Pari joulumuistoa

Räntää, enemmän jäistä vettä tihkui tämäkin päivä.
Maa on musta, märkä ruoho litisee ja tiet pikemmin kevätrospuuton myllertämänä kuin jouluisena rekikelinä.
Ero mielikuvaan lapsuuden joulusta puhtaanvalkoisen hangen keskellä on suuri.

Joulu kuitenkin tulee, ja tuo jonkinlaisen tunnelman mukanaan.

Minulla ei joulun kanssa kiireitä ole, ei enää lahjojen miettimistä, koristelua, ruoan hamstraamista. Yksinkertaisuus tuntuu nyt riittävän.
Pienen kuusen toin. Senkin juurineen ja multapaakkuineen saavissa jonka harsokankaalla naamioin. Jos ilmat tällaisena pysyvät, voin sen vaikka loppiaisena istuttaa sopivalle paikalle jatkamaan kasvamistaan.

Kaikista jouluista ei ole muistoja jäänyt, osa varmasti toistensa kaltaisia, osa vain harmaita päiviä muiden joukossa.
Lapsuuden joulut alkavat jo hämärtyä, paljon on tullut niiden päälle uutta muistettavaa. Ehkä silloinkaan ei aina ollut lunta, mutta muistikuvissa on. Sukset, ehkä jouluna uudet, kuusi ja elävät kynttilät joita poltettiin säästellen. Ruokaa, kaikkea sellaista mitä ei muulloin ollut. Makeita piparkakkuja, joulutorttuja, laatikoita, lipeäkalaa ja suuri kinkku. Ja yölläkin sai syödä. Lahjat, joulun tunnelma, olihan se vahva elämys joka vuosi.

Jouluun rauhoittuminen oli lapsena kuin tuomio. Jouluaattona ja joulupäivänä ei ollut sopivaa mennä naapureihin hakemaan kavereita ulos, vasta tapaninpäivänä, iltapäivällä alkoi maailma taas elää.

Nuoruus? Elämän ja elävien ihmisten kaipuuta. En juuri pysähtynyt jouluksikaan. Mennä piti, aina jonnekin ja jostain pois.

Oma perhe, oman lapsuuden jouluja myötäilevä perinne? Ehkä hyvä niin, jotain siirtyy sukupolvelta toiselle. Perheen yhdessäoloaikaa, yhteistä kokemista. Vastuu seuraavan sukupolven joulumuistoista. Kiirettä, stressiä, rahapulaa, mutta hyvin sen kesti, se oli sen hetken parasta elämää.

Tuli toisenlaisiakin jouluja, osa niistäkin jäänyt mieleen. Kerran kadullakin, jouluun hiljentyneen aution kaupungin kaduilla. Kerrostalon kellarikäytävässä jouluyönä. Hiljentyneenä enemmän pelosta, ulosajon ja poliisin vaara oli aina olemassa. Ikkunoiden jouluvalot ulkoa katsottuna eivät lämmittäneet.

Moneen ehtii kun kauan kulkee. Tilapäisenä iskänä vieraaksi jääneessä parisuhteessa. Joulunakin vahva lähdön tunnelma. Muovikassit valmiina eteisen naulakossa. Silti, jotain lämpöä muistan siitäkin.

Jonain jouluna melkein rahattomana yksinhuoltajaisänä vieraanani muutama samanlainen, lapsineen. Pakkasta vähän vajaa kolmekymmentä astetta, puulämmitys ja vetoinen talo. Pääruokana riisipuuroa, radion jouluohjelmaa ja ympärivuorokauden klapien kantamista sisään.Tiiviisti yhdessä, jutustelua, lukemista,tarinoita. Lämmin muisto . Sen säilytän.
Mukanaolleet lapsetkin selvisivät hengissä, nyt jo aikuisia kaikki ja hymyillen tuon tuntuvat muistavan.

Meni jouluja ettei muistikuvaa jäänyt, kai oli viinallakin osuutensa. Eikä kaikkea ole tarvettakaan muistella.

Joinakin jouluina taas välillä selvänä ja yksinäisille järjestetyssä joulunvietossa yöt vapaaehtoistyöntekijänä. Yöksi jääneiden kodittomien ja muuten mukaanjääneiden kanssa tiskattiin, laitettiin laatikoita uuniin seuraavaa päivää varten, juteltiin aamuyöhän asti ja hetkeksi nukahdettiin sohville ja lattioille.
Tiivis yhdessäolon tuntu . Hymyilen myös sille muistolle.

Joulupukin ammatissa parina jouluna. Tuokiokuvia perheistä, eivätkä kaikki kauniita. Jossain jätin maksun ottamatta kun seteli oli varmasti se viimeinen. Mutta lapselle oli haluttu joulupukki hankkia. Itku siinä joulupukilta ulkona pääsi. Mutta olipa siinä niitä kulutusjuhliakin, tavaraa sai jakaa urakalla ja säkkikaupalla, näki että jouluun oli rahaa upotettu pienempipalkkaisen vuosiansion verran. Silti katseet kylmiä, lapsilla ja vanhemmilla.

Aikansa kutakin.

Alkaakohan ikä vaikuttamaan? Vai muuten arvomaailma muuttumaan? Nyt rauhoittuminen tuntuu pelkästään mukavalta ja kahdestaan puolison kanssa minnekään kiirehtimättä voi ottaa joulun vastaan ilman paineita. Vaikka tekemättä mitään.

Isä oli tehnyt hienot jouluvalot ikkunaan, puukehikot ja niihin punaisesta silkkipaperista päällykset – usko, toivo ja rakkaus. Punainen hehku valaisi olohuoneen. Kuusi oli tuotu sisään, elävät kynttilät sytytetty ja minä hypin viiden vanhana ’twistiä’ olohuoneen ison räsymaton raidoilla.

Seuraava muistikuvani on, että kuusi kaatui. Isä kaappasi minut kainaloonsa ja lennätti keittiöön, juoksi takaisin huoneeseen ja sammutti kuusen sillä räsymatolla. Surin ’twisti’mattoani, enkä tainnut edes ymmärtää olla huolestunut mistään vakavammasta.

Lapsuuteni joulut olivat ihania, minulla ei ole ensimmäistäkään ikävää muistoa joulusta. Huolimatta siitä, että meillä käytettiin alkoholia todella reippaasti, en nähnyt isääni humalassa kertaakaan. Äiti oli toinen juttu, mutta isä osasi pitää hänet aisoissa, joten en ollut peloissani.

Työpaikkani on nykyään parin korttelin päästä lapsuudenkodistani. Kun kävelen bussipysäkille katson yhä valaistuja ikkunoita, lasken tähtiä ja muita koristeita, ja muistan lapsuuteni jouluja. Sen hetken ajan minulla on äärettömän hyvä ja rauhallinen olo, eikä joulustressistä ole tietoakaan.

Omista juovista jouluistanikaan ei yksikään mennyt juomisen takia piloille, se oli jotenkin ’pyhä’. Ei edes se viimeinen, jonka jälkeen ajatus kypsyi lopullisesti, ja raitistuin ennen uutta vuotta 1998.

Siitä huolimatta en pidä joulusta. Minulla on aina se tunne, että joulun pitäisi olla ’parempi’. En ole näinä raittiina vuosinakaan onnistunut nauttimaan jouluistani. Joku ihmeellinen kipeä kohta löytää minut joka joulu… Ne eivät koskaan ole tarpeeksi minulle, vaikka ne läheisilleni olisivatkin :slight_smile:

Just äiteen kanssa juteltiin joulunvietosta ja myös siihen liittyvästä juomisesta. Äitini sanoi, et eihän meillä juotu jouluna. No, minä sanoin muistavani sellaista, että hautuumaareissulla isä jäi juttusille jonkun ryyppykaverinsa kanssa ja me muut odoteltiin autossa ikuisuus. Kaveri oli antanut isälle lahjaksi olutpullon, josta isä oli loukkaantunut, kaipa kaverilla olisi pitänyt olla konjakkia mukana jos vaikka sattuisi hautuumaalla vanhan kaverin tapaamaan… :unamused: Ja sitten muistin sen, kun isä sammui jouluaattona vessaan ja me (äiti, veli ja minä) raahasimme häntä sieltä kylpyhuoneeseen nukkumaan, että pääsemme itse vessaan… Sitten äitini muisti ja sanoi, että nuo tapahtuivat samana jouluna ja sehän oli melko loppuaikoja jo, yleensä ei jouluna ryypätty. Minä sanoin sitten äidilleni, että minä kuitenkin olin silloin vielä lapsi… Jos veljeni on ollut ajokortti-iässä (hän oli kuskina hautuumaareissulla), niin minä olen ollut silloin 13-vuotias. Ja tuo muisto tulee päällimmäisenä (ja ahdistavana…) mieleen, kun ajattelen joulua… Näin tajusin yllättäen, miten lapsen mieli toimii! Monetkaan ihan hyvät joulut eivät paljon kupissa paina, kun yksi menee pilalle. Kun se luottamus menee, niin sitä on aika pirun vaikee saada enää takaisin. Mut on mulla hyviäkin joulumuistoja lapsuudesta. Vanhemmat ostivat jouluksi aina pähkinöitä ja erikoisia hedelmiä, joita sitten maisteltiin! Oikeastaan meidän jouluperinne oli se, että sitä ei ollut! Yks vuos syötiin jouluna hummeria (ei ollut sellaisiin varaa, äiti ja veli olivat työpaikalla tekemässä ennätystä ja saivat herkkulahjakortit!) ja aina kokeiltiin kaikkea erilaista, se oli kivaa! :slight_smile:

“Omista” jouluistamme sen verran, että niitä ei juurikaan vietetä. Lumihiutaleet teen aina ikkunoihin joulukuussa, sokeiden tekemät joulukellot ripustan ulko-oveen ja yhden kynttelikön pistän ikkunaan. Siinä koristeet. Pieni kinkku on, porkkana- ja lanttulaatikot sekä salaatteja. Ruuat lämmitämme mikrossa ja syömme, kuin minkä tahansa aterian, pöydässä ei olla tuntitolkulla. Suklaata tulee syötyä normaalia enemmän… Yksi oma perinne mulla on. Sukua käydään aina moikkaamassa ja sillä reissulla täytyy laskea joulupukkeja vastaantulevista autoista! :slight_smile: Tänä vuonna mulla on yksi paketoitu lahja miehelleni, se on yllätys… Yleensä lahjominen ei ole ollut tapana. Ilta sitten istutaan telkkarin ääressä ja saatetaan ottaa vielä toiset annokset jouluruokia. Ja sit nukkumaan. Kun en ees yritä tehdä “täydellistä joulua”, niin ei voi niin paljoo mennä pieleenkään. :wink:

Isäni muuten kuoli yhdeksän vuotta sitten…joulupäivänä.

Hyasintin tuoksu, tuoreen joulukuusen tuoksu, hieman palaneen käryä kynttilöistä, lahjapaperien rapina, telkkarissa pauhaava Samu Sirkan joulutervehdys. Aamulla oli töllöstä katsottu “Joulupukin suora linja” jonne en koskaan uskaltanut soittaa vaikka halusin. Sen jälkeen Suomen Turku ja joulurauha, aamen.

Kai niistä lapsuuden jouluista sittenkin jäi enemmän lämpimiä muistoja kuin pahoja. Isä oli selvinpäin useimpina jouluina, ei ihan jokaisena.

Ehkä juuri hyvien muistojen kaiho saa aikaan sen, että joulu hieman lämmittää mieltä vielä nytkin. En panosta tosin siihen erityisesti, enkä vietä erityisesti. Voisin mennä töihin jouluna, ellei joku kollega olisi kerinnyt kahmia jouluvuoroja itselleen ennen minua.
En lähetä joulukortteja, vaain toivotan ystäville ja sukulaisille hyvää joulua Facebookin ja kännykän kautta. Oi nykyaikaa.

Ei haittaa vaikkei ole lunta. Kahtena edellisenä jouluna sitä oli liikaakin. Lapsena sitä oli melkein aina jouluisin. Muistan tosin yhden joulun kun satoi vettä, ja istuin faijan polkupyörän tarakalla jouluaattona matkalla viime hetken jouluostoksille. Faijalla oli ajokortti kuivumassa, mutta hän oli sillä hetkellä raittiina.
En tiedä miksi sekin jäi mieleen.

Aikuisena olen ollut humalassa aika useana jouluna; jos en koko ajan niin ainakin jossain vaiheessa joulupyhiä. Viimeistään tapaninpäivänä.
Mutta oi, muistimpa juuri, että jos Luoja suo, tällä viikolla toden totta on jo kolmas peräkkäinen jouluni selvinpäin! :slight_smile:

Töissä oli äsken firman tarjoama joululounas. Sitkeää harmaata kinkkua, löysänä valuvaa lanttu- ja porkkanalaatikkoa, kaiken kaikkiaan huonoa ruokaa mutta silti hyvä fiilis. Joulutorttu ja makea glögi pelastivat myös tilannetta. Jouluna ei karpata.

Kyllä se siitä vielä tulee. Se joulumieli. <3

Joulumuistoja on minullakin monenlaisia. Jätän tällä kertaa ne huonot jakamatta ja kerron teille hyvästä joulumuistosta.

Esikoiseni oli syksyllä aloittanut koulun ja ensimmäinen yhteinen lapsemme syntynyt. Olimme muuttaneet uuteen kotiin ja joulun tulo tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että siitä voi tehdä meidän oman. Sinä jouluna oli tarkoitus olla kotona, koska vauvakin oli vielä aika pieni ja huuteli iltaisin mitä lie vatsavaivojaan tuntikaudet.

Ei se meidän joulu mikään erikoinen ollut. Jouluruokia tehtiin ja esikoista huijattiin naapurin pukilla. Se ei tainnut ihan enää mennä läpi, mutta mielissään oli kuitenkin selvästi siitä, että vielä jaksettiin huijata. Alkoholi ei sinä jouluna kuulunut ruokavaliooni, ei ollut kuulunut pitkään aikaan raskauden ja imetyksen vuoksi. Voi olla, että se joulu on jäänyt senkin takia niin hyvin mieleen.

Vauva teki ihmeen sinä iltana, se nukahti tyytyväiseen uneen maitonoro poskesta valuen, eikä huudellut kuten siihen astisen parikuisen elämänsä jokaisena iltana. Pieni kotimme oli lämmin ja kaunis jouluasussaan. Vauva nukkui kopassaan sohvan reunalla, esikoinen touhusi uusilla leluillaan ja mies lueskeli lahjakirjaansa. Minä katselin heitä ja sydämeni täytti niin valtava rakkauden ja hyväolon tunne, että oli pakko ihan istahtaa.

Aikuisessa elämässäni ensimmäistä kertaa en ollut mistään huolissani tai peloissani. Ensimmäistä kertaa tunsin, että elämä kantaa. Se oli hieno hetki.

Oi, kun tulee melkein kademieli noista teidän ihanista joulumuistoista… Meillä kun ne oli mitä oli. Jotenkin joulu on mulle aina ollut aika merkityksetön juhla. Aikaisempina vuosina se tarkoitti mulle tietysti kännäämistä, viime joulun olin selvinpäin ja viime vuodenvaihteenkin olin myös vesiselvänä. Se viimeinen kokeilu tuli sit tammikuun alkupäässä… Mut silti, aikuiselämäni toinen selvä joulu on tulossa! :smiley: Yksi syy meidän laimeaan jouluun on tietenkin se, että meillä ei ole niitä lapsia. Kyllähän niille pitäisi yrittää järjestää ihan kunnon joulu…mut ei kahdelle aikuiselle viitsi. Kuusi meillä on ollut kerran, mut sit sekin on jäänyt, osaltaan siksi, että miun mielestä on typerää tappaa elävä puu ja tuoda se ilahduttamaan ihmisiä muutamaksi päiväksi… Tuo metsänreunan miehen kuusisysteemi kuulostaa fiksulta! :smiley:

Minä olen aina viettänyt joulua selvinpäin, se on sillä tavalla ollut pyhä. Aiemmin juovana aikana olin koko joulukuun juomatta, pikkuhiljaa saatoin lähteä juomaan ihan aaton nurkilla. Kai se joulukin olisi mennyt jossain vaiheessa humalassa, ellen olisi onnistunut pysähtymään.

Joulu on aina ollut minulle vuoden parasta aikaa, tai ehkä lähinnä sen odotus. Toiveet ovat olleet korkealla, mutta sitten todellisuus on aina ollut jotain muuta. Vanhemmat ja pikkuveljet kiukuttelee ja joulurauhaa ei ole näkyvissä.

Nyt on tulossa raitistumisen jälkeen toinen joulu. Vietän sen vanhemmilla ja olen taas yhtä iloinen joulun saapumisesta. Kun me lapset oltiin nuorempia, vanhempienkin juominen rauhoittui tai loppui kokonaan jouluksi. Pikkuhiljaa se on kuitenkin lisääntynyt joulun aikanakin ja aatonaattona kinkkua paistellessa isällä ja joskus äidilläkin on ollut tapana humaltua. Viime aatonaattona isä ottikin kunnon kännit ja vanhemmilla oli raju riita, jonka jälkimainingit tuntuivat vielä pitkälle aattoiltapäivään. Taisi siinä itku päästä kun harmitti niin paljon.

Ehkä tänä jouluna on toisin :slight_smile: Ulkona on kaunista kun maa on hieman valkoinen ja aurinkokin välillä paistelee, jouluksi tosin taitaa tulla taas musta maa. Sisällä voi kuitenkin laittaa kynttilät palamaan ja konvehdit tarjolle, kyllä se joulumieli niinkin syntyy.

Paras joulumuistoni on vaellukselta. Aattoilta laavulla. Kolme miestä ja nuotio. Kaukana maailman meteli. Kuusia koristivat lumi ja taustana tähdet. Vähän on paljon.

Tämän viikon maanantain Hesarissa oli Kreetta Onkelin kolumni Ilman huonoa seuraa. Se osui minulle hyvin kohdalleen, ehkä puolusteluksi omalle itsevalitulle tavalleni viettää joulu omassa kodissani itsekseni :sunglasses:, tänä vuonna tarkoitus olla raittiina. Toisin kuin Kreetta Onkelilla, minun lapsuusjoulumuistoihini ei liity alkoholi, isä vihasi alkoholia oman isänsä takia, mutta perheen ilmapiiri oli silti ahdistava. Ihan pienenä sitä ei vielä tajunnut ihmisten välisiä jännitteitä, mutta aikuisena ne tuntuivat aina vain raskaammilta ja tapaninpäivänä junamatkalla sitten kului olutta ja siideriä muiden ahdistuneiden kanssa.

Siteeraan Kreetta Onkelin kolumnin viimeisestä kappaleesta: “Huono seura ei tarkoita välttämättä juopporemmiä. Seura voi olla näennäisesti kelvollista, mutta todellisuudessa epäaitoa ja muodollista. Huonossa seurassa tekee asioita, joita ei oikeasti halua. Huonossa seurassa joutuu halveksituksi. Huonossa seurassa ei ole hyvä olla, mutta kaikilla ei aina ole voimia lähteäkään.” Minulla oli voimia irrottautua, mutta siitä olen potenut syyllisyyttä, jota olen koettanut hukuttaa alkoholiin.

Tuli muistoja, onneksi jo muistoja mieleen.

Paljon on ollut parhaita jouluja, tästäkin tulee sellainen, sain joulukortin ilman lähettäjän nimeä, ei paineita itselle muistamisesta, näin sen pitää mennäkkin.

Heräsin jouluaattoaamuun aikaisin. Pimeää ja hiljaista .
Istuin ja muistelin entisiä Jouluja. Muisteleminen on vekkulia puuhaa. Asiat värittyvät. “Pahat asiat” muuttuvat aivan hirmuisiksi ja “hyvät asiat” saavat kultareunuksia. Semmoinen ihminen on. Tarkoitushakuinen.
Kaikki se eletty on elämää ollut.
Parhaita joulumuistoja (en ymmärrä miksi) on ollut joulut jolloin ei rahaa ollut mutta ystäviä. Joskus oli rahaa mutta kauhea kiire ja tohina. Ei hyvä.
Tänä jouluna kaikki hyvin. A-killassa käyn illalla syömässä ja katsomassa jouluohjelmaa muuten vain olen jollottelen.
[size=150]
Oikein rauhallista joulua kaikille plinkkiläisille! [/size]

Niinpä kävin minäkin A-killassa -hyvin syömässäkin toki- viihtymässä selvien ihmisten seurassa, juttelemassa niitä näitä.

Ettei tulisi liikaa hehkutettua, sanon asian mieluummin näin;
A-kilta on yksi niistä hienoista yhdistyksistä jotka jaksavat talkoovoimin toimia ja järjestää toimintaa päihdeongelmaisille, yksinäisille ja varattomille joulunakin.

Varsinkin yksinäisyys on juuri jouluna pinnalla.
Oli ihan hienoa olla mukana, eikä kukaan kysellyt miksi tulit, oletko juoppo tai alkoholisti tai mitään muutakaan… ihmisenä ihmisten joukossa.

Näin jouluna erityiskiitos ja lakinnosto kaikille niille jotka kaikissa eri järjestöissä tekevät pyyteetöntä vapaaehtoistyötä.

Muistojen joukkoon liitetään tämäkin joulu.