Pelastan itseni

Olen ehkä noin kuukauden tai kaksi tehnyt eroa mieheen joka on alkoholisti sekä hänellä on epävakaa persoonallisuus. Viime viikkoina kuvaan on astunut muitakin huumeita, joita ilmeisesti saa tuntemattomilta baarissa. Tiedä sitten… hänen korttitalonsa on kaatumassa. Esimerkiksi eilen kertoi nukkuvansa. Kuulin kuitenkin hänen syöneen essoa ja juoneen viinaa parin mutkan kautta. Perus alkoholistina, hön tietty suuttuu kun jää valheesta kiinni. Tänään tarina oli että kävi karaokessa eilen… ääh tämä valehtelu… Tilanteet ovat alkaneet kärjistymään vain pahemmiksi. Omakaan käytös ei ehkä ole kovin hienoa ollut kun huoli ja pelko täyttää mielen. Miehellä taustalla useita itsemurha yrityksiä. Nyt siis otan henkistä pesäeroa että saan rohkeutta riuhtoa itseni tästä kuviosta irti. Olemme kohtuullisen tuore pari, ja jo nyt epäilen että jospa hän onkin oikeassa ja minä vöärässä. Mitä neuvoja tuleville päiville ja viikoille että saan eron aikaan? En halua hänen itsemurhaa tms asioita tähän vielä päälle. En myöskään halua mitään ero nyyhkytyksiä tai keskustelua hänen kanssaan. Pelkään että sorrun taas toivomaan parasta, vaikka kaikki faktat sotii sitä vastaan. Help!

Hei! Aika akuutti tilanne on päällä, kaipaan neuvoja… Mies on kännissä ja välinpitämätön, eikä kuulemma tarvitse apua. Puheet muuttuu sen mukaan milloin tekee mieli juoda. Välillä mun seura ahdistaa kun hänellä on syyllinen olo, sitten alkaakin putki. Tämä on kestänyt yli kuukauden. Hönellä on myös vakavia mt ongelmia, eikä tänä aikana ole syönyt lääkkeitään. Hän on edelleen kännissä, mutta sain sovittua että hakisin huomenna tavarani. Ahdistaa mennä sinne kun v*tuttaa jo valmiiksi se koiranpentu ilme/humalainen. Mitä teen!? Apua

Ota joku mukaasi hakemaan tavaroita, juoppo kyllä osaa lirkutella kun hyötyy itse siitä.

Hei!

Kirjoitit Kotikanavalle helmikuussa. Silloin sinulla oli akuuttina pulmana pesäeron tekeminen kumppaniisi konkreettisesti omat tavarasi noutamalla yhteisestä kodistanne. Helmikuusta on jo tovi aikaa. Covid-19 koronaviirusepidemia on sen jälkeen sekoittanut monta suunnitelmaa. Toivottavasti se ei ole vaikuttanut sinun mahdollisuuksiisi irtautua omasta suhteestasi, joka on kertomuksesi perusteella tullut kaiketi tiensä päähän.

Suhteen lopettaminen on aina ja kaikissa tilanteissa merkittävä käännekohta elämässä. Siihen liittyy valtavan paljon ristiriitaisia tunteita, joiden käsitteleminen ei välttämättä ole helppoa. Joka tapauksessa ne on jossakin sopivassa vaiheessa välttämätöntä käsitellä, jotta ne eivät jäisi rasittamaan alitajuntaa. Siihen prosessiin voisi olla hyvä ottaa asiantuntija avuksi.

En tiedä miten suhteenne tällä hetkellä voi. Saattaahan olla, että kumppanisi on konkreettisella eronne hetkellä löytänyt itsestään voimaa ryhtyä kamppailemaan itsensä irti päihteistä suhteenne pelastaakseen; tai sitten ei. Jälkimmäisessä tapauksessa toivon, että sinä olet ollut kyllin vahva tempaistaksesi itsesi pois suhteestanne ja kyennyt näkemään uuden näköalan tulevaisuuteesi.

Päivitystä helmikuiseen tilanteeseen. Jätin miehen, ja siitähän se syöksykierre vain syveni. Oli alkoholipsykoosissa, kävi mt-osastolla, itsetuhoa ja mitä näitä nyt onkaan. Olisiko putki jatkunut 3kk? Sitten hän lopulta meni suljetulle katkolle pariksi viikoksi, ja hidas muutos alkoi. Usempi kuukausi on nyt mennyt juomatta, mutta valitettavasti muita huonoja tapoja alkkiksen elämästä on jäänyt, ainakin toistaiseksi. On käynyt hieman myös kokouksissa ja enempikin apu kelpaisi,mutta resurssit eivät anna kunnolla myöten. Pikkuhiljaa luottamus on alkanut palautumaan, mutta työsarkaa riittää. Onneksi on alkanut enemmän kantaa vastuuta ihan yleisesti,mutta vetovastuu tuntuu edelleen olevan minulla. Mies ehti usean vuoden olemaan aika sekaisin, niin kai sillä jotain kriisiä pukkaa. Edelleen kyllä, jos ei mies vastaa tunteihin/päivään minulle, on kyllä niskakarvat pystyssä. Liian tuoreessa muistissa nämä itsetuhoiset katoamiset talvelta. Onkohan muilla raitistuneiden puoliskoilla samaa ongelmaa, että vanhat käytöstavat juomisajoilta istuu tiukassa?

Juu, elikkäs hommat eskaloitui ja mies ratkesi juomaan viime lauantaina… Nyt taas ei ole millään mitään väliä millään, ja mies haluaa erota. Kännissä sen eilen mulle kertoi… Tuntuu tosi pahalta… Olisi nyt edes selvinpäin ottanut asian esille. Katkeria fiiliksiä on paljon. Juuri oon saanut hermoromahduksen ni tämä vielä päälle. Yksi elämäni rankimmista vuosista, huh. Olen aika hukassa tällä hetkellä, vaikka tiedän että kun mies juo, tulee aina vain uusia psykooseja, ja kohtelee minua huonosti. Surullista menettää ihminen päihteille… Tuntuu niin hirveältä, että kuinka sitä itse on vaan venynyt, ja heti kun miehen suu alkaa napsaa, otetaankin ero puheeksi, että saa juoda kaikessa rauhassa, ilman syyllisyyttä. Eipä ole kovin välitetty olo, ja tuntuukin että kaikki on ollut valhetta ja mua on käytetty hyväksi. Sitten kun mulla ei ole annettavaa, kun voin huonosti, siihen loppui tämä suhdekin. Ärsyttää jo etukäteen mies könnissä kylillä naureskelemassa, ja eiköhän se pian jonkun narkkari muijan tm vastaavan siihen ota hyysäämään, kun on läheisriippuvainen. Itse taas keräilen palasiani kasaan yksin, ja tukiverkostoa ei kauheasti ole… Minulla on vaikeuksia hylkäämisen kanssa, joten sekin sekoittaa omaa pakkaa tällä hetkellä todella paljon. Mitenhän tästä selviää hengissä?

Onkohan minun viesteissä jotain vikaa, kun kukaan ei oikein vastaa mitään… Oon todella yksin kaiken kanssa…

Hei vaan!
Kirjoitin eilen pitkän viestin, mutta jostain syystä sen lähettäminen takkusi ja se katosi bittiavaruuteen. Täällä on ollut kyllä aika hiljaista viime aikoina muutenkin.
Päihdeongelma on niin hankala ja siitä päihteestä taitaa tulla useimmille se ensisijainen rakastettu, puolison osa on sitten lähinnä jalkavaimon osa, joka kaivetaan esiin, kun päihteiltä aikaa jää tai on huono olo ja kaivataan hoivaa ja apua. Ei sen riippuvaisen ihmisen tarvitse mitenkään edes paha ihminen olla, riippuvuussairaudet muuttaa ihmisen sellaiseksi.

Millaista elämää ja parisuhdetta itse toivot? Ja onko sellainen mahdollista tuon ihmisen kanssa? Minulla itselläni oli vähän kurja lapsuudenkoti, jossa oli monenlaisia ongelmia ja tunnekylmyyttä ja laps helposti vääntyy vaikka millaisille mutkille saadakseen edes ripauksen jotain hyvää. Minustakin tuli hoivaaja ja huolehtija ja varsikin isäni uskottu, jonkinlainen likasanko, johon hän oksensi pahaa oloaan. Sellainen hoivaajan ja auttajan rooli jäi päälle ja aikuisenakin oikeinn etsimällä etsin pelastettavia ressukoita… kun tunsin jotakuta kohtaa sääliä, luulin sitä rakkaudeksi ja ajattelin että haluan pelastaa tuon kurjan. Eihän tuolla tavalla synny tasapainoisia ihmissuhteita ja helposti sitä haalii lähelleen vielä itseäänkin rikkonaisempia, tunnevammaisia ihmisiä ja niissä pettymyksissä ja piittaamattomuuksissa menee itsekin enemmän rikki, itsetunto laskee, eikä näe oikien itsellään arvoa ja antaa muiden kohdella itseään aina vaan huonommin.

Pystyisitkö ajattelemaan, että rakastaisit ja hoivaisit nyt itseäsi ja tekisit itsestäsi elämäsi tärkeimmäin ihmisen ainakin toviksi, jotta toipuist? Aikaa se vie tietysti, mutta päivä päivältä olotila helpottaa. Minäkin autoin entistä puolisoani hyvin paljon, lopulta paloi loppuun ja eikä hänestä tietenkään ollut siinä vaiheessa apua. Ainahan päihteidenkäyttäjilla on joku syy stressiin ja siihen pitää juoda tai narkata. Suhde ei toimi niin, että kun auttaa häntä, se olisi joku talletus pankkiin ja sitten itse saisi tarvitessaan apua. Uhrautumisestaan ei saa mitään palkintoa ja kun on rahaton ja terveystensä menettänyt, eikä enää mitenkään hyödyllinen, niin silloin saa mennä. :frowning:

Jos ja kun tulee ehjemmäksi, voi joskus löytää ihmissuhteen, jossa toteutuu vastavuoroisuus. Sitä ennen on ihan hyvä miettiä, miksi tuntee niin kovasti tarvetta olla jonkin sortin jeesus, pelastaa ja uhrautua… eikö oikeastaan salli itselleen rakkautta ja hyvyyttä? Yrittääkö suorittaalla ostaa hyväksyntää ja rakkautta? Vai miksi ihmeessä hakeutuu ihmissuhteisiin, joissa kokee kipua ja tuskaa ja aina uusi hylkäämisen kokemuksia?

Kipeältä tuntuu tietysti, jos se toinen heti löytää uuden. Toisaalta eikö se kerro vähän senkin, että itsellä oli vain välinearvo; on helposti korvattavissa uudella. Parempihan sellaisen suhteen onkin päättyä, ettei siihen tule tuhlanneeksi koko elämäänsä. Eikä ne päihteidenkäyttäjien suhteet niin syvällisiä ole, ehkä siinä vain juominen yhdistää ja sekin suhde on päätettävissä yhtä helposti kuin aiemmat.

Oletko miettinyt, mitä itse haluat, jos mies vääntyykin huonon olon ja rahapulan koittaessa takaisin ja haluaa taas yrittää? Minulla raskainta oli juuri se veivaaminen; entinen mieheni halusi ottaa etäisyyttä silloin kun halusi rauhassa juoda ja otti taas yhteyttä jonkin ajan päästä ja haluais jatkaa ja ehdotti että unohdetaan “riita”. Minä oli itkenyt päiväkausia ja tämän ajna hänellä oli ollut kivaa ryypätessään… ja sitten se ero/tauko/miettimisaika olikin muka vain pikku riita ja kaiken olisi pitännyt jatkua kuten ennenkin. Mehän asuimme yhdessä pariin otteeseenkin ja sitten omissa asunnoissa. Repäisin lopulta itseni irti muuttamalla hiukan kauemmas, jolloin sain tuon hulluuteen ajavan pelleilyn loppumaan. Sanoin, etten aio olla ainut joka matkustaa väliä ja tavata voidaan, jos mieskin käy vuorollaan ja on selvänä vierailujen ajan. Eipä häntä ole näkynyt. :mrgreen: Meillä on nykyään ihan ok välit, siis joskus soitellaan ja laitetaan sähköpostia, mutta missään nimessä en alkaisi hänen kanssaan enää pariskuntaa leikkimään.

Olisiko sinulla jotain omia harrastuksia tai jotain tekemistä, mikä veisi ajatuksia välillä muualla? Surulle on aikansa, mutta on helpompi olla, jos hetkeksi sen aina unohtaa, kun tekee jotain itselle mieluista? Minullakaan ei niinpaljon tukiverkostoa ole, viihdynkin kyllä yksin. Tuommoinen raskas tilanne voi olla joskus hyväkin pysähtymisen paikka. On aikaa miettiä elämänsä suuntaa, mihin se on menossa ja mihin sen haluaisi menevän. Moni suorastaan puhkeaa kukkaan ja löytää sen todellisen itsensä, kun saa erottua päihdeongelmaisesta ja raskaasta suhteesta. Minäkin aloin pikkuhiljaa unelmoida kaikenlaista isompaa ja pienempää, mitä elämässäni vielä ehtisin tehdä.

Voimia! Asiat muuttuu paremmiksi pikkuhiljaa vaikkei se alkuun tunnu siltä ollenkaan!

Huoleton, ei käy oikein selväksi kirjoituksestasi, vieläkö asutte yhdessä. Talvella ilmoitit jättäneesi hänet.
Erilleen muutto olisi järkevä ratkaisu tässä tilanteessa. Juomisen pauloissa ihminen ei oikein pysty pitkäjänteiseen sitoutumiseen. Sen takia ehdotus tapaamisista selvin päin, ja muuten oman elämän eläminen, sopisi sullekin. Se ainakin helpottaa asemaasi niissä alkoholistin suostuttelutilanteissa, kun voi tyynesti todeta, että totta kai haluan viettää kanssasi aikaa aina kun olet selvin päin.
Samalla kannattaa kuitenkin itse suunnitella omaa elämäänsä vähän pitemmälle: missä haluaa ola vuoden tai viiden vuoden päästä. Kuinka monta kertaa putki, pettäminen ja haukkuminen saa tapahtua sen vuoden aikana - entä viiden vuoden?
Hyvää tukea voit saada myös alkoholistien läheisten vertaisryhmistä.

Muotoilit asian hyvin, olen samaa mieltä.

Muihinkin ketjuihin ja oikeastaan kaikkiin näihin samankaltaisiin tilanteisiin liittyen olen miettinyt paljonkin, miksi oikein syntyy sellainen ajatusvääristymä ja jonkinlainne läheisriippuvuussuhde, että se alkoholisti muuttuu myös läheisen elämän keskipisteeksi ja hänen toiminnastaan jotenkin riippuu kaikki. Hassusti sitä ulkoistaa elämänsä toisen päätösten ja tekemisten alle, siis ei itse mieti elämänsä suuntaakaan, vaan omat touhut on aina reagointia sen alkoholistipuolison tekemisiin. Sitten on avuton olo ja on vihainenkin, kun ei saa varmuutta… niin mistä? Miksi sitä ei itse pysty päättäväisesti siirtämään itseään elämänsä päähenkilöksi ja tehdä asioita ja tavoitella haaveitaan riippumatta siitä, mitä se juova tekee? Odottaa ja neuvottelee ja patistaa ja vaatii sitä toista muuttumaan. Juopon jos on valinnut, niin oikeastaan on aika hassuakin, että sitten siihen kyllästyy ja alkaa vaatia, että toisen onkin oltava toisenlainen. Usein viinan liian hanakka maistuminen on ollut ongelma tai vähintäänkin nähtävissä jo suhteen alussa.

Havahduttavaa onkin kokeilla, että alkaakin itse toimia ja katsoo, miten se juova puoliso siihen reagoi vai reagoiko mitenkään. Hankkii sen oman asunnon, sopii omia menoja ja laittaa rajat, ettei halua nähdä toista humalassa tai krapulassa.

Minä aloin lopulta näin tehdä. Ja luojan kiitos, että aloin. Muuten olisin hukannut vielä lisää vuosia tuohon toivottamaan suhteeseen. Jos suhde pysyy kasassa vain puolison jatkuvalla joustamisella ja hänen itsensä uhraamisella, ei se kyllä säilyttämisen arvoinen ole. Kun laitoin nuo rajat, etten halua nähdä häntä humalassa, minulle alkoi aika pian selvitä, että olen ex-puolisoni maailmassa vähempiarvoinen kuin juominen… Hän meni miueluummin baariin kuin tuli luokseni, yhteisen viikonlopun sijaan hän mieluummin veti 3 päivää tolkuttomasti viinaa yksin omassa asunnossaan.

Tietysti sille juovalle sopii, jos puoliso sietää mitä vaan. Onhan se hänelle ihna toimiva järjestely; on helppoa seksiä saatavilla, joku tekee kotityöt ja hommaa ruuat jääkaappiin ja siivoaa… juova ei joudu kohtaamaan juomisensa seurauksia; rahapulaa, siivotonta asuntoa jne. Mutta siinä tekee itselleen aika pahaa väkivaltaa suostumalla tähän. Itsetunto murenee ja muutenkin oma vointi alkaa huonontua… Eikä se uhrautuminen ole minään talletuksina pankissa, että sitten kun oma terveys romahtaa, se juova maksaisi huolenpitona sen takaisin. Päinvastoin.

Mutta ei sitä irtautumisensa aikeutta tarvitse hävetä. Aika monella se on ihan samanlaista. Minä tuhlasin tuohon suhteeseen yli 10 vuotta. Alkoholistia ei voi omilla toimillaan muuttaa ai “pelastaa”. Hän toipuu, jos on toipuakseen ja hakee apua jos itse sitä haluaa. Läheinen voi muuttaa vain itseään ja omaa elämäänsä. Alkuun päsemiseksi voi olla tarpeen hakea itsellen apua juuri vertaistukiryhmistä tai vaikka ammattiauttajiltakin. Saa vähän ajatuksiaan selvitettyä ja sitä, mitä itse haluaisin tehdä sen ongelmallisen parisuhteen ja elämänsä suhteen.

En tässä tilanteessa edes olisi ellei mies olisi tosissaan mennyt pohjalle talvella ja näytti tekevän ihan oikeita ryhtiliikkeitä, ja haki apua. Yhteinen asunto on, mutta olen pitänyt myös toista asuntoa samalla. En ole aikoihin hänen sekoiluaan ollut todistamassa. Enkä ole kantanut ruokaa, tai siivonnut hänen jälkiään myöskään, tai tehnyt yhtään mitään tuollaista. Ehkä alussa, mutta kun huomasin ettei se mitään auta, niin lopetin auttamisen. En halua mahdollistaa. En myöskään ole jaksanut kuunnella masistelua tai oikeastaan yhtään mitään kun vetää. Taitaa olla hänelle itselleen liian kova paikka tämä ratkeaminen. Ennenkaikkea siksi, koska tällä kertaa halusi itse muuttaa suuntaansa, ja taisi yllättyä miten vaikeaa se on. Hän varasi ajan katkolle, saa nähdä vieläkö löytyy motivaatiota mennä eteenpäin, vai jatkuuko meno samalla tavalla. Sen tiedän, etten voi häntä tuossa prosessissa auttaa. Ainoa mitä olen kertonut, on ettei hänen ole pakko itselleen tätä tehdä, ja että apua on jos sitä haluaa. Miehen epävakaa persoonallisuus ja sen tuoma tunnemylläkkä vaikeuttaa raitistumista paljon.

Itselläni on elämää myös suhteen ulkopuolella, eli musisoin paljonkin, ja olen yliopistossa. Ei kaikki ole läheisriippuvaisia, vain koska tälläiseen suhteeseen päätyykin, ja ärsyttää että sitä diagnoosia heitellään kaikille tälläisilla alustoilla… Tällä hetkellä mietin, voinko edes kannustaa häntä, vai onko se mahdollistamista myös…? Huomaan hänessä ettei oikeasti tätä halua, mutta ei ratkeamisen jälkeen osaa lopettaakaan, koska sairaus on niin vahva. Tämä ratkeaminen määrittelee pitkälti, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, ja pääseekö enää pinnalle. Etäisyyttä aion pitää kävi miten kävi, koska hänen pitää nähdä, että pärjää ilman minua. Hän on siis läheisriippuvainen minusta.

Huoleton, oletko sama henkilö kuin Lasia ja metallia? En ole ihan varma, mutta näin jotenkin päättelin.

Oletko nyt ihan varma, että sinä et ole edes pienissä määrin läheisriippuvainen? Vaikka se termi ärsyttääkin. Jotenkin tekstistä voisi näin kuvitella. Olet jättänyt miehen monta kuukautta sitten ja sen jälkeen ottanut takaisin, vaikka se ei selvästikään tee sinulle hyvää:

Jos et ole läheisriippuvainen ja sinulla on jo valmiina oma elämä niin lähde vaan kävelemään. Miksi ihmeessä sinua vaivaisi se, että miehesi ottaa jonkun narkkarin itselleen jos et kerran ole hänestä riippuvainen? Unohdat vaan tämän vaiheen elämästäsi ja toivotat hänelle hyvää jatkoa. Eiköhän se hermoromahduskin siitä ala paranemaan, kun elät omaa elämääsi rauhassa.

Sama olen :slight_smile:

No siis miksi otin enää takaisin oli miehellä kovan yrityksen takana, en tuosta noin vaan sitä tehnyt… Rakastan häntä hirveästi, mutta ymmärrän ettei yhdessäolo onnistu koska hän ei ole raitis… Ongelmia on meillä muitakin… Itsellä on vakavia traumoja lapsuudessa, siksi hylkäämisen ongelmia on itselläni, mutta en koe kyttääväni toisen tekemisiä tms ja yksin olen pystynyt olemaan. Elämä ei muutenkaan ole kohdellut hyvin, ja minulla on sairauksia ja kipuja, ja nyt tietty tämä henkinen romahdus… Siksikin kun vedetään matto jalkojen alta, olen aika hädässä, ja itsetuhoisia ajatuksia on ollut nyt yli kuukauden, ja pari viikkoa se on ollut mielessä jatkuvasti. Olen sen ikäinen että haaveet lapsista voi alkaa kuoppaamaan, ja mahdollisesti miehestäkin. Ei kukaan täysjärkinen halua henkisesti ja fyysisesti sairasta ihmistä jonka vauvantekovuodet alkaa olla luettu… Elämällä ei ole muuta kuin kipua ja kärsimystä mulle tarjolla. Nytkin mies vain ilmoitti kylmästi haluavansa erota, ei jaksa syyllisyyttä kaikista sekoiluistaan… Tässäpä taas jätettiin kun en olisi mitään. Taidan ollakin täysin arvoton, eikä minulla ole syytä elää. En pysty tekemään mitään, en pysty opiskelemaan, tekemään töitä, mitään. Olen 32 vuotias. Sairauteni on elinikäinen. En jaksa enää vastoinkäymisiä ja tämä oli nyt liikaa…

Ehdotan samaa kuin aimmein, että teet nyt itsestäsi elämäsi tärkeimmän henkilön ja keskitt rakastamaan ja hoivaamaan itseäsi kuntoon. Kykenit mieheen luottamaan ja yrittämään uudelleen, mutta hän ei pystynyt oikein omaa osaansa suhteen eteen tekemään. Eikö toisaalta ole parempi, että kokeilit, niin näit, ettei mikään muuttunut, joten jossiteltavaa tuon parisuhteen suhteen ei jäänyt. Nyt vaan jos pystyt pysymään lujana, ette ajaudu samaan hajottavaan ja itsetuntoa laskevaan tilanteeseen uudelleen.

En halua haaveitasia vauvasta tällä lytätä mitenkään, ennemminkin lohduttaa. Minullakaan ei ole lapsia ja aika niiden tekemiseen on ohi. Olen asiaan tottunut ja sopeutunut ja kohdistan hoivaa eläimiin. Omalla kohdallani ajatus lapsista kaatui siihnekin, että ajattelin, etten ehkä olis kovin hyvä ja tasapainoinen äiti, eikä siihen päättyneeseen parisuhteeseen alkoholistin kanssa olisi lapsia kannattanut tehdäkään. Meillä on suvussa myös perinnöllisiä sairauksia ja mietin siksikin, ettei omat voimavarat ehkä riittäisi mahdollisesti sairaan lapsen hoitamiseen.
Elämä voi ola ihna hyvää lapsettomanakin. Moni mieskään ei lapsia halua, joten luulen, ettei sinunkaan sen takia tarvitse yksin jäädä. Parisuhdemarkkinoilla lapsia haluamaton nainen saattaa olla jopa haluttu kumppani. Varsinkin, jos mies olisi lapsia jonkun kanssa tehnyt ja eronnut, hän ei välttämättä haluakaan enää uudessa suhteessa lapsia.

Vastoinkäymisiä välillä tulee ryppäinä ja voimat tahtoo loppua. Minullekin kävi niin. Ajan kanssa sitä alkaa toipua. Ehkä sinullakin on kaikenlaisia taitoja ja mielenkiinnonkohteiia, joiden pohjalta voit keksiä uusia harrastuksia. Niissä tapaa sitten samanhenkisiä ihmisiä, voi löytyä ystäviä ja mahdollisesti kumppanikin. Silloin olisi jo automaattisesti jotain yhdistäviä tekijöitä. Kokemuksistaan viisastuneena voi olla ryhtymättä suhteeseen päihdeongelmaisen kanssa tai henkilön, jonka elämässä päihteillä on liian suuri rooli. Silloin se yhteiselo voisi olla molemmille mukavampaa.

Älä luovuta. Hylätyksi tuleminen ei varmaan tilanteessasi tunnu hyvältä, eihän se tunnu kenestäkään. Minä olin hylätty tavallaan jo siinä suhteessa ollessani, koska juominen oli aina tärkeämpää kuin mun toiveet tai yhteinen aika. Ehkä jos mietit, saattoi sinulla olla samaa? Jospa on parempi ollakin kokonaan hylätty, kuin pyöritettävänä ja jonkinlaisen hyväksikäytön kohteena, kun se alkoholi on kumminkin se tärkein rakkaus? Minua satutti katsella sitä, kuinka ärtynyt ja kiusaantunut ex-puolisoni oli seurassani, jos oli pakko olla selvinpäin… ja kuinka autuas ja seesteinen ilme hänen kasvoilleen levisi juotuaan ensimmisen kaljan… Minä tai rakkauteni ei koskaan samaa ilmettä hänen kasvoilleen saanut.

Älä nyt hylkää ise itseäsi! Pidä itsestäsi huolta ja kohtele sydänsuruista itseäsi ymmärtävästi ja rakkaudella! Ajastaan olo helpottaa, pikku hiljaa. Ja hae jostain apua, jos olo ihna hirveän huonoksi menee.

Päihderiippuvaisen tekemä hylkääminen on usein samaa tasoa kuin hänen lupauksensa muutenkin. Siksi en jäisi liikaa miettimään tuotakaan lausumaa, enkä varsinkaan ottaisi takaisin saadakseni hyvitystä, kun hän seuraavan kerran muuttaa mieltään. Eikä sinulla oikeastaan sitä mattoa jalkojen alla ollutkaan noiden aikaisempien postausten perusteella.
32-vuotias on minusta aika nuori ja paljon on elämää edessä. Pidä hyvää huolta terveydestäsi ja hienoa että sulla on oma koti. Kirjoittele tänne miten menee.

Hei! Kyllähän se pidemmän päälle eniten loukkaa kun aina valitaan päihteet. Sain kaikki viimeisetkin tavarat haettua, ja mies ei ollut siellä onneksi. Mies kyllä väittää rakkaudesta minut jättäneensä, mutta todellisuudessa epäilen vahvasti. Mut pakkohan nuo toilailut on jollain oikeuttaa… Helpotti kun sain tavarat pois. Ei enää tarvitse olla missään väleissä. Kun kerta viina ja huumeet on tärkeimpiä, olkoot sitten niiden kanssa keskenään. Onneksi en ihan satasella ollut suhteessa mukana. Talven eron jälkeen jatkan siitä mihin silloin jäin.

Olen kyllä kuullut sellaisesta, ettei päihderiipuvainen halua vetää kumppaniaan mukaansa, kun huomaa häviävänsä taistelun juoma- ja käyttöhimoja vastaan. Tämä kerrottuna muille eikä sille kumppanille manipulointimielessä. Eli voi se syy olla ihan oikeasti välittämistäkin.
Mutta sulla on nyt itsenäinen elämä edessä: opintoja, musiikkia ja mitä aika tuokin tullessaan. Mä olen aina rakastanut syksyjä, koska on mahdollisuus suunnata kaikki uudelleen. Kaipa se on muistuma kouluajoista ja uudesta penaalista, puhtaista vihoista ja kasvusta.

Alkushokki erosta oli aika kauhea, mutta jotenkin pärjäsin. Syytän itseäni edelleen vähän väliä kaikesta… Etten ole arvokas että minua rakastettaisiin, minusta välitettäisiin. Ehti olla jo hieman parempi viikko välissä ja nukuin ja söinkin jo. Kunnes tapahtui äkillinen kuolemantapaus lähisuvussa, taas. Olen samalla ottanut takapakkia eron kanssa jotenkin… Olen ollut todella itsetuhoinen ja itsemurha on pyörinyt mielessä joka päivä ja olen saanut paniikkikohtauksia. Apua en oikein ole meinannut saada… Epätodellinen olo vaan jatkuu ja mietin sairastunko kohta psykoosiin tms. Mietin, että vaikka kuinka on alkoholisti tai narkkari, eivätkö he välitä edes silloin kun tälläiseen tilaan saattavat toisen ihmisen, jonka kanssa jakanut elämää… En pysty käsittämään miten kukaan voi hylätä ihmisen jota rakastaa. Ja sitten hiipii ajatus, ehkä hän ei rakastanutkaan ja kaikki oli valetta. Joka tuntuu vielä pahemmalta. Ajatukset kiertävät kehää että ainoa tapa lopettaa tämä kipu ja estää pahoja asioita tapahtumasta, on kuolla. Lääkäri määräsi mietoja rauhoittavia, mutta en osaa sanoa onko niistä hyötyä. Tuntuu että ihmisillä on edes jotain miksi jatkaa. Itselläni tuntuu että elämä tuhoaa kaikki haaveet, ja sairastelen jatkuvasti, eikä se tule loppumaan kun sairaus on elinikäinen. Ahdistus on ollut nyt myös fyysistä, kurkkua kuristaa koko ajan… Miksi jatkaa elämää kun sillä ei ole minulle mitään tarjottavaa ja joudun yksin kotona olemaan kivuissani ja edessä vain uusia leikkauksia ja sairauksia. Ei lapsia, ei töitä, ei mitään mistä pitää kiinni. En näe miten kukaan olisi tilanteessani tyytyväinen tai onnellinen. Tuntuu että elämön tarkoitus on, että kärsin mahdollisimman paljon. Yksin. Ilman ketään ja ilman tukea. Ex oli mitä oli, mutta ei minulla ole muitakaan… Tein itsemurhakirjeenkin jo. Rauhaa ei ole tiedossa. Lapsesta asti vain kaltoinkohtelua, sairastamista ja hylkäämistä… Ei tämä ole elämää. Moni olisi luovuttanut jo murto-osalla mitä minulle on käynyt…

Nyt kuulostaa kyllä pahalta. Tarvitset apua. Soita kriisipuhelimeen ja juttele jonkun kanssa, että saisit kelat poikki.
Sulla on kolme ongelmaa: addikti-ex, sairus ja suru läheisen kuolemasta. Otan osaa kaikista ja toivotan sulle jaksamista kestää noita suruja yhtäaikaa.
Mutta silti: olet arvokas ihminen ihan itsenäsi, etkä voi oikeasti nähdä tulevaisuuteen. Muistan omalta kohdalta sen, kuinka ajattelin, että kun päihdeongelmainen jätti, se johtuisi mun ominaisuuksistani tai arvottomuudestani. Tai jonkun kilpailijan suurenmoisuudesta.
Nyt olen ollut toisen ihmisen kanssa jo vuosikymmeniä ja näen mun jättäneet ihmiset tuuliajolla olevina ja kykenemättöminä pitkiin suhteisiin. Kyllä heillä tunteita on, muttei kykyä elää yhdessä muuta kuin on-off-suhteissa.
Tarvitset varmaan myös lisää hoitoa sairauteesi, jos sulla on kipujakin. Alä luovuta.

Juu ei ole hyvä tilanne ollenkaan… Kriisipuhelimet ym keskustelu ei ole auttanut saamaan tuota kelaa poikki, junnaa vaan paikallaan. Päässä humisee aikalailla ja vähän väliä putoan mustaan kuiluun kaikkien asioiden vuoksi. Sitäpaitsi, kriisipuhelin vastaa neljäsosaan puheluista, luki niiden sivuillakin kun oon ihmetellyt etten pääse läpi. Ihan jäätävää. Tää on nyt kestäny kaks kuukautta suurinpiirtein ja alkaa olee ihan loppu taistella sitä itsaria vastaan. Vituttaa kun mt palvelut on täynnä päihdeongelmaisia joista moni ei ees yritä, ja mä jään vaille tukea. Ihankuin ei olisi mitään arvoa. Oon kyl käyny aiemmin jo terapiassa pitkään vanhojen traumojen vuoksi yms, mutta nyt tais läikkyä yli pahemman kerran. Kun niin paljon oon ponnistellut, hankala jaksaa tehdä se monta kertaa. Ihankun elämässä ei mitään muuta olisi.