Pätkätyöläisen elämää

Hyviä pointteja, hyvät ihmiset.

Tuo on tosiaan yksilöllistä, millainen vuorokausirytmi kullekin tuntuu parhaalle, ja sopiiko esim. vuorotyö. Itselleni sopii kyllä parhaiten se tavallinen 8 - 16 -rytmi, koska herään yleensä ilman herätyskelloa viimeistään silloin kun ulkona tulee valoisaa. 3-vuorotyö aikoinaan tuntui pistävän elimistönkin sekaisin. Kesäaika ei kuitenkaan aiheuta minulle mitään reaktioita, mutta moni ystäväni vastustaa kellon siirtelyä.
Pimeän ja valoisan vaihtelukin vaikuttaa meihin, ja itselleni kaikkein parhaiten sopii tämä syyspäivän tasauksen ja kevätpäivän tasauksen aika. Valon ja pimeän balanssi on minulle juuri nyt täydellinen. Kesällä on valoa liikaakin, talvella liian vähän.

Tästä on tosiaan minullakin kokemus. Aikoinaan kun olin siivoojana, työ mahdollisti jokailtaisen tissuttelun ja joka viikonloppuisen juopottelun. Työalue eräässä laitoksessa oli nimittäin helppo ja kevyt. minulla oli hyvät välit ihmisiin siellä, eikä pomokaan usein väijymässä käynyt. Kukaan ei pistänyt pahakseen hieman krapulaista siivoojaa, varsinkin kun minusta pidettiin ja olin miekkosten mielestä hauskaa juttuseuraa tupakkahuoneessa (siihen aikaan oli vielä tupakkahuoneita). Työpäivää oli mahdollista joskus lyhentää oman maun mukaan, kunhan hommat hoituivat joten kuten.

No, lopulta juopottelu meni kuitenkin siihen pisteeseen, ettei jaksanut mennä töihin enää lainkaan. Näitä vaiheitahan olen läpikäynyt ketjussani “2007”.

Myöhemmin ehkä toipumista auttoi päätyminen alalle, jossa ei kertakaikkiaan voi olla krapulassa eikä pöhnässä.

Hyvä pointti tuo Lumikulkurin mainitsema, että yhteiskunnan ja virastojen tietoverkottuminen on poistanut paljon kellon rajoituksia. Kelassa tai verovirastossa voi asioida kotoa käsin vaikka yöllä, tai työvoimatoimistossa vaikka näin sunnuntaisin.

Pistin äsken taas joutessani uuden työhakemuksen, ihan vain siksi että te-toimiston kanssa sopimassani suunnitelmassa lupasin olla aktiivinen työnhakija.
Hain hommaa vastaanottokeskuksesta. :slight_smile:

Lumikulkuri, yksilöllisiä asioita rytmitykset ovatkin. Itselleni sopii jostain syystä parhaiten tietynlainen free-lance-pohjainen raamityöskentely jossa en tarvitse sen kummemmin normaalia konttoriympäristöä kuin kahdeksasta-viiteen-raamejakaan. Tavoite ja raamit selviksi ja sitten äijä laittamaan oman aikataulunsa mukaan. Jollain lailla muistuttaa opiskeluaikoja. Ehkä siksikin minulla oli muutamissa lupaavissa työpaikoissa vaikeuksia? OK, alkaa ehkä menemään offiksi joten keskityn tässä vaali-iltamme iloksi ja kunniaksi sulattamaan oikeastaan jo odotettua vaalitulosta. Saksassa suuret kansanpuolueet menettivät prosentuaalisesti huomattavasti, oikeistopopulistinen AfD taasen sai merkittävästi jalansijaa systeemiin.
Taitaa laiskuriaikani loppua tähän. Työhän tekee vapaaksi, joten kauhulla odottelen koska minua kiikutetaan
väkisin työvoimatoimistoon tai johonkin käännytyslaitokseen!!! :laughing:

Työttömyyteen, kuten muihinkin selviytymishaasteisiin, pätee toisaalta myös se vanha totuus jonka mukaan kaikki mikä ei tapa, vahvistaa.

Kun löytää selviytymiskeinonsa, oppii niitä käyttämään ja huomaa ettei elämä tällaiseen sentään lopu, niin siltä osin sitten valmiimpi ja osaavampi seuraavissa vastaavissa tilanteissa.

Toisinaanhan työttömyys on pelkästään leppoisaa lomaa. Näin silloin jos on ennen työttömyyttä saanut olla sopivanmittaisessa työsuhteessa ja on oikeutettu ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan. Kun laskee miten työnteosta aiheutuneet kustannukset jäävät pois ja miten paljon vapautuu aikaa kaikkeen omaan tekemiseen, niin usein jää selvästi voitolle.
Samoin jos sattuu niin että kaverina on työssäkäyvä puoliso tai jos sattuu saamaan asumis- ym tukia niin ei se työttömyys niin kiusallinen juttu lopulta ole.

Menneisyydestäni on semmoisiakin muistikuvia, että joskus kauan sitten, todella kauan sitten, oli tilanteita joissa työtä riitti, hyviä urakoita, muutama hyvä kaverikin töihini niitä hommia tekemään ja teettäjätkin olivat maksukykyisiä, eli ne sovitut summatkin tulivat ilman venkoilua. Rahaa siis oli minunkin taskuissani. Työpäivät toki pitkiä, ja työpäivien jälkeen tietysti uusien töiden hankkimista, työn suunnittelua, työkalujen ja koneiden huoltoa ja korjausta… eli kovin tiivistä elämää sen työn ympärillä. Ja sittenkin, niin se vaan tahtoi olla että raskas työ vaati raskaat huvit. Harjakaisia vietettiin vähän joka seinänpätkän kunniaksi ja paljon siinä porukalla suunniteltiin töitä kapakan pöydässä.

Ja sitten taas, kun sekin loppui, kun kaikki meni, jäljelle jäi vain velkaa ja paljaat kädet, laman iskiessä työt loppuivat kuin seinään, silloin tapahtui sekin kuin automaattisesti että vähemmän pystyin juomaan. Ei siinä kapakkaan lähdetty, kun ei ollut edes portsarille lanttia, tuopin hinnasta puhumattakaan. Aika meni siihen että jotenkin selviytyi. Kun hiukankin rahaa oli, niin osalla kyllä piti hakea kaupasta kaljaa, mutta juotu kokonaismäärä väheni ihan väkisin.

Aikaa olisi ollut juoda enemmän mutta varaa oli vähemmän. Paskamainen yhtälö.

No, ei se raitistanut, se köyhyys. Ei siitä alkoholiongelmaan ratkaisuksi ollut. Ehkääpä ihan päinvastoin. Kun muut elämisen kuviot, työnteko ja semmoiset, kaventuivat niin juopotelun osuus vaihtelua tylsään elään tuovana saattoi pikemmin korostua. Ja opin minä myös kotiviinien (pikemmin ehkä kiljuja olivat, osaltaan) tekemisen ja muut semmoiset halvemmat konstit.

Mutta sitten, pitemmällä tähtäimellä?
Ehkä ne monimuotoiset elämänjaksot jotain opettivat ja valmiuksia antoivat, kun nyt eivät muutokset, joutilaisuuskaan ainakaan semmoista saa aikaan että alkaisi päihteitä tekemään mieli.

Työttömyydessä on ainakin yksi hyvä puoli vaikka en kokenut sitä mitenkään miellyttävänä tai lomanakaan. Pakkopysähdys antaa aikaa miettiä elämänkuvionsa uudelleen. Itse päätin vuonna 2008 ottaa alkoholiongelmani vihdoinkin perustelliseen käsittelyyn ja mennä klinikalle pitempään terapiaan. Suosittelen lämpimästi, asiat saavat raittiina uudet mittasuhteet ja moni asia selvenee sananmukaisesti selvin päin paremmin.
Jos olisin ollut työsuhteessa, ei ehkä olisi onnistunut.

Olen Andanten kanssa samaa mieltä. Pakkopysähdys antaa aikaa miettiä elämänkuvionsa uudelleen.

Joskus se jopa pakottaa siihen.

Ei ole kovin helppoa, kun lähtee liikkeelle tyhjästä, tilanteesta jossa omaisuus mahtuu muovikassiin ja verovelkoja on sen verran ettei usko niistä eläissään selviytyvänsä, ilman koulutusta mihinkään (eli ei juuri toivoa työpaikasta) ja kun ihmissuhdeverkosto koostuu pääosin yhtä persaukisista ihmistä. Mutta, se pakottaa arvioimaan elämänkuvioitaan ihan kokonaisuutena uudestaan.

Ja kun sitten useimmiten osoittautuukin käyvän niin ettei mikään aivan toivotonta ole -Suomessa kun velatkin aikanaan vanhenevat ja ihan vaan mitään tekemättäkin jonain päivänä on taas pöy,tä puhtaana. Eli, vaikka sellaisten putoamisten jälkeen hetken tuntuu olo voimattomalta ja tulevaisuus mustalta hamaan maailman tappiin asti, niin pitäisi jaksaa ajatella että jonain päivänä tästä väkisinkin taas jaloillaan ollaan. Vaikka ei varmaankaan samanlaisena eikä samoilla eväillä eikä samoilla tulevaisuudensuunnitelmilla kuin ennen.

Ja kun elämässä on muutaman kerran kaikki suunnitelmat heittäneet kuperkeikkaa, niin jonain päivänä sen voi hoksata että onpahan ennenkin sellviydytty, kyllä tästäkin. Kun ei luovuta , ei jää tuleen makaamaan kuten tuntemattomassa sotilaassa asia neuvottiin.

Puhallan samaan hiileen ja lisään pari hajallista ajatusta. Juuri tuo, että onhan retkahduksista ja suuremmistakin vaikeuksista ennenkin selvitty, antaa voimaa uusiin yrityksiin. Suomen kieli on joskus kivan kaksiselitteistä. Itse käytin ja käytän motivaattorina lausetta: “MITÄ helvettiä tässä oikein pitäisi pelätä? Tuttu paikkahan se on kun on jo kertaalleen käytykin”!
Toinen mikä juolahti mieleeni aamukävelylläni ison joen rannalla on: “työttömyys ei merkitse toimettomuutta”.

Totta on. Kuten Andante sanoi, työttömyys ei merkitse toimettomuutta. Ihminen voi työttömänä osallistua hyödyllisiin ja nimenomaan muidenkin ihmisten kannalta hyödyllisiin toimiin jopa aktiivisemmin kuin työssäkäyvä.

Toinen puoli asiaa on tietysti se, että silloin ja niissä tapauksissa kun työttömyys välittömästi aiheuttaa köyhyyden, jos kokonaistulot putoavat siihen oliko se nyt sitten seitsemänsataa euroa kuukaudessa, ja siitä on tosiaan itse maksettava kaikki, niin asuminen kuin syöminenkin, ei ehkä olekaan mahdollista edes matkustaa mihinkään osallistumaan ja tekemään. Ja silloin se elämän minimaalistuminen saattaa aiheuttaa senkin että eristäytyy, helpoimmaksi ja kuitenkin lyhyellä tähtäimellä halvimmalta tuntuvaksi vaihtelunhankintakeinoksi näyttää jäävän pöhnä silloin tällöin… sen hankkiminen onnistuu hyvin halvoistakin aineksista.

Se köyhyys muuten ei ole niinkään kokonaan riippuvainen työtuloista kuten usein yksinkertaistetuissa selityksissä annetaan ymmärtää.

Jos ihmisellä sattuu olemaan oma talo ja ympärillä jokunen hehtaari viljelysmaata , sen verran metsää että poltto- ja kotitarvepuut voi sieltä nyppiä, joku sijoitusasunto tuottamassa lisää pääomaa, mökki ja kalastukseen sopiva vene rannassa, oma auto kulkemiseen, koulutusta ja asemaa yhteiskunnan titteleillä merkityssä portaikossa sen verran että pääsy mahdollisimman monenlaisiin hommiin vaikkapa tilapäisesti on mahdollista, ja muutama varakas (ja sukurakas) esipolvi, vanhempia tai isovanhempia, ei sillä kuukausittain pankkitilille tipahtavalla rahamäärällä ole lainkaan sellaista merkitystä toimeentuolon ja toimintamahdollisuuksien kannalta kuin sellaisella jolla mitään noista ei ole.

Köyhyyden määrittelyssä pitäisikin enemmän huomioida myös nuo muut asiaan vaikuttavat tekijät.

No, työttömyys ei välttämättä mitään köyhyyttä merkitse. Moni on hyödyntänyt työttömyyden esimerkiksi käyttämällä vapautuneen ajan opiskeluun, joku taas tekee ns. omia töitä, kuka korjailee taloaan ja nostaa sen myyntiarvoa, kuka taas rakentaa verkkoon itselleen mahdollisesti joskus rahaa tai rahanarvoisia verkostoja tuottavia nettihommeleita, kuka taas ryhtyy fyysisiä voimiaan kasvattamaan, kuka sen tietää milloin niitäkin sitten kapakan ovella tarvitsee… pääomaa sekin on monen mielestä kun on nopeat nyrkit ja jalkatyökin ketterässä kunnossa.

Alkoholiongelma sitten taas… se voi olla olemassa vaikkei muita ongelmia sen kummemmin olisikaan. Mutta alkoholiongelma on varmasti ongelmaisempi silloin kun se liittyy ongelmaiseen kokonaisuuteen. On ihan eri asia olla rikas, terve, kaunis, sosiaalisesti hyvin verkottunut, hyvässä asemassa oleva, rakastettu ja kunnioitettu hyvätuloinen juoppo kuin köyhä ja kipeä, yksinäinen, syrjäytynyt, ruma ja kouluttamaton halveksittu juoppo.

Se ero on paljon suurempi kuin esimerkiksi samassa asemassa olevan juopon ja raittiin välillä. Eli, kokonaisuudella on väliä.

Yksi alkoholismin kehittymisen tunnusmerkeistä on omasta sosiaalisesta asemastaan luopuminen tai sen merkityksettömäksi kokeminen. Kauniista ja rikkaastakin voi ajan mittaan tulla köyhempi ja yksinäisempi kun entinen verrokkiryhmä arvoineen ei enää merkitse niin paljoa että omasta statuksestaan viitsisi pitää kiinni. Käytän tarkoituksellisesti sanaa “entinen”, koska nykyinen ympäristö ei välttämättä halua tai pysty tukemaan alkoholismiin luisuvaa ihmistä. Jälkikäteen opin tunnistamaan oikeat ystäväni - näitä ei ollut kovinkaan monta jäljellä.
Alkoholismin vaiheista on muuten hyvää materiaalia netissäkin. Ihan tuolla nimellä löytyy suomalaista tutkimusta (Kemppinen?) ja klassikkona Jellinekin käyrä. Kannattaa vilkaista. :wink:

Joskus voi käydä toisinkinpäin. Minä pääsin joskus nuorena tutustumaan ja ystävystymään itseäni paremmassa asemassa olevien ihmisten kanssa, yhteiskunnallisten vaikuttajien, kulttuurin tuottajien, liike-elämässä menestyneidenkin ihmisten kanssa juuri siksi että samaan ryyppyporukkaan, kapakan pöytään, sentään saattoi päästä tällainenkin ihminen. Muissa yhteyksissä ei sosiaalista kanssakäymistä heidän kanssaan olisi ihan helposti tapahtunut.

hmm… ettei vaan olisi ollut yhtenä syynäkin juomiseeni juuri tuo!

Ja jos nyt muistellaan niitä aikoja jolloin esimerkiksi poliitikkoja vielä hiukan kunnioitettiin, niin joku Ahti Karjalainen oli raskaan sarjan alkoholismistaan huolimatta kuitenkin arvostettu myös omassa sosiaaliluokassaan, ja vaikkapa musiikkipuolella hyvin ansaitsevat ja hyvin suositut, kansan edelleen ihannoimat taiteilijat ovat menneinä aikoina juoneet niin että sitä pidettiin hiukan ammattitaudin kaltaisena.

Varmaankin asenteet ovat muuttuneet, ja juominen ei kaikissa olosuhteissa ole aivan niin hyväksyttyä ja ihannoitua kuin aikaisemmin. Mutta, monen kohdalla edelleen tie “parempiin piireihin” saattaa käydä juuri alkoholin kautta. Puhumattakaan siitä että alkoholinkäytön lopettaminen, kun sen osaa sopiville ihmisille sopivalla tavalla julkistaa, voi luoda yllättäviäkin suhteita “hyödyllisiin” ihmisiin. Ja sekin, se hyötynäkökulma, on joskus ihmisillä pontimena joihinkin yhteisöllisiin aktiviteetteihin. (ja lopettaahan ei voi, ellei ensin ole aloittanut?)

Työttömyys ei tosiaan merkitse välttämättä toimettomuutta tai köyhyyttäkään. Tämä flunssa joka minua vaivaa, enemmänkin aiheuttaa toimettomuutta, kun heikko olo ja kolottaa. Semi-flunssaiset oireet jatkuneet yli viikon, ja nyt vasta pamahtanut mukaan myös kunnon räkätauti ja pihisevä puheen tuotto.

Terveys on tärkeää. Itse olen usein ajatellut, että kunhan pysyy terveenä niin kaikki muu kyllä järjestyy. Terveyttä ei tietenkään pilaa ohimenevä flunssa tai pienet kolotukset, vaan terveys on hyvinvointia ja omana itsenään viihtymistä. Joku sanoo että omassa kehossaan viihtymistä, mutta itse näkisin että mehän emme oikeastaan asu kehossamme, vaan me olemme kehomme.

Minulle on tullut mieleen kaikenlaisia uusia yllättäviä harrastus-ideoita. Esim. vaikkapa, että jos rupeaisi hiihtämään talvella. En ole hiihtänyt sitten lapsuuden, mutta tiedä miten nopeasti sen uudelleen oppisi ja vielä innostuisi, että “havuja perkele!”. :slight_smile: Kotiseudullani on aika paljon hiihtolatuja talvisin, edellyttäen että on hieman lunta.

Huippu-urheilijaksi ei tarvitse yrittää pinnistellä, mutta sen verran hyvässä kunnossa on mukava olla ettei oman kehon liikuttelu tunnu kovin vaivalloiselta hommalta.
Pysyy sitten kurissa ne verenpaine, verensokeri, ja kolesterolikin. Ystävälläni todettiin viime viikolla 2. tyypin diabetes, joka aiheutuu lihavuudesta ja elintavoista, eikä sekään mukava vaiva ole vaikka senkin kanssa voi kyllä hyvin opetella elämään.

Hah, en minä sitten saanut sitä työpaikkaa jonka tiimoilta kävin jo työhaastattelussakin viime viikolla. Meinasin eilen pissata housuihin kun puhelin soi ja soittivat sieltä. Vastatessani olin ihan varma että nyt nakki napsahti ja tuli töihin lähtö. :open_mouth: Eipä tullutkaan, vaan ilmoittivat puhelimitse että tipalla oli, mutta ei nyt ihan tällä kertaa tärpännyt. Olin että kiitos ei se mitään. :slight_smile:
Olisi luullut että sähköpostiviesti olisi riittänyt diskatuille ilmottamiseen.

Pitäisi kuulemma lähettää CV sinne vastaanottokeskukseen jonne hain myös. Huomenna tulee eka työttömyyspäivärahani.

Työttömyyden kanssa on niin ja näin, on etuja ja haittoja.
Jos asiaa taas yrittäis ajatella hiukan laajemmin kuin just omaan napaan tuijottaen, niin kai se olisi, kokonaisuutta ajatellen, paljon parempi että ihmiset olisivat mukana työnteossa, tekemässä jotain, hankkimassa elatuksensa tekemällä omalta osaltaan jotain tuottavaa työtä.

Joutilaisuudessa, silloin kun se yhdistyy toimeentulovaikeuksiin, tylsistymiseen, muiden kannalta haitallisiin ja häiritseviin alakulttuureihin, elämänasenteen muuttumiseen viihdepainotteiseksi , on kyllä mukana yleistä hyvinvointia murentavia juttuja. Osa pitkäaikaistyöttömistä toki on mukana pitämässä yhteiskuntaa mukavampana kaikille, tekevät ihan konkreettista työtä -ilmaiseksi, jopa niin että pikemmin maksavat siitä että saavat osallistua.

Mutta, kun kilpailuun perustuvassa yhteiskunnassa meihin on iskostettu semmoinen asenne että omaa etua on ensisijaisesti ajettava, kaikesta tehdystä on otettava rahallinen korvaus ja tuottavista töistä sekä bisneksistä on taisteltava, yritettävä repiä omaan kasaan, kaverille ei jätetä! Ja onhan siinä sekin puoli, että kun jotain ilmaiseksi tekee, niin samaa työtä palkkansa eteen tekevä ei taatusti hyvällä katsele. En tietysti oikein minäkään. Jo se, että virolaiset timpurit tulevat tänne tekemään taloja vitosen tuntipalkalla tuntuu hiukan ilkeältä, puhumattakaan että joku organisoisi vapaaehtoisia talkookomppanioita tekemään niitä hommia ihan ilmaiseksi.

Joo, nyt näyttää siltä että työtä ei tulevaisuudessakaan tule ihan kaikille riittämään, ei ainakaan semmoista kahdeksaa tuntia joka päivä. Aivan luonnollinen ilmiö, joka sukupolven jäljiltä kun sentään jää hiukan seuraavillekin sukupolville, kaikkea ei tarvitse enää tehdä. Ja kun , ihan oikeasti, koneet ja vekottimet kehittyvät yhä edelleen, jo nyt ne tekevät siihen malliin että jossain hommissa yksi ihminen tekee sopivilla konelinjoilla saman kuin sata miestä viisikymmentä vuotta sitten. Ja ihan varmaa on että kehitys kehittyy, eikä siinä mitään pahaa ole.

Työn jakaminen, sitä kai parhaana ratkaisuna pitäisin.
Työaikaa pitäisi lyhentää, oikein reilustikin, eikä pidentää kuten nyt tekevät.
Työ ja tulot voisi aivan hyvin jakaa tasaisemmin, pitää suunnilleen koko kansa työn syrjässä kiinni, ja jokaiselle riittäisi myös vapaa-aikaa. Moni ongelma poistuisi.

Tulonjako sitten taas… Kansantulosta yhä suurempi osa menee ihan muille kuin konkreettista työtä tekeville. Rahaa ja omaisuutta tehdään omistamalla, ja pysytään raamatun sanassa; kenellä on, sille annetaan. Ja sekin vähä mitä meillä on yhteistä omaisuutta, yhteiskunnan omistuksessa ollutta, yhteiseen säkkiin jotain tuottavaa, siirretään kovalla kiireellä parempiin osoitteisiin. Jonnekin Kiinan ja Amerikan ja veroparatiisien välille, jonnekin mistä sitten käytännössä hallitaan suomenkin talouselämää. Ihan sama sitten mitä täällä esimerkiksi työttömyydestä puhumme, tilanne on kuten entinen kirjailija sanoi; ihmisellä on kusiaisen valtuudet…

Jääkö sitten muuta mahdollisuuksia kuin se hengellisten esittämä, rukoilet vaan ahkerasti, vaikkapa tyyneyttä että osaat olla tuommoisia miettimättä ja hyväksyt kohtalosi?

jää, järki.
jos jättää tuosta rukoilun pois ja koettaa sopeutua olemassa oleviin oloihin, omaan rajallisuuteen.
tuolloin saattaa ajoittain tyytyä ja olla jopa tyytyväinen kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta
huolimatta.
en tarkoita, ettei olisi hyvä tuoda oma mielipide ilmi ja myös toimia parhaan ymmärryksensä mukaan
tasa-arvoa parantaen, tuohon pyrkien.
tyyneysrukous on ihan ok.minusta,kun jättää uskonnon pois…esim. näin:
tavoittelen tyyneyttä hyväksyä,mitä en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitä voin ja viisautta
erottaa nuo toisistaan.
uskonto on kaiketi ominut tuonkin viisauden ja tekee tavallaan hallaa, noin luulen?
siis tuo tyyneysjuttu on yksi tapa koettaa asennoitua rakentavalla tavalla suhteessa elämään.
yhtä toimivia on varmaan vaikka kuinka, jos jokin on mieluisampi.

Trve AK47. Olet palannut sekä muokaannut tyynärin oivaan muotoon. Mä olen monta kertaa miettinyt, miten sen sanoisi ilman jumaluuksia, mut en oo hoksannut.

Kuinka paljon tasa-arvoasioihin törmätään työhaastattelussa tai työn saannissa nykypäivänä… ohessa vanha humoristinen, mutta niin hyvin paikkaansa pitävä videolinkki;

youtu.be/MM_A8XG7als

Ehkä näin:
“Tulkoot minulle tyyneyttä jne…” ! Kenelle sitten vastuun siitä, joka on oman vaikutusalueesi ulkopuolella siirrät, on sinun asiasi.
Tyynärin alkuperään voit tutustua selaamalla stoalaisuutta ja sen vaikuttajia. Kirjainkerhon ansioksi voitaneen lukea, että he tekivät tyyneysrukouksen tai - lauseen tunnetuksi. Usein vain unohtavat mainita mistä se on lähtöisin.

Kilpailuyhteiskunnasta puhutaan paljon, ja on puhuttu kauan. Totta se sellainen varmaan on, mutta itse en tunne kovin kovasti kilpailleeni kenenkään kanssa ikinä. Töitä on kuitenkin usein riittänyt, koulujakin tullut hieman käytyä sitten kun niiden käymisen otti asiakseen (teininähän niitä ei niin ottanut asiakseen).

Jostain luin, että lapsuutensa perheen ainoana lapsena viettäneet eivät ole niin kilpailuhenkisiä kuin sisarusparvessa kasvaneet. Ei ole lapsena tarvinnut kamppailla leluista ja vanhempien huomiosta, niin ei ole niin kilpailuhenki iskostunut. Paitsi tietysti sitten, kun yrittänyt ihan urheilua harrastaa.

Metsänreunan miehen mainitsema tulonsiirto, työllisyystilanne ja huoltosuhde on tosiaan monimutkainen aihe. Onhan niinkin, että jos työssäkäyvien määrä kutistuu liian pieneksi verrattuna työssä käymättömiin, niin mistäpä enää tulee tuloja jaettavaksi ja siirrettäväksi.
Iso ongelma on ylikansalliset, veroja kiertävät suuryritykset, jotka ovat omimassa itselleen monia sosiaali- ja terveyspalveluja. Sotekin häämöttää 2020. (ja maakuntavaalit vuoden päästä :bulb: )

Suomeen tulee jonkin verran maahanmuuttajia, se on fakta. Se tarkoittaa toki muitakin kuin pakolaisia, kuten MM:kin mainitsi virolaiset timpurit. Eli työmarkkinoillemme tulee väkeä lähinaapureistakin: etelästä ja idästä. Maahanmuuttajia toimii myös paljon pienyrittäjinä, sillä moni maahanmuuttaja kokee helpoimmaksi työllistymiskeinoksi yrittäjyyden. Tätä voi pohtia respektillä aina kun syö pizzaa, kebabia ja falafelia.

Itsestäni ei yrittäjäksi ole, sen kirjoitin TE-toimistolle heti kärkeen. En osaa, en jaksa, en uskalla, en ala!

Vaikka teknologia on kehittynyt huimasti ja vähentänyt fyysisen työn tarvetta, on työllisyystilanne nyt kuitenkin hieman parempi kuin se oli vaikkapa vuonna 1994, jolloin työttömien määrä ylitti Suomessa maagiset puoli miljoonaa.
Tietysti viime vuosina on tapahtunut sekin, että suuret ikäluokat ovat juuri jääneet eläkkeelle.

Flunssani on hieman parempi kuin eilen. Tänään ollut pirtsakampi olo. Kiitos uskonnottomasta tyynäristä.

Hyvää yötä, Herra myötä. (miksei Rouva?)

Video-työhaastattelu. Jumankekka, video-työhaastattelu! :bulb: Olettekos sellaisessa olleet, tai sellaisesta kuulleet? Minulle tuli sähköpostiin kutsu sellaiseen. “Tarvitset vain webcamin ja nettiyhteyden”.

Valmiiksi annettuihin haastattelukysymyksiin pitää siis vastata suullisesti nettikameran edessä, ja vastaukset tallentuvat työntarjoajan viihteeksi. Tämähän on hauskaa, ihan kuin eräässä vaalikoneessa.
Hupaisaa on taas miettiä missä ympäristössä vastaan, ja mihin läppärini asettelen, kun taustakin kuitenkin välittyy videolle. Olisi humoristista vastata vaikka kapakassa. Tai vesssassa. Kadulla tulisi myös hyvä ja eloisa tunnelma
No joo, pitää miettiä…

No joo, jos haettava homma on sellainen että siinä esiintymistaitoa, kauneutta, vakuuttavaa olemusta ja hiottua kehonkieltä tarvitaan niin videohaastattelu selvittää työnantajalle paljon kirjoitettua hakemusta paremmin miten nuo lahjat ja kyvyt ovat olemassa.

Videoita katselemaan voi työnantaja sitten palkata lavakarismakonsultin joka osaa tulkita hakijoiden taidot ja kehittymismahdollisuudet.

Minä muuten tahallani jätin just lähettämättä yhden työpaikkahakemuksen. Harkinnassa oli, ja olisi ollut mahdollisuuskin päästä junailemaan yhtä touhua… se oli just semmoista hommaa jota olen joissakin yhteisöissä tehnyt ja joskus onnistunutkin jotain saamaan aikaan. Ja minulle hiukan vihjaistiin että etunani olisi jopa sekin että kun sen verran ehtoopuolen mies kumminkin olen, niin voisin ihan rauhassa keskittyä tekemään sitä hommaa sen mukaisesti mikä on tarkoituksenmukaista eikä lainkaan vilkuillen ratkaisuissa mitä mikäkin vaikuttaisi omaan urakehitykseeni tai muuhun semmoiseen. Heillä kun vissiin sitten oli jotain kokemuksia tuollaisesta, mene ja tiedä.

No, en sitten halunnut kuitenkaan. Homma olisi ollut aika stressaava, ja kun tuli semmoista tietoa että ensi kesäksi taas häämöttää näitä vähemmän hankalia rakennushommia, reipasta fyysistä ulkoilmatyötä, mukavassa seurassa ja joustavilla työajoilla niin makaillaanpa nyt talvi rauhassa, joutilaana.

Ja kun sen pienenpienen eläkkeeni turvin, alle tonnin kuukaudessa, pysyn kuitenkin ihan hyvässä lihassa ja sateensuojassa niin ei ole mitään pakkoa enää työntekoon. On tämä elämä kevyttä ja maukasta!
No, ei tätä ehkä kannata kadehtimaan alkaa, kyllähän tähän yksi jos toinenkin pääsisi, pudottaisi vaan vapaaehtoisesti elintasonsa tämmöiseksi… mutta ehkei se tuntuiisi monestakaan ihan riittävältä. Puolensa on kaikilla valinnoilla.

Suosittelisin, että työn"hakuun" olisi kaikilla työttömillä edes lievästi positiivinen ote.

Kurjaa lukea näitä “joo hain tahallaan huonosti ku ei vaan kiinnosta” -avautumisia.

Luonnollisesti haluaisin itsekin köllötellä päivät pitkät kotisohvalla. Ikävä kyllä siihen liittyisi holtiton dokaaminen. Tunne itsesi, sanoi joku hemmetin viisas kreikkalainen.

Toki voin hankkia itselleni potkut ja makoilla sen sallitun ajan ansiosidonnaisella ja sitten hamaan tulevaisuuteen millälietyöttömyyskorvauksella.

Omakaan työ ei ole naminami-tyyppiä; joka aamu on vähintään pieni vitutus, että taas sinne konttorille istumaan. Mutta kyllä se antaa ryhtiä. Ja ihmisellä pitää olla ryhtiä. Itselläni on kämppä sekaisin ja säästöjä nolla, mutta pinnalla pysytään. Miksi? No koska tehdään töitä, noustaan aamulla, käydään suihkussa, mennään kustannuspaikalle ja hoidetaan hommat.

Kaveri joskus vitsaili, että jos hän noin 45-vuotiaana jäisi työttämäksi, saisi sitten nautiskellakseen omat maksamansa verot. Hmm.

Joskus aikanaan työ oli velvollisuus ja ylpeyden aihe. Oli se sitten miten raskasta tahansa. Nykyään vaan huudellaan paskaduuneista ja yksilön valinnanvapaudesta.

Paskaduunia EI OLE. On vain paskamaisia työntekijöitä ja paskamaisia työnantajia.

Nimimerkillä siivoustöitä myös FL-tutkintopaperi kädessä, kun ei silloin muuta ollut.

Olet kyllä ihan oikeassa, inDISPOsed.
Tottakai työntekoon pitäisi suhtautua siten että työtä tehdään kun sitä tarjollla on.
Ja minun ikäluokallani oli aikoinaan vähän pakko, nuoruudessani ei tällaisia automaattisia korvauskäytäntöjä ollut. Kun vielä välillä erehdyin pienyrittäjäksi, oli samalla kaiken avustusviidakon ulkopuolella… siinä ei ollut vaihtoehtoja. Jotain oli tehtävä.

Edelleenkin, kyllä minä aina suoraan tarjotun työn vastaanotan. Tuo että en viitsi aktiivisesti hakea, on tietysti tätä mukavuudenhaluani, mutta pidän sitä aika pienenä moraalittomuutena… taidan antaa sen itselleni anteeksi.

Ja ainahan se väkisin hiukan katkeaa, se sohvalla köllöttely. lupasin puhelimessa mennä pienen homman tekemään, sellaisen että aikaa siinä kuluu ehkä pari tuntia, eikä siitä oikein voi veloittaakaan muuta kuin parin tunnin palkan. Kun sitten lasken sen, että työkaluja on mukaan haalittava, rautakaupan kautta mentävä, työmatkakin aikansa ottaa, ja pahimmassa tapauksessa vielä vaatteetkin tahriintuu, elleivät jopa rikki jostain mene, niin ei siitä voi sanoa mitään kummoista taloudellista hyötyä olevan. Siitä siinä on kysymys, että kun on tottunut siihen että leipä on maailmalla tosi pieninä palasina ja suhtautuminen työhön just se, että tehdäänhän sitä, jos hiukankin tarjotaan.

Mutta, työn aktiivinen hakeminen, siinä olen kyllä alkanut laistamaan. Ja laiskottelenkin, tottakai.

Mutta, kuten tällä palstalla on useaankin otteeseen sanottu, ei se palkkatyön ulkopuolella oleminen toimettomuutta tarkoita.
Ja se, jos käyttää vapaa-ajan juomiseen, niin se on kai ihan eri juttu… muistaakseni hoitelin sen juomisen lopettamiseen liittyvän kärvistelynkin suurelta osin työttömänä, siinä se meni sekin homma. Ja kun sen on tehnyt niin ei sitä sitten tarvitse enää miettiä, muutakin tekemistä aina löytyy.

Asiassa on sitten vielä yksi puoli.
Kun työtä ei kaikille riitä, ei nykyisellä työnjaolla jossa ne työssä olevat vaativat että heillä on joka päivältä tultava ainakin kahdeksan tunnin palkka ja mieluummin vielä ylityötunteja ja sivutöitä jne, niin olisiko kuitenkin niiden jotka edes pienen eläkkeen saavat, pysyttäydyttävä poissa haalimasta niitä vähiä töitä itselleen?

Asia nimittäin on kaikkien laskuoppien mukaan sellainen, että jos minulta kysytään tulenko vaikka puuliiterin rakentamaan tai katon uusimaan, ja sanon etten tule, niin joku toinen, kenties sen työn paremmin tarvitseva, saa sen tehdä.

Mikä tuossa sitten moraalisesti oikein olisi?

Nousi esiin myös työ ylpeyden aiheena. Hmm… kenellä on, kenellä ei. Hanttihommia, kouluttamattoman miehen ulottuvilla olleita, enimmäkseen just niitä sivistyneemmille kelpaamattomia “paskaduuneja” tehneenä en ole tainnut koskaan päästä ylpeilemään työlläni. Se vaan joidenkin kohdalla on noin.

Hyvä tietysti, jos on hyvä työ. Ylpeilyn tarpeellisuudesta en tiedä. Mutta, jos työ ja tuottavuus on koko ihmisarvon mitta, mihin silloin päädytään? Missä asemassa ovat ne joilla ei enää niin kovasti työkykyä ole, tai jos ei ole koskaan ollutkaan?

ollaanko taas siltäkin osin seuraamassa entisten saksanpersujen mallia, aamutuimaan jako kahteen:
Duuniin, uuniin, duuniin, uuniin…