Perhe-elämä huumeiden ja alkoholin varjossa

Minulle kerrottiin, että täällä löytyisi paikka jossa voisi purkaa tuntojaan asiasta josta normaalisti vaietaan. Poikaystäväni ja kahden pienen lapseni isä on narkomaani ja alkoholisti. Olemme olleet yhdessä 5 vuotta. Olen vasta nyt ruvennut etsimään jotain todellista ulospääsyä tästä tilanteesta ja hakenut itselleni tukiverkostoa. Toivoisin, että tämä paikka olisi osa sitä. Olen käynyt päihdetyöntekijän luona juttelemassa miehestä ja omasta tilanteestani. Hän sai minut tajuamaan myös kuinka minä taidan olla läheisriippuvainen.

Jos vaikka aloittaisin ihan alusta. Olin 17-vuotias kun tapasin hänet baarissa. Päädyin hänen luokseen yöksi ja siitä lähtien olimme pariskunta. Sain tietää hänen lääkkeiden ja marihuanan käytöstä kun olimme olleet yhdessä muutaman kuukauden. En ajatellut siitä mitään, olin, ja olenhan valitettavasti vähän vieläkin, nainen joka rakastuu renttuihin. Meillä oli hauskaa vähän aikaa, kävimme baareissa eikä alkoholi ollut silloin vielä ongelma. Sitten muutin puoleksi vuodeksi toiselle paikkakunnalle ja kun tulin takaisin, hän oli erilainen. Päissään raivosi minulle ja katosi päiviksi jättäen minut yksinään itkemään kotiin. En tiedä itsekään miksi jäin. No, jäin kuitenkin ja katsoin vuosia kuinka mies käytti piriä, lääkkeitä, subutexiä, marihuanaa, alkoholia, ihan mitä tahansa mistä menee pää sekaisin. Kuvittelin, että kyllähän hän oikeasti haluaa lopettaa ja perustaa perheen ja elää normaalia elämää. Olin väärässä. Kyllähän hän on yrittänyt, mutta ei koskaan tarpeeksi. On mennyt hoitoon, mutta sitten jättänyt aina kesken. Minä olen niin väsynyt. Tuntuu etten ole tänä aikana tehnyt muuta kuin puolustanut häntä ja selitellyt hänen tekojaan. Nytkin rahoitan hänen huume&alkoholiongelmaansa kun en vaan osaa sanoa ei. Hän on kuin kolmas lapseni. Enkä minä tätä halua. Tiedän ettei hän pysty antamaan minulle sitä mitä oikeasti haluan, silti elän tässä helvetissä, silti aina annan hänen tulla takaisin, silti aina annan rahaa jos hän onnistuu keksimään tarpeeksi säälittävän tarinan. Selittelen itselleni ettei hän ainakaan ole väkivaltainen ja selvänä ihan mukava mies. Ei se kuitenkaan riitä, ei alkuunkaan. Viikko tai pari mukavaa aikaa ja sitten viikon narkkaus/ryyppyputki, kuka sellaista kestää tai edes haluaa kestää?! Eikä se mukava aika ole edes oikeasti niin mukavaa kun pitää omassa kodissaan varoa sanojaan ja passata toista ettei vaan tulisi taas toiselle halu lähteä pois.

Hei ja tervetuloa! :smiley: Todella hienoa, että olet myöntänyt ongelman itsellesi ja lähtenyt hakemaan apua. Siitä se lähtee, pikkuhiljaa. Itse harmittelin ja harmittelen välillä edelleen, miksi ihmeessä en tullut palstalle aikaisemmin, miksi ihmeessä en mennyt Al-Anoniin aikaisemmin, miksen vieläkään voi kertoa kaikille ystäville miehen alkoholiongelmasta ja asumuserostamme… jne. Mutta ajattelen, että kaikella on aikansa. Tulin tänne kun olin valmis siihen. Menin Al-Anoniin, kun olin valmis siihen. Asia kerrallaan. :smiley:

Luin eilen kirjan, joka varmaan koskettaisi sinuakin. Teos on Katerina Janouchin Läheinen, joka on omaelämäkerrallinen romaani avioliitosta alkoholistinarkomaanin kanssa.

Jaksamisia! :smiley: Et ole yksin, meitä on täällä paljon muitakin.

Hei Vixen :slight_smile: Kiitos sanoistasi. Minulla on myös se, että harmittelen etten tullut tänne aikaisemmin. Joskus pari vuotta katsoin näitä sivuja, mutta en oikein ajatellut saavani täältä mitään. Vielä silloin ajattelin, että mies lopettaisi ja minä pärjäisin yksin ajatusteni kanssa. Al-Anoniin menoa olen ajatellut paljon, mutta en tiedä uskallanko sinne lähteä.

Mies meni eilen juomaan ja minä idiootti vielä maksoin. Nyt soitin ja siellähän se edelleen on kaljan parissa, vaikka eilen vannoi tulevansa aamulla selvänä kotiin. Ylihuomenna minulla olisi tärkeä meno josta olen sanonut monta kertaa miehelle ja aina hän on luvannut, että olisi silloin selvä. No katsotaan, pitääkö pyytää taas vanhempiani lastenvahdiksi. Mies edelleen ajattelee, että kaikki on ihan ok meidän välillä, ainahan minä olen erolla ja vaikka millä uhkaillut. Nyt minulla olisi lasten kanssa muutto omaan asuntoon, en tiedä milloin saisin sanottua, että en oikeastaan halua häntä sinne. Olen niin hukassa tunteitteni kanssa, silloin kun mies on muualla olen oikeastaan ihan iloinen siitä, mutta sitten kun hän soittaa krapulassa ja säälittävältä kuulostaen, otan hänet takaisin vaikka samalla tiedän, että tulen katumaan sitä kuitenkin.

No nyt hän tuli tänne, soittamatta tai mitenkään ilmoittamatta vain ovesta sisään hymyillen ja pikkaisen päissään, niin kuin minulla pitäisi olla jotenkin iloinen, että saan taas viinalta haisevan, kuorsaavan miehen viereeni nukkumaan. Ärsyttää. On tämä kyllä hyvä paikka valittaa :smiley:

SouthernSun: Pelästyi oikeen, kun aloin lukemaan sun tarinaa.
Luulin, että joku kirjottaa mun puolesta :confused:
Siis kerta kaikkiaan niin samanlainen parisuhteen kaari kuin minullakin!!!

Käypä lukaisemassa kijoituksiani kesältä!!
Jatko meillä auki edelleen!!

Mä olen niin väsynyt. Alkoholin käyttö kuluttaa ja uuvuttaa henkisesti. Meidän perheessä ei huumeongelmia ole, mutta alkoholi niitä tuottaa. Mieheni on alkoholisti (vaikkei sitä myönnäkkään) ja kai minäkin jossain määrin. Myönnän ainakin että ongelma on käytössä, vaikkei minua alkoholistiksi laskettaisikaan. Juominen ei ole jokapäiväistä, mutta pakonomaista joka viikonloppuista, eikä se ole aina ollut näin suuri ongelma. Olemme seurustelleet 5 vuotta ja meillä on 3 lasta. Perhe- ja rakkauselämä todella kärsii tästä jatkuvasta juomisesta. Joka alkuviikko sovitaan, että “ens viikonloppuna ei kyllä”, mut perjantaina töiden jälkeen karhua kaatuu… Mä itse olen ihan kyllästynyt tähän, mutta mieheni ei. Mä haluan muutosta, mutta mieheni ei, koska ei näe ongelmaa. ennen juotiin joka viikonloppu kotona yhdessä, mutta nyt se on mennyt siihen, että baariin on päästävä. Itse haluaisin viettää aikaa kotona, eikä muutama kalja siinä sivussa edes haittais, jos se jäis siihen muutamaan, mutta kun miehen on sen ensimmäisen jälkeen jatkettava känniin asti. Lapsetkin ovat jo ruvenneet oireilemaan baari-iltojen takia ja joka kerta sanoo etteivät halua meidän lähtevän, tai ketään hoitamaan. Se tuntuu pahalta enkä halua tuottaa lapsilleni mielipahaa. Me ollaan molemmat kasvettu alkoholisti perheissä ja minä pahimmassa mahdollisessa, enkä halua lapsilleni samaa. Oltiin luvattu jo viime viikonloppuna lapsille tämä viikonloppu ja perjantaina lupauduttiin muidenkin lapsille lapsenvahdeiksi. No miehelle sitten tietysti tuli joku “pakollinen” baarissa käyminen jo päivällä heti töiden jälkeen. Minä tulin töistä kotiin kahdeksalta ja ukko oli kotona jo ihan kännissä. Yhtäkkiä ilmoitti, että on saanut lapsenvahdin ja voidaan lähteä baariin… minä en kuitenkaan suostunut lähtemään, koska olin luvannut lapsilleni ja olin myös luvannut hoitaa muiden lapsia, niin en silloin jätä niitä muiden hoidettavaksi. no ukko tietysti lähti. Ostoksille piti lähteä kaikki yhdessä, mut luultavasti menen yksin lasten kanssa. Meillä ei muuten ole ongelmia, eikä tapella juuri koskaan, tai mistään. Tästä ongelmasta ollaan kyllä keskusteltu paljonkin, kuitenkin ilman tulosta. Nyt en tiedä mitä pitäisi tehdä, kun minulla on kuitenkin suuret haaveet tulevaisuuteni suhteen ja joka viikonloppuinen juominen ei sovi niihin. Ei minulla ole edes ystäviä kenelle purkaa tuntojani. Molemmat ollaan myös mielenterveyspotilaita ja tämä juominen pahentaa niitä ongelmia.

Kiva olla avuksi! Tervetuloa palstalle… Sulla on kuitenkin aika paljon jo valmiitakin ajatuksia: tiedät jo, ettet halua tätä nykyistä elämää… Tunnistat myös tilanteet, missä annat periksi omista päätöksistäsi. Ne on jo isoja askeleita! Siinä on jo hyvä suunta eteenpäin!

Anna omille ajatuksillesi tilaa ja tue itseäsi niissä päätöksissä, mitä teetkin. Kun päätät jonkin asian, tue itseäsi siinä päätöksessä. Kun mä päätin, että alkoholistini saa lähteä, en päästänyt häntä enää taloon sisälle humalassa. Vannotin itseäni pitämään siitä kiinni. Ja vaikka kuinka säälitti ja tuntui pahalta, kovetin itseni ja pidin kiinni päätöksestä. Olin ihan vähällä sanoa, että “no tule nyt sitten…” mutta kun tajusin lauseen olevan tulossa, oikein yllytin itseni inhoon humalaista miestä kohtaan. Niin kuin sinäkin sanot: eihän kukaan halua sellaista elämäänsä! Mä ihan kuin katsoin miestäni toisen ihmisen silmin: ei kukaan halua sellaista viereensä nukkumaan! Hyi hel…

No niin, se minusta ja mun alkoholistista, sulla on omasi. Toivon sinulle tyyntä päättäväisyyttä ajatella omaa hyvinvointiasi ja pitää kiinni niistä päätöksistä, joiden avulla aiot parantaa omaa elämääsi. Aivan, se on sinun elämäsi, sinun omasi. Ei kenenkään muun.

Kun alkoholi uuvuttaa: aloita tänne oma ketju tarinastasi. Saat siihen myös toisten kommentteja ja tukea tilanteeseesi. Samalla oma topic toimii kuin päiväkirjana, josta voit seurata omia ajatuksiasi ja ehkäpä muutostakin, minkä voit saada elämääsi ryhtymällä tekemään asioita, joita oikeasti tahdot elämässäsi olevan.

Nyt hän on ollut täällä taas pari päivää, saapui päissään ja huumeet tietenkin myös kuvioissa. En ymmärrä miksi hän haluaa tänne tulla, kun kuitenkaan ei puhu minulle tai huomioi ollenkaan että olen olemassa. Totta täällä on vaan paremmat ruuat ja paremmat tv-kanavat. En kuitenkaan sano näitä ajatuksia hänelle, en tiedä kyllä miksi. Toisaalta pelkään että sitten hän lähtee ja toisaalta haluan että hän lähtee. Rasittavaa.

Kerro lisää tunteistasi noiden “toisaalta” ja “toisaalta” takana. Miksi haluaisit hänen lähtevän? Miksi haluaisit hänen jäävän? Mitä odotat kummassakin tapauksessa saavasi? Entä voivatko ne toteutua? Mitä sinulle oikeasti jää käteen toisessa ja toisessa vaihtoehdossa?

Hyviä kysymyksiä. Haluan hänen jäävän, koska toivon koko ajan, että hän puhuisi minulle tai osoittaisi jotain minua kohtaan, rakkautta, katumusta tai edes jotain tunnetta. Sitten taas haluan hänen lähtevän koska fakta on ettei hän tule niin tekemään. Onhan sitä jo monta vuotta odotettu. Kun olen yksin ajatusteni kanssa, kuvittelen miehen ihan erilaiseksi kun hän oikeasti on. Monesti haaveilen, että hän olisi selvä niin sitten hän tekisi sitä ja tätä ja tuota, mutta ei hän oikeasti ole sellainen kuin haluan ja toivon hänen olevan. Elämäni olisi helpompaa ilman miestä, ilman odotuksia paremmasta. On helpompaa olla rehellisesti yksin kuin yksin toisen kanssa. Tiedän, että tästä tilanteesta on päästävä, mutta en vaan saa itseäni tekemään mitään konkreettista sen eteen. Olen niin surullinen, että tämä päätyi tähän, yritän kaikin voimin silti pitää kiinni siitä haaveesta ja menneestä.

Ok. Sun pitää kyllä olla itsellesi myös armollinen. Totta kai on helvetin surullista, ettei homma toimikaan. Saat tuntea surua ja on sinulla oikeus myös haaveilla. Sun täytyy antaa itsellesi aikaa toipua tästä pikkuhiljaa… Älä siis vaadi itseltäsi kaikkea heti, tässä ja nyt. Sä oot aivan vasta ottanut isoja askeleita myöntämällä tilanteen ja hakemalla apua. Nyt sä saat myös vain olla tekemättä mitään suuria päätöksiä tms. Tärkeintä on, että olet itsellesi rehellinen, niin kuin olet täällä palstalla ollutkin. Älä lähde rakentamaan mitään valheiden varaan.

Levähdä siis hetki, ole itsellesi hyvä ja armollinen. Nauti tänään niistä pienistä asioista, mitkä ovat kauniita ja hyviä. Sitten, kun olet taas voimaantunut, voit ottaa taas isompia askeleita siihen suuntaan, mihin tahdot elämäsi menevän.

Sanoin tänään miehelle vähän tuntemuksistani, niin vastaus oli vaan “miksi sinulla pitää aina ruveta riitelemään?”. Hän on näköjään tyytyväinen siihen, että olen vain hänen autonkuljettaja, lompakko ja kokki. Kun sanoin ettei tämä riitä minulle, hän sanoi että kerro mitä minun pitää tehdä. Olen kuitenkin sanonut jo miljoona kertaa, olen valittanut, huutanut, pyytänyt kauniisti, mutta ei hän vaan muista/välitä. Samaa kehää vaan kierretään.

No kukapa ei olisi? Ei kai siinä tule mieleen paljon valitella olojaan? Tai etsiä/haluta muutosta?

No nyt hän (lääkkeiden voimalla) on siivonnut, ollut lähelläni ja jopa jutellut. Silti ärsyttää. Ei tämä ole aitoa, jos pitää vaan huumeiden avulla pitää yllä parisuhdetta ja kotia. En tiedä yhtään mitä ajatella tai mitä tehdä. Katsotaan nyt kuinka kauan tämäkin vaihe kestää.

Siellähän tuo on taas makuuhuoneessa mököttämässä ja katsomassa telkkua. Ei ihmekään kun huumeet loppu. Kiukuttelee kun tarvi puoli tuntia katsoa omaa lastaan kun kävin kaupassa. Silti selittelee, että on varmaan flunssa kun kaikkialle sattuu ja tuntuu kuin olisi kuumetta. Niinpä niin, flunssahan se varmaan on…

Kaikista surullisinta on, että meillä oli kyllä oikeasti aika hauskaa kun hän oli kamoissa. Oli mukava, jutteli, teki kaikkea mitä normaalissa parisuhteessä ja perheessä tehdään. Ulkopuolisille käytöksestä ei olisi arvannut, että oli piikittänyt, ainut epäilyttävä asia oli pienet pupillit. Haluaisin, että hän lopettaa, mutta silti jossain takana on hirveä pelko siitä, että ehkä hän raittiina ei olisikaan niin mahtava. Kauheata ajatella näin. On vaan sekavaa kun hän on niin erilainen eri aineiden vaikutuksen alaisena. Millainen hän sitten “oikeasti” olisi?

^Tuo on ihan selkeä merkki et on opiaattiviekkareissa. Valuuko silmät ja nenä, palelee ja sattuu joka paikkaan. Maha kenties sekasin tai oksettaa? Tuosta ei kyl kande ainakaan ottaa mitään itseensä, koska viekkareissa on aina vittumaisella tuulella ja opiaattiviekkarit on yhdet karseimmista, koska bubressakin ne kestävät 3 viikkoa ja vasta ½ vuoden päästä osaa olla iloinen pienistä asiosta, aluksi on masentunut. Mikäli on pitkään käyttänyt, on aika samanlainen hlö kuin kamoissaankin, koska silloin kamaa otetaan vain siksi, että olisi normaali, terve olo… Nuo viekkarit ja suonensisäinen käyttö viittaavaat kyllä melko vahvaan riippuvuuteen, vielä jos tietäisi kauanko käyttö on jatkunut; ni voisi lähes varmuudella sanoa, pääsisikö korvaushoitoon vai ei. Jonot sinne tosin ovat paikoittain todella pitkät; pääkaupunkiseudulla jopa pari vuotta. Täällä 120 kilsaa landemmalla lähdes vuoden.

Riittääkö motivaatio lopettamaan? Kauan on käyttänyt? Mikäli on käyttänyt kauan ja just iv:sti, olisiko mahdollista että jos hän hakeutuisi korvaushoito-jonoon (saisi siis bubrenorfiinit klinikalla valvotusti alkuun ja myöhemmin koti-lääkkeitä oikein otettuna jos täyttää kriteerit), että voisitte silloin olla yhdessä ilman viekkareita, piikkiä ja niin, että klinikalla valvotaan lääkkeen ottoa; että se tulee otetuksi oikein?

Mä ite kirjotan ex-käyttäjän näkökulmasta ja oon pienellä annoksella kh:dossa (4mg, normi-annos on 18-24mg alkuun, mut mä tahdon lapsia reilun 2 vuoden päästä ja olla silloin täysin streitti). Meillä mies ei käytä kuin todella satunnaisesti pilveä ja sitäkään ei käyttänyt kun alettiin reilut 5 vuotta sit seukkaamaan (mä käytin kaikkea pilvestä herskaan tuolloin), mut pari vuotta sit kännissä työkaveri sai sen puhuttua polttamaan 4 vuoden tauon jälkeen, jonka jälkeen jos mä oon polttanu (erittäin satunnaista, joskus lähes viikon iltaisin mut 3kk:tta saattaa olla taukoa seuraavaan kertaan ja en oo koukussa & mies hyväksyy ganjan), on aika usein polttanut vähän myös itse. En sitä hänelle oo siis tyrkyttäny vaa kysyn tahtooko polttaa vai säästää vaik oliskii mun ja välil sanoo et mä voin polttaa ja välil kysyy et miks edes kysyn et polttaa tietty vähän. Mies on kunnon, hyväpalkkaisessa työssä ja mä täl hetkel työtön, mut on kuitenkin (vm. -82) vajaat pari vuotta poltellut noin 10 vuotta sit melko säännöllisest opiskellessa.

Oon kirjoittanu muutaman kerran tuonne “palauttakaa maanpinnalle ihastuksesta narkkariin” ja “lapseni on narkomaani” ketjuihin parin muun entisen käyttäjän kanssa antaakseni näkökulmaa käyttäjän motiiveihin ja kertoakseni mitä mieltä olen ollut ihmisten käytöksestä omasta mielestäni.

En ole edes kannabiksen kannattaja ja koen, että nyt kun olen hoidossa ja vaikka tällä hetkellä olenkin työtön; voin paremmin kuin vuosiin enkä tahdo enää käyttää, koska olen jo päässyt 10 vuoden jälkeen pois kaveri-porukoista ja tästä “ihannoivasta asenteesta” huumemaailmaa kohtaan.

Tsemppiä sulle, jos mies itse tahtoo parantua, se voi hyvinkin onnistua. Mä pystyin lähes 4 vuotta sit jättämään amfetamiinin ja reilu 4 vuotta sit jätin heroiinin, ecxtasyn ja DXM:n. Ainoa oikeastaan joka jäi häiritsemään oli tuo bubrenorfiini, jota en pystynytkään jättämään. Nyt olin vajaa 2kk:tta sit tietenkin vapaa-ehtoisesti (ja onnellinen että yleensäkin pääsin niin hyvään hoitoon) Järvenpään sosiaalisairaalassa n. kk:den, jossa korvaushoidon tarve arvioitiin ja hoito aloitettiin. Myös mt-ongelmat arvioitiin siellä. Mulle kh oli oikeastaan ainoa vaihtoehto, koska yritimme klinikkamme päihdelääkärin kanssa Ardinexilla vieroittaa mut Subutexistä, mutta retkahdin aina siihen uudelleen. Kaikilta paikkakunnilta ei Järvenpäähän saa rahoitusta ja mullakin sen sit maksoi miekkari loppupeleissä; ku olin siellä aiemmin käynyt pers. häiriö ja ADHD-testeissä.

Et ole kovin paljoa ehtinyt vielä kirjoittaa, mutta jäin vain miettimään sitä, että onko miehesi sun takia ilman kamaa, vai eikö hän nyt saa sitä jostain syystä? Hänelle suosittelisin ehdottomasti avo-hoitoa a-klinikalla ja ehkä sun kandeis käydä katsastamassa Nar-anon-ryhmä (muistaakseni noin se lyhennys) tai jos sellaista ei paikkakunnalla ole, niin Al-anon-ryhmä joista ensimmäinen on narkomaanien läheisille ja toinen alkoholistien (mutta jos ei NAr-anonia ole, niin myös narkomaanien läheisiä saattaa löytyä Al-anon ryhmästä).

Toivottavasti saat selvitettyä tahdotko jatkaa miehesi kanssa vai et? Mielestäni sun kannattaisi keskustella siitä että mitä hän käyttää, kauan on käyttänyt ja aikooko yrittää edes lopettamista; sä huomaat kyllä eleistä ja ilmeistä (esim. “voin lopettaa koska vain, ei mulla oo ongelmaa”), onko hän tosissaan. Oon tuolla kirjoittanut et jos huumeongelmaa on, ni piikki menee kyllä kaiken muun edelle ja itsekin viekkareissa vittuilin äijälle joskus ihan vain siksi; et saisin luvan hakea kamaa… :unamused:

Paljon voimia sinne! <3

PS. Mä oon muuttunu tosi paljon myös miehen mielestä tän hoidon myötä, vaikka alle 2kk:tta siviilissä ollut. Mul todettiin tuolla sairaalassa kyl epävakaa pers. häiriö ja siinä on vielä opittavaa; kilahtelen välil lähes syyttä, mut asenteet ja luotto siihen, et pystyn elää ilman kamaa ja piikkiä muuttu tuona aikana paljon. Oltais erottu, jos hoito ei olis onnistunut… Mut en mä mitään liikoja toivoja halua antaa, koska mä olen tahtonut itse lopettaa jo 5-6 vuotta; en vain siihen ollut aluksi valmis ja sen jälkeen oli koulua ja töitä joten hoitoon ei ollut mahdollista päästä.

Rauhoittaviin mies sanoo olevansa koukussa. En tiedä olisiko korvaushoidosta apua, koska piikittäminen ei ole jokapäiväistä. Hän käyttää silloin kun ainetta on saatavilla ja on rahaa. Hän sanoo ettei ole koukussa aineeseen jota piikittää, mutta tätä epäsäännöllisen säännöllistä käyttöä on kumminkin jo melkein kolme vuotta takana. Rauhoittavat ovat olleet kuvioissa vuosikaudet. Mies on kertonut käyttäneensä huumeita yli kymmenen vuotta. Takana on joitakin selviä kausia ennen meidän tapaamistamme.

Mies on ollut päihdehoidon asiakas koko sen ajan kun olemme olleet yhdessä. Monesti hän on sanonut haluavansa lopettaa, mutta ei kuitenkaan oikein tee asian eteen mitään. Ennen ajattelin, että hän oikeasti haluaa lopettaa, enää en tiedä mitä uskon.

Paikkakunnalla jossa asun ei ole nar-anon ryhmiä, vain AA ja Al-anon. Olen pitkän aikaa ajatellut Al-anoniin menoa, mutta ei ole vielä rohkeutta/halua sinne mennä.

Mies kärsi vieroitusoireista pari päivää, tänään sai sitten omia lääkkeitään. Siitä olen kyllä iloinen, että kärsi ne kotona (vaikka olikin vittumainen kusipää) eikä mennyt jonnekin ryyppäämään, niin kuin on aikaisemmin tehnyt.

Voi että, miten vaikuttaakin samalta sun tunteet ja ajatukset kun mullakin. Mä seurustelen kylläkin vaan pilveen tosi koukussa olevan miehen kanssa, jolla ollu vaikka mitä huumeita ennen kun ollaan seurusteltu ja sen lisäks se on väkivaltanen mua kohtaan ollu ja kontrolloi mun tekemisiä ihan liikaa. Mä taas välillä oikeen toivon ja odotan että se lähtis, mutta en pääse siitä eroo millään. On se vaikeeta kai aina, en myös aina halua siitä eroon, liekö sitten sitä läheisriippuvuutta vai mitä onkaan… Voimarutistus sulle, kaikkein parastahan ois, että sais omat ajatuksensa selkiytettyä niin tietäis kuinka lähteä jatkamaan.

Tuli taas riita kun mies ruinasi rahaa kaljaan. Ärsyttää ihan hirveästi kaikki ne sen puheet “minä nyt vaan pyysin yhtä asiaa etkä voinut siinäkään auttaa” “no ei tavata sitten koskaan” blaa blaa blaa voi helvetti mikä marttyyripaska. Hän käyttäytyy niin kuin lapset olisivat vain minun projektini, hänellä on oikeus mennä minne vaan, tehdä mitä vaan ja minulla pitää vain hyväksyä.

Ärsyttää että kuitenkin yritän aina sovitella riitoja ja yritän suostutella häntä olemaan selvin päin tai olemaan meidän kanssa. Ei siitä mitään hyötyä kuitenkaan ole. Aikuinen mies tekee mitä tekee enkä minä sille kuitenkaan mitään voi. Mietin joka päivä eroa ja minkälaista olisi olla yksin, mutta sitten kun pitäisi tehdä se viimeinen askel, niin peräännyn.

Totta, aikuinen mies tekee niinkuin tekee eikä sille loppujenlopuksi voi paljon mitään. Niin ärsyttävää kuin se onkin. Alkuun sen jotenkin yrittää aina unohtaa, että on ollut ärsyttäviä juttuja ja koittaa nauttia elämästä ja ajatella vaan hyviä asioita, sitten koittaa pyydellä vähentämään ja olemaan selvin päin ja yrittää keksiä kaikkea muuta sen päihteidenkäytön tilalle, mutta mulla tulee välillä sellanen olo että: ihan sama mitä teet, mä en jaksa koko ajan valittaa vaan kaikesta, tee mitä lystäät. Ja ero on päivittäin mielessä ja se oma paha olo ja kuitenkin se toive jos joskus ehkä vielä olis paremmin asiat tässä yhteiselämässä.Ei jotenkin uskalla/halua irrottautua lopullisesti. Jossain vaiheessa tuntuu että se ero on ainut ratkasu kaikkeen ja sitten taas miettii haluaako sittenkään jäädä yksin ja onhan siinä miehessä kuitenkin omat hyvätkin puolensa yms. Tulee yksi päivä kun kaikki tuntuukin mukavammalta ja heti unohtuu kaikki surut ja eroajatukset hetkeksi. Kunnes ne tulee uudelleen heti kun taas toinen puoli siitä ihmisestä tulee esille. Ajatusten vuoristorata! Tuntuu välillä että on sitä ihminen hyvä valehtelemaan, kun pystyy jopa itse itselleen valehtelemaan. On se sellasta, mutta mekin ollaan ihmisiä ja meillä on inhimilliset tunteet, ei kaikkea voi aina järjellä ratkaista. Jos voisi niin huomattavan moni asia vois olla helpompi tässä elämässä. Voimia sulle!