alkoholisti-kodista? Olitko itse kova juhlimaan ja ryyppäilemään viikonloppuisin? Vai mikä ihme sai sinut rakastumaan tuollaiseen hulttiomieheen?

Kun luin kirjoituksesi, tunsin aluksi myötähäpeää, ja sitten raivoa, lastesi puolesta, ja tilanteesi puolesta. Sen vuoksi, että joku 25-vuotias tuolla tavoin tuhlaa jossakin elämäänsä, ja pilaa samalla lastensa tulevaisuuden. Sitten aloin miettiä,mistä johtuu moinen voimakas reaktio, ja tajusin, että itsevihaahan se oli. Tunnistin nimittäin itseni sinun tilanteestasi, elin itsekin parikymppisenä samanlaisessa tilanteessa kuin sinä nyt, samanlaisen katoilevan, varastelevan alkoholistimiehen kanssa. En näköjään ole vieläkään antanut itselleni anteeksi näitä aikoja, ja häpeän omaa käytöstäni ja yksisilmäisyyttäni (tyhmyyttäni) yhä edelleen. Tuomitsen itseni noista ajoista, ja oli hyvä huomata se. Vielä löytyy siis käsiteltäviä asioita minullakin, ja anteeksiannettavaa itselleni… Koska tyhmyyteni ja päättämättömyyteni johtui sairaudesta, nimeltä läheisriippuvuus, ja se sai minut toimimaan aikanaan järjettömällä tavalla.

Palataan tilanteeseesi. Sehän on kestämätön, joka kantilta. Asut juovan alkoholistin kanssa, joka hyväksikäyttää sinua, ja juo perheesi päivä päivältä yhä pahempaan ahdinkoon. Hän myös käyttäytyy agressiivisesti, eli on suora uhka sinulle ja lapsillesi. Mietin, kun itse olin tuossa samanlaisessa tilanteessa, mitä olisin toivonut, että minulle olisi sanottu. (Muuten samat kuviot, paitsi ei ollut lapsia eikä suonensisäisiä huumeita.)

Ehkä toivoisin, että minulle olisi sanottu suoraan, että lähde ja äkkiä. Elämäsi tulee koko ajan kovemmaksi, vaativammaksi, vaarallisemmaksi, ja nyt sinua vain hyväksikäytetään, ja olet oman läheisriippuvuus-sairautesi uhri. Toivoisin, että joku olisi sanonut, että terve ihminen ei elä tuollaisessa suhteessa. Olisin tietysti loukkaantunut, mutta ehkä se olisi saanut minut ajattelemaan, näkemään syvemmälle, ja lopettamaan itselleni valehtelun. Sanoisin sinulle, että lähde nyt heti, vuoden -parin jälkeen sinulla ei ole enää mitään tunteita lasten isään. Sekoitat nyt säälin rakkauteen, ja se palava, kaiken anteeksiantava rakkaus on pelkkää harhaa.

Toivoisin, että minulle olisi silloin sanottu, että elämä muuttuu paljon paremmaksi, kun uskallan hakea apua, ja alan pitää itsestäni huolta. Sanottu että pystyn siihen kyllä, itsetuntoni ei ole kiinni toisessa ihmisessä, enkä kuole vaikka jätän hänet. Paljon parempi elämä odottaa minua. Toivoisin, että joku olisi neuvonut minut silloin al-anoniin, ja ottamaan apua vastaan.

Ajattelin tuolloin hyvin paljon samalla tavalla kuin sinä. Että olen liian heikko… Että en kestä olla yksin… Ja että mies on hyvä, silloin kun ei juo.

Jälkikäteen tajusin, että miehen “hyvä” käytös oli aina vain sovittelua, ja seuraavaa juomisen petailua. Hänen elämänsä pyöri pullon ympärillä, ja minun elämäni hänen mielialojensa,(kuviteltujen) ajatuksiensa, tekemisiensä ja tekemättä jättämisien ympärillä.

Neuvon sinua siis hakeutumaan vaikka ensimmäiseksi perheneuvolan juttusille, ja tulostamaan mukaan tuo yllä olevan kirjoituksesi. Myös sosiaalitoimisto voi sinua auttaa. Miehesi on alkoholisti ja luultavasti myös huumeaddikti, eikä hän muutu. Sinä voit muuttua, kun haet apua itsellesi. Nopeasti. Ansaitset sen, olet nuori ihminen, ja koko elämä on vielä edessäsi. Lapsistasi pitäisi heti tehdä lastensuojeluilmoitus, ja saat apua monelta eri taholta, kun vain lähdet sitä hakemaan. Ajatusmaailmasi on sairastunutta, kun suostut elämään tuollaisessa tilanteessa, ja annat humalaisen isän hoitaa pientä lasta kun itse olet poissa. (Ei voinut tulla yllätyksenä, että on kännissä kun tulet kotiin…) Tarvitset apua, ja perheesi tarvitsee apua, heti. Se, että avauduit tänne tilanteestasi, kertoo että sinussa on rohkeutta, ja halua muutokseen. Muutos ei tapahdu miehessäsi, se voi tapahtua vain sinussa. Nyt haet rakkautta ja hyväksyntää lähteestä, joka ei voi sitä sinulle koskaan antaa. Jos sinulle on käynyt kuten minulle kävi, olet tällä hetkellä myötäriippuvainen alkoholista, kiinnittynyt kaaokseen ja pelkoon. Olen antanut vastuun itsestäsi alkoholistin käsiin, odottaen että hän parantaa tapansa, ja sitä odotellessa kärsit kunnon uhrin tapaan. Ne hetket, kun kärsimys hetkeksi loppuu, ja saat juopoltasi lupauksia muutoksesta, ovat “happihyppyjä” joihin takerrut, ne saavat sinut jatkamaan ja toivomaan, koska pääset silloin hetkeksi kivuistasi eroon.

Itse aikanaan lähdin tuollaisesta helvetistä ja aloin hoitaa itseäni al-anonissa, terapiassa ja monin muin keinoin. Nyt olen onnellinen, sinut itseni kanssa ja hyvässä, lämpimässä parisuhteessa. Tuo kauan sitten tapahtunut on kuin pahaa unta… Juopporenttua en ole päivääkään kaivannut, enkä ole hänestä edes kuullut mitään moniin vuosiin.

Lapsesi ansaitsevat parempaa, sinä ansaitset parempaa. Olet sen jo jollakin tasolla tajunnutkin, kun kirjoitit tänne, ja kerrot että haluat muutosta. Lähde, hae apua ja hoida itsesi kuntoon. Voimia ja tsemppiä, elämä kyllä kantaa! Jos et jaksa itsesi vuoksi, tee se lastesi vuoksi.

Komppaan Sitruunapippuria. Hae apua heti. Itsesi ja ennenkaikkea lastesi takia. Kehottaisin sinua tekemään lastensuojeluilmoituksen lapsistasi, kerro, että olet hyvin huolissasi lapsistasi ja perhetilanteesta, pyydä apua. Tulet ihan varmasti saamaan sitä. Kerro, että olet väsynyt, puhu totta tilanteestasi, älä kaunistele mitään. Itse elän tilanteessa, jossa lastensuojelu on puuttunut elämäämme ja mikä ääretön helpotus se on ollut. Saan apua, meitä, lapsia ja minua autetaan, olen niin kiitollinen. Mies ei halua apua, eikä tarvitsekaan haluta, hänellä on oikeus elää parhaaksi katsomallaan tavalla. Olet vielä nuori, kaikki on mahdollista. Elämä haluaa sinulle vain ja ainoastaan hyviä asioita. Anna itsellesi ja lapsillesi mahdollisuus hyvään elämään. Sinusta saattaa tuntua nyt, että et jaksa, etkä uskalla, mutta se todennäköisesti johtuu siitä, että elät niin stressaavassa tilanteessa, ettei ole edes mahdollisuutta jaksaa. Kaikki energia menee selviämiseen. Voit soittaa vaikka tällä sekunnilla hätäkeskukseen ja pyytää sos.työntekijää langan päähän. Apua annetaan ihan varmasti. Kaikkea hyvää sinulle, ROHKEUTTA!!

Moi

Tosiaan helpotti purkaa tätä asiaa, kertoa suoraan ja kaunistelematta kuinka asiat ovat.
Arvasit oikein, isäni oli alkoholisti. Monissa asioissa samanlainen kuin mieheni. Hän kuitenkin neljän kympin paikkeilla vähensi juomistaan rankasti, eikä juo enää paria saunakaljaa enempää. Ehkä tämän takia toivon että miehenikin siihen pystyisi… Itse en ole juonut sen jälkeen kun sain tietää olevani raskaana, ennen sitäkin hyvin satunnaisesti ja pieniä määriä. En ole koskaan nauttinut juomisesta. En halua menettää kontrollia, enkä koskaan olekaan juonut niin paljon etten itseäni tai tekemisiä hallitsisi. Läheisriippuvainen taas olen varmasti, tämän itsessäni jo tunnistan ja tunnustan.
Ja kyllä, häpeän ja vihaankin välillä itseäni kun en pysty tilannetta hallitsemaan, tai ottamaan itseäni niskasta kiinni ja lähtemään. On helpottavaa kuulla, että sinä olet päässyt omasta kierteestäsi eroon, lähtemään ja aloittamaan alusta. Tämä antaa toivoa minullekin. Arvostan tapaasi sanoa asiat suoraan niinkuin ne ovat. Kiitos siitä.

Toivon että asiat muuttuisivat, että mieheni “parantuisi”. Toisaalta tiedän että näin ei tule tapahtumaan, mutta jos kuitenkin… Suurin kynnys lähteä on juuri se yksin olo. Olen ehkä suurin pelkuri ikinä, mutta sen ajatteleminenkin saa minut hylkäämään jokaisen ajatuksen jättää mies. Toisaalta, nytkin tällä hetkellä istun yksin kotona. Lapset ovat nukkumassa, mies ties missä. Päivät on helpompia, on ihanaa viettää aikaa lasten kanssa, käydä puistoissa ja touhuta. Nähdä ihmisiä. Mutta illalla oloni on yksinäinen ja hyödytön. Ette usko kuinka suuri asia minulle on kirjoittaa tämä kaikki, hävettää oma raukkamaisuuteni.

Myös minä yritän miellyttää juoppoani, jonka mielestä minä aiheutan hänen juomisensa. Nalkutan liikaa, en viihdytä häntä, kuulema jopa siivoan liikaa, mitä muuta mahdollisuutta kuin lähteä ulos ja vetää kännit. Tiedän kuitenkin ettei se minusta johdu, tajusin sen onneksi jo aikaa sitten. Silti huomaamattanikin yritän miellyttää häntä. Haluaisin hänen viihtyvän kanssamme kotona. Jatkuvasti hän kertoo kuinka tylsää hänen elämänsä on, aina vain kotona (mitäs jos menisi töihin) ja perheen kanssa (en edes muista milloin olisi viikon loppua kanssamme viettänyt) eikä koskaan voi lähteä minnekään. Tähän aina vastaan että lähde, mene vain, en estele. Ja hän lähtee, ja tulee yleensä kolmen päivän ryyppäämisen jälkeen kotiin. Ja kun hän tulee, olen vihainen hetken, ja sitten huomaan kuinka ikävä minulla häntä oli enkä edes halua riidellä enää. Kohtahan tulee viikonloppu ja hän lähtee taas. Yritän pitää rauhan maassa siihen asti. Naurettavaa, eikö?

Perheneuvolassa asiasta on käyty keskustelemassa, ohjasivat a-klinikalle ja se olikin sitten siinä.
Mies ei ole kirjoilla asunnossamme ja hänellä on oma asunto jota vuokraa eteenpäin ystävälleen (oma varatoimeni), eikä ole myöskään tunnustanut yhteisen lapsemme isyyttä (sakko maksamatta, haku päällä, paperit hukassa eikä saa haettua uusia ja ilman henkkareita asiaa ei voi hoitaa…). Avaimia hänellä asuntoomme ei ole, joten periaatteessa voisin vain odottaa että seuraavan kerran janottaa ja hän lähtee, enkä päästäisi enää takaisin. Joku kerta…

Lastensuojeluilmoituksesta, eikö siitä koidu minullekin ongelmia? En haluaisi mitään tämäntapaisia merkintöjä. Mies ei sen yhden kerran jälkeen ole hoitanut lapsia yksinään, eikä ole nykyään ikinä ole humalassa kotona (mies ennen hoiti vanhempaa lasta usein, jos kävin kampaajalla tms eikä kertaakaan aikaisemmin ole hänen seurassaan juonut, joten rehellisesti tuo kerta tuli järkytyksenä). Joskus harvoin tulee sunnuntaiyönä kotiin nukkumaan ja aamulla on selvänä. Yleensä kuitenkin ilmestyy vasta maanantaina, selvinpäin, koska tietää etten halua häntä kotiin humalassa. Joten lapset eivät ole sillä tavalla vaarassa. Toki henkisesti tämä on heillekin rankkaa, vanhempi kyselee missä mies on ja kenen kanssa ja juoko hän kun ei ole kotona. Siinä sitten selität että isi on näkemässä kavereita, kalassa, kylässä, matkalla ihan mitä vaan.
Lapseni uskoo selitykseni enempää kyselemättä, mutta kuinka kauan…

Toivon että löytäisin jostain voimia jaksaa jatkaa eteenpäin, heittää juoppo ulos ja aloittaa uusi elämä lasteni kanssa. Pian. Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään muuta, he ovat kaikkeni. Jos joskus olen juposta päässyt irti lapseni ova tämä syy.

Kiitos vastauksestasi, Sitruunapippuri!

Entinen aurinko, miten lastensuojeluilmoitus vaikutti perheenne elämään? Mitä siitä seurasi, tai siis mihin toimiin ryhdyttiin? Ehkä sinun positiivinen kokemuksesi antaa minullekin rohkeutta hakea apua sitä kautta.
Elämä on kyllä yhtä taistelua. Ehkä tarvitsisin apua tilanteen korjaamiseen. Tuntuu vain, että pitäisi pärjätä itse kun on tähän tilanteeseen hankkiutunut. Enkä todellekaan kaipaa lisäongelmia tai perheemme “vahtaamista” siltä suunnalta. Ajattelutapani on varmaan väärä, ja sosiaaliviranomaiset pyrkivät auttamaan eivätkä aiheuttamaan lisää ongelmia mutta mutta…
Kiitoksen vastaamisesta myös sinulle :slight_smile:

Olivias, kiva kun et vetänyt herneitä nenuun.

Olet järjestänyt hienosti asioita ja vetänyt rajoja itsellesi, esim. tuo että mies ei saa juoda kotonasi, vaan hänen pitää lähteä muualle. Voi kun olisin aikanaan ollut yhtä fiksu :unamused: Olet mielestäni monella tapaa vastuuntuntoinen, ja suojelet lapsiasi niin hyvin kuin tuossa tilanteessa pystyt. Monet suomalaiset äidit antavat ukkojensa kaljoitella lasten seurassa kotona, ja kasvattavat siinä samalla uutta alkoholisti/läheisriippuvais-sukupolvea.

Yksinäisyys - tuttu tunne. Muistan että se oli minullakin se suurin syy, miksi en lähtenyt aiemmin, vaan kärsin tuossa sairaassa suhteessa monta vuotta. Silloin kun olin yksin, ja juoppo oli jossain poissa, tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Tunnit matelivat, epätietoisuus söi sielua, ahdisti ja mikään ei tuntunut elämisen arvoiselta. Kun renttu palasi reissultaan, maailma loksahti paikalleen. Ajattelin myös, että kyse on yksinäisyydestä, - siitä että en osaa olla yksin.

Tuosta tunteesta en päässyt eroon senkään jälkeen, kun jätin rentun. Olin jollakin tapaa ystävienkin seurassa yksin, ja vaikka moni asia oli paremmin, oli minulla hirveä kiire löytää uusi mies ja päästä uuteen parisuhteeseen, että tuo jomottava, ahdistava yksinäisyys helpottaisi. (niin… ja pian löysinkin sitten uuden miehen, alkoholisti nro 2:sen.)

Se kalvava, pakottava, kipeää tekevä yksinäisyyden tunne ei lopulta ollutkaan yksinäisyyttä. Se oli monen tunteen sekoittunutta sotkua - surua, masennusta, vihaa, katkeruutta, syyllisyyttä, häpeää - ja aloin päästä tästä kuormasta eroon vähitellen, kun menin al-anoniin. Myös terapia auttoi. Nämä tunteet olivat minussa jo lapsena, ne johtuivat kokemuksistani toimimattomassa perheessa, ja ne tekivät minusta sellaisen ihmisen kuin olin - houkuttelevan addikteille, läheisriippuvaisen.

Tuli mieleen, että silloin joskus pidin itseäni ainoana, joka ajatteli ja tunsi niin kuin tunsin. Nykyään tiedän, että kaltaisiani (ja kaltaisiasi) on paljon. Tässä linkki pyykkilistaan, AAL:n jäsenien “tunnuspiirteisiin”:

aal.fi/perusteet/pyykkilista/

AAL on tukiryhmä, tarkoitettu alkoholistien aikuisille lapsille, ja siellä voi purkaa lapsuuden traumoja turvallisessa ympäristössä. Siellä lähtee pois tämä kuvailemasi kalvava yksinäisyys, häpeä ja syyllisyys, ja tilalle saa itseluottamusta, mielenrauhaa, iloa ja uusia ystäviä. Suosittelen! …Saisitko lapsia jonnekin hoitoon, että pääsisit tutustumaan? Uskon että perheneuvolassa jutteleminenkin voisi auttaa, ja kirjastosta/netistä löydät hyvää kirjallisuutta (al-anon ja aal-kirjat ovat tosi hyviä ja lohduttavia…). Yksinäisyys katoaa vähitellen, kun avaat oven itseesi, ja alat hoitaa ja rakastaa itseäsi miehesi raitistamisen sijaan. Homma kannattaa aloittaa hyväksymisestä - hyväksyt sen, missä olet nyt, etkä taistele vastaan. Hyväksyt, että miehesi on alkoholisti, eikä muutu. Hyväksyt, että olet rikki, ja tarvitset apua. Näin sen minulla lähti. Aluksi vain itkin al-anon ryhmässä, vähitellen pääsin siihen vaiheeseen, että pystyin puhumaan. Sain valtavasti lämpöä, tukea ja lohtua muilta jäseniltä. Vähitellen se ahdistava tunne katosi, ja aloin erottaa ne monet eri tunteet, mitä olin luullut yksinäisyydeksi ja pohjattomaksi turtumukseksi.

Toivot, että miehesi raitistuisi, ja sitten sinusta tulisi taas onnellinen, ja kaikki olisi hyvin. Tiedätkö mitä… minulta löytyy tästäkin kokemustietoa :smiley: Nimittäin alkoholistimieheni nro 2 raitistui. Ja mitä tapahtui minulle…? No ei mitään. Olin ihan yhtä katkera, uhriutunut, onneton tuulilla kävijä kuin ennenkin. Oloni alkoi kohentua, vasta kun aloin hoitaa itseäni, ja myönsin, että olin sairas ja tarvitsin apua. Loppujen lopuksi mieheni juomisella tai juomattomuudella ei ollut omalle hyvinvoinnilleni mitään merkitystä. Erosin lopulta raittiista miehestä (joka nykyään loistotyyppi) ja elin yksin, itseni kanssa niin kauan, että olin suunnilleen taas kasassa. Se yksinäisyys oli ihanaa! Tajusin silloin, että olin vuosia paennut omaa itseäni, ja yrittänyt repiä rakkautta itseeni vain yhdestä kohteesta - kumppanistani. Nykyään minulla on vahva turvaverkko, paljon rakkaudenlähteitä. Ei käy nykyiselle miehellekään liian rankaksi kanssani eläminen :mrgreen: Turvaverkkooni kuuluvat ystävät, lapset, harrastukset, ihmiset omista ja lasten harrastuksista, työni, eläinystäväni, Korkein Voima, jooga ja meditointi, AAL ja al-anon ja tietysti mieheni. Sekä minä itse, melkein unohdin! Rakkauden ja läheisyyden tarpeeni täyttää nyt monta ihmistä, tehtävä ei käy liian raskaaksi yhdellekään. Vastavuoroisesti jaksan ja voin antaa monelle myös takaisin, sitä mitä saan. Ennen, kun olin sairauteni kahlitsema, en jaksanut tai pystynyt olemaan avuksi tai tueksi kenellekään, märehdin ja murehdin vain omia asioitani ja juovan mieheni asioita, eristäytyneenä ja yksinäisyydessä.

Olen oppinut, että sillä, mitä ympäristössämme tapahtuu, ei ole juurikaan merkitystä, vain se ratkaisee, mitä sisällämme tapahtuu. Eli vaikka miehesi jonkun ihmeen kautta raitistuisi, se ei tarkoita, että yksinäisyytesi loppuisi. Se katoaa vain, kun alat etsimään ratkaisuja ja apua itsellesi, ja annat miehesi ratkaista oman elämänsä solmut. Miten tämän sitten teetkin - tapoja on varmasi monia - mutta irrottautuminen ja hellittäminen olivat ne ratkaisut, joilla itse pääsin eteenpäin, ja uskon että ne tepsivät aina.

Sinulla on kuitenkin oikea ote. Olet ottamassa askeleita oikeaan suuntaan.

Kerro ihmeessä kuulumisiasi täällä, ja ota rohkeasti vastaan omat tunteesi mitä sinulla matkan varrella herää. Olen varma että selviät.

Odotin ja toivoinkin suoraa puhetta, en pään silittelyä.

Suhteen alussa toivoin että juoppo joisi kotona, minun seurassani. Onneksi jossain vaiheessa ymmärsin, että en tarvitse häntä niin paljon että humalaista törkeää käytöstä pitäisi sietää, on tämä tarpeeksi rankkaa muutenkin.

Oma äitini sieti aina isäni alkoholin käytön, ja oli usein itsekin tukevassa humalassa viikonloppuisin. Tämä oli minulle ja sisaruksilleni kauheaa, ei yhtään selväpäistä aikuista pitämässä huolta. Usein vanhempani myös riitelivät rajusti näiden illanistujaistensa aikana. Olen siitä äidilleni edelleen katkera, vaikka välini molempiin vanhempiini onneksi ovat hyvin läheiset ja lämpimät. Lapsuuteeni liittyy myös seksuaalista hyväksikäyttöä lähisukulaisen (ei vanhempieni) taholta. Tämäkin saattaa osalta selittää omien ongelmieni syntyä.
Omien lapsien en halua koskaan kokevan samaa turvattomuuden tunnetta mistä itse lapsena alkoholin takia kärsin, ja tiesinkin aina että kun saan lapsia en heidän seurassaan juo tippaakaan.

Ajatuksesi yksinäisyydestä ovat kuin omiani. Tämäkin asian oli suhteen alussa huonommin. Nykyään välillä aivan nautin siitä kun voin tehdä mitä haluan, olla sitä mieltä mitä haluan ilman mielessä painostavaa tunnetta ja pelkoa siitä että mies lähtee pian taas. Nyt mies poissa kolmatta yötä, enkä odota häntä kotiin ennen sunnuntaita. Ja hyvä näin. Tällä kertaa joka päivä kun hän on ollut poissa olen nähnyt ystäviäni. Olen päässyt siihen pisteeseen että en enää odottele miestä yksin kotona, vaan pikemminkin toivon että hän ei tule ennen ensi viikkoa koska olen kutsunut kaksi ystävääni kylään huomis illalle. Tämä on iso askel minulle, ennen en koskaan uskaltanut sopia mitään, jospa juoppo kuitenkin tulisi kotiin… Edelleen hävettää edes kirjoittaa tästä. Toisaalta tuntuu hyvältä huomata että elämää on ilman häntäkin.

Ajattelin ensi viikolla ottaa al-anoniin yhteyttä ja katsoa uskallanko mennä tapaamiseen. Jo nämä muutamat kirjoitukset ovat parantaneet oloani huomattavasti. Myös minä tunsin olevani yksin tilanteeni kanssa, kunnes päädyin tälle sivustolle. Ensin vain lueskelin silloin tällöin, keräsin rohkeutta jakaa oman tilanteeni. Nyt kun uskalsin toimia, oli hienoa huomata miten tuntemattomat ihmiset jakavat tarinansa ja yrittävät helpottaa toisen oloa. AAL kiinnostaa myös, ehkä lapsuuteni vaikeudet ovat vaikuttaneet minuun syvemmin kuin uskoinkaan. Nyt kun aloin miettimään asiaa, minulla ei koskaan ole ollut vakavaa suhdetta “normaaliin” mieheen, joka ikisellä on ollut päihdeongelmia. “Kunnon” miehet olen aina sysännyt pois nopeasti jollain verukkeella.

Kirjoitit tilanteen hyväksymisestä. On vaikeaa ajatella että mieheni ei koskaan tulisi pääsemään alkoholista eroon. Rehellisesti sanottuna en usko että hän siihen kykenee, en vain ole valmis vielä luovuttamaan. Aloitan siis itseni parantamisesta, ja lasteni myös. Ehkä hän tulee perässä, ehkä ei.

Uskon että tilanteemme korjaantuisi jos mieheni ei joisi. Tiedostan kuitenkin että minunkin täytyy parantua, käsitellä käsittelemättä jääneet asiat. Ymmärrän ettei ole normaalia olla niin riippuivainen toisesta ja olla täysin toisen vietävissä.

Vielä kiitän sinua, olet saanut minut näkemään asiassa täysin uuden puolen. Joten kiitos lämpimästä vastaan otosta ja ystävällisyydestäsi tuntematonta kohtaan! Hienoa, että olet päässyt vaikeuksien yli! Uskon nyt itsekin pääseväni :slight_smile:

Juuri näin! ja vinkki vitoseksi vielä että ajattele osittain negatiivisesti että miehesi ei vältsysti seuraa perässä vaan täten keskity TÄYSIN itseesi. Jätä miehesi toisarvoiseksi tässä ja tee itsesi eheytyminen itseäsi ja lapsiasi varten, jooko? :smiley:

Mun stoori on ollut täysin samanlainen sillä erotuksella ettei mulla/meillä ollut ennestään lapsia emmekä ehtineet perhettä perustamaan. Kaikki merkit olivat selvästi näkyvissä (sekakäyttöä myöten) mutta enhän minä rakastunut alistunut sopeutunut tottunut huomannut ja nähnyt niitä vaaleanpunaisten sydämenmuotoisten silmälasieni läpi ollenkaan kuin vasta eromme jälkeen. Pitkään toipumisessa meni ja edelleen muistot tulee mieleen mutta edelleen eteenpäin mennään vaikka väkisin!
Minä en ole käynyt al-anon-ryhmissä tai vastaavissa vaan olen hoitanut psykiatrin luona omaa mielenterveysongelmaani ja siinä sivussa traumoja joita alkoholistisekakäyttäjänarsistieksä aiheutti.
Läheisriippuvuudesta myönnän ja tiedostan kärsineeni silloin, en uskaltanut aiemmin irroittautua pitkästä parisuhteesta ennenkuin hän itse ylitti itse aikoinaan määrittämäni rajan jonka myötä hän lensi yhteisestä pesästämme kuin leppäkeihäs.

Minulla apu oli lähellä ja saatavilla. Kaikilla näin ei ole joten suosittelen ottamaan avun vastaan mistä tahansa suunnasta jossa ymmärretään tilannettasi, et ole ainoa, onneksi! (ja harmiksi, toki.)
Paljon voimia ja hyviä energioita sinulle, kohtalotoveri! Irroittaudu! Itsenäisty! <3

Kuin omaa tarinaani olisin lukenut…
Minä olen 35 ja ollut mieheni kanssa yhdessä 9vuotta.

Mulla on 3 lasta 10, 2 ja 1vuotiaat ja alkoholisti avomies (hän ei ole vanhimman lapsen biologinen isä).
Tässä tänään taas mietin, että mikä mua täällä enää pitää. Miksi en hanki asuntoa ja muuta lasten kanssa pois?

En enää keksi mitään syytä. Mä hoidan kaikki asiat meillä, huolehdin kaikesta ja samalla mahdollistan että toinen voi tehdä dokaamisesta kokopäivätyönsä.

Ja selvinpäinhän tuo on huomaavainen, kuntoileva ja kunnollinen perheenisä.

Meillä voidaan n.kuukaus olla suht selvinpäin ja kaikki on ihan ok ja sitten kuukaus dokataan ja kunnolla. Aamusta iltaan. Tämä avomieheni juo kyllä himassakin, lähtee siis baariin ja dokaa ensin siellä. Tulee kotiin vähän nukkumaan ja jatkaa juomista sitten. Makoilee tuolla makkarissa ja höpöttelee joutavia. Ei ole väkivaltainen, mutta kovasti kännipäissään arvotelee mun tekemisiä. Minäkin siivoan liikaa, tai sit pidetään liian kovaa meteliä tai jotain muuta…

Mistä sais sen voiman repästä ittensä tästä irti ?
Hankkia oma koti ja rauha?

Mä pelkään sitä että miten sitten jaksan totaalisen yksin. On tuosta kuitenkin edes vähän apua. Pääsen lenkille tm. silloin kun jaksaa mies vain olla selvinpäin.

Mun suku asuu n.500km päässä eikä minulla ole täällä mitään tukiverkkoa. Kuitenkin haluaisin tänne jäädä, vanhimman lapsen koulun, harrastusten ym. takia…
Toisaalta ajattelen myös sitä, että omassa kodissani saisin päättää ettei siellä kukaan ole kännissä…

Tämä sepostus on varmasti todella sekava, nyt on vain tunne että jokaisen oven takana on pelkkä umpikuja.

Halusi kuitenkin toivottaa sinulle voimia, teit millaisen päätöksen tahansa . Ja jos ei muuta niin antaa halaus näin virtuaalisesti <3

Ehkä se voima repästä itsensä irti tästä vain löytyy jostakin, joku päivä. Tai sitten se (kuitenkin niin) rakas ihminen tajuais jotakin…

Hei,oletko miettinyt tutustumista muihin lapsiperheisiin,esim mll,srk kautta? sieltä voisi löytyä äitituttuja verkostoksi,tai sitten puistoista? oletko itse aktiivinen juttelemaan vai hiljaisempi? aika moni kaipaa apua arjen pyöritykseen,kun on vielä noin pienet lapsosetkin. kannattaa miettiä,mitä tuo teidän perusmalli tekee lapsille.Hellstenin Virtahepo olohuoneessa kannattaa lukea.Siinä sanoitetaan selkeästi mitä alkoholismi on,ja miten äidinenergia ei enää riitä äitiyteen. Vaan elämä on vain selviämistä…

Ensiksi SUURI KIITOS kaikille vastanneille, teistä on ollut isompi apu kuin uskottekaan! <3

Tästä päivästä:
Mies soitti äsken ja kertoi, ettei halua enää edes yrittää lopettaa juomista. Hän sanoi, että jatkaa kanssani jos saa juopotella rauhassa silloin kun haluaa. Hänen mukaansa hän ei joisi niin paljon jos en estelisi. Hoitoon ei enää mene, mieluummin kuulema eroaa, eikä edes näkisi lapsia. Lopetin puhelun. Ei juoppo tietenkään selvinpäin ollut soittaessaan. Ääni kellossa muuttuu kunhan selviää. Mutta nyt ymmärsin että tätä mieltä hän oikeasti on, eikä aio lopettaa. Häntä en enää kotiin laske.

Aion sanoa, että jos hän tosissaan on tuota mieltä niin lähteköön. En aio palata entiseen kotona ryyppäämiseen. Jos ei hän edes yritä niin menköön. Mistä helvetistä mä saisin voimia pyörittää tätä arkea yksin? Etten retkahda ottamaan häntä takaisin kun anteeksi pyytelyn aika tulee? Tuntui todella pahalta kuulla hänen sanovan suoraan ettemme minä ja lapset ole viinan edellä hänen arvojärjestyksessään. Tiensinhän sen jo aikaisemmin, mutta paskalta se tuntuu kuulla suoraan.

Mutta miten jatkan eteenpäin? Kuten kerroin, olen äitiyslomalla ja miehen juomisen takia erkaantunut lähes kaikista ystävistäni. Ne joiden kanssa olen ollut tekemisissä ovat töissä tms päivisin. Arkena en yleensä tapaa ketään. Rankkaa olla yksin. Tämä onkin ainut syy miksi hänet saattaisin ottaa takaisin. Nyt jattelen vain että onneksi puolen vuoden päästä aloitan taas työt ja nään ihmisiä. Vinkki2, onneksi olen sosiaalista tyyppiä, eikä minun ole vaikea tutustua ihmisiin. En vain koskaan ole ollut puistoissakävijä. Pitäisi vain olla aktiivisempi, lähteä ulos ja lähestyä ihmisiä. Sen otankin seuraavaksi tavoitteeksi.

Jennie 3, kunpa voisin auttaa sinua. Vaikka tilanteeni tuntuu itsestänikin välillä toivottomalta, niin toisaalta on hyvä olo. Ei tarvitse huolehtia enää. Ei stressata. Olen vapaa. Toivon, että löytäisit voimia lähteä. Minulle se näköjään vaati sen että juoppo oikeastaan itse pisti tilanteelle pisteen. Onneksi täältä saa tukea, ei tarvitse yksin kärsiä! Minua auttoi suuresti tämän ketjun aloittaminen. Jaksamista sinulle <3

Olivia, Millainen tilanne on nytten?
Useinhan alkoholistit juurikin toimivat niin, että katkaisevat parisuhteen ja reissun jälkeen tulevat taas katumapäälle.
Kenenkään ei tarvitse sellaista parisuhteessa kestää. Varsinkaan lapsille se ei ole oikein.
Olen aivan varma, että olet fiksu nuori nainen ja tiedät sen. Ymmärrän ettei ole helppoa lähteä parisuhteesta, mutta ansaitset varmasti jotain paljon parempaa.
Voimia sinulle!

Niinkuin arvelin, katumapäälle mies tuli heti selvitessään, aneli kotiin pääsyä ja anteeksiantoa. Annoin kaksi vaihtoehtoa: joko lähtee tai hakeutuu laitoshoitoon. Avohoito hänelle ei ole tehonnut, joko on humalassa eikä pääse tapaamisiin tai ei huvita mennä. Kiikutin hänet siis a-klinikalle jossa tapasimme työntekijän joka tilasi miehelle ajan seuloihin ja maanantaina hän tekee varauksen tervalammen kuntoutukseen. Mies oli itsekin sitä mieltä että tämä on paras vaihtoehto. Huomasin hänessäkin pientä helpotusta. Toivotaan että hän kestää viikonlopun selvänä, jotta pääsemme maanantaina sovitulle ajalle.

Olen kuitenkin pitänyt etäisyyttä mieheeni, koska en ole varma lähteekö hän hoitoon kuitenkaan. Epäluottamus on kasvanut liian suureksi. Jos lähtee niin hienoa, siinä ehkä alku tälle taipaleelle raitista elämää kohti. Jos ei niin minulle riittää. Suhtaudun onnistumiseen skeptisesti, vaikka hän tervalammelle menisikin ei Se takaa mitään. Enkä odota ihmeraitistumista, tämänkin jälkeen hoito tietysti jatkuu avohoitona ja kaikki on miehen omasta motivaatiosta kiinni.

Toivottavasti selvitään kunnialla viikonlopusta! :slight_smile:

terveisin olivias (en jostain syystä päässyt kirjautumaan sisään)

Hienoa!
Toivottavasti pääsitte tapaamiseen ja saatte asiat rullaamaan.

Kaveriporukka vaikuttaa varmaan myös asiaan paljon.
Tosin kyllähän alkoholisti aina syyn keksii.

Mukavaa Syksyn jatkoa!

Hei.

Pääsimme sovittuun tapaamiseen, miehen olisi tarkoitus mennä Tervalammen kartanoon kuntoutukseen ensi tiistaina. Nyt kuitenkin ryyppäämässä, saa nähdä selviääkö tiistaiksi kotiin. Että on rasittavaa yrittää tukea ihmistä joka ei itse näytä olevan asiasta ollenkaan kiinnostunut. Kummallista miten herran mieli muuttuu, huomasin tapaamisessa ja kotonakin että hän tosissaan haluaa lähteä, mutta puhelin soi ja kutsu kävi niin kaikki muu unohtuu. Ihmetyttää miten hän edes halusi lähteä ulos, tietäen että juominen on pois ajasta lasten kanssa. Kuuden viikon erossa olo lapsista kuitenkin edessä…

No, näillä mennään, toivoen että mies kotiutuisi ennen tiistaita.

Kurjaa! Toivottavasti mies tajuaa, mitä menettää kun ei vietä aikaa lastensa kanssa.
Toivottavasti Tervalammella saa taas elämästään kiinni.

Entinen mieheni yritti useasti lopettaa juomisen, mutta turhaan.
Kännipäissään aina jätti minut ja lapsen.
Kotiin palasi katumapäällä. Osti lahjoja, vei syömään jne. Hetken asiat oli hyvin, kunnes taas alkoi viinahammasta kolottamaan.
Eräänä päivänä kuitenkin päätin, että nyt saa riittää. Ei ne lahjat ja elokuvaillat ole kaiken tämän arvoista.
Enemmän arvoistan sitä normaalia perhe-elämää.

Kyllä se alkohjolisti vaan aina keksii sen syyn juoda.

Miten 6 viikon hoito meni?