Pelon kohtaaminen

Kohtaa pelkosi suoraan

Tunteet voidaan kohdata myös suoraan, ilman välikäsiä. Voit yksinkertaisesti hiljentyä, ja kokea omat tunteesi. Ainoa este tälle on oma pelkomme. Pelon tähden me tukahdutamme tunteemme, ja rajoitamme omaa elämäämme. Pelko on meidän sisäinen vankilamme ja kahleemme. Kun voitamme pelkomme, me murtaudumme ulos ahtaasta vankilasta, ja voimme viimein avata siipemme ja lentää vapaina.

On olemassa vain yksi keino voittaa pelko. Se on pelon kohtaaminen suoraan. Tie vapauteen käy pelon läpi. Kun katsomme pelkoa suoraan silmiin, kun tunnemme sen sydämessämme, niin silloin voimme löytää todellisen vapauden. Pelko on asioiden välttämistä ja niiltä pakenemista. Kohtaaminen on pelon vastakohta, kohtaaminen on rohkeutta. Se on tie vapauteen.

lainaus

Mainio kannustava kirjoitus.

Mikä onkaan peloista suurin? Monella suurin pelko liittynee kuoleman läheisyyteen.

Pelkäämisessä sinällään ei ole mitään pelkäämistä. Vain pelkäämisen pelkäämistä kannattaaa pelätä. Omia tunteitaan ei voi todellakaan juosta karkuun. Niistä pääsee eroon vain pysähtymällä ja kohtaamalla ne. Kaikilla tunteilla on tarkoituksensa ja parasta ennen käyttöpäivä. Eltaantuneet tunteet ovat kauheita.

Tärkeitä asioita puhelet. Pelko todellakin kahlitsee ja pelosta sitä itsekin kärsi sekä sen vaikutuksesta teki uusia vääriä juttuja. Valheellinen elämä sai minut pelkäämään, että joku sanoisi jotain mistä en pitäisi. Että joku tietäisi totuuden, jonka halusin salata itseltänikin.

AAssa on alkupään askeleet viitoittamassa tietä todellisten pelkojen kohtaamiseen, siis Jumalansa, itsensä ja muiden ihmisten kohtaamiseen.
Täälläkin puhutaan usein uskonnollisesta fanaattisuudesta ja uskonnollisesta lapsuuden perheestä yms. Ne valitaan usein syyksi, ettei haluta kääntyä Jonkin Korkeimman puoleen. Pelolla on siinäkin osuutensa. Itsekkäät syyt valita itsekkyys joka ei poista pelkoja. Itsekkyys on pelkojemme suurin syy.

Näppituntumalta sanoisin, että ihminen pelkää tuntematonta. Pelko (–> viha, ahdistus, pakeneminen…) on tapa reagoida sellaiseen, joka menee oman ymmärryksen ulkopuolelle. Tieto on pelon pahin vihollinen, mutta ensiksi tarvitaan rehellisyyttä myöntää pelkonsa, jotta sitä voidaan ruveta tekemään tarpeettomaksi.

–kh

Hieman itse ajattelen, että pelko varoittaa meitä vaarasta. Se antaa meille energiabuustin, joka on tarkoitetu käytettäväksi hyökkäämiseen tai pakenemiseen. Ahdistus tarkoittaa, ettemme osaa valita - hyökkää tai peräänny. Jäämme paikalleen nököttämään, kunnes pelko eltaantuu ja liukenee lopulta kehoomme. Tuota eltaantunutta oloa olemme loputtomiin yrittäneet liottaa etanolilla. Ehkäpä se joskus auttoikin sen ensimmäisen rohkaisuryypyn muodossa. Mutta lopulta viina alkoi luoda aivan omiakin pelkojaan.

Viha on kieltämättä samansukuinen asia pelon kanssa. Se liittyy juuri siihen hyökkäämiseen. Muukalainen → pelko → viha → väkivalta. Periaatteessa aivan terve primitiivitoiminto. Muukalainen → pelko - piiloutuminen on myös terve primitiivireaktio. Varovainen ja utelias tapa lähestyä muukalaista on täysin tervettä. Kysellä, kuunnella, keskustella. Näin muukalaisesta tulee tuttava. Tuo “muukalaisuus” pätee myös abstakteihin asioihin. Raitis elämä, omat tunteet, omat halut, Jumala-asiat - loputon lista pelättävää, jos haluaa päästä viinasta eroon. :smiley: On asioita, joita yksinkertaisesti ei voi paeta. Tällöin ei auta mikään muu, kuin uteliaasti tutustua pelkojemme kohteisiin. Sellaisilta, jotka ovat nämä pelkonsa kohdanneet saa varmasti hyvää tietämystä kohtaamisen onnistumiseksi.

Pelon kohtaamisessa on jotain samaa kuin kylmävesialtaaseen menossa. Käyn kylpylän kylmävesialtaassa kerran kuussa. Ensimmäiset kolme kertaa tunne on liki ahdistavan kammottavan ihana, mutta neljäs kerta ja kaikki käytettävissä oleva adrenaliini on kulutettu loppuun ja voi nauttia aika upeasta tunteesta, astua hitaasti kuusi porrasta pohjalle ja pysyä kylmässä vedessä minuutin tai kaksi, tuon jälkeen lämpimään veteen ja elimistö on täysin rento.

Kylmään veteen mennessä käytän joskus mielikuvaharjoituksena vihaa tai katkeruutta, oikein vihaisena iho ei tunne kylmää, mikä on myös merkillinen tunne.

Mutta miten kohdata pelko. Pelko kun ei tule tilauksesta vaan yllättäen siinä kohtaa kun sitä vähiten odottaa. Minä pelkäsin hirveästi sitä että sorrun juomaan. Niin paljon että lopulta maistoin kolme olutta, vuosi sitten. Tuolloin luulen että pelkäsin niin paljon retkahtamista, että minun oli kohdattava tuo pelko. Huono selitys, mutta käy jollain tapaa tähän kohtaan. Kun join ja huomasin ettei putki auennut ja saatoin lopettaa kolmeen. Noita “kokeilujani” tein myöhemmin, tuolla selityksellä, mutta todellisuudessa tuo selitys kelpaa vain noihin kolmeen ensimmäiseen olueen, kaikki myöhemmät kerrat olivat pelkkää halua juoda.

Nyt yritän kohdata taas raittiin elämän pelot, sen että kokeilut on kokeiltu ja raitis elämä jatkuu.

Mitähän muita pelkoja minussa on? Niitä on yllättävän vaikea hahmottaa ja nimetä tarkasti. Varmasti ulkopuolinen näkee käytöstäni seuratessa paljon selkeämmin kaavamaisuuteni ja pelkoni, kuin itse näen. (tai luulen näin) Vaikka pyrin olemaan itselleni rehellinen, suora ja avoin, se ei aina onnistu, koska omat puolustusmeganismit tulevat sotkemaan tuohon väliin ja hämärtävät totuuksia, joskus ehkä vääristävät niitä. Pelkojen löytämiseen ja niiden kohtaamiseen tarvitsee aikaa.

Ensin pitää olla suora ja rohkea, avoin. Tuon jälkeen kohdata pieniä pelkoja, joiden kautta isommat alkavat aueta, tuossa kohtaa voi vasten tahtoaan peruuttaa, vaikka haluaisi mennä kohti, mieli ei anna myöten. Muutaman kerran samassa kohtaa peruuttaessa ehkä ymmärtää että suunta on oikea, jonka jälkeen voi “kerätä” tarvittavan määrän rohkeutta kohdata se pelko jota pakenee.

Aina ei ole omasta tahdosta tai päättäväisyydestä kiinni pystyykö kohtaamaan pelkonsa. Joskus kyse on siitä, onko valmis kohtaamaan kyseisen pelon vai onko vielä elettävä eteenpäin, kasvettava hiukan lisää.

Olen samaa mieltä Hik-hik hikan kanssa, siitä että tieto on pelon pahin vihollinen:

Järjen tasolla pelot on aika helppoakin jäljittää ja tunnistaa, monesti ne osoittautuvat aika “naurettaviksikin”. Järjen tasoinen tietäminen ei kuitenkaan riitä, vaan tiedon on tavoitettava tunnetaso. Ja siinähän se kepponen monesti sitten tapahtuukin, tunteet kun eivät ole pakotettavissa. Ainakin itselleni tilanne, jossa järkeni vakuuttaa ettei ole mitään pelättävää, tuloksetta, on aika tuttu. Mikä sitten on se mekanismi, millä yhteys tuohon tunnemaastoon saadaan, on enemmän ja vähemmän mysteeri. Varmasti kaikki tässä ketjussa esitetyt harjoitteet ovat hyviä ja voivat auttaa, en sitä epäile ollenkaan. Tarvitaan kuitenkin myös riittävää turvallisuuden tunnetta, että tuo tieto voidaan päästää koskettamaan syvempiä kerroksia. Joskus siihen voi riittää järjen vakuuttelu, mutta toisinaan siihen voidaan tarvita pitkäaikaistakin työskentelyä ja toista ihmistä peiliksi.

Noinhan se on, hyvä lisäys. Ehkä selvyyden vuoksi leikkimielinen jako “järkeviin” ja “järjettömiin” pelkoihin olisi paikallaan. Tieto liittyy noihin molempiin, suoraan tai epäsuorasti.

Järjellisen pelon aihe on suora ja realistinen. Esimerkiksi nyt lokakuussa minua pelotti hieman lähteä ajamaan autoa eräänä aamuna, kun lämpömittarin lukema olikin miinuksen puolella ja tienpinnat kiiltelivät paikoitellen kuuraisina, mutta allani oli vielä kesärenkaat. Tuolloin piti kaivella muistista tietoa siitä, miten tienpinnan liukkautta voi havainnoida ajon aikana, ja miten ennakoida mahdolliset vaaranpaikat.

Järjettömistä peloista tulee ensimmäisenä mieleen kaikenlaiset fobiat ja pakkoajatukset, joista jälkimmäisestä on omaakin kokemusta pitkältä ajalta. Tieto liittyy tässä tietoiseksi tulemiseen: siihen, että ongelmalla on nimi ja että siihen voi saada apua, jos ihminen itsekin ymmärtää jo että pelko on järjetön ja haittaa elämää.

Palstan aiheeseen liittyen: lopetettuani juomisen hakeuduin samantien A-klinikalle, koska halusin alkoholismista mahdollisimman paljon kaikenlaista puolueetonta tietoa, sen lisäksi että hain sitä omaehtoisestikin mm. täältä netistä. Ennen pitkää koin saaneeni alkoholismista itselleni riittävän tarkan kuvan, joten saatoin jättää sen käsittelyn vähemmälle ja keskittyä elämään raittiina.

–kh

Niin, varmaankin silloin, kun puhutaan “järjettömistä” peloista tietoisuus onkin parempi termi, kuin tieto.
Esim. omalla kohdallani olen tiennyt vuosia, että olen alkoholisti, mutta se ei läpäissyt tunnemaailmaani ja eikä siten sysännyt liikkeelle raitistumishaluja. Vasta, kun tieto alkoi saada kosketusta tunteisiin, niin muutos oli mahdollinen. Samalla tavalla ajattelen, että esim. syvä kelpaamattomuuden pelko, jolla ei ole järjenjuoksuni ja todellisuuden kanssa mitään tekemistä, eli täysin omaa elämäänsä, niin kauan kuin tieto läpäisi tiensä tunnemaailmaan ja pelko alkoi myös tuntumaan järjettömältä.

Alkoholismista puhuessa sekin on ensiksi myönnettävä, jotta siihen pääsisi käsiksi. Mitä ovat sitten alkoholistin pelot?
Tottakai retkahtamisen pelkoakin on, mutta se, niinkuin kaikki muutkin sen sairauden synnyttämät ja sen vuoksi muuttuneet pelot ovat itsekkäitä. Mitä alkoholisti sitten pelkää eniten?. Rakkautensa (pullon) menettämistä vai totuuden kohtaamista? Totuushan ei ole retkahtamisen pelko, vaan se miksi jeppe juo, vaikka tietää seuraukset (retkahtamisen pelko on siis myös seurausten, itsensä ja elämänsä pelkoa, näin ajattelisin!!).
Onko totuus missä ja kuinka se sitten löytyy, jos se kerran auttaa pääsemään peloista? Ellei sitten se pullo ole vielä niin rakas, että se estää sen totuuden näkemisen.

tällaiseen ketjuun törmäsin googlettamalla, lähinnä oli mielessä ahdistuksen kanssa pärjääminen ja
tämä kai liittyy siihen aika läheisesti.
tavallaanhan olisi toive pystyä ymmärtämään ja ehkä kohtaamaan joidenkin vaikeuksien perimmäiset
syyt ja aiheuttajat, vaan se lienee ainakin omalla kohdalla epäluultavaa.

Silloin jää jäljelle kai hyväksyä nykyinen arki ja pyrkiä käsittelemään tämän päivän jutut…kenties noin voi hyvinkin
avautua myös perussyitä,jotka kaiketi ovat lapsuudessa ja nuoruudessa.
Omalla kohdallani mikään ryhmä tai toinen ihminenkään ei voi asiaa rarkaista,sillä juuri toisiin ihmisiin
suurimmat tai ainakin arkea hankaloittavimmat pelot tai ahdistukset liittyvät.

Mahtaako asiaan liittyä jonkinlainen peusturvan puuttuminen ja siten kyvyttömyys rentoutua?
Saattaa tietenkin olla niin että suurin syy onkin geeneissä ja silloin ei kai asialle voi juurikaan mitään tehdä?