Olen 36-vuotias mies (183cm ja 110 kg) ja minulla on hyvä koulutus, mutta en ole vieläkään onnistunut saamaan koulutustani vastaavaa vakinaista työtä. Ongelmani on, että minulla on jo melkein kymmenen vuoden ajan ollut tapana juoda muutaman kerran vuodessa pääni täyteen. Juon silloin aina niin paljon, että sammun. Viimeisen reilun vuoden aikana tämä juopottelusessio on tapahtunut kolmesti: viime vuoden elokuussa, marraskuussa ja tämän vuoden puolella maaliskuussa. Viime kuussa olin vähällä taas toteuttaa juopottelusession, mutta sain pätkän töitä, joka sai minut luopumaan ajatuksesta.
Missä tilanteissa alan juoda? Yleensä silloin jos koen elämän potkivan päähän tavallista enemmän. Silloin menen Alkoon ja ostan pullon Koskenkorvaa. Tavoitteeni on aina juoda kossupullo mahdollisimman nopeasti mahdollisimman tyhjäksi. En ole kertonut näistä juopottelusessioistani muille läheisilleni kuin parhaalle kaverilleni. Hänelle aina ilmoitan, että aion vetää pään täyteen ja jos minusta ei kuulu mitään seuraavaan iltapäivään mennessä niin pyydän häntä käymään tarkistamassa tilanteen. Olen sitä varten antanut hänelle asuntoni avaimenkin. Aikaisempina vuosina paras kaverini yritti aina estää minua toteuttamasta juopotteluiltaani ja hän onnistuikin joskus. Nykyisin hän ei enää pyri estämään minua. Hän on vain sanonut, ettei hän voi estää minua, jos haluan juoda itseni hengiltä. Ei hän kumminkaan juopottelustani pidä.
Juopotteluiltani ovat vuosien kuluessa saaneet tietynlaisia ritualistisia piirteitä. Juon aina yksin asunnollani ja ajankohta on aina perjantai-ilta. Kun alan juopotella, riisun melkein kaikki vaatteet. Ainoastaan bokserit jätän jalkaan. Tämä on sen takia, että jos mulla tulee kuset ja paskat housuun niin ei likaannu kovin paljon vaatteita. Vähäinen vaatetus on osittain senkin takia, että jos sattuisin juopottelun seurauksena menettämään henkeni, ruumistani ei tarvitsisi paljon riisua ruumishuoneella. Alkaessani juopotella menen myös valmiiksi sängylleni istumaan, että kaadun sammuessani omaan sänkyyni.
Joka kerta kun seuraavana aamuna herään kännistäni, totean, että ei tässä ole mitään järkeä, ja ettei koskaan enää. Yleensä mulla on tullu kuset ja paskat sänkyyn ja kerran olin kännissä oksentanutkin sänkyyn. Onneksi olin maannut sen verran kyljelläni, etten ollut tukehtunut oksennukseen. Krapulassa mulla on yleensä pää tosi kipeä ja muutenkin on huono olo ja oksettaa. Silloin ajattelen, etten enää koskaan ryyppää sillä tavalla. Muutama kuukausi meneekin aina hyvin, mutta sitten sorrun taas ”vetämään lärvit”.
Juopottelusessioitteni välillä käytän hyvin vähän alkoholia. Joskus en lainkaan ja joskus voin ottaa silloin tällöin lasillisen jotain miedompaa alkoholijuomaa kuten viiniä, olutta tai siideriä. Muutenkin elämäntapani ovat melko terveelliset. En tupakoikaan paitsi joskus voin jonkun kaverin seuraksi polttaa savukkeen, mutta niin tapahtuu vain 1-3 kertaa vuodessa. Liikuntaakin pyrin harrastamaan kohtalaisesti, mutta saisi tietysti harrastaa enemmän. Tähän asti olen harrastanut liikuntaa ilmeisesti vain sen verran, että ruokahalu pysyy hyvänä.
Pelkään, että nämä juopottelusessiot vievät minulta hengen. Monesti kun käyn suihkussa ja katselen kylpyhuoneen peilistä alastonta kroppaani, totean, että vaikka ruumiini näyttääkin terveeltä ja hyväkuntoiselta niin muutaman kuukauden tai vuoden sisällä se voi jo maata hengettömänä ruumishuoneella.
On mahdollista, että joku kerta en enää herääkään kännistäni ja paras kaverini löytää minut kuolleena sängyltäni. Sitten minut toimitettaisiin ruumishuoneelle ja minulle tehtäisiin ruumiinavaus. Ruumiinavauksessa tukkani skalpeerattaisiin, kallo sahattaisiin auki, aivoni punnittaisiin, viipaloitaisiin ja tutkittaisiin. Sitten rintalastani ja iso mahani levitettäisiin auki ja selkärankani hakattaisiin halki. Sisäelimeni tutkittaisiin yksitellen ja lopuksi sisäelimet ja aivot laitettaisiin sekalaisessa järjestyksessä isoon mahaani ja pääkoppani täytettäisiin vessapaperilla. Sen jälkeen ruumiini ja pääkoppani ommeltaisiin siististi kiinni. Vasta sitten hautaustoimiston tyypit saisivat puettaa ja laittaa minut arkkuun. Sitten olisivat hautajaiset ja meikäläinen laskettaisiin puupalttoossa hautausmaan multiin matojen syötäväksi. Näinhän se prosessi menisi.
Läheisten ja rakkaiden ihmisten takia toivoisin, etten kuolisi viinaan, mutta itselleni sillä ei ole suurta merkitystä olenko elossa vai kuollut. Eihän tämä maailma niin kovin kummoinen paikka ole, ja politiikassa ja yhteiskunnassakin kaikki tuntuu menevän vain huonompaan suuntaan. Tältä pohjalta ajateltuna ei olisi itselleni välttämättä ollenkaan niin huono juttu, vaikka en kerran enää heräisikään siitä kännistä vaan saisin ryhtyä nukkumaan ikuisesti hautausmaalla kiven alla.
Nuorempana pelkäsin kuolemaa ja toivoin eläväni mahdollisimman kauan. Nyt ajattelen, ettei kuolemassa ole mitään pelättävää. Vertaisin kuolemaa ikään kuin sammumiseen. Kun olen juonut kossua ja makaan sammuneena, niin minulla on hyvä olo eikä minun tarvitse huolehtia mistään tämän maailman murheista. Vaikka olenkin sammuneena elossa ja aivot, sydän, keuhkot ym. elimet toimivat, olen kumminkin täysin tiedoton. Se on ikään kuin normaalia syvempi uni. Olenkin ajatellut, että jos elintoimintoni joskus syystä tai toisesta päättyisivät silloin kun olen sammuneena, niin minun tilaani sillä ei olisi silloin vaikutusta. Lepo, rauha ja hyvä olo vain jatkuisivat ikuisesti eikä tarvitsisi huolehtia enää mistään eikä tarvitsisi herätä krapulaan.
Tietysti jos kuolisin viinaan alle 40-vuotiaana, kaikki pitäisivät elämääni täysin epäonnistuneena. Omasta lähisuvustani ei ole kukaan kuollut viinaan, mutta sekä isälläni että äidilläni on ollut serkku, joka on kuollut ihan klassisella tavalla viinaan. Pelkään, että sama myrkky vie minutkin niin sanotusti Tuonelaan.
Minulla ei ole kovin pitkälle meneviä tulevaisuudensuunnitelmia. Päivä kerrallaan tässä mennään. Minulla ei ole aavistustakaan esim. siitä mikä on elämäntilanteeni vuoden kuluttua. Voihan olla, että olen silloin saanut vakinaisen tai pitempiaikaisen työpaikan, ja että perheenkin perustaminen on alullaan. On myös mahdollista, että elämäntilanteeni on samanlainen kuin nykyään. Pahimmassa tapauksessa olen juonut itseni hengiltä ja makaan haudassa. Ei voi tietää.
En ole kertonut juopottelustani vanhemmilleni enkä muillekaan lähiomaisilleni. Sellaisen toivomuksen olen kyllä esittänyt, että jos sattuisin äkillisesti kuolemaan, niin haluaisin perinteisen arkkuhautauksen. Se minulle on luvattu, jos niin ikävästi sattuisi käymään. Tulisin saamaan muutenkin perinteiset kunnon hautajaiset pappeineen kaikkineen, vaikka en kuulukaan kirkkoon.
Jokin aika sitten esitin myös parhaalle kaverilleni toivomuksen, että jos minä kuolen, niin haluaisin muistotilaisuudessani esitettävän Shakiran musiikkivideon Waka Waka tai ainakin haluaisin kyseisen kappaleen soitettavan. Koska Shakira on suosikkinaisartistejani, hänen laulunsa ja lanteiden keinutuksensa voisivat hyvinkin saattaa minut ”tuonpuoleiseen”. Erityisesti siinä tapauksessa jos hautajaiseni tulevat piankin.
Koska olen aika lihava, haluan ison ruhoni luonnon kiertokulkuun mahdollisimman täysimääräisesti. Madoille riittäisikin minusta syömistä pitkäksi aikaa ennen kuin minusta olisi jäljellä pelkkä luuranko. Monet haluavat polttohautauksen, koska eivät halua, että madot syövät heidät. Ei se kumminkaan minua haittaisi. Eihän minun ruumiillani siellä haudassa olisi enää mitään tunteita, joten ei sillä olisi enää mitään väliä, vaikka madot tonkisivatkin varpaitani ja luikertelisivat vatsassani.
On kaksi asiaa, jotka melko lailla 100-prosenttisella varmuudella estäisivät minua juomasta itseäni hengiltä. Toinen on se, jos saisin koulutustani vastaavan vakinaisen tai pitempiaikaisen työpaikan. Toinen on taas se, jos löytäisin jonkun mukavan naisen, jonka kanssa voisin perustaa perheen. Yrityksiä kummankin tavoitteen saavuttamiseksi minulla on ollutkin, mutta toistaiseksi tulokset ovat olleet laihoja.
Kirjoitin tästä asiastani myös eräälle toiselle keskustelupalstalle, mutta siellä ongelmaani ei pidetty kovin suurena. Kaikkein asiattomimmissa kommenteissa kehotettiin työntämään löylykauha takapuoleen. Olen kumminkin omasta mielestäni aivan aidosti kuolemanvaarassa juopottelusessioitteni takia, siis vaarassa menettää ainutkertainen elämäni. Se olisi sitten peruuttamatonta, jos esimerkiksi seuraavan juopottelusessioni jälkeen makaisin ruumishuoneella ja minulta olisi henki pois. Olisin lakannut olemasta psykofyysissosiaalisena kokonaisuutena. Olisin yhtä hengetön kuin kone, josta on katkaistu sähkövirta tosin sillä erotuksella, että koneeseen voitaisiin kytkeä virta uudelleen, mutta ruumiiseeni ei saataisi uudelleen henkeä sen jälkeen kun sydämeni ja aivojeni toiminta olisi päättynyt lopullisesti.
Voisin tietysti olla vaan välittämättä ja jatkaa juopottelusessioitani niin, että iso ruhoni voitaisiin jo piankin asettaa arkkuun. Se olisi helppo ratkaisu, koska enhän sinänsä pelkää kuolemaa, ja suurimmalle osalle maailman ihmisistä olemassaolollani ei ole mitään merkitystä. Kuolema merkitsisi minulle kuitenkin lukuisia menetettyjä mahdollisuuksia. Lisäksi kuolemani toisi suuren surun läheisilleni, jotka aidosti välittävät minusta. Väittäisin myös, että kuolemani olisi menetys yhteiskunnallekin. Olenhan syntynyt tähän Suomen hyvinvointivaltioon ja hyvinvointivaltion sekä perintötekijöiden ansiosta olen kasvanut nykyisiin mittoihini, kun olen aina saanut riittävästi ravintoa. Olen myös käynyt kouluni ja opiskellut suurimmaksi osaksi yhteiskunnan varoin. Haluaisin siis maksaa tätä velkaani yhteiskunnalle. Toki jos kuolisin suhteellisen nuorena viinaan, yhteiskunta säästäisi terveydenhoitokustannuksia, joita väistämättä aiheuttaisin, jos eläisin vanhaksi. Toisaalta nämä säästöt tuskin korvaisivat niitä verorahoja, jotka yhteiskunnalta jäisivät ennenaikaisen kuolemani takia saamatta puhumattakaan niistä rahoista, jotka jäisivät minulta laittamatta yleiseen kulutukseen. Vainajana en hyödyttäisi kansantaloutta arkun, kukkien, hautapaikan ja hautakiven hintaa enempää.
Joten helppohan sitä on ulkopuolisten kehottaa minua työntämään löylykauhan takapuoleen, mutta entä sitten jos takapuoleni ja koko muukin ruumiini kylmenee. Pidän toki suorasta puheesta ja harrastan sitä itsekin, mutta toivoisin kuitenkin, että asiani otettaisiin vakavasti.
Julmetun hieno nick sinulla kyllä, heti ekana tuli mieleen Green Mile, kun se mulkku vanginvartija kailottaa, että siellä kävelee kuollut mies.
Rustasit niin pitkän stoorin, että kaljapäissäni jaksoin lukea korkeintaan puolet, joten tulehan oikein lähelle, niin kuiskaan korvaasi pienen salaisuuden.
[size=50]Viina yleensä edistää kuolemista, mutta elämä vasta se tappaa.[/size]
Menet aamulla lääkäriin ja sanot että loppu on todella lähellä koska itsetuhoiset ajatukset on pahasti läsnä. Sen jälkeen lähdet viikon/parin suljetulle katkolle, sekä aloitat lennnossa väkevän antabus-kuurin joka kestää semmoiset 1000+päivää. Koska seuraava juomiskerta voi olla viimeinen, pitää keinotkin olla vähän muutakin kuin pehmeitä puheita. Tsemppiä!!! Kirjoita tänne aina miten menee!
Ammattiapua suosittelen. Itsellä huomannu, että taustalla painaa paljon enemmän kuin osaa ajatella. Jos ei tee mitään niin ei taatustti saakaan mitään.
Tosi ahdistavan kuuloista settiä tuo Dead Manin(Tervetuloa vain 
) postaus IMO 
, vaikka itsekin olen itsetuhoinen ja mielenterveysongelmainen vanha päihdepää. No, ehkä juuri siksi 
…
Mä en näkisi tässä tapauksessa alkoholia suinkaan ensisijaisena ongelmana; kun kuitenkin kykenet kohtuukäyttöön, noita juopottelusessioita on sulla noin harvoin, eikä putkikaan jää päälle. Alkoholi on kaiketi vain väline, jolla sun on helppoa toteuttaa itsetuhoisia taipumuksiasi, joita siis ilmenee verrattain harvoin ja juuri jonkin kriisin yhteydessä . Vaikka jo otsikossa sanot pelkääväsi viinaan kuolemista, niin aika hiton selkeästihän tuot esille noita kuolemantoiveita tai ainakin tietynlaista kaipuuta kuolemaa kohtaan. Sen Kossu-pullon kiskaisemalla pääset sitten vähän kuin fiilistelemään kuolemaa ja sitä, josko tässä vahingossa kävisikin niin, ettei enää heräisi. Tuttu tunne; olen itsekin harrastanut monesti erinäisillä päihteillä(myös muilla tavoin) överöintiä niin, että mulla ei ole ollut ihan selkeää ja vakaata tarkoitusta tappaa itseäni, mutta olen ajatellut vaipuvani johonkin armeliaaseen unohdukseen, jossa ei ole niin väliä, vaikka siinä kävisi lopullisesti.
Ammattiapua suosittelen minäkin. Mulla on itselläni nykyisin tosi positiiviset kokemukset terapiasta, vaikka kerronkin ihan suoraan, että siihen meni vuosia aikaa, että löysin itselleni sopivan terapeutin. Aiemmin mulla oli lähinnä huonoja tai mitäänsanomattomia kokemuksia MT-ammattilaisista ja mä olen sentään ravannut niillä pikkutytöstä lähtien. Terapia ei siis ole mikään simsalabim! -juttu, mutta jollei sitä hae, niin ei sitä myöskään kotiovelle tulla tyrkyttämään. Tiedä sitten, miten sun pitäisi mahdolliselle ammattiauttajalle ongelmastasi puhua, sillä jos tuot heti esiin alkoholin käytön, kaikki pistetään herkästi sen piikkiin, vaikka, kuten jo sanoin, mielestäni ensisijainen ongelmasi on jokin muu ja tuo kännin vetäminen on vain seurausta siitä. Tietenkin olisi parasta, jos voisi olla jo alusta alkaen tyystin rehellinen kaikista ongelmistaan/ongelmiensa puolista auttavalle taholle, mutta kun apu saattaa olla silloin esim. passitus A-klinikalle, mistä et ehkä saa sitä apua, mitä tarvitsisit. Saattaa A-klinikastakin toki hyötyä olla, mistäpä sitä etukäteen tietää .
Hyvä juttu toki olisi myös se, jos sulla olisi joitakin läheisiä ihmisiä ns. siviilissä, joille voisit jutella mieltäsi painavista asioista. Tietenkään läheisiään ei ole suotavaa kuormittaa käyttämällä heitä terapeutteina tai rumemmin sanottuna paskasankoina, mutta tahtoo sanoa, että yksinäisyys ja asioiden pyörittely vain omassa päässään ei ole yleensä ihmiselle hyväksi. Joo, helpommin sanottu, kuin tehty, että yhtäkkiä taikoo itselleen jonkun luottoystävän jostakin, jollei sellaista ole. Eivät ne (hyvät) ihmissuhteet suinkaan käskien muodostu.
Tsemppiä nyt kuitenkin ja kirjoittele vaikka tänne ajatuksiasi ja tuntemuksiasi, jos tunnet siitä edes jotakin apua olevan .
Kiitos asiallisesta palautteestasi Winston-84! Ikävä kyllä minun on kerrottava, että toissa perjantaina ajauduin taas toteuttamaan juopottelusession. Siinä kossua juodessani minulla oli jälleen ainakin alitajuisena toiveena, ettei minun tarvitsisi enää herätä seuraavaan aamuun, mutta heräsin kuitenkin ja olin ehkä hieman pettynyt. En siis vieläkään joutunut/päässyt arkkuun makaamaan!
Miksi innostuin taas juopottelemaan? Taustalla oli pitkä, melkein kuukauden mittainen työttömyyskausi, syksyn synkkyys sekä monia muitakin asioita. Ei ollut mitään yhtä tekijää, joka sen aiheutti. Ehkä joku asia oli silti niin sanotusti viimeinen niitti, mutta ei siitä sen enempää.
Olet Winston-84 oikeassa siinä, ettei juopottelu ole varsinainen ongelmani. Se on minulle vain keino toteuttaa itsetuhoisuuttani kuten sanoitkin. Ajoittainen rankka juopottelu saattaa mahdollistaa minulle kivuttoman poistumisen tästä maailmasta, mutta ei tee sitä automaattisesti. Siinä ehkä juuri onkin homman juju. Minusta ei olisi tekemään itselleni mitään sellaista, josta seuraisi automaattisesti kuolema. En voisi kuvitellakaan esim. hyppääväni kerrostalon katolta tai käveleväni junan alle. Mielestäni olisi kauhea kuolla niin, että tietäisi kuolevansa. Juopotellessa filmi katkeaa sopivasti ennen eikä mahdollista kuolemaa tiedostaisi millään tavoin. Viinaan kuolemisessa olisi sekin hyvä puoli, että ruumis jäisi siedettävän näköiseksi, ja sitä voisi vielä näyttää läheisilleni ruumishuoneella.
Suhtautumiseni kuolemaan on todellakin ristiriitainen. Minulle itselleni ei ole väliä, vaikka kuolisinkin, mutta läheisteni ja yhteiskunnan kannalta kuolemani olisi huono juttu. En haluaisi tuottaa surua kenellekään ja toisaalta haluaisin maksaa velkaani yhteiskunnalle.
Olen varannut ajan psykologille ja menen sinne ensi viikolla. En siis aio antautua vaan taistella. En ole luopunut toivosta.
Sinulla on hyvä motto Winston-84: “Anteeksi, että elän. En tee sitä toista kertaa”. Olen ajatellut joskus hieman samansuuntaisesti. Vaikka olenkin ehkä epäonnistunut elämässäni, en voi epäonnistua enää toista kertaa, koska elän vain kerran. Silloin kun makaan arkussa, ei ole enää väliä olenko onnistunut vai epäonnistunut.
Lupaan kirjoitella tänne jatkossakin kuulumisistani. Jos minusta ei enää kuulu mitään, se voi olla merkki siitä, että olen joutunut/päässyt nukkumaan arkussa viimeistä untani kiven alle. Mutta toivotaan, ettei niin kohtalokas vaihtoehto toteutuisi.
Hyvää joulunaikaa ja uutta vuotta kaikille!
^ Moikka, Dead Man, ja hyvä juttu, ettet kuollut tälläkään kertaa ja että olet päässyt alustavasti ammattiavun piiriin . Toivottavasti sulla synkkaa hyvin sen psykologin kanssa, se on nimittäin pirun tärkeää, jotta minkäänlaisesta terapoinnista poikisi mitään hedelmällistä.
On tietenkin tyystin oma asiasi, mihin foorumin osioon tahdot kirjoittaa, mutta mietin vain, josko haluasit jatkossa kirjoitella ennemmin tuonne Lataamon puolelle, kun alkoholi ei kuitenkaan se ensisijainen ongelmasi ole, vaan nuo mielenterveysjutut.
Ymmärrän erittäin hyvin sen, että ajattelet läheisiäsi. Itsellänikin ajatus suremaan jäävistä läheisistä on auttanut mut monesti ylitse siitä, etten ole toteuttanut itsetuhoisia aikeitani. Sitä jäin pohtimaan, mitä tarkoitat velallasi yhteiskuntaa kohtaan, kun itse en ole omalla kohdallani moista koskaan miettinyt, vaikka/tosin mä olen tällainen yhteiskunnan vapaamatkustaja(Ollut jo monta vuotta eläkkeellä pahojen MT-ongelmien tähden suht nuoresta iästäni huolimatta; olen 34-vuotias, älä anna tuon nickini hämätä). Ei sun tarvitse vastata, saatika tehdä asiasta mitään tarkempaa selkoa, mutta mä vain jäin miettimään tässä aikani kuluksi .
Paljon tsemppiä jatkossakin ja hyvää joulunaikaa sullekin (Mä vihaan joulua :mrgreen: )
Hyvää joulun aikaa Walkkerille! Pidetään homma hallussa ja toistamme huolta!
Tervehdys! Hengissä ollaan vielä. Tämän vuoden puolella minulla ei ole ollut tarvetta toteuttaa juopottelusessioita, koska minulla oli alkuvuodesta pieni pätkä töitä. Nyt olen tosin jälleen työttömänä. Psykologilla kävin muutamia kertoja joulu-helmikuussa, mutta jouduin lopettamaan käynnit taloudellisista syistä. Ne kun tulivat aika kalliiksi yksityispuolella.
Koen, että käynnit psykologilla olivat silti tarpeellisia. Kerroin hänelle samat asiat kuin mitä tässä viestiketjussakin olen kertonut ja lisäksi vielä paljon enemmän. Psykologi sanoi saman asian, joka jo täälläkin on tullut esiin eli juopottelusessioni ovat minulle tapa toteuttaa itsetuhoisuuttani, mikä taas johtuu kai jonkinlaisesta masentumisesta ja turhautumisesta. Psykologi kehotti minua kiinnittämään huomiota niihin asioihin, jotka ovat elämässäni hyvin, ja niin olen koettanut tehdä.
Todettakoon silti, ettei kukaan psykologikaan pysty saamaan elämässäni kuntoon niitä asioita (ajoittainen työttömyys, pätkätyöt, parisuhteen puuttuminen yms.) jotka viime kädessä aiheuttavat juopottelusessioni. Niinpä on mahdollista, jopa todennäköistä, että juopottelusessioni jatkuvat tänä kuluvana vuonnakin. Siten on myös mahdollista, että minusta tulee tänä vuonna 183 senttiä pitkä miinus Suomen väkilukuun, kun jään pysyvästi vaakasuoraan asentoon. En kuitenkaan jaksa murehtia sitä asiaa enkä ota siitä stressiä. Elän päivän kerrallaan. Kaikki menee niin kuin on mennäkseen. Elämässäni on toki hyviä asioita, mutta maailmantilanne on kyllä sellainen, ettei se juuri lisää elämänhalua. Pelkkää sotaa, terrorismia ja talousvaikeuksia kaikkialla. En siis olisi lainkaan pahoillani, vaikka jo seuraavan juopottelusessioni jälkeen sydämeni pysähtyisi ja ”kuukahtaisin kukkakummun alle”. En nyt toki ehdoin tahdoin halua kuolla, mutta en välttämättä haluaisi elääkään enää vuosikymmeniä.
Joskus kuvittelen miltä näyttäisin kun makaisin ruumiina ruumishuoneella. Luultavasti olisin aivan tavallinen isokokoisen, 30 kiloa ylipainoisen miehen ruumis. Eloton kasa lihaa, luuta ja rasvaa. Kasvoillani olisi luultavasti rauhallinen ilme ja näyttäisin ikään kuin nukkuvan. En vain enää kuorsaisi niin kuin minun nyt sanotaan tekevän. Kasvojeni väri olisi muuttunut harmaaksi tai sinipunertavaksi. Avauksen jälkeen ruumiini sitten laskettaisiin puulaatikossa maan alle ”six feet under”. Siellä maan alla alkaisin pikkuhiljaa mädätä kuten muukin eloperäinen aines kuoltuaan ja toukat saisivat lihoistani juhla-aterian.
Mutta ei kannata ajatella tällaisia synkkiä ajatuksia, kun on kevät ja kesäkin sieltä tulee kunhan ehtii. Olen kaikesta huolimatta toiveikkaalla mielellä ja toivon, että itselläni ja kaikilla muilla olisi hyvä kevät ja kesä. Lupaan kirjoitella tänne jatkossakin kuulumisistani mikäli elinpäiviä riittää ja jos ei riitä niin tiedätte näiden kirjoitusteni perusteella, ettei sekään olisi minulle välttämättä huono vaihtoehto. Eletään päivä kerrallaan ja yritetään tehdä niistä päivistä mahdollisimman mukavia.
Eihän psykologi tietenkään voi järjestää sulle työpaikkaa, rahaa tai parisuhdetta, mutta pätevä terapeutti voi auttaa löytämään keinoja, joiden avulla käsitellä rakentavammin niitä huonoja asioita elämässäsi. Eiväthän läheskään kaikki työttömät, yksinelävät ja/tai köyhät ole suinkaan masentuneita, jollei heillä mitään taipumusta moiseen vaivaan ole, vaan monenkin, tavalla tai toisella, puutteellista elämää elävän ihmisen elämä voi olla hyvinkin valoisaa. Älä nyt vain käsitä tätä niin, että moittisin sua jotenkin “vääränlaisesta” asenteesta/ajattelutavasta. Itse vaikeasti MT-ongelmaisena olen stressannut, murehtinut ja masennellut eläissäni aivan riittämiin paljon vähäpätöisemmistäkin huolista. Mua on kuitenkin jeesannut terapia aivan huimasti siinä, että osaan nykyisin suhtautua edes vähän rennommin niihin asioihin, jotka koen ikäviksi ja elämääni hankaloittaviksi.
Maksaahan tuo terapiassa käynti rahaa ihan hitosti, jos sen omasta pussistaan joutuu kustantamaan, eikä sellaiseen monella paremmin toimeentulevallakaan ole varaa pitkässä juoksussa. Jos sä koet terapiasta hyötyneesi, niin sun kannattaisi yrittää hankkia Kelalta rahoitus pidempiaikaiseen terapiaan. Se tietenki vaatisi sitä, että sun on käytävä lääkärillä hakemassa virallinen diagnoosi masennuksestasi, eikä sekään todellakaan takaa sitä, että Kela sulle mitään terapiamaksuja myöntäisi, mutta kannattaa yrittää. Mä taas patistelen ehkä vähän liiankin innokkaasti ihmisiä terapioihin, mutta olen vain itse saanut siitä touhusta niin hyvän avun, että pakko mun on sitä hehkutella vähän väliä 
.
Mä joskus mietinkin, mitä sulle kuuluu, kun sun tarinasi, kaikessa ahdistavuudessaan, kosketti mua jotenkin erityisesti. Johtunee osittain myös siitä, että kirjoitat todella hyvin ajatuksistasi ja tuntemuksistasi. Hyvä, että olet vielä hengissä ja sulla on ollut parempia aikoja 
. Niitä toivotan sulle jatkossakin, kuten myös aurinkoista kevättä.
Minua näin filosofisella tasolla kiinnostaisi kovasti kuulla mitä mieltä Dead man walking on ajatuksesta, että mitäpä jos asian laita onkin niin, että ne sinun aivosi ovatkin vain jonkinlainen “signaalin vastaanotin”? Hieman kuin esim. telvisio tai radio…
Kun sitten ruumiisi tavalla tai toisella kuolee ja se lasketaan maan poveen, niin entäpä jos se tarkoittaakin vain sitä, että “vastoonotin” tuhoutuu, mutta se signaali (sinun tietoisuutesi joka sen mielesi takana luuraa) ei katoakkaan vaan ainostaan tapahtuu “kanavan vaihto”? Eihän radion, netin tai telkkarinkaan informaatio/signaali mihinkään katoa vaikka laite heitettäisiinkin polttouuniin.
Todettu DXM:n kanssa meditoidessa ihan päteväksi teoriaksi. Ihminen saattaa loppupelissä olla vain liharobotti, jota komentaa… no, paremman termin puutteessa, liharobotin komentaja. Mahdollisesti jopa useampaa liharobottia yhtä aikaa siellä sun täällä, jos vain komentajan kapasiteetti antaa myöten. Alkoholi tuppaa heikentämään ja häiritsemään liharobotin signaalin vastaanottokykyä, ja kun kontakti katoaa, robotti sammuu toimien pelkästään elämää ylläpitävänä automaattina.
Robo sitten käynnistyy aikanaan uudestaan kuset ja paskat housussa, ja komentajaa toki vituttaa kun laitteisto tällätavalla remppaa. Saattaapa jopa olla että robotin automatiikka on läträyksen seurauksena sen verran viottunut että homma luisuu lopulta robon itsetuhoiseen käytökseen, eikä komentajan suorittamaa ohjelmointia noudateta.
Pahasti bugisen robon tietoisuudesta tallennetaan komentajan kovalevylle tarvittavat tiedot ja vedetään robottikapinallisesta virrat pois. Sitten vain kehitetään kuulaisempi versio jonka noudattaa komentajan tähtiin kirjoittamaa kohtaloa toivonmukaan paremmin kuin edelliset versiot. Homma jatkuu sitten joko maapallolla tai muualla.
Voidaan toki ajatella, että tämä liharobotti on vain äärettömän tietoisuuden (“jumalan”) äärimmäisen rajoittunut fokus. Eli olemme sokeita kuin lepakot vaikka meistä vaikuttaakin aivan toiselta. Elämme mahdollisesti jonkinlaisessa “mielimaailmassa”/matrixissa tai holograafisessa todellisuudessa :mrgreen:
Ja jos asian laita on näin niin siitä seuraa kysymys, että mites helvetissä tähän on tultu ja miten se edes ylipäätään on mahdollista 
Nämä ajatukset ovat sellaisia, että olisin voinut itse kirjoittaa. Tältä tuntuu hyvin usein, varsinkin pahimman masennuksen ja humala-morkkiksen aikana.
Meille molemille olisi varmasti parasta hakea ammattiapua. Itse aion sen tehdä, ja toivon että sinä teet samoin.
Kiitos mielenkiintoisista kommenteista! Olen laatinut pitemmänkin vastauksen. Odottakaas hetki!
Joo, olen kyllä paljon pohtinut tuota kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuutta ja tullut siihen tulokseen, että totuuden siitä löydän vasta kuollessani sikäli kuin sillä enää siinä vaiheessa on mitään merkitystä. Elossa ollessa sitä totuutta ei voi löytää. Olen muuten kirjoitellut pöytälaatikkoon ajatuksiani elämästä, kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä, ja toivon niiden kirjoitelmien olevan ajatuksistani jäljellä vielä silloinkin kun itse happanen haudassani.
Kuolema on joko sitä, että se ei ole yhtään mitään, ja kuollut ei ole mistään tietoinen, tai sitten se on sitä, että sielu jatkaa elämäänsä jossain toisessa paikassa tai olomuodossa.
Jos siis kuolema esim. seuraavan juopottelusessioni jälkeen lopettaisi kaiken tietoisuuteni, niin se ei olisi yhtään kummempaa kuin syvä uni ilman unennäköjä. Se uni vain jatkuisi ikuisesti.
On toki houkuttelevaa ajatella, että olisi olemassa taivas tai jokin kuolemanjälkeinen maa, jossa voisi tavata kaikkia kuolleita kuuluisuuksia ja jutella heidän kanssaan. Olisihan se mukavaa tavata esim. Napoleon, Elvis ja Kekkonen vain muutamia mainitakseni. Sen kuolemanjälkeisen paikan pitäisi kyllä olla sellainen, että siellä viihtyisi ikuisuuden. Siellä pitäisi siis olla kaikki mukavuudet. Luultavasti onkin, jos se kerran on olemassa.
Jotkut uskovat jälleensyntymiseen eli siihen, että olemme eläneet aikaisemmin jonakin toisena ihmisenä tai eläimenä, ja että synnymme kuolemamme jälkeen joksikin toiseksi ihmiseksi tai eläimeksi. Oli asia miten hyvänsä, olemme omana itsenämme vain kerran. Aikaisemmin olisimme olleet joku toinen ja syntyisimme jälleen joksikin toiseksi. Jotkut väittävät muistavansa jotain aikaisemmista elämistään, mutta muistikuvat ovat yleensä tulleet heille mieleen vasta hypnoosissa tai jollain muulla tavoin muuttuneessa tajunnantilassa. Jos siis kuolisin viinaan ja syntyisin uudelleen jonakin toisena ihmisenä, niin en tiedä haluaisinko edes muistaa mitään tästä nykyisestä elämästäni. Jos taas syntyisin uudelleen vaikka kärpäsenä, niin tuskinpa silloin edes kelaisin näitä asioita.
Jos kuolisin viinaan, jotkut olisivat ilman muuta sitä mieltä, että joutuisin helvettiin. Siellä sanotaan olevan kuuma mikä sinänsä ei haittaisi minua, koska tykkään saunoa joka viikko ja nautin kuinka hiki valuu pitkin kroppaa. Olen kumminkin ymmärtänyt, ettei helvetissä olisi mahdollisuutta vilvoitteluun. Ei kylmää suihkua eikä hyvän saunajuoman nauttimista silloin kun kroppa kiiltää jälkihiestä. Ei helvetissä kyllä hikoilisikaan, koska ruumishan kylmenisi ruumishuoneella ja mädäntyisi sen jälkeen maan alla. Mutta sieluhan voisi tuntea sietämätöntä kuumuutta, joka kestäisi ikuisesti. Joskus olen kumminkin kavereilleni vitsaillut, että saunoessani harjoittelen helvettiä varten, että kestäisin paremmin sen kuumuutta. Tosiasiassa helvetti on mahdollisista kuolemanjälkeisistä paikoista ja tiloista se, johon haluaisin kaikkein vähiten.
Kuolemanjälkeisestä elämästä kertovien uskonnollisten tarinoiden lisäksi olen tutustunut filosofisiin argumentteihin, jotka puolustavat sielun kuolemattomuutta. Nämä filosofiset argumentit eivät kuitenkaan ole kovin vakuuttavia ja ne epäonnistuvat siinä, mikä näyttäisi olevan niiden tavoite: todistaa (persoonallisen) sielun kuolemattomuus, ruumiista erillisen sielun mahdollisuus. Tämä kaikki on vain lisännyt hämmennystäni kuoleman mysteerin edessä. Sielun kuolemattomuustodistusten epäonnistuminen ja ristiriitaisuus on ilmeistä. Tämän vuoksi minua ei voidakaan syyttää uskosta sielun kuolemattomuuteen. Parhaan kaverini kanssa kerran tästä asiasta keskustelin eikä edes hän uskonut ruumiista erillisen sielun kuolemattomuuteen, vaikka hän muuten uskookin ufoihin ja joihinkin muihinkin yliluonnollisiin juttuihin. Koska siis mitään varmaa tietoa kuolemanjälkeisestä elämästä ei tämän elämän kuluessa onnistuta saavuttamaan, jäljelle jää kuoleman mysteeri, jonka edessä tiedämme vain tietämättömyytemme. Siksi on varminta ajatella kuolemanjälkeisestä elämästä vain sitä, mitä ruumiillemme tapahtuu.
Jos siis esim. seuraavan juopottelusessioni jälkeen sydämeni todellakin pysähtyisi, henki lähtisi ja minut vietäisiin ruumishuoneelle, en itse todennäköisesti siinä vaiheessa ajattelisi enää mitään. Ruumishuoneella ilman vaatteita ja ilman aatteita maatessani en olisi periaatteessa yhtään kummempi kuin esim. sian ruho. Olisin siis pelkkä eloton kasa lihaa, luuta ja rasvaa, joka ennen pitkää alkaisi mädätä. Haluaisin tietysti, että minua vainajanakin kohdeltaisiin kunnioittavasti ja eiköhän niin myös tehtäisi.
Ehkäpä jatkan jossain vaiheessa käyntejäni psykologilla. Olen kumminkin ajatellut asian niin, ettei vika ole minulla korvien välissä vaan ulkoisissa elinolosuhteissani. Tietysti moni asia on elämässäni hyvin. Minulla on katto pään päällä, tarpeeksi ruokaa ja rahaa on riittävästi elämiseen. Myös terveydentilani on suhteellisen hyvä, jopa hampaani on kohtuullisen hyvin hoidetut eikä ihossanikaan ole juuri edes syntymämerkkejä. Mutta tietyt elämään sisältöä tuovat asiat puuttuvat. Niihin en enää mene sen tarkemmin, koska aikaisemmissa viesteissäni olen niistä jo kertonut.
En halua puhua mitään politiikkaa tai vastaavaa, mutta yleisesti ottaen kaikki tuntuu mielestäni menevän aina vain huonompaan suuntaan sekä Suomessa että maailmassa yleisemminkin. Jotkut asiat menevät ehkä parempaankin suuntaan, mutta yleisesti ottaen mennään huonompaan. Toivon kyllä, että käänne parempaan vielä tapahtuisi, mutta en oikein jaksa uskoa siihen. Kieltämättä joskus on sellainen tunne, ettei tätä maailmaa jaksaisi katsella enää kovin pitkään. En tiedä olisiko minun parempi kuolla jo lähikuukausina tai lähivuosina vai olisiko parempi elää vielä vuosikymmeniä. Ehkä jos maailma menee vain hullumpaan suuntaan, monet jälkeenjääneet perheenjäsenet, sukulaiset, ystävät ja kaverit jopa olisivat minulle kateellisia, jos saisin jo maata turvallisesti haudassa ja he joutuisivat näkemään ja kokemaan ties mitä.
Olen uskonnollisesti sitoutumaton. En kuulu kirkkoon, mutta olen saanut varsin perinteisen kasvatuksen suomalaisessa pikkukaupungissa. Vanhempani eivät kumminkaan pakottaneet minua uskomaan mihinkään. Sain valita itse mihin uskon ja päätin sitten lopulta pysytellä kaikkien kirkkojen ja uskontokuntien ulkopuolella. Toki kristillinen tapakulttuuri tuli minulle lapsuudessani tutuksi, koska perheeni kävi kirkossa usein jouluna ja luonnollisesti erilaisten perhejuhlien yhteydessä. Koulussa uskonto oli mieliaineitani, mutta jo kouluaikana omaksuin yksilöllisen uskonnollisen vakaumuksen, jota muut saattoivat hieman ihmetellä. Olen ollut aina sellainen oman tien kulkija, vaikka tietyissä asioissa olen hyvin sovinnainen. Haluaisin esim. perinteiset kunnon hautajaiset kuolemani jälkeen, ja olen esittänyt tämän toivomuksen myös läheisilleni. Luultavasti toiveeni toteutetaan sitten kun se aika koittaa.
Olen nyt kirjoitellut vähän pitkään, mutta innostuin käsittelemään tuota kuolemanjälkeisen elämän kysymystä. Päivä kerrallaan tässä mennään. Toivon kaikille hyvää kesää!