Pelaaminen vei nautinnon muusta elämästä?

Pelini alkoivat klassisesti n. 12-vuotiaana RAY:n rahapeliautomaateilla. Silloin minulla ei tietenkään ollut kovin suuria rahasummia kerrallaan käsissäni, joten usein esimerkiksi viiden markan “muuttaminen” sadaksi tuntui houkuttelevalta: “eihän viidellä markalla tee mitään”. Osasyynä pelaamiseen oli myös jääkiekko- ja jalkapallojoukkuetoiminnalla. Keräännyimme aina sumpuksi kahvion peliautomaattien ympärille pelaamaan, tai ainakin katsomaan, jos joku vanhemmista pelasi. (Tuntuu hirveältä ajatella, millä tavalla aikuiset näyttivät tällaista esimerkkiä kiihkeän pelihimoisille lapsilleen.)

14-vuotiaana olin jo siirtynyt seuraavaan vaiheeseen: rahan varasteluun vanhemmilta. Isäni oli erittäin hyvin toimeentuleva ja hänellä oli tuolloin usein kohtuullisen suuret summat käteistä, joten uskoin, ettei hän huomaa, vaikka silloin tällöin satamarkkaisia katoaisikin. (Tähän väliin on todettava, että isäni ei koskaan ole pystynyt rakkauttansa minuun selvin päin muuten osoittamaankaan kuin rahallisesti tai autoa ja tavaroita antamalla/lainaamalla.) Niiden parin vuoden aikana, jolloin vein (välillä usein ja isompiakin summia), ei isäni koskaan vihjannut millään lailla touhuistani. Rahat menivät suurelta osin tuhlaillen pieniin asioihin ja loput, suuret rahat laitoin pitkävetoon ja rahapeleihin.

16-vuotiaana sain ensimmäisen kesätyöni, lukio oli juuri alkanut ja tienasin jo muutamien markkojen peleihin verrattuna sellaisia rahoja, ettei minua liiemmin pelaaminen kiinnostanut, vaikka pelit ovat aina kiehtoneet. Lopetin työn myötä rahan varastelun.

Näin jatkui 20-vuotiaaksi asti (rahat menivät kurkusta alas). Nykyään olen erittäin onnellinen siitä, etten ole juuri koskaan eksynyt pelaamaan nettikasinolle. Sen sijaan löysin ystävieni välityksellä nettipokerin. Aluksi pelini kulkivat niin, että talletin n. 20-50 euroa, nousin yleensä joihinkin satoihin, jonka jälkeen pelasin liian isoja pelejä ja hävisin kaikki. Mielenkiintoni pokeriin meni joksikin aikaa kokonaan, kunnes kuulin erään ystäväni voittavan suuria summia. Tästä innostuneena löysin netin pokerifoorumit, joita aloin tiiviisti seuraamaan ja itsekin taas pelaamaan silloin tällöin, suurta pokeriammattilaisunelmaa elätellen, totta kai. Pelini pyörivät taas jonkin aikaa samaa vanhaa tuttua kaavaa, kunnes onnistuin voittamaan isosti. Tässä vaiheessa elin hetken siinä suuressa, harmittavan yleisessä harhassa, että olen todella hyvä pelaaja ja voin pelata ns. kovia pelejä isoilla rahoilla. Onnekseni olin nostanut suuren osan rahoistani tililleni enkä ehtinyt hävitä kovinkaan paljoa takaisin. Oli itsetutkiskelun paikka, sillä olin siviilielämässäni saanut myös juomiselleni hälyttäviä piirteitä (en liiallisten määrien, vaan sosiaalisten ongelmien, lähinnä häiriökäyttäytymisen ja henkilökohtaisten mielenterveysongelmien, muodossa).

Olin 21-vuotias. Päätin lopettaa juomisen, joka toisaalta tarkoitti myös melkein täydellistä sosiaalisesta elämästä luopumista. Vaikka kaverini olivat/ovat työssäkäyviä, koulutettuja ja ns. kunnon ihmisiä, niin vapaa-aikamme viettoon oli nuoruudesta lähtien kuulunut runsas alkoholinkäyttö. He kokivat tämän osaksi selkäänpuukotuksena, vaikka silloin tällöin heidän seuraan selväpäisenä eksyessäni, osa heistä laskuhumalaisena väitti ratkaisuani ymmärtävänsä ja tukevansa. Se taustoista. Käytännössä korvasin ystävät pokerilla. Pelasin noin 5-8 tuntia päivässä. Runsas pelaamiseni, harkinta ja itsekuri nostivat minut tasolle, jolla olen nyt.

Viimeisen kolmen vuoden aikana olen ollut noin puoli vuotta juomatta ja sen jälkeen ollut toisen puolen juomatta. Nykyään voisin nimittää juomiseni syyksi masennusta ja virikkeetöntä elämää. Olen 24-vuotias, en ole juonut kolmeen kuukauteen, pelaan pokeria päivittäin, käyn koulussa, silloin tällöin teen työvuoroja lähinnä ammattitaitoni ylläpitämiseksi ja elän päällisin puolin normaalia elämää. Olen pitkään yrittänyt diagnosoida itse itselleni jonkinlaista psyykkistä sairautta selittämään tekojani. Tulen myöhemmin kirjoittamaan tämän tekstin alkoholiaddiktion näkökulmasta päihdepuolelle.

Olen pelannut nyt kaksi vuotta pokeria ja siitä on muodostunut pääasiallinen tulonlähteeni, taloudellisesti minulla menee opiskelijaksi hyvin eikä vaaraa kaikkien rahojen häviämisestä ole näköpiirissä. Olen rauhallinen ja analysoiva, eikä minulla käytännössä koskaan ns “nouse savua korvista”, vaan osaan pitää pokeriin kuuluvat tappioputket osana pelin luonnetta. En ole maailman paras pelaaja eikä minusta sellaista tule, mutta minulla on kahden vuoden tilastot, jotka todistavat hyvin suurella otannalla minun olevan parempi kuin hyvin suuri osa muista pelaajista. Hyvänä puolena pokerinpeluussa pidän juuri rauhallisuuden ja analysoivan luonteen omaksumista, vaikken ole koskaan mikään varsinainen kuumakalle ollutkaan. Lisäksi olen menettänyt kokonaan mielenkiintoni tappiollisen odotusarvon peleihin, kuten Casino- ja hedelmäpelit.
Jaksan edelleen innostua suurehkoista, talouteeni suhteellisen merkittävästi vaikuttavista, mutta harvakseltaan osuvista turnausvoitoista. Minua ei nykypäivänä raha edes kovin paljoa muuten kiinnosta, kunhan on tyylikkäät vaatteet ja saan muuten elettyä makaronilaatikkotason elämää. Haluan lopuksi vielä korostaa, että olen pitänyt peleistä ongelmitta taukoja useita viikkoja kerrallaan, jos pelit eivät ole kulkeneet, olen matkustellut tai ollut sairas. Viime kesän olin käytännössä kokonaan pelaamatta työharjoitteluni vaatiman aikaisen herätyksen ja viikonloppuihin ajoittuvan juomisen vuoksi. Palaan pöytiin silti välillä kiehtovan pelin, mutta kuitenkin tänä päivänä yhä enemmän ainoan tulonlähteeni takia.

En missään nimessä siis halua ylistää pokeria. Seuraavasta päivästä/viikosta/kuukaudesta ei voi olla koskaan varma. Tappioputket ovat kuitenkin stressaavia ja vaikuttavat muuhun elämään, tunkeutuvat ajatuksiin. Toisaalta onhan tuokin ihan tavallista ammatissa kuin ammatissa, jos on vastoinkäymisiä, irtisanomisuhan alla tai tekee liikaa töitä. Seuraavasta päivästä/viikosta/kuukaudesta ei voi olla koskaan varma. Kuka suostuisi tekemään töitä, jos pomo yhden viikon jälkeen antaisi palkkashekin ja toisen viikon jälkeen pyytäisi sen takaisin?

Ongelmaksi on muodostunut se, etten jaksa innostua juuri mistään muusta. Ystävieni seura ei juurikaan kiinnosta, vaikka olisimme kaikki selvin päin. Nyt joululomalla he ovat pyydelleet luistelemaan, viettämään iltaa esimerkiksi lautapelien ja perus illanvieton merkeissä. Olen pari kertaa käynytkin, mutta todennut tapahtumat tappavan tylsiksi ja tullut kotiin katsomaan televisiosarjoja/nettiin roikkumaan/lukemaan kirjoja. Seksuaalinen halukkuus on kadoksissa. Olen matkustellut viime vuosina melko paljon, vaikka en ole osannut sanoa enää pitkään yhtään syytä, miksi lähtisin tältä työtuoliltani enää yhteenkään reissuun. Matkoja on melko mukava suunnitella, mutta käytännössä ne ovat osaltani ajanhukkaa ellei mukanani ole hyvää kirjaa. Ainoat asiat joista nykyään jaksan nauttia ovat hyvä ruoka, kirjat, mietiskely, pokeri ja salibandy ajoittain. Ainoa näistä jonka yhdistän mielelläni sosiaaliseen toimintaan on puoli vuotta vuodesta, kerran tai kaksi viikossa kestävä salibandy.

Kuulostaa varmasti siltä, että olisin masentunut. Viime vuoden alussa vaivannut masennus on kuitenkin jo jäänyt mielestäni taakse. En vaan jaksa innostua enää mistään. En ole varma johtuuko se pelaamisesta, mutta silti en suosittele sitä kenellekään.

Tsau Vieras,

Luin todella huolestuneena kirjoituksesi. Yökyöpelinä olen täällä linjoilla tähän aikaan. Huolestunut olen siksi, että elät siellä virtuaalimaailmassa ja yksinäisyydessä, mutta iloinen, että kirjoitit palstalle: sehän osoittaa, että kaipuuta toisen ihmisen luo on. Olet fiksu kaveri, monen mielestä ehkä syntynyt ns kultalusikka suussa, mutta…raha ei tuo onnea, se on vain paperilappu tai kylmä kolikko…se ei ole toisen ihmisen läheisyys, lämpö eikä se sano mitään.

Oletko sinä paljon matkustelleena katsellut, miten upea luonto kaikkine vuodenaikoineen meillä on? Itse harrastan maallikkofilosofointia ja luonnon helmassa “ajatus lentää”. Oma minä kutistuu, ympärillä oleva avartuu…ja kaipuu osaksi sitä kasvaa. Siis, se omaan napaan tuijotus osoittautuu vain mikro-osaseksi ja se makro=muu maailma, muut ihmiset, joka meistä pelureista monelta on jäänyt taustalle, kasvattaa ja valtaa tilaa elämässämme ja toiminnassamme.

Tälläisiä ajatuksia tuli mieleen kirjoituksestasi. Kirjoitellaan=vuorovaiutuksessa vaihdetaan ajatuksia.

Kiitos vastauksestasi.
Osittain olet varmasti oikeassa. Toisinaan kaipaan läheisyyttä, mutta useimmiten ajatus tuntuu vastenmieliseltä. Mainitsemasi “maallikkofilosofointi” kuuluu rakkaimpiin harrastuksiini, tosin harvoja ajatuksia tulisi mieleeni jakaa muiden kanssa. Ne jotka jaan, menevät useimmiten kuuroille korville: “Taas se alkaa puhumaan noita sen syvällisiä juttuja”.

Päivittäinen urheilu on tuonut mielekkyyttä elämääni ja vaikuttanut sekä tasoittanut mielialaani, mutta silti kärsin sosiaalisissa tilanteissa ja haluan pikaisesti omiin oloihini. Olen taipuvainen eskapismiin.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että kirjoitin tarinani tänne. Tarkkailtuani itseäni mahdollisimman objektiivisesti tajusin pahimpien ongelmieni olevan lähtöisin sosiaalisesta elämästäni.

Täytyy vielä ihmetellä sitä, että miksi ihmisen täytyy käydä pohjalla ennen kuin heistä löytyy nykymaailmassa epäterveitä, uraa ja menestystä haittaavia piirteitä kuten empatia, aito lähimmäisenrakkaus ja ymmärrys erilaisuutta kohtaan. Monet ystävistäni ovat vakiintumassa tyttöystävien/vaimojensa ja koiriensa kanssa lainarahoitettuun omakotitaloon. Heidän elämänsä on hyvin ennalta-arvattavaa ja he tekevät asioita sen kummemmin ajattelematta alitajuntaan iskostetulla ohjenuoralla: “Koska niin kuuluu tehdä, niin meidän oletetaan tekevän”. Ei siinä itsessään mitään vikaa ole, ihmisten kuuluu vakiintua ja lisääntyä sekä suojella ja turvata perheen ja jälkikasvun elämä, mutta kaikki vähänkin poikkeava tästä muotista tai muiden vastoinkäymiset horjuttavat tätä perheidylliä. He haluavat sulkea silmänsä tällaisilta asioilta ja kääntää niille selän. (Täytyy toki todeta, että ymmärrän, jos ei perhe, jossa on pieniä lapsia, tai tuskin kukaan muukaan, haluaa lähelleen esimerkiksi vahvassa heroiinikoukussa olevaa henkilöä, oli ystävä tai ei). Heiltä harvoin löytyy aitoa myötätuntoa eivätkä he halua nähdä ongelman syitä. He näkevät vain ongelman. Tästä syystä olen itse myös tyytyväinen siitä, ettei tieni ole ollut helppo kulkea.

Menee aika pahasti jo varsinaisen aihealueen ulkopuolelle, mutta toivottavasti joku jaksaa lukea ja kommentoida ajatuksiani, arvostan sitä kovasti.

ap

Moikka vieras,

Sosiaalisia taitoja voi oppia ja kehittää. Olen ollut hyvin ujo, mutta päätin jo varhain opiskelevani niin paljon, että rohkeuteni ja itsevarmuuteni lisääntyisi. Niinpä olen opiskellut monia asioita ja rohkeuteni on lisääntynyt ja hakeudunkin mielelläni ihmisten seuraan. Oikein mielenkiintoista on tavata uusia ihmisiä ja on todella upeaa, että me kaikki (ehkä identtisiä kaksosia lukuun ottamatta) olemme erilaisia. Juuri face to face-kontekstissa me ihmiset olemme kokonaisia ilmeinemme ja eleinemme. Uuden ihmisen tapaaminen on kuin tutkimusmatka: joskus syntyy pelkkää small talk:ia, joskus syvällisiäkin keskusteluja. Filosofiseuraan hakeuduin, koska siellä voi virkistää aivosolujaan samanhenkisten ihmisten kanssa. Lintuseuraan taas, koska olen alasta kiinnostunut. Kieliä opiskelen eräässä harrastuspiirissä jne. Mutta…äärimmäisen tärkeää ja mielenkiintoista on juuri tavata niitä erilaisia ihmisiä, joiden kanssa minulla on yhteinen intressi. Heidän mielipiteensä avartavat näkökulmaani ja jokainen heistä on tärkeä. He antavat virikkeitä ja voimia arkeen. Substanssi on se ratkaiseva ja siksi harrastuspiirit ovat ja niitä löytyy moneen makuun.

On hyvä, että urheilet ja kuten muinaiset roomalaiset sanoivat “terve sielu terveessä ruumiissa” on aktuelli edelleen. Lähdenkin tästä lenkille virkistämään ajatuksiani! Muuten vielä…huomenna on vuorossa elokuvakerho.

Olen Riukun kanssa samaan mieltä tuosta “sosiaalisesta piiristä”, eli samankaltaisten ihmisten kanssa on nautittavaa olla ja siinä viihtyy. Eli pohdiskele ja mieti, että mitkä asiat sinua sisimmässäsi kiinnostavat? Kerrot ystävistäsi, jotka ovat “pariutumis vaiheessa” ja heillä on omat ja erilaiset mielenkiinnon kohteet, kun sinulla. Anna näin olla. Ehkäpä ystäväpiiristäsi puuttuu nyt “sinunlaisiasi” ihmisiä.

Ilse olen ollut aina sosiaalinen ja lapsena jo vilkas ja kaikkien kanssa ystävystyvä. Sosiaalisuus on mielestäni helppoa ja luonnollista. Muutaman vuoden aikana olen kuitenkin huomannut, että pidän omaa aikaani tärkeänä. Jopa niin tärkeänä, että olen mieluummn yksin, kun sellaisessa seurassa, josta en saa mitään irti ja jossa en ihan oikeasti viihdy. Vastaavasti minulla on muutama erittäin tärkeä ystävä, joiden seurassa aikaa kulkee siivillä ja saamme aikaiseksi loistavia keskuteluja. Ystävyyden pitää olla jotenkin sellaista luonnollista yhdessä oloa, jossa osataan, halutaan ja ollaan kiinnostuneita kuulemastammd asiasta ja vastaavasti myös omia ajatuksia voi vapaasti kertoa.

PS: nää ajatukset ei kyllä varmaan kuulu ihan tälle palstalle, mutta menkööt.