En aluksi ollut varma, kirjoittaisinko tänne, mutta kai äidin alkoholin käyttöön liittyvään painajaiseen herääminen on yhtä hyvä syy kuin kaikki muutkin. Tästä tulee pitkä juttu, joten kiitos jo etukäteen, jos joku jaksaa lukea.
Elikkä siis: kasvoin enemmän nuoruuteni kuin lapsuuteni alkoholisti-äidin kanssa. Lapsuudesta muistan perinteisen lämpimän “pullantuoksuisen” äidin, mutta sen jälkeen kun olin itse täyttänyt 17, muistan hänen juomisensa lisääntyneen (tai ehkä vain näin sen selvemmin?). Ainakin viimeisen neljän-viiden vuoden aikana hän tissutteli joka päivä. Ikinä ei ollut väkivaltaa tai sen uhkaa, eikä mitään verbaalista hyväksikäyttöä tms. Mutta sain vielä kotona asuvana opiskelijana (taloudellisesti hyvä ratkaisu, henkisesti iso virhe) katsoa aitiopaikalta, kuinka oma äiti juo itseltään ensin työpaikan (lähti alta usean varoituksen jälkeen), sitten 30 vuotta kestäneen avioliiton (isä ei kestänyt, kun äiti joi, ja äiti ei kestänyt selvinpäin, kun pelkäsi, että isä lähtee, ja niinhän siinä sitten kävi), ja lopulta terveytensä. Äiti jäi työttömänä ja masentuneena kotiin istumaan (ilman miestään). Hän nousi aamulla sängystä vain jäädäkseen sohvalle tissuttelemaan ja katsomaan TV:tä koko päiväksi. Tässä vaiheessa olin jo kerran saanut soittaa hänelle ambulanssin, kun äiti sai yhtäkkiä keskellä päivää delirium-kouristuskohtauksen. En ollut ikinä nähnyt vastaavaa kohtausta, joten oli aika traumaattista soittaa ambulanssi omalle lattialla kouristelevalle äidilleen. Kuvat kohtauksesta välkkyvät vieläkin mielessä välillä, etenkin ennen nukkumaan menoa.
Äiti ei kuitenkaan osannut lopettaa tissuttelua, vaikka lääkärin varoitus oli ankara tuon kohtauksen jälkeen. Yritin aikanani olla seurana, ehdottaa yhteisiä liikkumishetkiä tai ylipäätään mitä tahansa, että liikkuisi sohvalta johonkin, mutta eihän se mennyt. Varatulle keilaus-ajallekin menin sitten isäni kanssa, kun äiti ei saanut kenkiään jalkaan, saati, että olisi radalle asti päässyt. Lopulta erakoiduin enemmän huoneeseeni ja tietokoneelleni. Ja tietty join itsekin jonkin verran viikonloppuisin. Ei sitä vaan jaksanut katsella, kun rakas ihminen kuihtuu hiljalleen pois sohvalla. Istuin minä vielä välillä sohvalla seurana, mutta homma oli mennyt siihen, että opiskelujen ohessa minä hain postin, tein ruuan ja kävin kaupassa, koska äiti ei päässyt enää talosta ulos. Lopulta hän sai saman päivän aikana kaksi uutta delirium-kouristuskohtausta. Ensimmäisen kohdalla ambulanssiväki sanoi, että seurataan kotona tilannetta, kun kerran aiemminkin (noin puoli vuotta aiemmin, ehkä, ajantaju tuolta ajalta on vähän hämärä…) oli näin käynyt. Toisen kohdalla ottivat sairaalaan “kun eivät voi koko ajan juosta katsomassa, kun rouva saa kohtauksen”. Sairaalassa äiti oli reilun viikon, minkä aikana toivoin jo itseni ja hänen takiaan, ettei tulisi enään kotiin. Pelotti ihan helvetisti, että sama meno jatkuu, kunnes äiti kuolee kotona, ja minä hänet sieltä sohvalta löydän. Olin huomaamattani ajautunut alkoholisti-äitini omaishoitajaksi.
No takaisinhan se sieltä sairaalasta tuli. Ja lääkäreiden marmatuksista huolimatta ei pystynyt lopettamaan. Saman vuoden aikana alkoivat “lopun ajat”: äiti valahti kellertäväksi, voima lähti jaloista kokonaan (ei päässyt ylös jos kaatui lattialle tai horjahti, vaikka ikää oli vasta hiukan yli 50), elämä apatisoitui entisestään. Lopulta äidillä oli tilanteita, ettei päässyt edes vessan pöntöltä ylös ilman, että joku oli nostamassa. Ja koko tämän ajan jankutin, että hakisi hyvä ihminen jostain hoitopaikan, missä olisi apu 24/7 tarjolla sen sijaan, että minä huolehdin oman lopputyöni ohella siitä, onko äiti kaatunut lattialle poissaollessani. Vaan ei. Vieläkään ei äiti omaa tilannettaan nähnyt, vaikka kotona tehtiin patjoilla sohvasta korkeampaa yms. että äiti pääsisi edes siitä itse ylös. Diabeteskin oli diagnosoitu viimeisen sairaalajakson jälkeen, ja sitä piti hoitaa. Onneksi sen äiti hoiti itse. En kyllä tiedä loppujen lopuksi kuinka hyvin. En enää jaksanut. Energia meni siihen, että huomasin tarkistelevani öidin nukkumaan käytyä vähintään kahdeksan kertaa illassa, että hengittiköhän se vielä. Kävin vieressä katsomassa ja tuijotin, kunnes näin rintalastan liikkuvan tai kuulin hengityksen. Ja kirosin välillä ääneenkin sitä, että aikuista ihmistä ei voi pakottaa hoitoon, jos se ei itse omaa tilannettaan näe. Omat hermot oli ihan riekaleina jo tässä kohtaa, mutta tajusin sen vasta oikeastaan jälkeenpäin. Aloin juoda humalahakuisesti silloin, kun minulla ei seuraavana päivänä ollut menoa (tämän rajan pidin aina. Vaikka meno olisi ollut iltapäivällä, en ottanut edellisenä iltana). Join, koska silloin en pöhnässäni koko ajan miettinyt, hengittääkö äiti vielä.
Viimeinen niitti tuli, kun ollessaan pienellä ostosreissulla kanssani (äidille pakollinen reissu, muuten olisin taas hoitanut homman yksin) äiti romahti noustessaan kaupassa yhtä porrasta (ei siis varsinaista portaikkoa, vaan enemmänkin kuistin kynnystä). Äiti meni ihan keltaiseksi ja voimattomaksi, ja minun oli pakko jättää hänet hetkeksi kuistille istumaan, että saisin reissun pakollisen maksamisen hoidettua. Tällä välin äiti yritti “huomaamatta” mönkiä autolle, kun jalat eivät kantaneet. Aikuinen nainen siellä kontillaan menossa, kun ei kehdannut odottaa, että tulisin auttamaan. Nyt äiti oli naamasta ja jopa silmistäkin ihan keltainen (maksan pettämisestähän tuo väri johtui). Autolla käytiin kohtaus, jossa huusin ja itkin, että soitan ambulanssin, minkä äiti koko ajan kielsi tilastaan huolimatta. Lopulta sain ulkopuolisella avulla äidin autoon, ja ajoin vuolaasti itkien suoraan sairaalaan (äiti edelleen jankutti koko matkan, että ei sairaalaan, vaan haluaa vain kotiin). En usko, että oli kovin turvallista ajoa, kun hyvä kun kyyneleiltäni jotakin näin. Onneksi reitti oli lyhyehkö ja tuttu. Sairaalassa äiti oli taas hieman yli viikon, kunnes siirtyi terveyskeskuksen vuodeosastolle. Saattohoitoahan se siinä vaiheessa jo oli, vaikka äiti edelleen jaksoi puhua, kuinka vielä siitä kuntoutuu. Sitten kolmen päivän päästä sain puhelun neljältä yöllä, että äiti on nukkunut pois. En osaa vieläkään sanoa, oliko onni vai suuri menetys, etten ollut paikalla. Kaksi hoitajaa oli, kun rauhallisesti vuodeosastolla meni. Mutta yksin. Ei yhtään läheistä ympärillä.
Nykyään olen omassa asunnossa, ja mietin omaa uutta elämääni ilman äitiä, ja vakituisen työpaikankin olen omalta alaltani saanut. Mutta vaikka hautajaisista on yli puoli vuotta, painajaiset äidin huonoimmista ajoista häiritsevät unta välillä edelleen. Tai nyt hautajaisten jälkeen niitä on vasta oikein alkanut tullakin. Ehkä kun pää on alkanut päästää irti siitä jokapäiväisestä stressistä tai jotain. Join edelleen humalahakuisesti, jos seuraava päivä oli vapaa. Kunnes sitten vietin yhden sunnuntain ja maanantain välisen yön valvoen kamalan morkkiksen ja pelon kourissa. Olin siis lauantai-iltana juonut, ja sunnuntai oli mennyt lievää krapulaa parannellessa. Sen jälkeisen yön pyörin sängyssä ihan varmana, että seuraan äitiäni tämän juomiseni kanssa. Enkä toivoisi sellaista loppua pahimmalle vihollisellenikaan. Samana yönä googlailin aihetta, ja löysin tämän keskustelufoorumin, jonka juttuja luin aamuyöhön. Sen jälkeen on korkki pysynyt kiinni, mutten tiedä yhtään kuinka kauan. Toistaiseksi. Vieläkin pelottaa, ja kuten alussa kerroin, heräsin taas tänäaamuna painajaiseen. Mutta silti välillä miettii, että tekisi ihan vaan pään turruttamiseksi mieli taas ottaa. En ota.
Kai tämä tästä. Olen jo aikuinen nainen. Kai tämä menee ohi, kun saa tarpeeksi aikaa tapahtuneen ja nykyhetken väliin. Toivottavasti.
Kiitos, jos jaksoit lukea.