En tiedä mihin kirjoittaisin tai mistä hakisin apua. Apua kohta myös itselleni,
sillä olo on niin ahdistunut, itkunen, järkyttynyt ja pelokas.
Pelkään jatkuvasti läheiseni puolesta. Hän ei ymmärrä tilannetta tai tilanteen vakavuutta
ollenkaan. Ei halua apua, suuttuu jos asiasta edes ehdottaa. Tavallaan sen ymmärrän, koska
hän on tosi isoissa vaikeuksissa eikä sieltä maailmasta (huumeiden maailma, velkojat…)
niin vaan varmasti lähdetä.
Läheiselläni on paljon vihamiehiä ja hänet on yritetty jopa tappaa. Itseäni pelottaa ja ahdistaa,
kun en voi tehdä mitään. En vaan voi. Oon miettiny vaikka mitä. Ymmärrän, että halun muuttaa
omaa elämää pitää lähtee itsestä ja kannattaisin ehdottomasti jotain pakkohoitoa jos voisin :`(
En voi (uskalla) kirjottaa tänne kaikkea.
Miten te muut selviätte oman päänne kanssa? Jos teidän läheinen on yritetty tappaa?
Miten tästä voi nyt selvitä? Mitä tästä voi ajatella? Mitä jos joku yrittää uudestaan? Mitä jos
läheiseni lähtee kostamaan?
Hei auringonalla!
Kovasti tutun kuuloinen tuo sinun tarinasi. Et sie voi auttaa läheistäsi jos hän ei itse halua apua, niin se vain menee.
Poikani on käyttänyt reilut kymmenen vuotta alkoholia ja päihteitä ja on tällä hetkellä vankilassa. Sitä ennen kerkesi tapahtua häneen kohdistuneita puukotuksia useita ja hän myös syyllistyi samoihin tekoihin useamman kerran ja sen seurauksena on vankilassa.
Äitinä en voi olla ajattelematta poikaani, ajattelen häntä päivittäin ja tunteiden kirjo on valtava… Yritän sinnitellä päivä kerrallaan, muuta vaihtoehtoa ei mulla ole.
Terveisin sydän karrella
Kiitos sydänkarrella, kun kirjoitit tähän viestiketjuun. Uskon ja tiedän, että tunteiden kirjo on valtava.
Niin valtava. Myös oma läheiseni on ollut vankilassa ja pelkään, että joutuu sinne pian uudelleen 
Sekin ajatus pelottaa ja ahdistaa. Onko pojallesi määrätty kuinka pitkä tuomio? Voimia kovasti myös sinulle! <3
Oletko keksinyt mitään tapaa, joka helpottaa omaa oloasi? Edes hieman… hetkellisesti? Tuntuu, että tällä hetkellä
tämä “oma asiani” on koko ajan mielessä ja tuntuu, että sydämeen sattuu ja rinnasta jotenkin puristaa. Mietin
jatkuvasti, mitä voi tehdä, miten voisin helpottaa läheiseni oloa. Mutta en tiedä keinoa, ei sellasta ehkä oo. Mietin
myös sitä, että ymmärtääkö läheiseni tilanteen vakavuutta. Hän käyttää säännöllisesti. Viekö ne aineet ajattelukyvyn?
Turruttaa järjen? Tunteet? Ymmärryksen?
Yritän kovasti ymmärtää läheisetäni. Toivoisin hänellä niin paljon parempaa elämää ja erilaista sisältöä
arkeen. Tosin toivon sitä jokaiselle aineiden käyttäjille. Niin paljon parempaankin olisi mahdollista. Se tie ei varmasti
oo helppo, mutta se on mahdollista. Aina on toivoo. Mutta ehkä sitä juuri pelkäänkin… että jotain tosi pahaa tapahtuu
Jotain lopullista
Hei auringonalla
Ihan ensimmäiseksi: olet havahtunut tilanteeseen, jossa et ehkä pärjääkkään omin avuin. Tämä on erittäin hyvä asia.
Silloin kun perheessä on päihteiden käyttäjä, kenenkään ei pidä jäädä yksin miettimään omaa jaksamistaan.
Kehotan lukemaan näitä Vilpolan viestiketjuja. Huomaat ettet todellakaan ole yksin tilanteessasi.
Niin kuin sydän karrella kirjoitti; tunteiden kirjo on valtava.
Valitettavasti tässä tilanteessa läheinen ei voi tehdä paljonkaan sille, että käyttäjä lopettaisi huumeiden käytön.
Ettei elämä jäisi vain paikoilleen ja pyörimään käyttäjän maailman ympärille,
omaa olotilaa voi helpottaa sillä, että uskaltautuu hakemaan apua.
Se voi olla aluksi korkea ja raskas kynnys, mutta se kannattaa.
Kun keskustelee ihmisten kanssa jotka ovat olleet, tai ovat parhaillaan samassa tilanteessa kuin sinäkin nyt,
huomaa että puhuminen helpottaa.
Vertaistukiryhmät ovat omiaan juuri tällaiseen.
Irti-Huumeista yhdistyksen sivuilta löytyvät yhteystiedot jos paikkakunnallasi kokoontuu sellainen.
Voit myös soittaa yhdistyksen Läheis-ja Perhetyökeskuksen työntekijöille ja varata aikaa itsellesi.
Vastausta siihen miten tästä kaikesta voi selvitä, ei varmaan ole kirjattu mihinkään.
Niitä keinoja, jotka helpottavat omaa oloa ja toimintamalleja käyttäjän suhteen, on kirjoitettu ja keskusteltu paljon.
Käyttäjä ei välttämättä ymmärrä tilanteen vakavuutta. Tai jos ymmärtää, ei kestä sitä ja turruttaa olotilansa kemiallisesti.
Huumeriippuvuus on vakava sairaus ja usein menee vuosia ennen kuin käyttäjä mieltää olevansa sairas ja tarvitsevansa apua.
Siksi läheisen on jollain tapaa työstettävä tämä tilanne ja jatkettava omaa elämäänsä.
Se ei tarkoita esim. oman lapsen hylkäämistä, mutta on tervettä päästää irti ja olla tukena silloin kun toinen sitä aidosti haluaa.
Vankila-aika antaa tähän hyvän mahdollisuuden.
Tilanne ei ole niin akuutti kaiken aikaa, voi itsekkin hengähtää ja hoitaa omaa vointiaan.
Kauhukuvia ei kauheasti kannata maalata, vankilassa on myös mahdollisuus kuntoutumiseen.
Moni on kuntoutunut avo-vankiloissa hyvin.
Terv. Ohjaaja Kerttu
