Vuosia jatkunut juominen takana. Välillä ollut pitkiäkin aikoja juomatta.
Olen 49v nainen.
Työni aina hoitanut, harrastanut ja lapsiakin on.
Eroni jälkeen, jonka piti olla helpotus, olen vajonnut niin alas. 2 vuotta jokapäiväistä tissuttelua. Olen käynyt päihdeklinikalla, terapeutilla, syönyt mielialalääkkeitä. Ollut antabuskuurilla 3 viikkoa.
Lapseni kärsivät, vaikka en umpihumalassa olekkaan enkä baareissa käy.
Ystävät ovat ottaneet etäisyyttä, eivät enää jaksa katsoa kun vaan luhistun…
Olen erakoitunut, en kehtaa enkä jaksa käydä missään. Hävettää, ajattelen että näytän ihan juopolta. Töissä vetäydyn huoneeseeni, etänä teen ison osan.
Aamuyöt ovat pahimpia, herään ahdistukseen, hikoilen ja palelen vuoronperään. Ajatus uudesta päivästä kärsimykseen lamauttaa.
Olen niin yksin ja syytökset itseeni valtavia. Inhoan itseäni.
Harrastaa en ole jaksanut mitään yli vuoteen. Välillä tunnen toivoa ja että selviydyn, mutta sitten taas menen paniikkiin.
Miksi juon? Ahdistaa, siksi. Olen yksinäinen, siksi. Tiedän että huominen on iso syy juuri noihin.
Yritän nyt taas kerran olla juomatta, päivä kerrallaan. Mennä hiljaa eteenpäin. Käyn pienen lenkin ulkona ja yritän rauhoitella itseäni. Itkettää, eniten siksi että olen aiheuttanut huolta läheisilleni ja siksi että häpeän niin paljon itseäni.
Moi, liittis.
Minäkin muistan nuo aamuyön hikoillut ja toivottomuuden uuden päivän kohtaamisesta.
Olen istunut aamuyön tunteina soffan reunalla ja juonut vapisevin käsin kaljaa. Ajatellut tilannettani polttaessani savuketta… tästä en enää koskaan tule selviämään. Olen siis käynyt sillä missä toivottomuus on toivoa suurempaa.
Noista hetkistä on vain kuutisen vuotta aikaa. En ole niitä unohtanut.
Kuitenkin tuli sellainen hetki, joka aloitti suuren muutoksen. Sain voiman ja halun taistella päihteitä vastaan, vaikka olin tilanteessa jossa ei realistista toivoa ollut. Ei ainakaan omasta mielestäni, eikä kyllä oikein enää kenenkään muunkaan mielestä.
Tietyllä tavalla valmistin mieleni siihen hetkeen jos jokin apu ilmaantuisi tarttuisin siihen kaikin voimin.
Sitten eräänä epätoivoisena päivänä törmäsin tuohon avustavan oljenkorteen. Siihen takerruin ja keräsin lisää oljenkorsia avukseni.
Tänään olen aivan uusi versio itsestäni. Sellainen jota en koskaan uskonut olevani.
Usko itseesi!
Vaikka toivottomuus näyttää valtaavan koko elämäsi, muista että ihmeitä voi aina tapahtua.
On hyvä että käyt lenkillä ja käytä Antabusta apuna. Antabus on hyvä kaveri matkallesi.
Uskoisin että juominen ahdistukseen/ahdistaa koska juon, on tuhoisa ikiliikkuja. Omakohtaisesti en ole juonut ahdistukseen, vaan tylsyyteen, mutta alkoholi on poikkeuksetta vetänyt mielen harmaaksi. Ihan jo kemiallisesti ilman heräämistä putkan patjoilta. Sama negatiivinen vaikutus itselleni on nikotiinilla.
Mitä jos aloitat kuukauden tipattomasta ja lisäät liikuntaa arkeen pikkuhiljaa? Vaihdat ne serotoniinivajarit endorfiiniövereihin ja painat menemään posket punaisena pakkasessa? Liike on todellakin lääke, keholle ja mielelle. Ei se varmasti ahdistusta ja ongelmia poista, mutta hyvinvoiva mieli asettaa haasteet oikeaan perspektiiviin ja näkee lasin puoliksi täynnä. Kuulostaa että et ainakaan mitään häviä kokeilemalla.
Toinen mitä suosittelen kokeilemaan on avantouinti. Pikkuhiljaa uintiaikaa lisäten, hyvillä varusteilla, niin kylmyys osuu oikeaan kohtaan jalkojen ja käsien jäätymisen sijaan. Ihan parasta puuhaa ja pulahdus luo onnellisuuden kuplan muutamaksi tunniksi eteenpäin.
Kiitos vastauksista. Olen nyt saanut vähän siivottua ja pyykkiä pestyä.
Tuo ahdistus on juurisyy juomiseeni, sitä olen terapiassa käynyt selvittämässä parikin jaksoa.
Juomiseni pilasi terapian, ja en päässyt eteenpäin.
Viimeisen vuoden on juomiseni alkanut todella tuntua ja näkyä…
Iho on harmaa ja ryppyinen, silmät väsyneet, keho turvoksissa.
Minusta tuntuu että kun menen kauppaan, minua katsotaan että onpa juopon näköinen.
En soita enää kenellekään, enkä vastaa jos olen juonut. Hävettää se että äänestäni kuulee huoneeni.
Lapseni ovat pyytäneet että lopeta äiti tuo ja että he haluaisivat minun voivan hyvin. En koskaan heille raivoa tai sössötä, harrastuksiin olen pystynyt kuskaamaan. Mutta juotuani nukahdan sohvalle ja olen muutenkin poissaoleva.
En jaksa innostua enää mistään, kaikki on vaan harmaata puuroa.
Unohtelen asioita jatkuvasti.
Kun tällä kertaa jaksaisin sinnitellä ja saavuttaisin raittiuden lopullisesti, sitä minä toivon koko sydämestäni.
Helppoa ei ole raitistuminen. Olin itse 11 viikkoa raittiina ja luulin jo selättäneeni olut-pirulaiseni. Väkeviä en tykkää juoda ainakaan jos en ole ottanut pohjalle lempijuomaani. Lahjaksi saadut likööri- ja konjakkipullot saavat puolestani olla missä ovat. Nyt pitäisi taas löytää se mieli, että tahdon olla raittiina. Zemppiä.
Olen tässä selaillut aa ryhmiä, huomenna olisi lähellä avoin kokous. Jospa sinne menisi katsomaan. En haluaisi puhua tai yrittää jotain small talkia vieraiden kanssa, mutta jos voisi vaan kuunnella ja katsella mitä tuolla on.
Jotain tukea minä nyt tarvitsen, ei pelkkä antabus riitä. Päihdeklinikalla juttelu ei ole oikein vakuuttanut. Lasun tekivät ja toki ne normi seurannat laittoivat. Ei sieltä vertaistukea saa.
Ystävät eivät myöskään ymmärrä, eivätkä jaksa kuunnella kuin hyviä juttuja. Kaksi ystävääni on haukkunut minut lyttyyn ja lähinnä halveksuen todenneet miten paska äiti olen.
Tämä on nyt tällaista valitusta, hyvä että tänne voi kirjoitella eikä kukaan tuomitse.
Mene rohkeasti ryhmään. Missään minua ei ole otettu vastaan niin lämpimästi ja ymmärtäen. Olin kokeillut oikeastaan kaikki muut, lääkärit, psykologit, psykiatrit mutta vasta muutaman ryhmäkäynnin jälkeen ahdistukseni ja masennukseni todella helpotti. Sain suuren avun.
Kun siellä toisinaan puhutaan korkeimmasta voimasta niin minulle se oli ryhmä.
No minä puolestani olen ateisti mutta ei minua häirinnyt vaikka jotkut puhuivat uskostaan. Ryhmät olivat minulle lähinnä ilmaista terapiaa ja yhteisöllisyyttä.
Pystyisitkö jatkamaan sitä terapiaa? Tarvitset apua ahdistukseen joka mahdollistaa tämän kierteen. Oletkin jo huomannut, ettei alkoholi auta. AA-ryhmä ei varmaankaan ole huono ajatus, saat uutta suuntaa ajatuksiisi.
Tsemppiä ja voimia. Olen itse ollut tosi syvällä alkoholin ja pkv- lääkkeiden sekakäytön takia. Mutta minäkin selvisin hengissä, vaikka puolisoa kuoli viereltä samassa harrastuksessa. Ja lähellä oli omakin hengenmeno. Mutta kauan sitten oli kaikkein pahimmat ajat.
Jotain keskustelukaveria/terapiaa tarvitset. Tulee mieleen, että voisipa soittaa, pistää privaattiviestiä.
A-klinikalta voi löytyä apua, tai sitten ei. Tuurissa on, millaiseen AA -ryhmään päätyy. Itse pari kertaa joskus kävin ja siellä oli vain sellaisia itseään kehuvia ukkoja. Ei ollut minun paikka, ahdisti.
Se oma päätös ja halu muuttaa elämänsä kulku on se tärkein. Toivon sydämestäni, että voiman siihen löydät. Kun raitista aikaa tulee päivä kerrallaan lisää omatkin voimat karttuvat ja huomaa, ettei se muutos niin mahdoton asia ollutkaan. Lämpimät yöhalit. Koeta jaksaa.
Hei,
palasin palstalle yli vuoden jälkeen ja kirjoituksesi ap tuntui monin osin niin tutulle. Tunnen olevani pohjalla ja ainoa vaihtoehto on totaalinen alkonkäytön lopetus.
Kulunut vuosi on ollut ihan kauhea ja monia isoja kriisejä on ollut, jotka osaltaan ovat vain lisänneet rentoutumisen ja rauhan hakemista alkosta.
Haluan kovasti lopettaa, koska muuten menetän kaiken.
Pystyt siihen kyllä. Todella moni pakenee ahdistusta päihteisiin, sitä ei tarvitse hävetä. Itselläkin ahdistushäiriö, jonka juurisyiden ymmärtäminen on helpottanut tilannetta (erittäin rakastavat, mutta ylihuolehtivat ja erittäin pelokkaat vanhemmat ja kotoa opittu pelko siitä, että jotain pahaa varmasti sattuu). Nyt olen oppinut iltaisin ottamaan tunteet vastaan. Saa ahdistaa, saa olla ikävä olo. Ne tunteet kuuluvat elämään, eivät ne minua hajota ja pian olo taas helpottaa. Raittiina olo myös katkaisee sen ahdistuksen noidankehän, jonka alkoholi aiheuttaa ja johon sitten taas juo. Päivä kerrallaan vaan!
